Viimein koitti odotettu perjantai ja isku Poriin. Lähtö jälleen venähti, ja pääsin ampaisemaan matkaan vasta yhden maissa.  Porin tiellä odotti sitten Tampere-Pori super-suurpujottelu (Jukkikselle kiitokset tämän termin lanseeramisesta), sillä kauniin perjantai-iltapäivän kunniaksi kaikki seutukunnan rekkamiehet olivat päättäneet lähteä ajelulle, eivätkä henkilöautokuskit ilmeisesti olleet huomanneet talvirajoitusten jo päättyneen. Melko tuskastuttavaa köröttää kahdeksaa kymppiä satasen alueella, kun kalavedet siintävät silmissä ja kello tikittää.

Lopulta pääsin parin tunnin köröttämisen jälkeen perille. Se tarkoitti tällä kertaa jo viime reissulla tiedusteltua matalaa lahtialuetta. Alue on kahlaavaan hauenkalastajan unelma. Matalaa reisisyvyistä matalikkoa kilometreittäin, varsin kiinteä savinen pohja ja lukematon määrä laikuittain kasvavia ruoholäikkiä, eli kalastettavaa alueella riittää valtavasti. Viime iskulla kaloja ei löytynyt, mutta alue vaikutti todella hyvältä kevätpaikalta. Vesi oli lämmennyt jo lähes kymmenasteiseksi ja kelikin oli lupaava, lämmin, mutta hieman pilvinen, joten odotukset olivat korkealla. Vielä kun kaislikon läpi kahlatessa pelottelin useammankin kalan, tuli ensimmäinen puoli tuntia tahkottua todella tarkasti. Hauen kalastus on kuitenkin siitä erikoinen laji, että jos ei tapahtumia ala heti kuulumaan, keskittyminen raukeaa ja epätoivo hiipii puseroon. Olen aina ihmetellyt, kuinka lohta tai meritaimenta jaksaa heittää päivätolkulla ilman tietoakaan kaloista, mutta hauestaessa levottomuus valtaa mielen jo muutaman tärpittömän hetken jälkeen. No, kai se kalojen suurempi määrä haukea hakiessa selittää osan, mutta toisaalta välillä Repparilla lohta pinturoidessa nousuja on enemmän kuin normihaukipäivänä tapahtumia. Silti sitä vain jotenkin jaksaa niinä hiljaisempinakin päivinä paremmin. Mene ja tiedä, tai go figure, kuten tuolla isossa maailmassa sanoisivat.

Maisemakuvaa hauenkalastajan Eldoradosta. Kalastettavaa alueella riittää, ja kaikki tässä nähtävä on kahlattavissa.

Heittelin siis ruovikkopätkän reunaa puolihuolimattomasti, kun yllättäen stripatessa siimassa tuntui painoa. Kala oli käynyt imaisemassa papukaija-HD:n kitusiinsa vähän pidemmällä vetojen väliin jääneellä paussilla. Peruskarkea noin kolmen kilon merihauki väsähti varsin pikaisesti, ja pääsin kaivelemaan koukkua kidasta. Operaatio ei ollut kovin helppo reisisyvyisessä vedessä ilman minkäänlaista kiinteää alustaa. Pääsin testaamaan pk.netistä nimimerkki Jupackolta ostamiani kidanavaajia, jotka toimivatkin varsin hyvin. Kala ei vain tykännyt hamppilääkärin yrityksistä saada suu auki, ja ravisteli itsensä irti avaajista. Lopulta sain suonipihdit tungettua suuhun, otteen koukusta ja vapautettua kalan. Kuvia ei ikävä kyllä keskellä lahtea ollut mitään mahdollisuuksia ottaa, järkkäri kun oli tukevasti repussa.

Kala palautti uskon tekemiseen, ja seuraavan ruokotilkun reunaa tulikin heitettyä varsin tarkasti. Jo muutaman heiton päästä aivan uiton loppumetreillä tuntui pieni tärppi ja perhon perään ilmestyivät pyörteet. Kymmenkunta heittoa lisää, ja perhoa vietiin. Tällä kertaa kyseessä oli vähän harteikkaampi, noin vitosen mamma. Tai ainakin kaverin maha pullotti kivasti, tosin en enää päivän päätteeksi ollut varma, oliko se kudusta vai vastasyödystä lahna-ateriasta (tästä tarkemmin myöhemmin). Irrotuksen ja hatunnoston jälkeen päätin vielä viskata saman ruovikon toiseen päähän, ja kas, heti ensiheitolla vesi kuohahti vihaisesti ja edellistä puolet pienempi krokotiili pääsi käteltäväksi. Alkoi jo vähän naurattamaan, että näinkö helppoa tämä oikeasti on? Vielä kun noin vartin päästä pääsin irroittamaan seuraavan peruskarkean kolmekiloisen samasta papukaija-HD:stä, aloin tuntemaan itseni ihan kunnon haukimieheksi, röyhistelin rintakehää ja suunnittelin soittoja eri tiedotusvälineisiin rehvastellakseni kymmenien kalojen päiväsaaliillani.

