Huove

Ruotsissa on kaikki paremmin, näin kuulee usein väitettävän. Ihmiset onnellisempia ja naiset kauniimpia. No, näistä en tiedä, mutta kalavesien suhteen länsinaapurissamme ovat  asiat kyllä paremmin. Laajat asumattomat tunturialueet kätkevät katveisiinsa lukemattomat määrät kristallinkirkkaita jokia ja järviä, vaan onko niissä kalaa? Asia oli selvitettävä.

Ruotsin pohjoisosat Norrbottenin läänissä ovat varsinkin Oulusta katsottuna melko lähellä, ja siksi onkin hämmästyttävää, kuinka vähän suomalaisilla tuntuu olevan alueen vesistä kokemuksia. Yleensä väki viilettää suoraan Kiirunan korkeudelle Rostolle tai muille kuuluisille kalapaikoille, vaikka käytännössä koko Ruotsin ja Norjan raja-alue tarjoaa hienoja mahdollisuuksia perhokalastajalle. Meillä Samulin kanssa oli jo pidempään muhinut ajatus lähteä pienelle eksploraatiolle kartoittamaan alueen mahdollisuuksia. Ajankohta löytyi nyt heinäkuun alusta, ja niinpä päätimme melko lyhyellä varoitusajalla ampaista kohti tuntematonta. Alueeksi pienen pähkäilyn jälkeen päädyimme valitsemaan Jokkmokkin lähimaastot. Matkaa Jokkmokkiin (suomalaisittain Jokimuokka) Oulusta tulee aika tarkalleen 400 kilometriä, ja toive olikin, että alueen vesistöistä löytyisi todellisia kultakimpaleita tulevaisuuden reissuja ajatellen, sillä lyhyehkö välimatka mahdollistaisi vaikka viikonlopun mittaiset pistot alueelle. Ensin vain pitäisi selvittää, mistä kalaa löytyy vai löytyykö lainkaan.

Jokkmokkin alueen valinta oli helppoa, mutta tarkemman paikan valinta osoittautui huomattavasti hankalammaksi. Netistä on hämmästyttävän vaikea löytää tietoa alueen kalastuksesta. Google kiljui ja hiirikäsi oli kovilla, parin illan tutkinnan tulos oli muutama opaskartta alueen kalastuksesta ja kasa kuvia paikoista, mutta todella niukasti mitään tietoa yksittäisistä kalapaikoista. Lopulta matkasuunnitelmasta muotoutui seuraavanlainen: paukkaisimme keskiviikkoiltana Ouluun, josta torstaina aikaisin Jokkmokkiin. Siellä kalastaisimme parin päivän ajan läheltä löytyviä Pärlälveniä ja Purkifosenia. Lauantaina ampuisimme vielä pidemmälle tunturiin aina tien päähän asti Kvikkjokkin kylään, jossa kalastettavaa olisi Saggat –järven lisäksi siihen kylän kohdalla laskevat kaksi jokea, Kamajåkkå ja Tarraätno. Sunnuntaina paluu takasin maalikyliin ja aina Tampereelle asti. Koitimme houkutella testiryhmään lisää väkeä mukaan, vaan lomat olivat jo ohi, tai sitten porukka oli jo kalalla. Lopulta mukaan lähti jo Berghamnissakin mukana ollut ystäväni Seppo, joka tosin ei ole varsinainen kalamies, vaan oli silti innokas lähtemään mukaan ulkoilun ja ihan vaan reissuun pääsemisen ilosta. Jos siinä sivussa joutuu vähän vapaa heiluttamaan, niin mikäs siinä, sillä osansa olisi jokaisen tässä tiimissä tehtävä.

Torstai 2.7.2009: Pärlälven

Samulin Nissan Qashqai näytti taas siltä, että oltiin reissussa, kun tavaraa saatiin takapenkkiä myöten lastattua kattoon asti. Saimme kuitenkin kolme miestä romuineen ahdettua autoon ja suunnattua nokan kohti pohjoista joskus ennen aamuyhdeksää, joka oli hieman aiottua myöhemmin, mutta kuitenkin ihan kelpo suoritus siihen nähden, että edellisenä iltana Samuli ei pystynytkään suunnitellusti hakemaan meitä asemalta (Torin rannassa olivat fisuparvet olleet nousussa) ja illasta tuli vielä pakkosyötettyä kalastusvideoita Sepolle, saunottua, sidottua perhoja ja siinä sivussa otettua jokunen olut. Matka sujui kuitenkin leppoisasti, Haaparannassa pysähdyttiin kaupassa ja Kallen grillillä mättämässä purilaiset naamariin. Kalixin kohdalla alkoi tuntumaan mukavalta, ja Luleälviä seuratessa ensimmäisten kumpujen kohdalla tuli fiilis, jotta ny ollaan reissussa. Jokkmokkissa kävimme turisbyråsta ostamassa luvat Jokkmokks Jakt & Fiskevårdsföreningin hallinnoimmille vesialueille ja jatkoimme matkaa Skabramin leirintäalueelle, jossa meille piti olla mökki varattuna. Varausta ei tosin ollut kirjattu ylös, mutta saimme kuitenkin juuri sopivan 2+2 hengen mökin käyttöömme pariksi päiväksi varsin kohtuullista korvausta vastaan, 350kr per vuorokausi. Muutenkin kalastus Ruotsissa ei maksa paljoa, sillä luvat kustansivat 150kr kolmelle päivälle ja bensa sekä ruokakin ovat edullisia. Kamat sujautettiin möksään vauhdilla, ja eipä aikaakaan, kun suuntasimme kohti ensimmäisen illan kohteeksi valittua Pärlälveniä.

