Kävin sunnuntaina Viialassa äitienpäivälounaalla. Samalla piti harrastaa pientä koskibongausta: Haihussa pyörähdin ja matkalle sattuu mukavasti myös Herralankoski. Varsinkin Haihussa runsasvetisen kevään ansiosta meni vettä vielä varsin reippaasti. Jonain keväinä toutaimia on pyydetty matalammistakin tulvista, nyt tounarit olivat jo tulleet ja menneet.
Kyllä se kevät sieltä tulee! Ensi viikonloppuna viimein pääsee taas ongelle.
Sunnuntaina ajettiin kalan perässä ilman mainittavia tuloksia.
Grand Slam on Karibian alueella käytetty käsite, jolla tarkoitetaan kolmen merkittävimmän matalikoiden salttikalalajin, bonefishin, tarponin ja permitin saamista saman päivän aikana. Jarin ja minun viime sunnuntain kierroksesta muodostui tahattomasti Länsi-Suomen Grand Slamin hakureissu.
Kierros aloitettiin toutainjahdilla. Lempäälässä vesi oli liian kylmää, alle seitsemän asteen, samaten Haihussa. Niinpä lähdimme jo ajelemaan pettyneinä kohti merta, mutta matkan varrella päätimme vielä pysähtyä Loimijoella vedenlämpöä fiilistelemässä. Siellähän se oli juuri kohdallaan, aavistuksen yli kahdeksan asteista.
Keltaisen joen kalastaja.
Joki vain on pitkä, leveä ja koskia useampia, joten ihan Lempäälän tai Haihun kaltaista toutaimen massoittumista ei siellä taida tapahtua, ainakaan tämän kokemuksen perusteella. Pinnassa ei näkynyt mitään, eikä juurikaan siiman päissä. Eräästä kosken sivupeilistä Jari sai kuitenkin yhden toutaimen hetkeksi tartutettua, mutta parin tunnin lyijymöntin mutaveteen paiskomisen tuloksena se ei lämmittänyt riittävästi. Nyt kun on päässyt maistamaan ruokailevan tounarin kalastusta, tämä kevätpyynti on vähän tylyä: kalastuksellisesti ja maisemallisesti tylsää, vaikkakin kalat ovat todella hienoja, jos niitä onnistuu saamaan. Nyt hetken arpomisen jälkeen päätimme kuitenkin jatkaa matkaa kohti merta.
Minulla vilkkui vielä mielessä parin viikon takainen taimenen tiputus, joten aloitimme meritaimenen onkimisella. Aikansa värjäytyneessä vedessä jaksoimmekin heittää, kun taas alkoi tunnelma latistua ja siiman päähän toivoa jotain elämääkin.
Astetta urbaanimman taustan omaavaa taimenrantaa.
Niinpä siirryimme koittamaan erästä matkalla ohittamaamme sisälahtea hauen toivossa. Lahti vaikutti todella mainioilta kutupaikalta, mutta ei sielläkään mitään elämää ollut. Ei rantapusikoissa, ei siiman päässä. Liekö kutu jo hoidettu, kun vesikin matalassa ja tummassa lahdessa oli lämmennyt jo yli 11 asteen? Tai sitten paikka ei muuten jostain syystä ole hauelle sopiva. Kalattomuus hieman masensi, ja vielä kun Jari sai uhkaukaasin saapua kotiin välittömästi, niin pakkasimme auton ja kotimatka alkoi.
Tyypillinen keväinen kalastuspäivä siis. Alkukaudesta ongelma tuntuu olevan kalojen löytäminen, kun suurin osa saalislajeista keskittyy kututouhuihin ja löytyvät usein hyvin pieneltä alueelta. Jos tätä aluetta ei löydä, niin sitten on todella hiljaista, kuten miellä tällä reissulla.
Ehkäpä näin jälkiviisaana voi teoretisoida, että olisi kuitenkin voinut kiertää vähemmän ja kalastaa enemmän – jahdata vaikka sitä toutainta. Kauden ensireissuilla vain ei malttanut paukuttaa samaa paikkaa koko päivää. No, Länsi-Suomen Grand Slam –käsite kuitenkin keksittiin: hauki, toutain ja taimen saman päivän aikana rannalle. Grand Grand Slamiin voisi vielä lisätä kuhan. Siinäpä haastetta tulevan kesän kalastuksiin.
Viime perjantaina sain viimein vapaapäivän ja mahdollisuuden lähteä kalaan. Oli sitä odotettukin, heinäkuu on ollut varsin kuivaa kautta kalastuksellisesti. Sain houkuteltua myös Jarin matkaan, vaikka kova oli homma saada mies lähtemään kalaan, piti ihan kerran soittaa ja vähän vihjaista. Perjantaiksi oli luvattu lähes kolmenkympin lämpötiloja, joten ajattelimme jättää koskissa kituvat istukkaat rauhaan ja keskittyä hellekaloihin: toutaimeen ja popperihaukeen.
Kierros alkoi keväältä tutulta Länsi-Suomen toutainvirralta. Kävimme kesäkuussa pariin otteeseen paikalla, ja onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan surffilautoihin komeita tärppejä ja yhden puolentoista kilon kalan ylöskin (rapsoja piti tehdä, mutkumutku…). Lisäksi olin perhokalastajat.netin ihmeellisessä maailmassa törmännyt Togeen, joka pitää toutaimen perhokalastukseen erikoistunutta Fly Fishing for Asp –blogia. Kertakaikkisen mainio lisä suomen jalokalavaltaiseen blogivalikoimaan, täytyy sanoa. Utelin kaverilta vinkkejä toutaimen onkimiseen. Oli kuulemma samoilla mestoilla käynyt edellisenä päivänä ja saanutkin kalan, joten odotukset olivat korkealla.
