Muuramenjoki on minulle erityisen rakas paikka. Kesämökkimme sijaitsi lähellä kuntakeskusta, jonka läpi joki virtaa. Isäni bongasi aikoinaan lehtijutun, jossa kerrottiin joen aukeavan kalastukselle (vuosi oli muistaakseni 1990 tai 1991), ja kun heti ensimmäisellä reissulla serkkuni kanssa joella saimme kirjon, olin myytyä miestä. Koskikalastuksen olenkin paljolti oppinut juuri Muuramenjoella, jossa piti ravata junnuna mökiltä alvariinsa. Kalastusvuorokausia Muuramessa on kerääntynyt enemmän kuin missään muussa yksittäisessä paikassa. Murtsin vikaa on myös se, että en aiemmin isoista reittikoskista tykännyt lainkaan, vaan halusin kalastaa pienimuotoisempia paikkoja. Nyttemmin on reittikoskien hyvätkin puolet minulle avautuneet, mutta pikkuvesille on jäänyt oma erityinen paikkansa sydämessäni.
Vaikka mökillä ei enää käydä, on Muuramenjoki kuulunut ohjelmistoon myös aikuisiällä. Vuosittain pitää vähintään yksi pyhiinvaellusmatka sinne tehdä. Ja mikäs tehdessä: pieni ja kaunis joki on kirkasvetinen ja todella hieno paikka kalastaa. Kalastokin on monipuolinen. Kirjolohi on pääasiallinen kohde, mutta useita nättejä jokitaimenia ja harjuksia olen onnistunut joesta saamaan. Joki on myös Päijänteen taimenen vaellus- ja kutualuetta, joten kunnon mörssäreihinkin on mahdollisuus. Tosin hyvin huolestuneena olen raporteista lukenut, että poikastuotanto varsinkin Päijänteestä nousevien vaellustaimenten osalta on todella heikkoa. Itse olen myös kalastuksessa tämän huomannut, sillä pikkutaimenten määrä on vuosien saatossa romahtanut, vaikka joki loistavaa poikasaluetta onkin. Säännöissä on nyt menty parempaan suuntaan: taimen ja harjus ovat täysin rauhoitettuja tätä nykyä. Toivottavasti asiat kehittyvät parempaan suuntaan. Mutta se synkistelystä, nyt itse asiaan.
Tämä vuoden pyhiinvaellusmatka osui syyskuun alkuun. Luvat oli varattu lauantaiaamulle, ja Jarin ja Timpan piti lähteä peesiin. Pojat innostuivat kuitenkin iltasella saunomaan ja kääntämään tuuria sen verran isolla kädellä, että aamulla kuuden aikaan miehiä kyytiin poimiessa ei heitä saanut hereille puhelimella eikä ikkunoidenkaan paukuttelu auttanut. Niinpä lähdin itsekseni ajelemaan Muurameen päin.
Joessa vesi oli vuoden aikaan nähden normikorkeudella, eli matalalla. Sidoin edellisenä iltana näyttävän viherharmaan Stimulator –tyylisen indikaattoripinturin, johon kietaisin Pk.netin Hotan oppien mukaisen siimalenkin perään. Lenkkiin laitoin tapsin, jossa roikkui parit kuulapupat. Pinturin tarkoitus oli toimia kalastavana indikaattorina, mutta aluksi kalastin setillä kuin pelkällä pintaperholla, ja pupat roikkuivat lyhyessä siimassa pinturin perässä. Tämä ei tuottanut tulosta, sillä pupat eivät päässeet matalasta vedestä huolimatta tarpeeksi syvälle ja tärppejä yhtä isoa, varmaan kolmesataa grammaista särkeä lukuun ottamatta kuulunut. Pari kanssani joella ollutta nuorta jantteria olivat sen sijaan saneet ihan hyvin kalaa ja tapahtumia. Vasta kun ymmärsin käyttää pinturia kuin indikaattoria, eli sidoin sen hyvin lyhyen ja paksun perukkeen tyven päähän, ja laitoin alle pidemmän pätkän siimaa ja hieman lisää painoa, alkoi tapahtua.
Stimulatorin sidontaa videolta. Meikäläisen malli oli vähän hillitympi väreiltään, eikä nuo jalkakikkailutkaan taida perusmalliin kuulua.
Kirjo vain päätti tarttua juuri puhuessani puhelimessa. Kunnon vastaiskuja en saanut aikaan ja kala pääsikin muutaman potkun ja pikku syöksyn jälkeen irti. Päivä oli jo edennyt pitkälle, ja aamun aktiivisuusjakso oli ohi myös muilla kalastajilla. Minäkään en parin mahdollisen kalatärpin lisäksi juuri mitään saanut. Palolaitoksen suvannossa näkyi jokusia komeita pintakäyntejä ja koitinkin vähän ihan oikealla pinturillakin kalastella, mutta paria pikkukalan nousua kummempaa toimintaa ei ollut. Loppumetreillä sain vielä yhden kirjon iskemään alavirtaan rajusti uitettuun tinseliin Palolaitoksen montusta (ei siis suvannosta, me aikanaan nimesimme suvantoon laskevan pikku koskipätkän yläpuolisen virranhidastuman Palolaitoksen montuksi). Samasta paikasta aikanaan sain myös sen ensimmäisen kirjon ylävirtaan heitetyllä seitsemän senttisellä Rapala Jointedilla, joten kyllä kirjollekin tuo rajusi uitettu houkutin tuntuu välillä kelpaavaan.
Tämä on se paikka, jota meillä sanotaan Palolaitoksen montuksi. Paikat nimesimme nöösipoikina ja nimitykset poikkeavat hieman yleisemmin käytössä olevista.
Saalis jäi siis laihanlaiseksi. Tällä kertaa se jäi ihan harmittamaan, sillä olin kotona mennyt uhoamaan tuovani sapuskaa pöytään. Pakko sanoa, että tuo saaliskeskeinen kalastus on voi olla ärsyttävää. Fiilistelykalastuksessa, jota pääsääntöisesti tulee harrastettua, kalansaanti on kivaa plussaa ja positiivinen asia. Saaliskeskeisessä onginnassa kalansaanti on se normaali tilanne, ja ilman jos kotiinvietävää ei nouse , niin alkaa ketuttaa. Tällä reissulla oli tarkoitus ottaa sitä kalaa ja jättää kikkailut vähemmälle, mutta pikkusäätöihin sitten kuitenkin sorruin. Heti aamusta olisi pitänyt vain laittaa kunnolla lyijyä ja pomputella larvoja pohjassa, niin tulosta olisi varmasti syntynyt.
No, ehkäpä tyydyn kuitenkin jatkossakin enemmän fiilistelemään, vaikka kivahan se olisi joskus kotiinkin saalista tuoda. Tuo kokeilu ja kalojen tavoittelu vähän standardeista poikkeavilla tavoilla (ja vähän standardeista poikkeavien kalojen tavoittelu ja uusien paikkojen etsintä) taitaa vain olla enemmän se meikäläisen juttu. Sen verran jäi kuitenkin kalattomuus tällä kerralla kaivelemaan, että vielä yksi kierros joelle oli suunnitteilla ennen rauhoituksen alkua. Ja silloin takuuvarmasti aloitan kunnon ruoppauksella!
Tämä Nuotiomutkaksi nimeämämme paikka on yksi lempikalamontuistani koko maailmassa. Tästä on valtava määrä hyviä muistoja. Muuramenjoen reissu pitää aina aloittaa onkimalla mutka läpi, jos vain mahdollista.
