Huove

Kävin sunnuntaina Viialassa äitienpäivälounaalla. Samalla piti harrastaa pientä koskibongausta: Haihussa pyörähdin ja matkalle sattuu mukavasti myös Herralankoski. Varsinkin Haihussa runsasvetisen kevään ansiosta meni vettä vielä varsin reippaasti. Jonain keväinä toutaimia on pyydetty matalammistakin tulvista, nyt tounarit olivat jo tulleet ja menneet.

Kyllä se kevät sieltä tulee! Ensi viikonloppuna viimein pääsee taas ongelle.

Kirjoittelen Tampereen ylioppilaslehti Aviisiin juttuja. Uusinta numeroa suunnitellessamme tuli puheeksi, kuinka meidän sivari oli kuullut radiosta kalakantojen heikosta tilasta. Päätoimittaja arveli, että minua saattaisi saattaisi kiinnostaa aiheesta juttua. No todellakin!

Haastattelin muutamia asiantuntijoita ja lueskelin läpi kasan FAO:n ja RKTL:n raportteja. Erityiskiitos kuuluu myös kaikkitietävälle pk.netin porukalle, josta sai hyviä vinkkejä haastateltaviksi. Alta pääsee linkillä suoraan jutun nettiversioon, etusivun kautta pääsee käsiksi myös lehden näköispainokseen.

Kalan loppu

Sunnuntaina ajettiin kalan perässä ilman mainittavia tuloksia.

Grand Slam on Karibian alueella käytetty käsite, jolla tarkoitetaan kolmen merkittävimmän matalikoiden salttikalalajin, bonefishin, tarponin ja permitin saamista saman päivän aikana. Jarin ja minun viime sunnuntain kierroksesta muodostui tahattomasti Länsi-Suomen Grand Slamin hakureissu.

Kierros aloitettiin toutainjahdilla. Lempäälässä vesi oli liian kylmää, alle seitsemän asteen, samaten Haihussa. Niinpä lähdimme jo ajelemaan pettyneinä kohti merta, mutta matkan varrella päätimme vielä pysähtyä Loimijoella vedenlämpöä fiilistelemässä. Siellähän se oli juuri kohdallaan, aavistuksen yli kahdeksan asteista.

Keltaisen joen kalastaja.

Joki vain on pitkä, leveä ja koskia useampia, joten ihan Lempäälän tai Haihun kaltaista toutaimen massoittumista ei siellä taida tapahtua, ainakaan tämän kokemuksen perusteella. Pinnassa ei näkynyt mitään, eikä juurikaan siiman päissä. Eräästä kosken sivupeilistä Jari sai kuitenkin yhden toutaimen hetkeksi tartutettua, mutta parin tunnin lyijymöntin mutaveteen paiskomisen tuloksena se ei lämmittänyt riittävästi. Nyt kun on päässyt maistamaan ruokailevan tounarin kalastusta, tämä kevätpyynti on vähän tylyä: kalastuksellisesti ja maisemallisesti tylsää, vaikkakin kalat ovat todella hienoja, jos niitä onnistuu saamaan. Nyt hetken arpomisen jälkeen päätimme kuitenkin jatkaa matkaa kohti merta.

Minulla vilkkui vielä mielessä parin viikon takainen taimenen tiputus, joten aloitimme meritaimenen onkimisella. Aikansa värjäytyneessä vedessä jaksoimmekin heittää, kun taas alkoi tunnelma latistua ja siiman päähän toivoa jotain elämääkin.

Astetta urbaanimman taustan omaavaa taimenrantaa.

Niinpä siirryimme koittamaan erästä matkalla ohittamaamme sisälahtea hauen toivossa. Lahti vaikutti todella mainioilta kutupaikalta, mutta ei sielläkään mitään elämää ollut. Ei rantapusikoissa, ei siiman päässä. Liekö kutu jo hoidettu, kun vesikin matalassa ja tummassa lahdessa oli lämmennyt jo yli 11 asteen? Tai sitten paikka ei muuten jostain syystä ole hauelle sopiva. Kalattomuus hieman masensi, ja vielä kun Jari sai uhkaukaasin saapua kotiin välittömästi, niin pakkasimme auton ja kotimatka alkoi.

