Hiljaiselon katkaisemieksi pitänee julkaista vihdoin rapsa tämän vuoden toutainkaudesta. Eihän siitä ole kuin puoli vuotta. Tämä rapsa on lojunut koneella toukokuusta lähtien odottamassa kuvien editointia, joka sekään ei kovin iso homma tässä tapauksessa ollut. Mutta nyt selittely seis ja raportointiin.
Kevät on muotoutumassa ehdottomasti kalastuskauden lempparikseni, eikä vähiten toutainten ansiosta. Haihulla tuli paiskottua tällä kertaa kolme lupaa, la 26.4. – su 27.4., tiistaina 29.4. takaisin joelle, ja wappuaattonakin oli pakko käydä ennen yön selkään lähtemistä käydä hieman kokemassa. Oulun edustusto paukkasi seuraavan perjantaina paikalle, ja lirkimme perjantain illan ja lauantaina päiväseltään vielä.
Toutaimen jokikalastus on todella hienoa touhua, mutta kausi on kyllä armottoman lyhyt. Jokirantatietojen mukaan kalat olivat paukanneet koskeen tuona lauantaina 26.4. ja olivat otillaan, tiistiaihin mennessä homma oli jo hiljentynyt selvästi ja seuraavana viikonloppuna Samulin ja Jukan paukatessa kausi oli auttamattomasti ohi. Tämän vuoden erityisen lyhyeen esiintymiseen lienee syynä poikkeuksellisen lämmin keli. Haihun yläpuolinen järvi on matala ja vesi tummaa, joten se lämpenee nopeasti. Nyt armoton auringon paahde lämmitti veden erttäin nopeasti toutaimen kudulle sopivaan noin 10 asteeseen, eivätkä kalat pyörineet kosken alla kuin pari päivää. Jos vesi ei lämpiä niin nopeasti, pysyvät toutaimetkin kosken alla ottipaikoilla pidempään. Kudun jälkeen kalat paukkaavat koskesta ylös kutupaikoille ja häviävät sieltä yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Haihulle kalat eivät tunnut tykkäävän jäädä edes syönnöstämään, vaan kalastus on puhtaasti kutukalojen pyyntiä. Vaikkapa viime vuoteen verrattuna kausi oli todella lyhyt, parasta aikaa ei kestänyt kuin kaksi-kolme hassua päivää. Viime vuonna sentään kaloja pyöri ja saatiin puolentoista viikon ajan.
Tänä vuonna sain kuitenkin tiukasti parhaaseen aikaan joella päivystämällä ja toutaimiin keskittymällä aikaan ihan hyvin tapahtumia. Jutun juonihan on kalastaa kosken alustan kahta ottipaikkaa rinkimeiningillä, kirkkailla perhoilla ja syvältä. Varsinkin toisella puolella tilanne on mielenkiintoinen: tämän vuoden korkealla vedellä ei ollu asiaa kosken alusen saareen, ja kalastettavana oli parin kymmenen metrin pätkä rauhallisempaa virtaa, joka päättyi kovaan koskeen. Kertaalleen pääsin todistamaan, kuinka koskeen lähtenyt isompi kala imaisi paikallisen virvelisankarin Jaskan puoalta sellaisen 150 metriä siimaa. Sinnehän se jäi suvantoon, ei ollut pelkoa ylössaannista.Pinkit perhot toimivat parhaiten, malleista kaikki varmat otit tulivat liitseihin, joko perus tai bunny –versioihin.
Ottiperhon esittelyä. On se kauniin värinen.
Ensimmäisenä lauantaina koskella oli täysi rähinä päällä. Parin tunnin iltarupeaman tuloksena oli kaksi irtipäässyttä ja kasa epävarmoja imaisuja. Varsinkin toinen kaloista oli hyvän kokoinen. Kala otti melko läheltä kosken imua, pyöri hetken rauhassa paikoillaan, eipä tainnut edes juuri huomata,
että oli kiinni. Sitten se kääntyi ja lähti majesteetillisen rauhassa painamaan kohti kosken imua. Koska sinne en kalaa halunnut päästää, oli lyötävä liinat kiinni, ja irtosihan se koukku sitten lopulta sieltä suupielestä. Seiskan vapa tuntui ihan tulitikulta tämän kalan kanssa, aikaisemmin ei samanlaista voimattomuuden tunnetta ole tullut edes nelikiloisen pomperolohen kanssa (tosin paikka oli silloin huomattavasti helpompi, kosken alus eikä niska, niinkuin nyt). Sunnuntaille sitten varustauduin 8-9# Loopin Saltwater –kangella. Ensin sain vähän alempaa yhden pienen, ehkä puolitoistakiloisen toutskan ja lopulta sitten kellistin myös sen isomman, 69 senttisen. Kerrankin tuntui välineet olevan kalan mukaan mitoitetut, sain kävelytettyä fisun ylös rauhallisempaan virtaan, jossa kymppiminuuttinen vääntö onnistui melko helposti, vaikka kireällä kalaa joutui pitämään. Oli todella hyvä fiilis, kun karkuuttelujen jälkeen sai lopulta possun pinnallekin eväpäivää sanomaan. Perhona toimi yleisestä linjasta poiketen charteuse Bunny Leech.
Vääntöä. Kyllä kankeampikin keppi taipuu kunnon käsittelyssä.
Isompi possukka.
Jatkossa meno sitten hiljenikin huomattavasti. Tiiistai-keskiviikon luvilla tuloksena oli yksi karkuutus ja seljästä lävistetty kilon lahna. Muut kalastajat tosin saivat vielä useampia toutaimia, joten kyllä niitä siellä vielä oli. Viikonloppuna Oulun poikien saapuessa paikalle keli vain parani lähes hellelukemaiseksi ja kalat olivat kaikonneet. Minulla torppasi ison akanvirran alaosasta kala kiinni pinkkiin Bunnyyn. Luulin aluksi huljuttavani jälleen jotain rokastuslahnaa, koska kala tuli suoraan kohti todella kiltisti. Kuitenkin saatuani siimat sisään otus jäi pyörimään jalkoihini, eikä suostunut nousemaan kivelle kuten pienemmän kalan olisi kuulunut. Aloin jo epäilmeään alkuperäistä riidiäni lahnasta, mutta ennen varmuutta kala kääntyi ja lähti uimaan rauhallisesti kohti kosken imua. En tajunnut ajoissa laittaa hanttiin, ja kala pääsi virran imuun ennen kuin ymmärrys iski. Ei jälleen auttanut kuin pistää puolaa kiinni, vapa luokille ja tuloksena isot pyörteet ja muutama kirous. Harmitti vietävästi, olisi ollut kiva päättää toutainkausi ylösotettuun kalaan ja näyttämään tuota stereoidisärkeä myös Oulun pojille. Olisivat myös pääseet koittamaan toutaimen hyvin erikoista, karheaa pintaa.
Kaiken kaikkiaan kausi oli ihan kohtuullisen onnistunt, joskin harmillisen lyhyt. Eniten sapettaa Oulun mesenaatin puolesta, puolitoista tuhatta kilometrä ajoa parin salakan perässä ei kuitenkaan ole ehkä se paras kalastuskokemus. Ajoitus tässäkin touhussa vaan tunuu olevan tärkeintä. No, ei tässä tarvitse enää odottaa kuin vuoden seuraavaa mahdollisuutta. Ja siinä välissä voi aikaa tappaa vaikkapa onkimalla lohta.
Heihei! Nähdään jälleen ensi keväänä! Kuvat ovat Salla Merikarin ottamia.