Pärlälven osoittautui keskikokoiseksi metsävirraksi. Vesi oli hieman värjäytynyttä ja pohjakin tumma, mutta näkösyvyyttä kuitenkin riitti vähintään Keski-Suomen koskien verran. Erityistä mielenkiintoa herättivät joen hyvin modernit kalasussäännöt: joki oli jaettu kuuteen alueeseen, joista yksi on kalastuskiellossa 2009-2013, yksi on kokonaan C&R alue, yksi perhokalastukselle pyhitetty alue, kahdella saa kalastaa vain päiväluvilla ja vain yhdellä alueista saa kalastaa niin päiväluvilla kuin vuosiluvallakin. Todella poikkeuksellisen turistiystävällisiä sääntöjä kruunasi vielä taimenelle asetettu täysrahoitus. Harjuksillekin oli kiintiö, kaksi per päivä, ja tikkukalaksi tirisemään sai pistää vain 30 ja 40 sentin välille osuvia kaloja. Säännöt oli tosin muutettu vasta tälle kaudelle, sillä itse joen varressa olevat infotaulut olivat vielä vanhoilla teksteillä, joissa taimenenkin alamitta oli 30 senttiä. Paikka pitää kuitenkin pistää tarkasti mieleen, sillä voin kuvitella, että muutaman vuoden aikajänteellä, kun rajoitukset alkavat puremaan kunnolla, voi Pärlistä kuoriutua melkoinen huippumesta. Rauhoitettua jokipätkääkin on tarkoitus kierrättää ympäri aluetta aina pienellä syklillä, näin olen ymmärtänyt. Loistavat säännöt, joista todella monella paikalla myös rajan tällä puolen olisi oppimista.
Vesi Pärlillä oli kuitenkin kovin lämmintä. Helteet olivat hellineet myös Norrbottenia, Pärlälven sai vetensä metsäalueilta ja oli muutenkin tummaa, joten vesi oli lämminnyt komeasti uimalukemiin. Sen tunsi ihan kädelläkin, mutta myös Samulin aina yhtä luotettava Bilteman infrapunalämpömittari antoi lukemaksi 22 astetta. Aurinko jatkoi porottamista, joten helppoa ei kalastus tulisi olemaan. Kiertelimme aluksi paikkoja ihmettelemässä, sillä tutkimusmatkailu oli tämän reissun ideana. Olimme napanneet Turistbyråsta mukaan kalastuskartan, jonka perusteella koitimme tihrustaa Pärlälvenin eri alueille. Kävimme lisäksi vilkaisemassa läheisten taimenjärvien välissä olevaa puroa, joka oli kuitenkin todella pieni. Järvillä ainakin oppaiden ja rannalta löytyvien kylttien mukaan sen sijaan löytyy uistelijoille huomattavia määriä varsin kookkaita taimenia aina kymppikiloisiin saakka. Toive oli, että edes osa niistä saattaisi tulla piipahtamaan koskissakin. Kävimme ensin katsastamassa yläosan rauhoitetun alueen rajan, vaan siinä ei tielle juuri mitään näkynyt, vain leveää järven selkää. Koitimme päästä vilaisemaan myös perhokalastusaluetta, mutta siitäkin jäi vaellettavaa joen rantaan vielä kilometri tai pari, eikä Seppo  kuitenkaan olisi virppaa voinut alueella viskoa, joten emme menneet koskaan rantaan asti. Ensimmäisen kerran pääsimme kalapaikoille zon 3:sen alueella, josta löysimme pienen koskennysän ja laavun. Vaikka pätkä oli lyhyt, vain viitisenkymmentä metriä pitkä, oli niska todella herkullisen oloinen. Vapoja viritellessä niskapeileissä näkyikin muutamia tuikkeja. Samuli pääsi ensimmäisenä pinturoimaan aluetta, ja saikin muutamia nousuja ja pieniä harreja niskan imusta. Itse larvastelin loppuliukua turhaan. Pikku pätkä oli kolmen hengen voimin kalastettu nopeasti läpi, ja päätimme siirtyä joen ylittävän sillan läheisyyteen onkimaan siellä näkyviä koskia. Sillan alta virtasi jälleen hieman pienempi koskipätkä, mutta ylävirrassa näkyi selvästi pidempi pätkä kunnon kuohuvaa. Löimme viisaat päät Samulin kanssa yhteen, ja päättelimme kalan viihtyvän näin lämpimässä vedessä aivan kuohussa, joten päätimme marssia ylävirran suuntaan. Sieltä kuohua sitten löytyikin. Samuli tosin löysi kosken partaalta täydellisen kivikehdon itselleen, eikä malttanut olla ottamatta hieman jokiköllöä, itse jatkoin vielä muutaman sata metriä koskialueen niskalle. Lähdin könyämään alaspäin pommittaen tinselillä hyvän näköisiä paikkoja. Saavuin lopulta pienen könkään luokse, ja täältä, aivan kovimmasta kuohusta, suorastaan putouksesta kaloja alkoi löytymään. Ensin sain muutaman pienen taimenen, sitten könkään alta tärähti vähän reippaammin, ja yllätys oli pienoinen, kun melkein kymmensenttistä tinsulaa oli puraissut ihan kelpo kokoa oleva noin kolmevitonen harri. Tunnelma oli mukava, sillä päättely kovasta kuohusta oli pitänyt paikkansa.

Samuli kalastaa ensimmäisen koskipaikan niskaa Pärlälvenillä.

Päätimme illan reissun hengen mukaisesti pistolla ykkösalueelle. Se oli vielä järvestä lähin osuus, joten haaveissa (siis mielikuvissa, ei haavit pysyivät selässä) siintelivät useampikiloiset nousutaimenet. Tämä vuosiluvillakin kalastettava zone osoittautui todella kauniiksi. Kiivasta koskea kalliotöppyröiden välissä, Ylä-Kitkan kosket tulivat mieleen. Riippusillat täydensivät muutenkin kaunista maisemaa. Itse kalastelin ensimmäisen sillan alla aukeavaa monttua hyvän tovin, saaden surffilautaan muutamia vihaisia pienehköjen taimenten pyörähdyksiä. Aivan pooli yläosasta löytyi harriparvi, josta tärppi oli taattu aina, kun surffarin sai heitettyä sopivasti kosken pyörteisiin. Vesi imaisi siiman syvälle ja perho seurasi suspina foaminsa ansiosta. Kaloilla vain oli suuria vaikeuksia saada ahdettua koukkua suuhunsa, ja yleensä seurauksena oli tiukka tukistus, mutta sain yhden noin kolmikymppisen käsissäkin käymään. Yllättäviä harriperhoja tällä reissulla siis. Kävimme vielä Samulin kanssa hieman alempana ihmettelemässä todella nättiä koskialuetta, ja totesimme, että kyllä ne paikalliset taisivat olla parhaat siivut itselleen jättäneet. Vaikka eipä tuossa valittamista, saivathan turistitkin tulla alueelle. Mitään mainittavampaa saalista ei kuitenkaan enää kertynyt, ja niin väsynyt joukkueemme lähti paluuvaellukselle autolle ja nukkumaan.

Pärlin alaosan kuohuja.Kuva otettu suunnilleen samasta paikka kuin edellinen, mutta ylävirtaan. Tämän virran reunassa harriparvi puri surffilautaa, kun sen sai sopivastu upotettua.

Perjantai 3.7.2009: Purkifossen ja Pärlälven

Perjantain ohjelmistoon otimme aluksi tutustumisen Stora Luleälvenin kanavaosuudelle. Opaskartan mukaan tällä liikku todella suuria taimenia, ja eihän se kalamies moista kutsua voinut vastustaa. Luleälven oli tällä kohdalla padottu Messauren kartallakin suuren oloisella voimalaitoksella, mutta päästyämme padon ylittävälle tielle loksahtivat leuat auki. Rakennelma oli suorastaan massiivinen, koko valtava jokilaakso oli täytetty muutaman kymmenen kilometrin matkalta vedellä, ja pudotuskorkeutta padon kohtalla tuli hyvinkin sata metriä. Myös ohijuoksutuskanava oli louhittu kiveen todella massiiviseksi, ja näytti hyvinkin mielenkiintoiselta. Operoimme itsemme lopulta joen rantaan, jossa oloa hieman ahdisti tieto patovallin toisella puolella vellovista vesimassoista. Helteet olivat ilmeisesti täälläkin purreet, ja padon kaikki luukut oli lyöty tiukasti kiinni, eikä koko valtavan uoman pohjalla virrannut kuin pieni liru vettä. Koitimme bongailla uoman syvänteistä kaloja hetken aikaa, mutta emme nähneet kuin yhden hauen, joten Luleälven jäi tällä kertaa kalastamatta, mutta olipahan mahtava nähtävyys.

Messauren voimalaitoksen uomat ja massiivinen pato taustalla.