Tyypillinen keväinen kalastuspäivä siis. Alkukaudesta ongelma tuntuu olevan kalojen löytäminen, kun suurin osa saalislajeista keskittyy kututouhuihin ja löytyvät usein hyvin pieneltä alueelta. Jos tätä aluetta ei löydä, niin sitten on todella hiljaista, kuten miellä tällä reissulla.

Ehkäpä näin jälkiviisaana voi teoretisoida, että olisi kuitenkin voinut kiertää vähemmän ja kalastaa enemmän – jahdata vaikka sitä toutainta. Kauden ensireissuilla vain ei malttanut paukuttaa samaa paikkaa koko päivää. No, Länsi-Suomen Grand Slam –käsite kuitenkin keksittiin: hauki, toutain ja taimen saman päivän aikana rannalle. Grand Grand Slamiin voisi vielä lisätä kuhan. Siinäpä haastetta tulevan kesän kalastuksiin.

Messuviikonlopun sunnuntai vietettiin sitten paikanpäällä Pirkkalassa. Toisin kuin sunnuntaina, täältä tarttui mukaan muutakin kuin kokemusta.

Tunnelma messuilla oli tuttu. Viime vuosina tapahtuma on löytänyt ilmeisesti maksimikokonsa. Näytteilleasettajia on suurin piirtein saman verran kuin ennenkin (ehkä himpun vähentynyt huippuvuosista) ja aika samat liikkeet siellä tuntuvat viihtyvän. Arpalippuja osteltiin ja ohjelmaa tuli hieman seurattua, mielenkiintoisimpana haukikoira Vornasen esitelmä rengashommista. Perinteistä meininkiä siis.

Messusaalista.

Tämän vuoden tärkein säästökohde oli kahluuhousut, sillä sitkeästi Yellowstonen reissulta vuodelta 2007 saakka sinnitelleet Simmsin G3:set ovat alkaneet jo vuotamaan turhan monesta kohtaa. Lauantaina kauden avauksessa kohtasin ikävän yllätyksen myös kenkien suhteen: vasta kaksi kautta käytössä olleiden Visionin Flywatereiden keinonahkapäällinen oli mystisesti talvisäilytyksen aikana halkeillut ja kengät käyttökelvottomat. Niinpä jouduin uusimaan kerralla koko kahluuvarustuksen.

Kiertelin messualuetta ja testasin hiki päässä housuja. Mielenkiintoisimpia kohteita oli Kymi Fishing Shopin tarjouspaketti Guidelinen Alta –kahlureista ja Crosswater –kengistä. Kengät olivat kyllä kevyet, mutta minulle kahluukengän tärkein ominaisuus on tukevuus, ei niinkään keveys. Housut kyllä vaikuttivat hyvältä ja vetoketjullisuus kiinnosti, mutta hieman rimpulan oloiset henkselit hämäsivät.

Näiden lisäksi testailin erilaisia Visionin pökiä, joista erityisesti Kura-uutuus teki vaikutuksen. Lisäksi Ikoneita oli tarjolla kohtuuhintaan. Testasin myös Simmsin halvempaa kahluuhousumallia, Freestonea, ja tykkäsin tästä todella kestävän oloisesta housusta. Hintaa vain oli turhan paljon meikäläisen budjettiin.

Päätimme piipahtaa myös muutaman kilometrin päässä Sportia-Pekan liikkeessä. Tämä osoittautui onnistuneeksi siirroksi: kaikki perhokalastustuotteet vähintään –30% ja jostain kahluukamoista vähän enemmänkin siivutettu pois. Ja sieltä löytyivät myös Freestonet alesta, 180€. Ongelma vain oli muuten hansikkaan lailla istuvassa XL-mallissa oleva iso sukka, joka oli koon 12-13 jaloille suunniteltu. Meikäläisen jalka on kooltaan juurikin 11 ja puoli, joten olen Simmssin sukkakokojen suhteen väliinputoaja, sillä pienempi malli on 9-11. Niinpä arvoin pitkään Visionin Kuran ja Freestonen välillä, mutta positiiviset kokemukset käänsivät lopulta valinnan Simmssin puoleen. Lisäksi sain pakettiin huopapohjaiset Freestone-kengät, jotka painavat kuin synti ja kestävät varmasti isältä pojalle, eli juuri sellaiset kahluukengät, joista minä pidän.