Kalapoikakalenterin heinäkuun uros onkii toutainta.
Vaan, kuten niin usein tässä rakkaassa harrastuksessa, kaikki ei mennytkään käsikirjoituksen mukaan. Paikalle saavuttaessa yllätys oli melkoinen, kun joki kuohusi valtavana ruskeana massana. Ilmeisesti Suomen yli viikolla pyyhkineet ukkoskuurot olivat sataneet vähän isommin valuma-alueelle, ja vettä ryöppysi koskessa enemmän kuin toukokuun alussa ja näkösyvyyttä oli noin 15 senttiä. Näky ei ollut kalastuksellisesti rohkaiseva, mutta kolusimme koskea kuitenkin parin tunnin ajan saamatta mitään kontakteja kaloihin. Muutamat roiskahdukset näimme, eli kyllä siellä kaloja oli ja ne syönnöstivätkin, mutta usko ei vain riittänyt.
Vettä huilasi huolella ja värikin oli vähintään haasteellinen. Kuva Jari Senbom.
Niinpä aktivoimme suunnitelmamme kakkosvaiheen ja paukautimme Poriin kesähaukea poppereilla pyytämään. Popperikalastus on ollut to do –listalla jo pitkään, mutta kunnolla en oikein sitä ole päässyt vielä toteuttamaan. Viime vuoden elokuulta plakkarissa oli vain yksi perhoa pariin kertaan tavoitellut kaveri. Nyt suuntasimme poikien viime kesänä mainioksi mestaksi toteamalle Kokemäenjoen suistoalueelle. Alue on varsinainen popperimiehen unelma: kilometritolkulla munasyvyistä lumpeiden ja ruovikoiden täplittämää matalikkoa, joka ei ilmeisesti joen aiheuttaman virtauksen takia ole vielä muuttunut täysin mudaksi, vaan on oikein hyvin kahlattavissa.
Teimme Jarin kanssa varmaankin parin kilometrin kierroksen kahlaillen ja popperia plopustellen. Ensin meininki vaikutti varsin rauhalliselta, mitä ihmettelimme, sillä viime vuonna pojat olivat saaneet paljon tärppejä hauilta ja komeilta meriahveniltakin. Lopulta Jari kuitenkin hihkaisi, kun ensimmäinen kesähauki kävi päsäyttämässä perhoon. Eihän se tarttunut, mutta jäin seuraamaan tilannetta, sillä kaloilla on tapana lyödä useampi huti ennen kuin koukku tarttuu leukaan. Seuraavalla heitolla pienehkö puolentoista kilon hauki ampuikin valtavalla vauhdilla uudestaan kiinni perhoon hypäten kokonaan ilmaan. Tällä kertaa se myös osui, ja popperi löytyi syvältä kidasta, kun hetken päästä kalaa kädessä huljuteltiin. Sama meininki jatkui läpi illan, aina sieltä täältä iski hauki todella vihaisesti popperiin. Joku siinä läiskeessä ajaa kalat hulluuden partaalle, otit eivät todellakaan ole mitään pikku pyörähdyksiä, vaan yleensä on vähintään puoli kalaa ilmassa. Hauet olivat pienehköjä, kuten tähän aikaan vuodesta matalikoilla voi odottaakin, isoimman ollessa parin kilon luokkaa. Kävimme vielä aivan loppuillasta katsastamassa tutut kaislikonreunat vähän jykevämmän kaverin toivossa, mutta isompia ei täältäkään löytynyt.
Kesähauki vääntää. Kaikki näissä kuvissa näkyvä on kahlattavissa ja kalastettavissa. Kuva Jari Senbom.
Kesämies ja kala. Kuva Jari Senbom.
Täytyy kuitenkin sanoa, että on se pinturikalastus mahtavaa, oli kalalaji mikä hyvänsä! Huteja tulee plopustellessa paljon, tälläkään reissulla ei kädessä tainnut käydä kuin kalat mieheen. Mutta toimintaa ja tiukkoja tilanteita riittää. Toutaimen pariin myös palaamme elokuussa varmasti, sitäkin toivottavasti pinnasta surffeilla onkien. Seuraavalla reissulla kalastetaan kuitenkin ihan atlantin lohta. Ensi lauantaina suuntaamme Samulin kanssa kohti tuttuja maastoja Repparille. Kelit näyttävät ainakin tällä hetkellä varsin suosiollisilta, toivokaamme hyvää reissua.
Toutain on Pirkanmaan maakuntakala, joten on tavallaan ihan luonnollista, että sen perässä joutuu myös ajelemaan ympäri maakuntaa. Viime lauantain kaudenavauksessa tulikin kilometriä ihan kiitettävästi. Toutskarin perässä siis kaartelimme ympäri Pirkanmaata, tehtiinpä pieni pisto Satakunnan puolellekin.
Kierros alkoi aamusella, kun Jari ja Timppa tulivat kahdeksan aikaan meikäläistä hakemaan tuosta pihalta. Ensimmäisenä kohteena tarkastettiin tutut virtasalmet, joihin toutaimen tiedetään kutuaikoina kerääntyvän. Vaan vesi oli vielä siellä kuuden asteen kieppeillä, eli liian kylmää. Joten eikun ukot takaisin autoon, pedaali metalliin ja matka jatkui.