Kiisimme siis seuraavaksi kohteeksi valitulle Purkifossenille. Se oli parin kilometrin mittainen koskipätkä kahden isohkon järven, Purkijauren ja Vaikijauren välissä. Pärlälven laskee vetensä näistä ylempään. Valtaosa vedestä näytti kuitenkin tulevan tuntureilta reitin toista haaraa pitkin, ja täällä saimmekin ensi kosketuksen tunturitulviin. Vettä huilasi Purkin muutenkin ainakin sata metriä leveässä uomassa rantapusikoita myöten. Vesi oli myös selkeästi kirkkaampaa, mutta pettymykseksi ei kovin paljon kylmempää kuin Pärlissä. Koskialue olisi kokonsa puolesta ollut muutenkin haasteellinen kalastettava, mutta tällä vedellä homma tuntui lähinnä toivottomalta. Itse koskessa ei juuri kalan paikkoja ollut, ja suvannoissa vettä oli metritolkulla. Koski on varmasti erinomaisen varteenotettava kalapaikka vähän kevyemmällä vedellä, mutta nyt emme ahkerasta tahkoamisesta huolimatta saaneet tulokseksi muutama isoa ahventa enempää. Pääsimme myös tutustumaan Bullens Pilsnerkorviin. Tämä mahtava ruotsalaiskeksintö tarttui haaviin Haaparannan kaupassa oikein kolmen purkin voimalla. Kyseessä oli siis purkkiin ahdettua makkaraa, ja kun nimi vielä oli pilsnerkorv, niin mehän innostuimme ostamaan oikein kolme kappaletta näitä purkkeja. Voiko kaljan ja makkaran yhdistäminen mennä pieleen? Voi. Bullenssin ihme oli jotain todella kuvottavaa, mössöistä makkaraa, josta tirskahteli vettä ja rasvaa, kun sitä puraisi. Maku oli ensimmäisessä makkarassa hirveä, toisessa jo hieman tottui, mutta kolmas ja siitä eteenpäin olivat jälleen aivan kammottavia. Koitimme lämmittää makkaroita trangian pannulla, mutta eivät ne siitä parantuneet, kuvottava tuoksu vain levisi ympäristöön. Vielä kun Seppo samaan aikaan lueskeli makkaran sisältävän naudan ja sian lihan ja lihaan rinnastettavien tuotteiden lisäksi mm. verta, keuhkoja ja sydäntä, alkoi jo mahanpohjasta hieman heittämään. Urheasti maistelimme kuitenkin lähes kaikki Bullenssit naamariin, sillä tölkissä olevassa kuvassa itse herra Bullen ivasi meitä pilkallisella hymyllään, eikä urakkaa voinut jättää kesken. Onneksi tätä ihanuutta oli vielä kaksi tölkkiä tallessa.

Purkifossenin niska, joka oli ihmisen rakentama pohjapato. Kokoa ja näköä koskella kyllä riitti. Pahoittelen kuvassa olevaa tekstipätkää, panoraamaohjelmani on softwarea, ei ole ollut mahdollisuutta ostaa täyttä versiota.

Reissun ainoa saaliskuva. Ei se aina ole helppoa, ei.

Bullenssin viipyilevä maku oli huuhdeltava pois parin oluen ja viskitilkan avulla, ja siitähän pojille syntyi idea lähteä loppuyön saunalle. Minä halusin vielä kalaan, joten heitin Samulin ja Sepon takaisin Skabramiin ja lähdin itse vielä Pärlälvenille ongelle. Sillan alittavan koskitujauksen niskalla olikin melkoinen pintameininkin menossa, tuikkeja näkyi paljon. Virittelin Sagen Z-Axiksen pinturikuntoon, perhoiksi valikoitui aiemminkin reissuilla toiminut yhdistelmä: Espanjan maajoukkuemiehen Pablon 2007 Simolla lahjoittama laskuvarjohäkilällinen näkyvällä siivellä varustettu pinturi sivuperukkeeseen ja Caddis päähän. Pääsinkin nauttimaan loistavasta pinturikalastuksesta parin tunnin ajan. Harrit niskaimussa olivat enimmäkseen melko pieniä, en saanut kuin yhden 31 senttisen käymään haavissa asti. Pablon perhon menetin jollekin hieman tukevammalle kaverille, kun ohut sivuperuke katkesi kesken väsytyksen. Harmitti, mutta toisaalta se oli oikea loppu tälle melkoiseksi tehoperhoksi osoittautuneelle viritelmälle. Meinasin myös saada ensimmäisen pinturihaukeni, kun perhoa tavoitelleeseen harrinpenikkaan iski hauki vesi pärskyen juuri harrin noustessa pintaan. Hetken pääsin vääntämään hauen kanssa, mutta lopulta se repi saaliinsa irti perhosta. Hieman myöhemmin huomasin ylempänä suvannossa,  jo aivan tasaisen virran alueella muutamia selvästi reilumpia kaloja pintomassa. Pinnalle töyntyvistä kuonoista päätellen nyt puhuttiin jo ihan kunnon kehukaloista, yli 40 senttisistä. Koitin tarjoilla eri perhoja näille kavereille hyvän hetken, ja yhden sainkin nousemaan Caddikseen, mutta vastaisku meni reisille. Paikka oli lopulta melko matala, ja niin kalat häiriintyivät ja lopettivat ruokailun. Lisäksi kello näytti jo neljää, väsytti pirusti ja lämpöä oli sellaisen neljä astetta, joten päätin luovuttaa siltä yöltä. Olin kuitenkin tyytyväinen, sillä hyvien taimenpaikkojen lisäksi olin reissulta odottanut pohjoiselle ominaista ruokailevien kalojen (yleensä harrien) kalastusta pintureilla, ja nyt sitä siis saatiin.

Bullens Pilsnerkorv. Ihanuus on tässä vielä avaamatta. Tuotteelle löytyy jopa Facebookista oma fanisivusto, jolla on melkein 3500 jäsentä.

Lauantai 4.7., Kvikkjokk, Tarraätno

Lauantaiaamuna päräytimme pidemmälle tunturiin kohti Kvikkjokkia. Kartasta tarkasteltuna paikka oli jo aivan metsärajan tuntumassa, mutta silti maiseman muutos yllätti. Olimme Jokkmokkista nähneet järven yli taivaanrannassa lumihuippuja, mutta nyt kun pääsimme niiden juurelle, oli tunnelma kokonaan toinen. Omat pohjoisen reissut ovat sijouttuneet yleensä Finnmarkin alueelle, joka toki on komeaa ja kumpuilevaa, mutta ei Ruotsin ja Norjan rajalla olevan kölivuoristoon verrattavaa. Lähin kotimainen kohde, jossa oli tullut käytyä, oli käsivarressa, jossa sielläkään ei oltu Kilpisjärvellä saakka, ja mieleen muistuivat enemmänkin Yellowstonen tai Alppien maisemat. Lumihuippuisia vuoria, kirkkaita järviä ja jyrkkiä rinteitä riitti. Tuli fiilis, varmastikin edellä mainituista kokemuksista johtuen, että nyt ei olla Pohjoismaissa laisinkaan. Innosta puhkuen ajoimme majapaikallemme Kvikkjokkin Fjällstationille. Tämä hieno ja ilmeisen perinteikäs rakennus sijaitsi aivan toisen Saggat -järven pohjukkaan laskevan joen, Kamajåkkån varrella. Kävimme hieman ihmettelemässä jokea, joka oli majapaikan kohdalla todella kovaa koskea. Jäätikön vihreä vesi virtasi könkäästä toiseen, eikä jättänyt kalan paikoille juuri tilaa matkalla. No, tämä emme antaneet lannistaa, vaan syöksyimme ostamaan lupia Fjällstationilta. Siellä saimme hieman huolestuttavia uutisia, sillä pitkä helle oli sulattanut lumia tuntureilta, ja tunturitulva oli pahimmillaan. Kalastus ei tulisi olemaan helppoa, olimme hieman liian aikaisessa liikenteessä. Tämä riski oli toki tiedossa, mutta silti todellisuus yllätti. Mahdollisuudet olivat käppäillä muutama kilometri Kamajåkkåa ylöspäin, mistä löytyisi vähän rauhallisempaa vettä, tai vuokrata kanootti ja lähteä Tarraätnolle. Saimme neuvoteltua kanootille kelpo hinnan, ja niinpä päätimme lähteä jälleen tutkimusmatkailijain hengessä pienelle ekskurisolle erämaahan. Innoissamme tulimme myös tehneeksi lupauksen, joka myöhemmin kadutti.