Meikäläisen messubudjetti oli näillä ostoilla täytetty ja vähän ylitettykin, joten suurempia hankintoja ei enää tullut tehtyä. Yksi perhorasia, siimanhoitoainetta, perinteisiä Perhokalastus –lehtiä ja vähän sidontamatskua, joista  Metzin pomperohäkiläksi hankittu laatuniska osoittautui pettymykseksi: liian lyhyet sulat pomppohomiin. Satula on näköjään ainoa oikea vaihtoehto lohipintureiden häkiläksi, pitää laittaa niska kiertoon.

Kaiken kaikkiaan siis melko onnistunutta säästämistä siis! Tätä kirjoittaessa uudet pökät eivät ole vielä käyttötestissä käyneet, mutta huomenna pitäisi päästä koittamaan, kun lähdetään haistelemaan toutainkauden avausta.

Kuoharikala oli jälleen tarjolla, mutta kun ei osaa niin ei.

Messuviikonloppu oli kalastukselle pyhitetty. Pienen arpomisen jälkeen päätimme Timpan kanssa lähteä lauantaina kalalle ja sunnuntaina messuille säästämään. Onkipaikaksi valittiin Dragsfjärdin tunnettu meritaimenranta.

Talvimyrskyt olivat kaataneet puita myös täällä.

Edeltävä viikko oli ollut hyvää keliä: etelätuulta, lämpöistä ja aurinkoista. Lauantaiksi tietenkin kaikki muuttui: harmaa päivä muutaman asteen plussalla ja kylmä, pyörteilevä tuuli iski silmille, kun hyppäsimme uimarannan kohdalla pois autosta. Sunnuntaiksi oli luvattu aurinkokelit, mutta tämä oli meidän kalapäivä ja onkia piti, joten varustetta niskaan ja jorpakkoon.

Kalastelimme ensin uimarantaa ja siitä kohti niemen nokkaa ilman tapahtumia. Törmäsimme yhteen siian onkijaan, joka rohkaistakseen meitä totesi nähneensä alueella taimenia, viime keväänä. Hei, tänks!

Timppa onkii Dragsin rantaa.

Muutaman tunnin tuloksettoman kalastuksen jälkeen alkoi olla jo kylmä ja ajatus kotiinlähdöstä hiipiä mieleen. Sitten paikalle kaarsi vene, joka oli pyörinyt rantoja pitkin jo pidempään. Paatissa oli pari virppasälliä, jotka paiskoivat punaisia lottoja kohti rantakiviä. Tulivat siihen kyselemään, että onko miten kalaan näkynyt. Hämmästyivät kovasti, kun totesin hiljaista pidelleen ja alkoivat esittelemään omaa saalista: kirjo ja mittataimen, toisen mitallisen olivat kuulemma päästäneet takaisin ja yksi isokin ollut kiinni. Ihmettelivät itsekin, miten kalaa oli niin hyvin liikenteessä, vaikka moinen matalapaine ei yleensä keväällä ole se kuningaskeli.

Tämä havainto antoi kovasti uutta virtaa meidän kalastukseen. Hetken paiskomisen jälkeen tutuinkin siimassa tuttu töksähdys, vaikka taimentranssiin vaipuneelta kesti sekuntitolkulla tajuta, että nyt on kala kiinni. Nätti mittataimen loikki heti ensimmäisenä viidellä komealla hypyllä suoraan jalkoihin ja minä lapoin siimaa sisään minkä kerkesin. Sitten kala jäi jalkoihin muljuamaan, ja ehdin kerätä kädet täristen siimat kelalle. Sivuperukkeessa ollut pinkki Mulkkis kimalteli kalan suupielessä.

Taimen otti pari lyhyttä syöksyä ja minä kahlasin heittokiveltä rantaan. Sain jo selkeästi väsyneen kalan jalkoihin ja mielessä alkoi pyörimään poksahtava kuohuviinipullo, kun vapa suoristui perhon irrotessa. Kala jäi vielä sekunniksi rantaveteen pyörimään, melkein jo hyökkäsin perään, mutta ihan ei ehtinyt. Epätoivo iski mieleen, mikä helvetti tässä on nyt niin vaikeaa? Universumille osoitettiin useita kysymyksiä siitä, mitä niin pahaa olen elämässäni tehnyt, että tällaista ansaitsen.