Seuraavalle kohteelle köröteltiin hetki. Kyseessä oli perslihaksia puuduttaneen karttaetsinnän ja useampien tutkimusprujujen selaamisen lopputuloksena löytynyt toiveiden toutaineldorado. Paikanpäällä olikin useampia nättejä koskipaikkoja, vaan sateenkaaren päässä ei tällä kertaa väijynyt kultakylkinen aarre. Jarilla oli pari mahdollista imaisua, mutta muuten oli hiljaista. Veden lämpö oli jo kivunnut yli yhdeksän, eli kututouhut olivat jo ohitse ja kalat hävinneet koskipaikoilta. Muuten tämä uusi joki oli erittäin miellyttävä tuttavuus. Luvanhinnat eivät päätä huimanneet, paikallisesta Kesportista hankittu lappunen kustansi 5€. Siis koko kaudelle. Tosin joki ei lohikalapitoinen ole, joten lääninluvallakin kalastettavissa. Paikallinen jantteri kävi virvelillä viskomassa isoa punavalkoista popperia, joten syönnöstävän toutaimen kalastus koskipaikoissa on varmasti mahdollista. Tänne pitää ehdottomasti palata, ja onpahan nyt kausilupakin plakkarissa.
Nättejä koskipätkiä löytyi useampiakin, tässä yksi.
Timppa onkii loppuliukua.
Muutaman tunnin tyhjän tahkoamisen jälkeen pojat alkoivat ehdotella palaamista tutuille kalakohteille. Jari suoritti pikaisen puhelintiedustelun Siuron suuntaan, ja toutaimet olivat koskeen kuulemma saapuneet. Joten nokka suunnattiin takaisin kohti kotikontuja.
Matkalla käytiin vielä tarkastamassa tilanne muilla tutuilla kohteilla. Haihussa vesi oli lämmennyt yli yhdeksän asteen ja kausi paketissa. Vedenlämpöäkin tarkempi indikaattori oli paikallisen perhokerhon jermujen häviäminen heittolaiturin passipaikalta. Lohipoolin tunnelmaa vahvistivat jokirannassa kuullut uutiset. Toutaimet olivat tulleet koskeen vappupäivänä, heti ensimmäisen visiittini jälkeen ja lähteneet perjantaina, päivää ennen seuraavaa vierailuani. Ei ole helppoa ei.
Kävimme vielä pyörähtämässä Lempäälässä Herralankoskella. Tällä vesi oli jo kymmenasteista, kirjolohiparvet ja taimenet nousseet koskeen ja väkeä kuin Rovaniemen markkinoilla. Joten ammattimaisen körssitauon jälkeen väki takaisin autoon, sillä suursärkiä tänne oltiin tultu kalastamaan, ei mitään hemmetin lohikaloja!
Tämänkertaisen tour de toutaimen viimeinen kohde oli Nokialla sijaitseva Siuronkoski. Läheisestä sijainnistaan huolimatta kyseinen koski ei ole kuulunut meikäläisen vakirepertuaariin. Lyhyt ja syvä ryöpsähdys ei ole perhomiehelle ideaalipaikka ja tämän tyylistä ongintaa tuli ehkäpä Tammerkoskella aikanaan harrastettua jo tarpeeksi. Siuro osaa myös olla välillä varsin ruuhkainen. Tappituntumalla kalastamisesta tulee minulle
kiireellinen tuntuma. Paikkojen kalastus rauhassa on hankalaa, kun joku hönkii koko ajan niskaan ja heittopaikka valitaan sieltä missä tilaa on. Tähän asiaan tosin voi suhtautua myös toisella tavalla. Kalastus voi olla myös varsin leppoisaa, jos välillä aina istuu alas odottamaan vuoroaan ja samalla rupattelee muiden kalamiesten kanssa mukavia. Lauantai-illan kunniaksi koskelle oli saapunut kymmenkunta onkimiestä, mutta homma toimi mukavasti, kun kohteliaat kanssakalastajat kyselivät, että joko tälle heittopaikalle olisit tulossa. Mukavaa väkeä tuo Siuron vakkariporukka muutenkin on, tosin meikäläisen sisäänajoa helpotti se, että Jari kuuluu tähän aktiivijengiin. Muutenkin pitää muistaa hattua nostaa puuhamiehille, kun jaksavat hienoa kalapaikkaa ylläpitää.
Tänä vuonna toutaimet tuntuviat tykästyneen luonnonuomaan. Jari oli käynyt talven aikana räjäyttämässä reiän voimalauoman ja luonnonuoman väliseen kivisuisteeseen (ihan luvan kanssa ja tilaustyönä, toim. huom.) ja samassa rytäkässä oli "vahingossa" muutamia mopoauton kokoisia kiviä unohtunut jokeen. Niinpä sillan yläpuolelle luonnonuoman molemmin puolin muodostui mukavat peilit ja virransivut, joissa toutarit tykkäsivät puljata. Moisia ei aiemmin kuulemma ole paikalla ollut. Jari ja Timppa miehittivät Koskibaarin puoleisen rannan, minä 
sukelsin keskisaareen voimalauomaa lirkkimään. Kohta Jarilla oli Pike Booster luokilla, kun toutari tempoi siiman päässä. Enpä heti muista nähneeni yhtä rajusti taipunutta vapaa, mutta silti kala väkipakolla kovassa virrassa veti sillan alle ja lopulta kietoi perukkeen kiviin. Myös Timppa sai pidellä hetken ensimmäistä toutaintaan, kun puolentoista kilon kala oli jäänyt niskasta kiinni tinseliin. Hetken rypistelyn jälkeen sekin irtosi. Perhomiehiä kerääntyi tapahtumien jälkeen baarin puolen rannalle useampia. Koitin vähän ehdotella kiertävän rinkisysteemin perustamista, mutta taisi käydä kuten sille eräälle vääräleualle, joka Alakönkään särkillä ehdotti kalastusta ylävirtaan pinturilla: en oikein tullut ymmärretyksi. Tapahtumia ei kuitenkaan illan aikana enää kenelläkään ollut, joten mekin siirryimme baarin puolelle kannustamaan Leijonamiehistöä voittoon.