Kamajåkkåa Fjällstationin kohdalla. Joen ensimmäiset kilometrit ovat kovaa koskea.

Saavuimme Samulin kanssa järven rantaan, jossa kanootti odotti. Ensimmäisenä silmille hyppäsi veden kirkkaus. Se oli jotain lähes ennen kokematonta, edes Norjassa ei tuntunut olevan näin mahdottoman kirkasta vettä, pohja näkyi vielä metrien syvyydessä. Seuraavaksi iski tietoisuuteen veden kylmyys, se oli tuntureiden sulamisvesien jäähdyttämän tippunut lähes talvilukemiin. Samulin luotettava kumppani, Bilteman mittari lupaili meille ensin noin yhdeksän asteen lämpötilaa, arvio, jota se tiputti joka mittauksella tämän jälkeen aina yhteen asteeseen saakka. No, itse veikkaisin veden olleen noin seitsemän asteen kieppeillä, jos sitäkään, eli pirun kylmää vielä. Ei auttanut kuin yrittää. Varsinkin kun tiesimme, mikä kauhea kohtalo odotti MP-miehiä. Järvessä oli tällä kohtaa kapea virtaava lahti, johon molemmat joet laskivat vetensä. Siinä myös pintoi runsaasti kalaa. Virittelimme vehkeemme kuntoon vauhdilla, tosin Samuli oli minua  nopeampi. Rannan lähettyvillä kalat olivat pieniä harjuksia, mutta  keskemmällä virrassa, juuri ruokavanan kohdalla pintoi selkeästi paremman kokoista kalaa. Kun minä lopulta sain vermeet kasaan ja lastatuksi kiikkerään kanoottiin, nousi tuuli, jonka sekoitti pinnan ja hävitti kalat. Harmitti hieman, mutta matka ylävirtaan kohti Tarraätnoa oli valmis alkamaan. Meloimme Samulin kanssa rauhallisesti virtailevaa leveää jokea ylöspäin (Seppo jättäytyi tältä reissulta pois, eikä hän olisi kanoottiin mahtunutkaan. Sen sijaan herra kiipesi läheisen huipun päälle ja otti joukon vallan messeviä valokuvia, joita ehkä päästään myöhemmin ihailemaan). Matka taittui yllättävänkin reippaasti huolimatta vastavirrasta, varsinkin kun tuuli puhalteli seljästä eteenpäin. Raskasta melominen tottumalle tosin oli, niinpä välillä oli nostettava mela syliin ja ihailtava kirkkaassa vedessä usean metrin syvyydessä näkyvää hiekkapohjaa. Epätoivo alkoi kuitenkin hiipiä hiljalleen puseroon, kun jokaisen mutkan takaa paljastui aina uusi mutka leveää virtaa, eikä merkkiäkään kaloista. Olimme katsoneet kartasta, että kevyehköllä melomisellä pääsisimme vaellusreitin alkuun, jossa myös joki näytti muuttavan muotoaan kapeammaksi ja oletettavasti koskisemmaksi. Tarkkaa matkaa vain oli vaikea arvioida. Lopulta, ehkäpä noin neljän-viiden kilometrin meloskelun jälkeen tulimme paikkaan, jossa joki laski pienenä koskena suvantoon. Siihen parkkeerasimme veneen, jotostelimme vielä pätkän ylävirtaan ja perustimme perusleirin pienelle hiekkasärkälle kosken partaalle. Vettä Tarrassakin hujahteli kunnolla, rantapusikoissa paikoitellen. Lisäksi se oli käsittämättömän kirkaasta ja kylmää. Mieleen tulivat jotkin Kanadan lohijoilta nähdyt kuvat, vain karhut puuttuivat. Ja kalat. Kalastelimme jokea pätkän verran eri suuntiin, mutta ainoaksi kontaktiksi jäi Samulin nymfiin kosken sivun pyörteestä majesteettisen hitaasti noussut valtavan kokoinen harjus. Olisi kuulemma enkat takuulla paukkuneet, jos olisi kiinni pysynyt, mutta ei. Sain tärpin tallennettua videollekin, mutta innostuneena zoomaillessa missasin irtoamisen. Joki oli kuitenkin korkealla vedellä melkoisen reipasta koskea kaikkialta, ja varmaankin veden kylmyydestä johtuen kalat olivat kateissa. Tarraätno voi kuitenkin syksyllä olla todella mahtava paikka, kun taimenet nousevat Saggatista kutemaan.

Samuli kalastaa kanootin laskupaikalla. Vasemmalle lähtee Tarraätno, oikealle Kamajåkkå.

Kanoottiretki oli hauska ja matkan hengen mukainen, mutta välillä raskas. Silloin kelpasi levähtää ihailemaan mahtavia maisemia.

Kalastelimme joella hyvän tovin, varmaan kuutisen tuntia saamatta enempää kontakteja kaloihin. Niinpä päätimme lähteä katsastamaan, josko järvellä olisi tuuli tyyntynyt ja kalat pintautuneet. Melonta takaisin pohjoisen yöttömässä yössä kävi rivakasti, myötävirtaan oli ilo tulla. Lähellä järveä löytyi pätkä, jossa tuuli ei sekoittanut pintaa, ja siellä näimmekin varovaisia tuikkeja. Samuli koitti tarjoilla perhoa ohi kiitävästä kanootista kun minä meloin, mutta kiikkerä alumiinikanootti ei todellakaan ollut mikään drift boat. Ei auttanut kuin nöyrtyä ja meloa maihin kohti karmivaa kohtaloa. Ennen  lähtöä nimittäin tuli luvattua, että jos ei täältä ottikokoista kalaa saada, on luvassa purkki Bullenssia. No, niinhän siinä kävi, että kämpille tultuamme emme käpertyneet lämpimiin makuupusseihin, vaan siirryimme alakerran keittiöön, ja pian raikas käryävän rasvan ja naudan sydämen sekä keuhkon herkän helähtelevä tuoksu täytti talouden. Jossain vaiheessa oli pakko kääriä Bullensin ympärille hieman juustoa ja salamia, että sen sai alas. Syntyi sääntö, jonka mukaan Bullenssia nautittaessa vähintään 50% suuhun menevästä tavarasta on oltava itse tätä herkkua, olutta saa tosin laittaa kyytipojaksi ihan mielensä mukaan. Kolmen viimeisen kohdalla meinasi jo päästä itku, Samuli ei millään meinannut viimeistään pystyä syömään. Niin vain oli sovittu, eikä auttanut kuin tunkea viimeiset Bullenssit naamaan ja reippaasti olutta päälle. Tästä ihanuudesta muodostui meille tuleville reissuille MP-ruoka: ennen kutakin reissua määritellään odotuksiin nähden realistinen MP, jonka koittaessa viimeinen Bullens -purkki solahtaa auki. Saadaan motivaatioita onkimiseen.

Tarraätno ja tunturit keskiyön auringon valossa. Särkän edessä paikka, jossa Samulilla oli iso harjus kiinni.