Tuollaisen tärkeän kalan tiputtamisen jälkeen olo on epätodellinen. Viisi minuuttia vituttaa aivan armottomasti, mutta adrenaliinin laskettua tulee kovin ristiriitainen tunne. Ei tiedä, pitäisikö mennä vimmatusti piiskaamaan vai käpertyä kokoon rantakiville. Mutta aina, kun se ketutus lopulta laskee, asian hyvät puolet pääsevät pintaan: hyvä, että edes jotain tapahtumia ja jos kerta yhden sai ottamaan, niin miksei toistakin. Niinpä loppupäivä heitettiin huolella, mutta enempiä tapahtumia ei ollut.

No, nyt on koukutettu ja karkuutettu Suomen vesistäkin ensimmäinen taimen. Nyt tilastossa komeilee lukema 20/0: 20 päivää meritaimenen perässä ilman tulosta. Taas tuli oppia: sivuperukkeen käyttö ei ole vain turhaa solmujen lisäämistä siimaan, vaan ihan kannattava taktiikka. Kuohari pullon korkki on edelleen kiinni, mutta selkeästi alkaa jo olemaan vähän löysällä. Kyllä se sieltä kohta irtoaa, ehkä jo ensi vuonna.

Joskus aamuyön pikkutunneilla (tai no, kaltaisellani nöösipojalla jo kellon lähestyessä puolta yötä) hieman väsyneenä ajatukset laukkaavat villisti ja ideoita syntyy. Jos sattuu olemaan ajatuspurkausten sattuessa lähellä perhopenkkiä, voi jälki olla melkoista. Toisinaan mielenkiintoista, mutta yleensä aamulla saa pyöritellä päätään tekeleitään katsoessa.

Viime yön session tuloksena syntyi tunnetusta meritaimenen tappajasta Mulkkiksesta tuunattu Enhanced Mulkkis. Jostain alelaarista on eurolla tarttunut mukaan pussillinen Two Tone Tinsel Chenilleä. Sitä aloin sovittelemaan ensin kutosen koukulle, mutta sehän on ihan liian pitkää tavaraa moiseen, joten lopulta koukuksi tuli #2 TMC:n 811 ja pyrstöksi marabouta. Mulkkiksen tavaramerkki, mulkosilmät perään (jäivät tosin tässä yksilössä vähän turhan lyhyiksi) ja rungolle tinselichenilleä. Jotta homma saataisiin vedettyä kunnolla överiksi, piti chenillen sekaan kietaista vielä kaksi paria kumijalkoja.

Aamulla en enää tiennyt, oliko perho puhdasta neroutta vai radaltaan vinksahtaneen mielen tuottama kimallepallo. Ero on välillä hiuksen hieno, ja usein ne kaikkein häröimmät tuotokset osoittautuvat ottipeleiksi.

Pyydän siis teitä,  arvon lukijat, arvioimiaan mielenkirkkauttani. Lopullisen arvostelun perhosta antavat tietenkin kalat, jos tuota kehtaa uittaa.

E-Mulkkis

Perhon koko mertasta onkiessa on muuten mielenkiintoinen kysymys. Mitä noita juttua olen lukenut, niin kylmällä vedellä varsin monet onkisällit suosivat pieniä perhoja. Toisaalta Gotlannissa opas-Pärren mielestä kylmällä kelillä piti valita isoin perho, mitä rasiasta löytyy. Sen jälkeen siitä katkaistiin pyrstö, jotta kalat eivät vain näykkisi takalistoa.

Taannoisessa 3/2010 Chasing Silverissä oli myös mielenkiintoinen sakemannien juttu (tuossa linkissä Bernd Zieschen juttu on jostain käsittämättömästä syystä otsikoitu The True Baltic Salmon, vaikka oikeasti otsikko on The True Baltic Silver). Kaverit onkivat nimenomaan isoa meritaimenta. Heidän teesi oli jäljitellä aina isolle kalalle isoa ruokaa, silakkaa tai tuulenkalaa tai vastaavaa, ja uittaa perhoa veden lämmöstä huolimatta niin lujaa kuin mahdollista.

Ihan järkeenkäyvät perusteet kavereilla oli toiminnalleen (saaliskala taimenen nähdessään koittaa paeta oli veden lämpö mikä hyvänsä) ja toisaalta jos miettii virppamiesten lusikanviskomista, ovat uittonopeudet ja houkuttimien koko ihan jotain muuta kuin perhoilla kalastettaessa. Viime vuoden Gotlannin reissulla isoilla tinseleillä saatiinkin toimintaa, tosin minun harrastama nopea uitto ei tuonut sen kummemmin tulosta. Virpalla vauhdilla kelailemalla kyllä kanssa saatiin kaloja.