Tein vielä sunnuntaiaamuna parin tunnin piston koskelle. Nuori virvelikaveri sai baarin puolelta yhden kolmen kilon kalan, joka sekin oli ikävä kyllä niskasta kiinni. Minulla ei ollut imaisuakaan. Timppa oli käynyt maanantaina koskella ja päässyt neljää kalaa pitelemään, ja Jarillakin oli tiistaina ollut joitain kaloja kiinni. Tänään keskiviikkona oli puoleen päivään mennessä raporttien mukaan jo vesi lämmennyt ja kalat hävinneet. Eli taisi tältäkin toutarin kutukaudelta jäädä meikäläiselle luu käteen. Mutta odotellaan hetki, kun tuo vesi lämpenee tuonne 12 asteen paremmalle puolelle, alkaa syöntilätinä koskilla taas, jospa silloin saisi onnistumisia. Sitä ennen päästäänkin haukikalaan, huomenna lähdemme kohti Paraisia, jossa kapteeni Hollingworth ja hänen paljon puhuttu veneen uusi keulamysteeri ottavat vastaan juhlavin menoin.
Siuron luonnonuoma ja perhomiesten kokoontumisajot. Tuo luonnonuoma on varsinkin näin isommalla vedellä erittäin nätti. Myöhemmin kesällä neulapato lyödään kiinni ja uoma kuivuu pikku puroksi. Saa nähdä, lisääkö tuo vasemmalla vähän vilahtava Jarin räjäytystyön tulos vesimäärää ja uutta mielenkiintoista kalastusaluetta kuinka paljon.
Tour de Toutaimen virallinen kulkupeli.
Huomenna kajahtaa kausi käyntiin! Tiedot rintamalta kertovat hyvää, kalaa pitäisi olla liikenteessä. Kädet täristen tässä aamupäivällä väänsin yhden toutainattrappin. Parhaiten olen kutuaikana onnistunut erilaisilla liitsiviritelmillä, ottiväri on ollut niinkin yllättävä kuin kirkkaan pinkki. Nyt vääntelin kuitenkin Craft Fur –virityksen, jota voisi mahdollisesti uittaa myös myöhemmin kesällä. Kevään tulvavesiä varten perhoon on ladattu aimo annos painoa, cone ja runko kätkevät alleen vielä pari kerrosta lyijyä (myrkkyähän se on, ja lyijyn käytöstä olenkin luopumassa, mutta köyhä opiskelija joutuu käyttämään vanhat langat pois). Conen toinen idea painottamisen lisäksi on estää tuon craftin kiertyminen koukulle. Muuten menee raivostuttavan herkästi siipi sotkuun. Väriksi tuli siipeen kelta-musta. Keltainen on tunnetusti toimiva väri toutaimelle (vaikka itse en ole onnistunut). Lisäksi Akin aikaisemmissa kommenteissa linkkaamassa Kymijoen toutaimen vapakalastustutkimuksessa kehuskellaan keltamustia perhoja. Katsotaan, kuin toimii.
Resepti:
Koukku: #6 Tiemco TMC 811S
Runko: Pari kerrosta lyijylankaa (suosittelen substituuttia, vaikka CITES-listalta ei vielä lyijy löydy), pinkki SLF-dubbing lenkissä ja kultainen cone.
Siipi: Fl. Keltainen Craft Fur, musta Craft Fur
Häkilä: Musta kana
Skotlannin kertomuksia odotellessa pitää tämän ainaisen pauhaamisen kyytipojaksi laittaa kalastusraporttia myös täältä kotivesiltä. Tällä kertaa se rapsa vain on kovin lyhyt: länsirintamalla ei mitään uutta. Kävin vappuaattona kierähtämässä Haihulla toutaimen perässä, mutta vesi oli korkealla ja lämpötilakin oli kuuden asteen kieppeillä, joten en lopulta edes vapaa laittanut kasaan. Kausi on kuitenkin käynnissä ihan näillä korvilla. Raportit rajalta tiesivät kertoa Lempäälän koskiin toutskan jo saapuneen. Lauantaina lähdetään poikain kanssa pyydyksiä virittelemään. Suunta vielä hieman auki, mutta tärkeintä lienee, että saletisti natsaa!
Vettä piisasi wappuaattona Haihulla.
Kun eräät kalastelevat springereitä Skotlannin lohijoilla, joutuvat toiset tyytymään kotikulmien kalkkivirtoihin. Varsinkin näin kevään tulva-aikaan Pirkanmaan kosket ovat varsin värikkäitä. Tosin itse olen tässä vuosien saatossa värjäytyneeseen veteen tottunut, ja koen sen nykyään enemmän haasteena kuin esteenä tai kalastuksen laatua jotenkin heikentävänä asiana. Toki kirkkaissa vesissä kalastaminen on nautinnollista, kun visuaalinen elementti tulee mukaan kuvaan. Mutta värjäytyneessä vedessä, olkoon se suolammen mustaa tai kevätkosken ruskeaa, on jotain mystistä ja pelottavaa. Tumma vesi voi kätkeä sisäänsä minkälaisia monstereita tahansa, ja koskaan ei tiedä, mitä perhoon syvyyksistä tarttuu.