Yhteenveto

Mitä tältä reissulta jäi siis käteen ja minkälainen maku (Bullenssin hermoja hyväilevän herkkyyden lisäksi) suuhun? Olimme tutkimusmatkalla tuntemattomaan, ja, kuten moisilla reissuilla usein käy, kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaisesti. Ruotsin reissu on kuitenkin edullinen, minulla meni bensoineen, asumisineen ja lupineen tähän reissuun noin 180€. Jos erämieshengessä haluaa majoittua teltalla, mikä tällä seudulla on jopa suotavaa, niin kustannuksista leikkaantuu hyvä siivu pois. Ajomatka Oulusta ei ole kovin paha, mutta junineen meillä meni Sepon kanssa koko sunnuntai matkustamiseen. Ihan viikonloppureissuun ei siis tästä paikasta ehkä ole, vaan olisi hyvä varata muutama yö paikan päällä olemiseen. Pärlälven oli hyvin mielenkiintoinen paikka, josta voi kehkeytyä todella mainio kalapaikka muutaman vuoden säteellä, kun edistykselliset kalastussäännöt alkavat purra. Tosin kalastuspaine joella vaikutti vähäiseltä, joten harrinsilppuun voi olla myös muita syitä kuin suolasaaveja täyttävät kalastajat. Paikallisten kuvittelisin kuitenkin olevan taimenen perässä, ja taimenenpoikien suuri määrä ja täysrauhoitus on lupaava yhdistelmä. Täälläkin taimenkausi lienee parhaimmillaan syksyllä, kun kalat nousevat järvistä kudulle. Tosin metsäjoella myös alkukausi kesäkuusta voi olla hyvää aikaa, jos taimenta nousee jokeen pikkukalan perässä, tiedä häntä. Purkifossen olisi myös mielenkiintoinen tuttavuus, normaalivedellä voisin kuvitella kalastuksen olevan aivan toista luokkaa. Isojen järvien läheisyys voi houkuttaa kookastakin kalaa vierailuille koskeen.
Kuitenkin mielenkiintoisin tuttavuus oli uskomattoman kauniit tunturivedet. Voi tehdä hieman tiukkaa jäädä Pärlille kalalle, kun tietää, että vain satanen lisää ja pääse aivan toisenlaisiin maisemiin ongelle. Kausi on kuitenkin tunturissa lyhyt ja kiihkeimmillään elokuussa, ikävästi juuri silloin, kun me olemme perinteisesti lohiressumme tehneet. Nyt heinäkuussa vettä huljasi aivan liikaa ja se oli turhan kylmää. Tarralta jäi kuitenkin hyvät hurinat selkäpiihin, ja suunnitelmat syysreissusta  nousutaimenten ja talvea varten tankkaavien lihavimmillaan olevien harrien perään alkoivat jo kehkeytyä. Telttareissu Tarraätnon varteen ruskalla olisi erittäin mielenkiintoinen kokemus, jonka toteuttamista tullaan varmasti harkitsemaan vakavasti.

Pohjoisen luonto on todella kaunis. Tänne on päästävä joka vuosi aina uudestaan. Tai ehkäpä jo syksyllä…

Tässä vähän välipäivän raporttia Jokkmokkista. Pari kalastuspäivää on jo takana. Maisemat ja kelit ovat olleet huippuluokkaa, ainoa ongelma on että kalat ovat vielä hakusassaan. Tällä hetkellä saldona on vain pari alamittaista taimenta ja harjusta. Paras saldo on juhiksella joka onnistui saamaan mittaharrin ja pannukarkean ahvenen surffilaudalla. Go figure.

Vesi on todella lämmintä (>20C) ja se varmasti vaikeuttaa hommaa omalta osaltaan. Huomenna tukikohdan vaihto Kvikljokkin lunihuippuisten vuorien luo.

Pitkään suunniteltu reissu Pohjois-Ruotsiin on viimein toteutumassa. Kirjoittelen tätä Samulin luota, oluen ja perhopenkin äärestä. Huomenna aamutuimaan Nissanin keula suunnataan kohti suurta tuntematonta, Jokkmokkin alueen kalavesiä. Tuntemattomia nämä todella tuntuvat olevan: suuresta nettietsinnästä ja foorumeilla tiedustelusta huolimatta emme onnistuneet löytämään oikeastaan mitään tarkempaa juttua näiden alueiden kalastuksesta. Niinpä olemme lähdössä todelliseen pioneerityöhön eksploraatiohengessä. Tarkoitus on kalastaa Jokkmokkin lähellä sijaitsevien Pärlälvenin ja Purkifosenin alueita pari päivää, ja sitten siirtyä pidemmälle tunturialueelle Kvikkjokkiin kalastamaan Tarrateätnua ja Kamatjokkaa. Raporttia tullee tekno-Samulin laitteistolla tien päältä, ja tarkempaa myöhemmin kuvien saattelemana. Lisäksi Huopeen haltuun on joutunut videokuvauslaitteisto, joten reissusta saataneen ihan livekuvaa ihailtavaksi. Sitä odotellessa.

Kävin pyörähtämässä lahden toisella puolella Tukholmassa päiväseltään. Perusnähtävyyksien, kuten vanhan kaupungin kierrosten lisäksi tuli hieman shoppailtua. Kiertelin tyttöystäväni perässä kauppoja kasseja kanniskellen (no, tuli itsekin katseltua kledjuja, Tukholmasta kun löytyy valikoimaa, mutta rahat oli säästettävä kesän kalareissuja varten), kun satuimme isosta ostosparatiisi Gallerianista löytyneeseen French Connectionin liikkeseen. Silmään tarttui välittömästi vallan loistavalla sloganilla varustettu printtipaita.  Syvänmeren kalastusta ei pahemmin tule harrastettua, mutta asennetta paidasta löytyi sen verran, että huolimatta kolmen sadan kruunun karkeahkosta hinnasta oli se mukaan otettava. Näinkö kalastuksesta on tulossa tarpeeksi seksikäs laji, jotta levareiden (tällä siis tarkoitetaan levysoittimia, ei levysiipä) ja surffilautojen (niin, siis tämäkin on se urheiluväline, ei perho) sijaan trendipaitojen printit täyttyvät kalastusaiheista? No, ehkä menee vielä hetki, ennenkuin muotitietoinen nuoriso vetää lauantai-iltana kahluupöksyt jalkaan ja kalalippikset päähän illanviettoa varten.

Nyt siis kuulun pahamaineiseen Hells Anglers -klubin perhokalastusjaostoon. Kun baarin ovella on pystyssä kasa kahden käden kuusitoistajalkaisia, ja baaritiskin asiakaskunnilla on päällä kerhon perholiivit logot selkämyksissä vilkkuen, kannatta suosiolla vaihtaa paikkaa, tai saa tuplaspeystä!