Ei kai auta kuin testailla. Meritaimenen kalastuksessa on vain se huono puoli, että kun tapahtumat ovat äärimmäisen harvassa, kovin syvällistä analyysia on vaikea tehdä.

Samulille terveisiä, että kyllä sitä Simpassa kannattaa onkia. Jos ei saa lohta, niin proteiinivarantoja voi täyttää tuoreella kuutilla. Ja veikkaisin, että kuutin saaminen siiman päähän on jopa todennäköisempää kuin sen lohen.

Toisaalta, onhan tästä debattia käyty, että hylkeet estävät lohennousun Tenoonkin. Ehkäpä tässä on selkeä syy-seuraus –suhde havaittavissa. Tämäkin kuutti olisi ansainnut kuulan kalloon sen sijaan, että viedään Ranuaan hoitoon. Siitä kasvaa kohta häirikköhylje, joka syö kaikki Simon lohet!

Aamuyllätys Simossa: pieni kuutti seikkaili rivitalon pihamaalla

Ex-maaherra, ympäristöministeriön kansliapäällikkö ja tunnettu lohenkalastuksen järkeistyksen puolestapuhuja Hannele Pokka kirjoittaa jälleen aiheesta Suomen Kuvalehdessä.

Mitään uutta tai mullistavaa kirjoituksessa ei tuoda esille. Ajatus lohen kaupallisen kalastuksen luvanvaraisuudesta tosin oli minulle uusi. Siis siinä mielessä, että en tiennyt sen olevan vapaata! Onpas taas yksi älyttömyys suomalaisessa lohipolitiikassa. Pokka ei tosin tarkenna, tarkoittaako hän kaupallisella kalastuksella ammattikalastajia vai harmaana saalista myyviä “kotitarvekalastajia”.

Hyvä, että asiaa pidetään esillä. WWF:n kalaoppaan suositukset Itämeren lohen välttämiseksi (ja sitä seurannut ammattikalastajien närkästys) uutisoitiin isosti mm. Hesarissa, joten luulisi tavan tallaajankin olevan kohta selvillä suomalaisen lohipolitiikan kehnosta hoidosta.

On se silti kumma. Lohenkalastus on se kohde, jota pystyttäisiin valtakunnallisesti säätelemään (vrt. sisävesien vaelluskalakannat ja kalastuskunnat), mutta järkevää ja yhdenmukaista lohipolitiikkaa ei tunnuta millään saavan aikaiseksi. Milloin pyyntiä aikaistetaan, milloin myöhennetään. Intressiryhmiä on paljon, mutta kuten Pokka toteaa, lohen suojelusta hyötyvät kaikki, ainakin pitkällä tähtäimellä.

Oman sotkun tietenkin tuo tähän kuvioon tuo kysymyksen kansainvälisyys, sillä lohi ei valtakunnanrajoja katsele. Itse olenkin jonkin aikaa haudutellut ajatusta pienestä esseestä, jossa lohenkalastusta lähestytään enemmän  kansainvälisenä kysymyksenä soveltaen peliteorioita ja niiden tunnettuja ratkaisuja. Voisi sitä ikävämmälläkin tavalla opintopisteitä ansaita.

Ei, otsikolla en viittaa itseeni, vaan Bulky Slider (BS) –haukiperhomalliin. Innostuin pk.netin keskusteluiden pohjalta vääntämään Pohjolan Perhokalastajan numerossa 2/2011 esiteltyjä sutturoita ja ihan otikkaan oloisia niistä tulikin. Itse olen onnistunut kyseisen numeron jonnekin hukkaamaan (sapettaa kovasti), mutta aktiivinen yhteisö pk.netissä hommasi minulle ohjeet. Tosin nämä väännökset tuli tehtyä ennen ohjeiden näkemistä, mutta oikein ne tuli tehtyä.

Pari Bulky Slideriä kevään koitoksiin tutuissa luottoväreissä.

BS:n rakentelu aloitetaan pyrstöstä. Itse tykkään kovasti schlappenpyrstöistä, sillä ne ovat todella eläviä. BS:iin sellaisen tehdään, ja päälle sidotaan hieman kimalteita ja keinokuitua. Pyrstön voi myös halutessaan tehdä kokonaan keinokuiduista (ohjeissa käytetään slinkyä, itse käytän sitä ja kanekalonia).