Kävimme sunnuntaina äitini luona Viialassa, ja samalla piti luonnollisesti piipahtaa Haihulla katsomassa tulevan toutainkauden pelipaikkoja. Vettä meni vielä paljon (tosin sisko osasi raportoida, että se oli tulvahuipusta jo lähtenyt selkeään laskuun) ja jääkökkäreitäkin näkyi seassa uivan. Ei taida toutain olla vielä vappuna nousussa, kuten vähän salaa toivoin, aattona nääs ehtisi kalastuskauden avaamaan. Kotimatkalla pyörähdimme myös Lempäälän Herralankoskella ihmettelemässä tilannetta. Täällä ehkäpä säännöstelystä johtuen vettä oli paljon maltillisemmin, ja kalastajiakin oli paljon. Ensimmäiset pikkukalatkin olivat jo kiven kosteissa puljaamassa.
Toivottelen siis vain hieman kateellisena kireitä Samulille Skottilaan. Kyllä se täälläkin kausi kohta alkaa!
Haihun heittolaituri oli vielä veden valtaama. Viikon-kahden päästä tuossa väsytellään sisävesitarpoonia urakalla.
Vettä Haihulla meni huolella.
Herralankoskella olisi jo pystynyt kalastamaankin, jos vain sekaan olisi mahtunut. Loppuliukua pommitti ihan ringillinen virvelimiehiä.
Kevät etenee ja vieroitusoireet pahenevat. Tässä joutuu vielä kuukausitolkulla odottelemaan perhokalalle pääsyä, mutta koulu- ja työhommat ovat pitäneet kiireisinä viime aikoina (pahoittelen hidasta päivitystahtia). Ajatukset ovat vieneet kuitenkin kasvavissa määrin kohti kalahomma ja tulevaa kautta.
Toutaimen kutuaika on ensimmäisiä keväällä käsillä olevia paremman luokan kalastussessioita. Touhun suosio on kasvanut kovasti, ja esimerkiksi perhokalastajien suosima Haihu tapaa olla pahuksen tukkoinen parhaaseen sesonkiaikaan. Isommat virvelimiesten kosket vasta ovatkin täynnä, tarinat Siurosta kertovat kalastajaa kivasti viettävällä rannalla olevan kolmessa rivissä. Vielä 80-luvulla asiat olivat kuitenkin kehnossa jamassa. Pirkanmaan maakuntakalanakin tunnettu toutain oli hävitä vesistörakentamisen ja saasteiden myötä Suomesta kokonaan, vaan 90-luvulle tultaessa sitä opittiin viljelemään ja istutustoiminta saatiin käyntiin. Sittemmin olenkin miettinyt kovasti, miten nämä nykykannat pysyvät pystyssä, löytyykö luontaista lisääntymistä vai jatkuuko istutustoiminta edelleen?
Vastauksia löytyy internetin ihmemaasta, kunhan osaa niitä kaivaa. Jari oli Kokemäenjoen Vesistönsuojeluyhdistyksen kotisivuilta löytänyt linkit tutkimukseen, jossa seurataan toutainkannan tilaa Kulo- ja Rautavedessä sekä Kokemäenjoella. Kiitän Jaria taidokkaasta datanlouhinnasta ja laitan linkin läpyskään eteenpäin täällä:
http://www.kvvy.fi/tietosivu.php?sivu=selvitykset_tutkimukset&kieli=fi
Varsin mielenkiintoista tietoa toutaimesta sisältävän tutkimuksen sanoman voisi tiivistää seuraavasti: kun kalastat toutainta, kalastat luonnonkalaa, ainakin Kokemäenjoen vesistössä. Istutukset on lopetettu jo 2000-luvun alussa, mutta tutkimuksissa on löydetty paljon myös nuorempia, luonnon kudusta peräisin olevia ikäluokkia.
Toinen esille nostettava seikka on toutaimen hidaskasvuisuus. Tiesin asiasta jo aiemmin, mutta tässä tutkimuksessa esitystapa on poikkeuksellisen selkeä. Toutaimen kutukypsyys riippuu tutkimuksen mukaan enemmän pituudesta kuin iästä. Naaraat tulevat kutukypsiksi vasta n. 60 sentin pituisina. Tämän pituuden toutain saavuttaa Kulo- ja Rautavedellä keskimäärin 9 vuoden iässä, Kokemäenjoella vielä hieman myöhemmin. Vanhimmat tutkimuksen aineistoissa mainitut yksilöt ovat olleet 16 vuoden ikäisiä.
Olisikin varsin mielenkiintoista tehdä vertaileva tutkimus, jossa verrattaisiin toutaimen palautusistutuksen onnistumista vaikkapa Keski-Suomen vähemmän menestyksellisiin taimenistutuksiin. Molemmat lajit kuitenkin kutevat joessa ja ovat kärsineet virtavesien rakentamisesta. Miksi toutain kuitenkin lisääntyy Kokemäenjoen vesistössä luontaisesti, mutta taimen kutualueiden kunnostuksista huolimatta on hätää kärsimässä Keski-Suomessa? Ovatko kutualueet kuitenkin niin erilaisessa kunnossa, kohdistuuko vaeltavaan taimeneen sen elinaikana kohtuuton pyyntiponnistus vai onko taustalla jotain muita tekijöitä? Itse epäilen pyynnin isoa osuutta. Toutain kun ei ruokapöydässä ole kummoinen kala, niin kuten tutkimuksessakin todetaan, tapahtuu sen kalastus pääasiassa C&R:nä. Niinpä jopa erittäin hidaskasvuisen toutaimen kannat on saatu toipumaan. Ikävä kyllä en taida omalla opinalalla millään saada gradua toutain- ja taimenkantojen vertailusta läpi (ei ehkä edes vaikka sillä perustelisi vallitsevan kalastonhoidon aikana hyvin tarpeellista Nato-johtoista taimenpoliittista interventiota Suomeen), joten tämä tutkimus on jätettävä asiaan paremmin vihkiytyneille tahoille. Saa plagioida, por favor!