Toutaimen ja taimenien lisäksi keväällä tuli jahdattua myös haukia. Suursuunnitelma oli kaivaa kutuhauet esille Porin suunnalla, mutta niin vain ihan varsinainen kutuhetki livahti käsistä. Kuitenkin jokunen vihernieriä lopulta löytyi, joten tässä tarinaa:

Lempäälä 20.4.2009

Tänä vuonna haukikausi avattiin jo hyvissä ajoin. Seurailin aktiivisesti meren pintalämpötiloja (on muuten kätevä tuo Itämeriportaali, siellä on paljon muutakin kiinnostavaa seurattavaa) koko kevään ajan ja odottelin jäiden lähtöä ja vesien pientä lämpiämistä sinne hauen kudulle sopivaksi. Merellä jäät lähtivätkin näillä main, mutta päätimme silti Simon kanssa lähteä kevään avaukselle Lempäälään. Simo ei niin hauen kalastuksesta perusta, vaan toivoi virtavettä, ja Lempäälään suvannoissa haukea huhujen mukaan riittää harvennettavaksi. Niinpä suunnitelmaksi muotoutui Simon osalta kirjojen kaapiminen Herralankoskesta samalla kun minä etsisin mahdollisia kutuhaukia renkaan kanssa suvannoilta. Järvet olivat vielä jäässä ja kylmäähän kun pentele se vesi oli, kuten oli odotettua. Haukia ei näkynyt, vaikka hieman koitin myös uistella syvimpien monttujen päältä. Renkaalla se ei vain mitään juhlaa ole tuo uistelu, varsinkin kun toistaiseksi ei ole ollut varaa sijoittaa kunnon sukellusräpylöihin. Minulla on nyt käytössä hyvään hintaan ostamani Kineticin Waterspeed U-Boat (on muuten vaikea tuosta firmasta löytää googlella mitään), joka on melko vastaava malli kuin Poseidon, vain selkänoja näyttää olevan matalampi. Waterspeed menee mukavan pieneen tilaan, mutta pakko sanoa, että Poseidonin korkeampi selkänoja olisi mielyttävämpi. Tosin tuulisina päivinä matalasta profiilista saattaa olla apua. Lempäälässä todella hyinen pohjoistuuli puhalsi voimalla pitkin jokea, joten jouduinkin aluksi kantamaan rengasta kilometrin verran alavirtaan ja sitten kellumaan tuulen mukana ylös. Virtaussuunta tosin negatioi tuulen antaman edun tehokkaasti. No, pääsinpä avaamaan kalastuskauden ja sain etureisille kunnon reenit.

Lempäälän suvantomaastoa. Täältä haukia huhujen mukaan löytyy.

Salmet 18.5.2009

Suurena suunnitelmanani oli Haihun toutainretkien jälkeen käydä katsastamassa eräät Tampereen lähellä sijaitsevat salmet, josko toutainta olisi sieltä löytynyt. Pari viikkoa kuitenkin hurahti koulutouhuissa ja muissa menoissa niin, etten ongelle päässyt. Kuitenkin maanantaina 18.5. löytyi sopiva rako lähetä salmille koestamaan, ja tyttöystävälläni koska Sallalla oli vapaapäivä, joten hän lähti mukaan ulkoilemaan. Tarkoitus oli lähteä hyvissä ajoin liikkeelle, mutta niin vain aamupäivästä tusatessa aikaa vierähti, ja olimme salmilla vasta joskus neljän aikoihin. Koitin ruopata toustkia salmesta pohjia pitkin, mutta mitään ei siiman päässä tapahtunut, eikä pinnallakaan paljon eloa näkynyt, mitä nyt jokunen epävarma kalan pyörähdys, niin päädyin melko nopsaan täyttämään rengastani. Salmen lähellä kasvoi todella herkullisen oloisia kaislikoita, ja päätin lähteä niitä koestamaan haukien toivossa. Lahti oli matala, ja kuollutta kaislaruokoa riitti pinnan alla vielä kymmenien metrien päähän näkyvästä ruovikon reunasta. Heittojen sijoittaminen oli siis melko hankalaa, hyvin kala pystyi väijymään katkenneiden ruokojen seassa. Päätin kuitenkin koittaa lähinnä näkyvää rajaa, siitä sai mukavan kiintopisteen, johon heittoja sijoittaa. Hetken reunaa kolattuani sain laiskan pyörähdyksen perhon perään aivan uiton loppuvaiheessa. Roiskaisin välittömästi uuden heiton lähelle, ja kala tuli taas perhon perään, mutta ei ottanut. Paiskoin perhoa muutaman kerran samalle paikalle ilman reaktiota, kunnes huomasin kalan jälleen perhon perässä aivan viime metreillä. Vedin perhoa vavan avulla äkkiä sivulle muuttaen uintisuuntaa. Tämä sai hauen hermostumaan ja viimein vihernieriä tälläsi voimalla perhoon kiinni. Hirveästi pienehköä puolentoista kilon puikkaria ei tarvinnut väsytellä, vaan sain sen pian nostettua  renkaaseen ja laskettua taas takaisin vetiseen valtakuntaansa. Jatkoin tämän jälkeen kaislikon kolausta ilman sen ihmeempiä tapahtumia. Lopulta päädyin aivan matalan lahden pohjukkaan. Siinä oli hieman syvempi, ilmeisesti kaivettu kohta erään pihamaan sivussa, ja siinä pyöri jotain hyvän kokoista kalaa paljon. Havaitsin kalat jo kauempaa, kun ylilentänyt lokki pelotteli pinnan tuntumassa puljanneita kaloja. Haukiperhoista eivät kalat välittäneet, vaan pelästyivät siiman lentäessä niiden ylitse. Vedenpinnassa ollut siima ei haitannut. Hyvin erikoista, ja kalojen laatukin jäi ikuiseksi kysymysmerkiksi. Kalamiehellä kuitenkin saattaa tuo ajantaju hieman hävitä, kun tietää ympärillä kalaa pyörivän, ja Salla joutuikin jo huhuilemaan rannalta minua takaisin päin, sillä olimme sopineet vielä illaksi menoa. Kauden avaushauki nousi kuitenkin ylös, ja samalla ensimmäinen keväthauki, jonka olen saanut. Aiempina vuosina hauen kalastus on keskittynyt nimenomaan syksylle, joten nyt tuli todistettua itselleen, että on se mahdollista myös keväällä.

Hauelle tyypillisesti tämäkin kaveri oli imenyt perhon syvälle suuhun, ja kidanavaajia tarvittiin. Ihmettelen, miten joskus junnuna on ilman selvitty. Kuvat Salla Merikarin ottamia.

Pori 20.5.2009

Pitihän sitä keväällä vielä kuitenkin merellekin päästä. Niinpä pari päivää edellisestä ja olimme tyttöystävän kanssa jälleen matkalla ulkoilemaan, tällä kertaa tarkoitus oli hakea haukea Porin edustalta. Päätin mennä koestamaan kalantuloa Pohjoisen satamatien siltojen luokse. Tämä pitkä siltapätkä omaa erinomaisen oloista haukivettä, ja on melkoisen komea nähtävyys jo ihan läpiajettunakin. Onpa silloille annettu melkoiset nimetkin: alueelta löytyvät mm. Kuuttosuntti, Oodee ja Revaskeri. Varsinkin Oodeen sillan nimen tausta kiinnostaa, lieko joku aatelisherra ottanut turhan tuhdin henkosen ooppiumpiipusta näillä kohden joskus 1800-luvun puolella? No, jos nimi ei miestä pahenna, niin sillasta se ainakin tekee komeamman. Alue on myös erittäin kalaisan oloista: laajoja pikkuauton kokoisista mollukoista koostuvia kivikoita ja niiden välissä herkullisia ruovikoita. Todella nättiä seutua kaiken kaikkiaan, vaikkakin veneilijöille voisi tuottaa harmaita hiuksia.

Revaskerin alueen kivikoita. Kyllä, siellä on myös kala siiman päässä.