Sitten riipaistaan craft fur –suikale rungolle kiertämällä. Tästä saadaan mukaan CFD:n elävyyttä ja ennen kaikkea craftista on todella helppo tehdä perho. Itse ennen viimeistä kierrosta kiinnittelen vielä vähän kimalteita, kierrän viimeisen kiepin ja jätän tilaa vielä päähän.

Tilaa tarvitaan, sillä BS:iin laitetaan vielä päähän keinokuituja. Näin saadaan kokoa ja näköä perholle aivan toisella tavalla, kuin pelkästä craftista sidottuihin. CFD:t ovat jääneet minulla vähälle käytölle juuri niiden kynämäisen profiilin takia (vaikka on niilläkin kaloja tullut, ei siinä, mutta kun ei luotto riitä niin ei). BS korjaa tämän ongelman onnistuneesti.

Alkuperäisessä reseptissä ei epoksipäätä ole, mutta minä moisen vielä lisäsin, sillä silmät vain näyttävät hyviltä. En tosin tiedä, oliko itse aina vai mies ruosteessa talven jäljiltä, sillä päistä tuli todella sameat ja rumat. No, onneksi täydellisen tasainen ja kirkas epoksipää ei taida olla haukiperhon tärkein asia.

BS yhdistää siis mainiosti tunnettujen haukiperhomallien parhaita puolia. Schlappenpyrstön elävyys yhdistyy craftin helppouteen ja slinkyn antamaan profiiliin. Aivan HD:n elävyyden ja profiilin tasolle ei taideta pääsä (bucktail on vain varsinkin näissä isoissa perhoissa niin mahtava matsku), mutta kestävyys on ihan toista luokkaa. Lopputulos on hyvin lupaavan oloinen, vaikka aivan samanlaista läskiprofiilia en vielä saanut aikaan kuin moni pk.netissä tuotoksia esitellyt kanssasitoja.  Kunhan se saamarin kausi vain alkaisi, niin pääsisi sitten lopullisille makutuomareille tuotoksia esittelemään.

Makutuomari työssään.

P.S. Löysin kanekalonia niinkin yllättävästä lähteestä, kuin paikallisesta orientaalimarketista tuossa Tuulensuussa. 5,90€ nippu ja 14,90€ kolme, yhdestä tosiaan riittää materiaalia ahkerammallekin sitojalle todella pitkäksi aikaa.

Synttärisunnuntain kunniaksi suunnistin tänään seuraamaan heittokisoja Pirkkahallin parkkipaikalle. Keli suosi ja vähänkin pidempään jos olisi auringossa viihtynyt, olisi tarvinnut jo alkaa rasvoja levittelemään.

Pojat ovat perustaneet oman pituusheittoyhdistyksen tänne Tampereelle, C.C. Ruffnecks Ry:n. Tämä oli yhdistyksen ensimmäinen kisa, ja porukkaakin oli valunut paikalle jonkin verran. Kisaajia oli kymmenen, ja lisäksi meitä bändäreitä oli kourallinen.

On tuo pituusheitto vain komian näköistä puuhaa, kun pitkää siimaa pidetään ilmassa voimasta säästämättä. Jäätävän kovia tuloksiakin oli, erityisesti J-P Pohjola oli tuloksissa trout distancessa omaa luokkaansa.

Herra Tuupola näyttää mallia siitä, kuinka kisasiima lentää.

Itse en uskaltautunut kisaan mukaan, mutta pääsin vähän J-M:n setillä testailemaan. Kasin Looppilaisella viuhuttelin kisasiimaa (taisi olla Rion Tournament Gold). Aika mukavasti se vitosen siima jaksaa vähän ytäkämmäkin vavan ladata, kunhan on kunnolla siimaa pihalla.

Melkoista hosumista oma heittäminen oli, mutta kyllä se tupsukka mittaradalla kolmenkympin paremmalle puolelle tipahteli tasaisesti. Ei ihan toivotonta siis, mutta muutama metri lisää jostain pitäisi keksiä. Hmm, pitäisiköhän sitä hankkia siima ja alkaa reenaamaan, olisi offseasonillekin sitten touhuttavaa muutakin kuin perhon sidonta, kun tätä ylimääräistä aikaa kerran niin pirusti on.