Viimein se osui minunkin kohdalle! Kymmenen vuotta joka kevät sitä on haettu, ja lopulta sitkeä yritys palkittiin. Nimittäin tänä vuonna nalli napsahti kohdalleen, ja kas, Perhomessujen suurarvonasta tuli voitto. Ei sentään pääpalkintoa, mutta jotain kuitenkin. Paketti sisälsi Ilkka Jukaraisen Outo kala –tarinakokoelman ja Wästikiven hiomakivisetin. Varsin hieno voitto siis, kalastuslukemista ei koskaan ole liikaa, ja keittiöveitset suorastaan vaativat teroittamista, mihin iso hiomakivi on omiaan. Pienemmällä voikin sitten teroittaa koukut kovaan iskuun.
Viimein se osui kohdalle! Vähän lukemista ja apuvälineitä hiontaan.
Ja koukkujahan on syytä alkaa teroittamaan. Toutainkausi on aivan käsillä, viimeisimmät tiedot Haihulta osasivat kertoa, että vesi on jo yli seitsemän asteista ja turbosärjillä kuonot osoittavat vahvasti kohti koskea. Niinpä huomenna aloitan vapun juhlinnan virtaveden äärellä. Nousun alku on yleensä ollut sitä kaikista kuuminta aikaa, kalaa on eniten liikkeellä. Tänä vuonna keli ei tosin näytä niin mahdottoman lämpimältä, joten kausi voi kestääkin yli kaksi päivää. Mutta riskeerata ei voi, joten nyt se on mentävä, kun kala on nousussa. Perhopenkistä onkin viuhunut toutskaperhoja kiihtyvällä tahdilla. Olen kehitellyt tuttujen ottipelien, kuten liitsien rinnalle muutamia uusia malleja. Tein pk.netin artikkelin innoittamana pari bucktailista väsättyä Deceiveriä testiin. Lisäksi väänsin useammpia craft fur –hässäköitä. Ne hakevat vielä muotoansa, mutta lopulta olen löytänyt ehkä toimivimman ratkaisun. Kutosen koukulle vedetään tuplalyijyt, ja siihen sidon siiven samaan tyyliin kuin tinseliin, eli useassa nipussa pitkin runkoa. Kuvia ikävä kyllä on vain kehitysversioista. Lisäksi olen lutrannut messuviikonloppuna Sportia-Pekasta hankitulla viiden minuutin epoksilla. Haukiperhoihin saa kyllä todella nätit päät, kunhan vähän vielä reenaa. Ensimmäisistä versioista tuli hieman isoja, ja myös sameita, vaikka sytkällä liimaa kovasti lämmittelinkin. No, reenaamallahan sen oppii, ei vaan ehdi kaikelta toutaimen väsyttelyltä lähiaikoina harjoittelemaan!
Kellertävä epoksipäinen CF-hässäkkä. Epoksipää ilman silmiä on kuin taimen ilman pilkkuja, kovin vajaan oloinen. Ei vain ollut tarpeeksi pieniä silmiä, pelkkiä haukiperhokoon mollukoita. Tässä versiossa ei myöskään ole runkoa, eikä siis painotustakaan.
Oranssi CF. Sitkeästi vielä pitää testata näitä circle hookeja, jos ne vaikka jossain olosuhteissa saisi toimimaan. Ainakin kylkiosumien pitäisi vähentyä.
Melko raikkaan värinen Deceiver. Nämä maistuvat hauelle, toutskaversioista piti tehdä vain hieman pienempiä.
Ensimmäinen epoksitesti. Vähän turhan iso päästä tuli, voi olla melko hankala heitettävä. Jarin kaveri kehuskeli kalastavansa toutaimia viisitoista senttisillä vaapuilla, joten ehkäpä tätä voisi koittaa myös turbosärjille syöttää.
Kevät on täällä jälleen, ja kalastuskausi saatu alulle myös täällä kotomassa. Tässä hieman kertomuksia kevään koettelemuksista.
Kärnänkoski su 29.3. – ma 30.3.