Tätähän ei hyvällä piireissä katseltu, vaan palautus maan pinnalle oli kova ja karu: ei tärpin tärppiä, nykyn nykyä enää tämän viimeisen kalan jälkeen. Poljin matalikossa parin kilometrin ja viiden tunnin kiepin. Taukoja sain pidettyä vain muutaman kiven kohdalla, jolloin pystyin laskemaan hetkeksi repun, juomaan tilkan vissyä ja vaihtamaan perhoa. Vaan mikään ei tunnut kelpaavan, eivät uudet, eivätkä vanhat temput. Sessiosta tuli lopulta varmasti rankin hauenkalastusrupeama ikinä. Vaikka jalka ei nilkkaa myöten mutaan uponnutkaan, joutui voimaa sen nostamiseen käyttämään hieman enemmän, ja reisisyvyinen vesi lisäsi vastusta. Kun samalla heitin koko ajan, olin autolle kahdeksan jälkeen raahautuessani todella puhki. Kahlatessani rantalahdukoiden läpi huomasin kaikista perimmäisessä olevan jotain meneillään. Lahden pinta kiehui pyrstöjen vipattaessa ilmassa. Ensin arvelin, että vihernieriät ne siellä olivat lemmentöissä, ja ehkäpä ne kaikki kalat olivat kadonneet tänne. Mutta tovin toimintaa seurattuani näin muutaman pyrstön sen verran läheltä, että pystyin luokittamaan kalat särjensukuisiksi. Sen tarkempaan lajintunnistukseen eivät rahkeet riittäneet, ehkäpä lahnoja, ehkäpä jotain muita. Mutta paljon niitä joka tapauksessa oli.

Tämä laittoi miettimään. Parin saamani hauen vatsat pullottivat varsin komeasti. Arvelin ensin niiden olevan kutemattomia mammoja, mutta jälkeenpäin mietittynä pullotus oli etuvatsassa, varsin samaan tapaan kuin edellisessä postissa retostelemallani viime syksyn rekordikrokotiilillä. Se yksilö oli laiduntamassa nimenomaan valtavassa lahnaparvessa. Ehkäpä nyt saamani kaverit olivat jo hoitaneet petipuuhat ja olivat sijoittuneet saksalaisten sukellusveneiden toisessa maailmansodassa käyttämää taktiikkaa mukaillen saaliin todennäköisimmän uintireitin varrelle kuin susilauma ikään, ja iskivät herkkupalojen kimppuun lituskojen siirtyessä kutupaikoilleen? Huitelihan veden lämpökin jo kymmenen asteen tienoolla, jolloin kutu voisi olla jo ohi. Kun en yhtään yksilö avannut, niin tämä jäi spekuloinnin tasolle. Alue oli kuitenkin valtava, ja luulisi siellä olevan enemmänkin haukia helpon aterian perässä. En kuitenkaan saanut mitään elonmerkkiä muualta. Siihen saattoi olla syynä myös se, että väsyneenä ja tuskastuneena en ehkä malttanut enää kalastaa tarpeeksi tarkasti tai uittaa riittävän hitaasti. Viileässä vedessä kalat tuntuivat kuitenkin selkeästi tarvitsevan varsin tarkkaa kampaamista, jotta ne sai ottamaan perhoon.

Papukaija-HD ja hyvin palvellut puruperuke. Piireissä vähän oltiin sitä mieltä, ettei tuo väri ole papukaijaa nähnytkään, mutta minulle kaikki kelta-viher-punaiset, ja erityisesti fluoriväriset, hässäkät ovat aina olleet papukaijoja. Oli mikä oli, niin tehokas väritys tuo ainakin on, nytkin kaikki tapahtumat tulivat tähän samaan yksilöön.

Paljon jäi siis vielä pohdittavaa ja parannettavaa. Kauden avauskalat tuli kuitenkin otettua, ja sessio olikin paitsi raskas, myös hyvin antoisa. Peliajat ovat selkeästi käsillä. Jarikin oli Torniossa käydessään pyörähtänyt tutulla matalalla kutulahdella, ja näky oli ollut hurja. Pikku lampareessa oli pyörinyt kymmenkunta mammaa valtava parvi kolleja kimpussaan. Perhot eivät luonnollisesti paljon kiinnostaneet, yhden kolmen kilon kalan oli kuulemma ylös saanut. Kausi on kuitenkin päällä koko rannikkoalueella, nyt pitää vain takoa, kun rauta on kuumaa. Tulevana viikonloppuna pitääkin ottaa uusi visiitti Porin suunnalle, ja onpa viime postin kommenttiraidan innoittamana suunniteltu myös vierailua tuonne Turun saariston suuntaan. Joten raportit jatkuvat, ehkäpä ensi kerralla saadaan näytille saaliskuviakin.