Kalastusalueeksi otin isoimman, Revaskerin sillan laitamaastot. Siitä löytyi sopiva pikkuluoto, johon saimme auton parkkiin, ja tyttöystävä pääsi aurinkoon lueskelemaan kirjaansa sillä välin kun minä koluaisin ruovikon reunoja kellurenkaalla. Tunnelma kalastukseen oli kohdallaan, ruovikot näyttivät todella herkullisilta. Pienen lahden toisella puolella oli muutama muukin kalastaja, asia, joka aina lupaa ennestään tuntemattomille paikoille tullessa hyvää. Lisäksi rannasta löytyi mädäntymästä arviolta seitsenkiloisen hauen raato. Heräsi kysymys, mitä järkeä tämän kalan nirhaamisessa ja pusikkoon heittämisessä oli? Jokioloissa tajuan logiikan, jonka perusteella hauet heitellään rannalle, sillä syöhän tämä kurja peto niin kovin arvokkaiden lohikalojen poikaset. Siis ymmärrän tämän, en hyväksy, sillä hauet ja taimenet ovat elelleet keskenään samoissa vesissä vuosituhansia, ja tulleet ilman ihmisen avustusta toimeen varsin hyvin. Hauki on sekä vesistön että geenistön puhtaanapitolaitos: kehnompi aines joutaa kiertoon, ja vain parhaat selviävät. Sitä paitsi, jos joesta otetaan yksi kolmekiloinen pois, tilalle putkahtaa neljä kilon puikkaria. Iso hauki pitää myös oman reviirinsä puhtaana puikkareista, joten nyppimällä nämä mahtavimmat pois, tehdään lohikalakannoille huomattavaa hallaa. Mutta millä helvetin logiikalla heitetään seitsemän kilon hauki rannalle merellä? Tätä en enää edes voi ymmärtää.

Mitä v*tun järkeä? Ei voi käsittää tällaista komeiden kalojen mätänemään jättämisiä. Toivottavasti kyseessä on vahinko (kuten itsellenikin meinasi myöhemmällä reissulla käydä), eikä tarkoituksellinen mädätys.

No, kalastuksellisesti löytö lupaili kuitenkin hyvää. Niinpä rengasta ei malttanut koota, vaan ensiheitot oli päästävä laittamaan heti ja välittömästi auton viereltä löytyvään pieneen poukamaan. Vesi oli  melkoisen värjääntynyttä, eikä valkopinkki Craft Fur Deceiver kovin selkeästi vedestä erottunut. Muutaman heiton jälkeen perhon perään ilmestyi pienet pyörteet. Innostuin jo, että kalahan se siellä, vaan seuraavilla heitoilla ei mitään kuulunut, joten päättelin perhon itsensä tai jonkun kasvin aiheuttaneen pyörteet, siinä määrin pienoiset ne olivat. Siirryin poukaman toiselle puolelle, ja heittelin suunnilleen samoille mestoille, jossa pyörteet perhon perään ilmestyivät. Nostin perhon pintaan heiton lopuksi, ja majesteetillisen rauhallisesti sameasta vedestä sen perässä nousi pannukarhea puolentoista kilon hauki. Pysäytin sisäänoton. Hauki tuijotti tappajan katseellaan perhoa, mutta vain lillui kymmenisen senttiä sen takana, odottaen. Nykäisin siimasta, perho pomppasi puoli metriä eteenpäin, samaten kala sen perässä, edelleen kuono lähes kiinni schlappeneissa. Toinen nykäys, kala tuli eteenpäin, ja sitten pelästyi lähenevää rantaa ja kalastajaa, ja kääntyi pois. Vielä seuraavallakin heitolla kala seurasi perhoa rantaan, sitten mielenkiinto hävisi. Nopea perhon vaihto, jälleen seurio, mutta ei tärppiä. Uusi perhonvaihto ei auttanut, joten päätin antaa tälle kalalle rauhan ja lähetä etsimään uusia.

Ja niitähän löytyi. Renkailin herkullisten ruovikoiden luokse. Ensimmäinen pieni kilon puikkari iski kiinni jo siirtymällä, kun vedin perhoa samalla perässä. Seuraavan ampui kiinni kahden kiven välisestä yllättävän pienestä rakosesta ja kävi myös renkaassa. Puikkarikokoa tämäkin edusti, mutta olin kovin tyytyväinen ja kalastus tuntui helpolta. Ylimieliset aatokset siitä, että haukihan siis ottaa mihin vaan ja koukun terävyydelläkään niin väliä, kun vetää kuitenkin perhon kitusiin asti, alkoivat nousta urean mukana hattuun. Onneksi jatko palautti taas todellisuuteen. Saman luodon laidassa oli nätti viisikymmenmetrinen ruovikko, jossa tuoreet varret vasta pilkistelivät veden päälle. Siinä oli kaksi herkullisen näköistä poukamaa, jotka bongasin jo rannalta ja lupasin sukuelimeni pantiksi siitä, että ainakin niistä isomassa kalaa olisi. Kolasin ensin pienemmän poukaman, josta perhoon ampuikin parikin eri kalaa. Toinen ei tarttunut lainkaan, toinen tippui hetken rimpuilun jälkeen. Testasin CFD:n koukun, ja tylsähköhän se oli. No, tuli taas todistettua se, että ei se haukikaan hurjasta otistaan huolimatta aina tartu, vaan koukun todella tarvitsee olla terävä. Minulla oli mukana vain melkoisen onneton kohlo Rapalan koukun teroitin, mutta onneksi 3/0 Tiemcon 600 SP (on muuten loistava koukku noin yleisesti, tykkään paljon) on tarpeeksi iso koukku, että sitä pystyi vähän viilailemaan ennen saapumista todelliselle hotspotille. Aloitin kalastuksen isomman poukaman laitamilta. Tämäkin oli vielä sen kokoinen, että samoilta sijoilta kalasti koko alueen. Ensimmäiset kymmenen viisitoista heittoa eivät tuottaneet tulosta, joten kylmä hiki meinasi jo nousta otsalle sukukalleuksieni kohtaloa hätäillessä. poukaman perukoilta kuitenkin tärähti kunnon pärskeiden saattelemana selkeästi paremman kokoinen kala. Huutelin tyttöystävän rannalle tallentamaan tätä miehen ja pedon taistoa, ja lähdin hilaamaan kalaa pois ruovikosta, kohti kuvauspaikkaa. Se kulki todella kiltisti renkaan perässä, mutta ei suostunut pintaan missään vaiheessa, vaikka pidin kalaa melkoisen tiukalla. Lopulta rantaan päästyämme kala innostui, teki pari kunnon syöksyä ja mökötti pohjan tuntumassa, joten tiesin, että nyt on kunnon krokotiili kiinni. Silti, kun kala lopulta nousi pintaan, sen kokoa peljästyin sekä minä, että ennen kaikkea rannalla ollut kuvaaja. Vieläpä, kun se päätti suunnata syöksynsä suoraan rantaa kohden, seurasi asiasta jonkin verran kiljumista. Lopulta pötkylä kuitenkin taipui, ja sain nostaa toistaiseksi urani komeimman hauen kuvattavaksi. Pituutta oli 85 senttiä, painoa lienee ollut jonnekin viiden kolon tietämiin. Merihaueksi ei vielä mikään mahtava, mutta kyllä se suun muikeaksi silti veti, tästä on hyvä jatkaa.

Rannan lähelle päästyäni vastustaja päätti ottaa muutaman kunnon syöksyn. Taustalla kiven vasemmalla puolella ottipaikka, oikealla matala lahdukka, jossa kalat mulivat.

Siinä se on, nätti possu. Tiukka taisto ja päivä auringossa ovat nostaneet terveen punan saamamiehen poskille.