Sumarireissu Kärnälle on muodostumassa perinteeksi. Siellä on siis käyty useammin kuin kerran. Tällä kertaa lähdin Tampereelta matkaan mukanani Simo, Oulun osastoon kuului Samulin lisäksi Pekka, Perttu ja Kari. Peinteikkäästi ajoitus osui taas aivan käsittämättömällä tuurilla nappiin, sillä piiitkän pakkasjakson jälkeen tulivat ensimmäiset yhtään leudommat kelit juurikin sunnuntaille. Niinpä korria oli taas liikenteessä ronskisti, ja kalatkin aktivoituivat kevään ensikuoriutumisen satoa maistelemaan ihan urakalla. Varsinkin Oulun osasto osasi ottaa tästä ilon irti, ja Pekka, Kari ja Perttu napsivatkin kaloja pintureilla kiitettävästi. Ensimmäiset kalat tulivat ylempää, ensimmäisen kuohun jälkeisestä tasaisesta virranosasta. Viime vuonna hyvin toiminut Hiirenvirran alaosan suvanto oli kovan talven jäljiltä kokonaan jäässä, siellä ei siis kalastamaan päästy. Myöhemmin päivällä aksöni siirtyi välisuvantoon. Tänä vuonna suvannon keskiosan pääsi kalastamaan rantojen jäälautoilta. Niillä kikkailu oli tosin välillä melko kuumottavaa puuhaa, kun jää ritisi ja paukkui alla, ja ihan reunalle emme uskaltautuneetkaan menemään. Oulun pojilla on kyllä hämmästyttävä kyky olla siellä, missä tapahtuu, ja kun minä mätin pinturia tyhjäoloiselle yläosalle (no, pari pintakäyntiä havaitsimme), Oulun osasto nosti pinturikalaa kuin kuokalla aiemmin niin hiljaiselta vaikuttaneesta välisuvannosta. Vielä oikea-aikainen puolenvaihto pojilta, ja taas olivat vavat mutkalla. Kun Perttu, Kari ja Pekka lähtivät kotimatkalle viiden aikoihin, alkoi Samulin show. Hän keksi uittaa nymfeja rauhallisesti nykien jään reunoja kohti välisuvannossa, ja kalat tuntuivat hullaantuneen tähän tyyliin. Ilmeisesti nymfejä oli hyvin liikenteessä. Ennen illan pimenemistä Samulin onnistui koukuttaa lähes kymmenkunta kalaa, joista jäällekin päätyi muutama. Simokin sai nymfeillä kontakteja, itselläni oli hiljaista, vaikka sitkeästi koitin pinturia ja nymfia mättää. Kalat olivat mukavaa koko luokkaa, isoimmat ylössaadut hätyyttelivät viittakymppiä, yleisin koko oli siinä 30-40 sentin välillä. Ainakin yksi selkeästi isompi kala havaittiin, ja Samuli sai sen tartutettua, mutta isojen kalojen nostaminen välisuvannon jääkannelle osoittautui äärimmäisen hankalaksi. Huomattavaa ensimmäisenä päivänä oli kalojen aktiivisuuden lisäksi parikin seikkaa: loppuliu’un runsaista kuoriutumisista huolimatta ei siellä tälläkään reissulla kaloja näkynyt (olisiko yksi pintakäynti ollut) ja liitseillä ei saatu kalan kalaa reippaasta yrityksestä huolimatta!
Simo ihmettelee, kun korrit ovat löytäneet kuoriutumisalustan Samulin piposta.
Oulun osasto kolaa välisuvantoa.
Samuli ja Simo Kärnän sillalla. Kuten ilmeistä huomaa, sumarikalastus on hienoa puuhaa.
Samuli kalastaa kosken yläosilla.
Majapaikkamme oli jälleen Wiikin kartano, ja miellyttävän yön ja maittavan aamiaisen jälkeen ampaisimme maanataina Samulin ja Simon kanssa joelle suurin odotuksin. Korreja oli liikkeellä ehkä jopa enemmän kuin lauantaina, mutta jostain syystä kalat loistivat poissaolollaan. Päivä ei edes ollut mitenkään erityisen kirkas, vaan tasaisen harmaa. Silti välisuvannossakin näimme vain muutamia pintakäyntejä siinä missä lauantaina iltasella pystyi parhaaseen aikaan näkemään useampia pintovia kaloja suvannon alueella. Liekö kaloja jo kiusattu tarpeeksi silloin, vai mikä lienee? Saimme kuitenkin nymfeillä kontakteja kaloihin, Samuli ja Simo saivat muutaman ja minäkin lopulta indikaattorin kanssa uittamaani nymfiin sen reissun ainokaisen, noin kolmekymmensenttisen taimenen. Liitseillä, niin tavallisilla kuin bunnyilläkin, otettiin muutama kala, jotta ihan vaille tehoja ei tuo yleisnymfi kuitenkaan jäänyt. Kuitenkin yleseisti maanantai oli paljon rauhallisempi kuin sunnuntai, eikä isompia kaloja näkynyt lainkaan.
Kaiken kaikkiaan reissu oli kuitenkin erittäin onnistunut. Osuimme jälleen hirveällä säkällä oikeaan aikaan koskelle, sillä olihan reissu varattu jo joskus tammikuussa. Tämän perusteella alan pian pitämään korrikalastusta kovin helppona, mutta eiköhän se pakkasjakso vielä kohdalle satu ja opeta meikäläistäkin tavoille. Sitä odotellessa pitänee koputella jokaista vastaantulevaa puuta muistuttavaa materiaalia.
Samuli vapauttaa kalaa ja kalastelee loppuliukua. Tätä kuvakollaasia voisi esitellä ulkomaan vieraille ja kehua, että “this is flyfishing in f*king Finland!” Saattaisivat jopa uskoa.
Simo käskyttää heittosektorit ja ottipaikat.
Pakollinen korrikuva.
Samuli toivottaa hyvää ja onnellista kalastuskautta 2009 kaikille Huopeen lukijoille!
Haihunkoski su 3.5. – ma 4.5.
Kevät tuli tänä vuonna selkeästi paria viime vuotta myöhemmin. Ei, se ei tullut myöhässä, vaan nyt saattoi vain hetkestä aikaa olla normaalin aikataulun mukainen. Joka tapauksessa paksut jääkannet pysyivät järvissä pidempään, ja niinpä veden lämpiäminen Haihulla toutaimen kutunousun kannalta otolliseen noin seitsemään asteeseen tapahtuikin viime vuotista myöhemmin. Tällä arviolla ja aikataulujen yhteensorvaamisella (piti taas sitä Wappua kuitenkin hieman juhlistaa) saimme arvottua Samulin kanssa toutainjahdin päiviksi sunnuntain 3.5. ja maanantain 4.5. Sunnuntaina paikalle saapuessamme oli kosken alla toutskapooleissa jo täysi miehitys. Mikäs siinä, kevätilma oli suosiollinen ja kalaakin joessa vielä oli. Tosin meille kävi perinteiset: “olisitte olleet täällä toissapäivänä!” Toutaimet olivat paukanneet koskeen wappuaattona, ja jälleen väärään kohta iskenyt aurinkoinen keli lämmitti veden nopeasti kutulämpöön, sinne yhdeksän-kymmenen asteen kieppeille. Niinpä kausi oli jälleen armottoman lyhyt. Aattona oli kuulemma vavat olleet mutkalla, jatkuvasti, lauantaina oli ollut vielä tiukka meno, mutta sunnutaina täytyi jo tehdä töitä kalansa eteen. Ei siinä, kyllä kaloja vielä näkyi, ja niitä tasaiseen tahtiin saatiin. Väkeä oli melko runsaasti, joten pian Samuli lähti koluamaan alempaa suvantoa. Sieltä hän saikin nopeasti muutaman imaisun ja lopulta nätin Haihun peruskokoisen toutaimen, sellaisen vajaa kolmosen kalan ylös. Soitto tuli minulle ylävirtaan pian tämän jälkeen, että nyt alas ja äkkiä. Lähdin mukaan, ja en kauaakaan ehtinyt perhoa uitella, ennen kuin tömähti. Hieman pienen puoleinen yksilö, noin parin kilon luokkaa, mutta sainpahan toutaimen tällekin kaudelle. Nätisti oli suusta kiinni, ja perhona niinkin poikkeuksellinen toutainpeli kuin tinseli. Muutamia tärppejä lukuunottamatta ei sunnuntaille suurempia tapahtumia ollut.
Samulin toutain. Vaikka nettinörtti onkin, niin mies ei selvästi ole kasvanut IRC-gallerian äärellä, kun omakuvat hakevat näinkin pahasti.
Lihis ja toutain.
Samuli kolaa Haihunkosken alinta suvantoa.
Maanantaina päätimme lähteä koestamaan eräitä Tampereen lähimaastossa sijaitsevia salmia, joissa kuullun mukaan toutaimia pitäisi liikuskella. No, nyt ei näkynyt, taisi vesi olla vielä liian kylmää, mittatulokseksi saimme noin neljä astetta. Haihullahan tumma ja erittäin matala yläpuolinen järvi lämpeenee todella nopeasti varsinkin aurinkoisella kelillä, ja siellä veden lämpö huitelikin jo kymmenen asteen kieppeillä. Ei ihme, että toutaimet eivät pitkään joessa viihtyneet. Salmilla ei kuitenkaan näkynyt mitään kalaa, joten päätimme vielä ajella Haihulle koittamaan kontakteja iltapäiväksi. Koski oli kuitenkin lähes kuollut. Yhtään toutainta ei muistaakseni saatu, roiskauksiakaan ei kosken alusessa näkynyt. Ihan lupa-alueen alarajalla, siltojen luona, melskasi jotain isoa kalaa, mutta laji jäi ikuiseksi mysteeriksi, sillä mitkään streamerviritykset sen enempää pinnasta kuin pohjastakaan uitettuna eivät näille roiskijoille kelvanneet. Liekö Haihuun nouseman jotain muutakin (särki)kalaa kudulle, jolloin eivät perhot kiinnosta? Päivän ainoaksi tilastomerkinnäksi jäi pinkkiin Bunnyyn paukannut kirjolohi alimman kosken alta. Ihan kiva pikkuveijari, 8-9 luokkainen Loopin Green Line Salt Water on vain hitusen turhan karkea peli nautittavaan kirjon ongintaan. No, kotona oli tyttöystävä hyvin yllättynyt ja tyytväinen, kun kerrankin suuri saalistaja tuo reissultaan kalaa kotiin syötäväksi (hieman mietin, että pitäisikö tämä ottaa kettuiluna, mutta ilmassa taisi kuitenkin olla ihan aitoa ihastusta). Samulilla oli lisäksi yksi kala kiinni, ja joitan epävarmoja imaisuja saimme, mutta yleisesti hyvinkin hiljainen päivä maanantai oli, ja toutaimen kutunousu oli auttamattomasti ohi. Niinpä päätimme poistua kohti Sportia-Pekkaa jo hyvissä ajoin. Kumma muuten, että lohta pystyy kalastamaan viikon verran, vaikka tapahtumapuolella olisi yksi titti ja pari tärppiä, mutta melkein missä tahansa muussa kalastuksessa tylsistyminen ja epätoivo hiipivät puseroon jo parin tunnin tapahtumattoman kolaamisen jälkeen. No, mertsaria on kyllä yritetty “melko” monta tuntia ilman pienintäkään merkkiä kalasta. Jaksaminen vaatii vain sopivan transsin päälle saamisen, sen jälkeen jaksaa tyhjää paiskoa pitkäänkin, vaan lohestuksessa sen päälle kytkeminen vain tuntuu olevan kaikista helpointa, varsinkin kaksikätisellä nelivitosta alavirtaan mättäessä.
Pakko laittaa Huopeeseenkin välillä kunnon kurkku auki -kuvia, ettei mene ihan puunhalailuksi koko touhu. No ei, hyvähän sitä on kalaa välillä ottaa syötäväksikin sieltä, missä kannat sen kestävät. Kirjolohikannat yleensä kestävät, sillä pitkään ei mene, ennenkuin tankkiautosta taas paukahtaa seuraava nousuparvi.
Haihun toutainkausi pääsi siis hiukan livahtamaan ohi. Ikkuna näyttää tällaisena kevään olevan too-odella pieni, joten tarkempaa päivistystä menestys jatkossa vaatii. Tosin parhaana päivänä paikalle osuminen on erittäin hienoa, kun isojen ja vahvojen kalojen kanssa pääsee vääntämään todella paljon. Nyt tarkoituksena on koittaa vielä kesällä löytää järviltä toutsken ruokailupaikat, ja vedellä tinseleitä ja surffilautoja vesi pärskyen pintaa pitkin. Ensimmäinen yritys ei tosin tuottanut tulosta, kuten myöhemmin selviää.