Loppuilta meni sitten edellistä fiilistellessä. Kalastelin vielä luodon reunat, ja päädyin isolle matalalle lahdelle, jossa kaloja muli joka puolella. Vaan sama kuin Kutalassa, mikään ei näille veijareille kelvannut. Aivan rannan tuntumassa eräskin kala ui pitkään nilkkasyvyisessä vedessä selkä pintaa viistäen, ja menisin vannomaan, että kyseessä oli hauki, niin tutunoloiset pyöreän oloiset peräevät siellä vilkkuivat. Luulin, että hauen kutu olisi ollut ohi jo jokunen viikko sitten, mutta ehkä hitaimmat hämäläishauet olivat petipuuhiin vasta päässeet. Tärppejä ei myöskään muista, joskin herkullisen näköisistä paikoista tullut, joten auton nokka suunnattiin kohti Tamperetta tyytyväisin mielin.

Heihei! Uudet treffit sovittu syksylle, tai viimeistään ensi vuodelle, eikös? Myös nämä kuvat on ottanut Salla Merikari.

Nyt se sitten käynnistyi, Simojoen lohikausi on vuodelle 2009 auki. Tämä on nyt vähän typerä reissuraportti kun Jukkis siellä joella oli enkä minä – mutta pakko silti kirjoittaa tilanteesta 🙂

Lohta nousee, pohjoistuulen myötä todella hitaasti mutta rannalle asti on virallisten tietojen mukaan tullut yksi 10kg eväkäs ja epävirallisten tietojen mukaan pari muuta joista ei netissä ole huudeltu. Nyt on, hähä.

Tarkoitus olisi tällä viikolla tehdä ainakin yksi iltapisto joelle, sitten viikonloppuna reilumpaa vääntöä. Tutkan mukaan joessa on jo 89 lohta, ja joen pituuden (193km) huomioonottaen pikaisella laskukaavalla:

(pituus) / (nousseet_lohet – saadut_lohet)

193 km / (89 – 1) = 2193 metriä per lohi.

Jos oletetaan, että heitetään 1,5 metrin välein (3kpl 0,5m askelia heiton välissä) tarvitaan 1462 heittoa että lohi näkee perhon kerran – OLETTAEN että heitto kantaa vastarannalle asti eli voi kattaa koko joen yhdellä heitolla. Sehän ei toki ole ongelma, köhhöh.

Tulemme siis seuraamaan täällä kauden tapahtumia, ja tiukkojen tilastotietojen valossa seuraamaan Simojoen lohenpyytäjän arkea.

Ainiin, ja se reissuraportti. Jukkis oli joella pe-la yön ja lauantaina osan päivää. Ilmeisesti joella yhteensä 3 siimojenkatkotusta, jukkiksella ei suoria havaintoja (korjaa, jos olen väärässä). Olosuhteet melko hurjat, välillä lunta ja kova pohjoistuuli.

Kevät on täällä jälleen, ja kalastuskausi saatu alulle myös täällä kotomassa. Tässä hieman kertomuksia kevään koettelemuksista.

Kärnänkoski su 29.3. – ma 30.3.

Sumarireissu Kärnälle on muodostumassa perinteeksi. Siellä on siis käyty useammin kuin kerran. Tällä kertaa lähdin Tampereelta matkaan mukanani Simo, Oulun osastoon kuului Samulin lisäksi Pekka, Perttu ja Kari. Peinteikkäästi ajoitus osui taas aivan käsittämättömällä tuurilla nappiin, sillä piiitkän pakkasjakson jälkeen tulivat ensimmäiset yhtään leudommat kelit juurikin sunnuntaille. Niinpä korria oli taas liikenteessä ronskisti, ja kalatkin aktivoituivat kevään ensikuoriutumisen satoa maistelemaan ihan urakalla. Varsinkin Oulun osasto osasi ottaa tästä ilon irti, ja Pekka, Kari ja Perttu napsivatkin kaloja pintureilla kiitettävästi. Ensimmäiset kalat tulivat ylempää, ensimmäisen kuohun jälkeisestä tasaisesta virranosasta. Viime vuonna hyvin toiminut Hiirenvirran alaosan suvanto oli kovan talven jäljiltä kokonaan jäässä, siellä ei siis kalastamaan päästy. Myöhemmin päivällä aksöni siirtyi välisuvantoon. Tänä vuonna suvannon keskiosan pääsi kalastamaan rantojen jäälautoilta. Niillä kikkailu oli tosin välillä melko kuumottavaa puuhaa, kun jää ritisi ja paukkui alla, ja ihan reunalle emme uskaltautuneetkaan menemään. Oulun pojilla on kyllä hämmästyttävä kyky olla siellä, missä tapahtuu, ja kun minä mätin pinturia tyhjäoloiselle yläosalle (no, pari pintakäyntiä havaitsimme), Oulun osasto nosti pinturikalaa kuin kuokalla aiemmin niin hiljaiselta vaikuttaneesta välisuvannosta. Vielä oikea-aikainen puolenvaihto pojilta, ja taas olivat vavat mutkalla. Kun Perttu, Kari ja Pekka lähtivät kotimatkalle viiden aikoihin, alkoi Samulin show. Hän keksi uittaa nymfeja rauhallisesti nykien jään reunoja kohti välisuvannossa, ja kalat tuntuivat hullaantuneen tähän tyyliin. Ilmeisesti nymfejä oli hyvin liikenteessä. Ennen illan pimenemistä Samulin onnistui koukuttaa lähes kymmenkunta kalaa, joista jäällekin päätyi muutama. Simokin sai nymfeillä kontakteja, itselläni oli hiljaista, vaikka sitkeästi koitin pinturia ja nymfia mättää. Kalat olivat mukavaa koko luokkaa, isoimmat ylössaadut hätyyttelivät viittakymppiä, yleisin koko oli siinä 30-40 sentin välillä. Ainakin yksi selkeästi isompi kala havaittiin, ja Samuli sai sen tartutettua, mutta isojen kalojen nostaminen välisuvannon jääkannelle osoittautui äärimmäisen hankalaksi. Huomattavaa ensimmäisenä päivänä oli kalojen aktiivisuuden lisäksi parikin seikkaa: loppuliu’un runsaista kuoriutumisista huolimatta ei siellä tälläkään reissulla kaloja näkynyt (olisiko yksi pintakäynti ollut) ja liitseillä ei saatu kalan kalaa reippaasta yrityksestä huolimatta!

Simo ihmettelee, kun korrit ovat löytäneet kuoriutumisalustan Samulin piposta.

Oulun osasto kolaa välisuvantoa.

Samuli ja Simo Kärnän sillalla. Kuten ilmeistä huomaa, sumarikalastus on hienoa puuhaa.

Samuli kalastaa kosken yläosilla.

Majapaikkamme oli jälleen Wiikin kartano, ja miellyttävän yön ja maittavan aamiaisen jälkeen ampaisimme maanataina Samulin ja Simon kanssa joelle suurin odotuksin. Korreja oli liikkeellä ehkä jopa enemmän kuin lauantaina, mutta jostain syystä kalat loistivat poissaolollaan. Päivä ei edes ollut mitenkään erityisen kirkas, vaan tasaisen harmaa. Silti välisuvannossakin näimme vain muutamia pintakäyntejä siinä missä lauantaina iltasella pystyi parhaaseen aikaan näkemään useampia pintovia kaloja suvannon alueella. Liekö kaloja jo kiusattu tarpeeksi silloin, vai mikä lienee? Saimme kuitenkin nymfeillä kontakteja kaloihin, Samuli ja Simo saivat muutaman ja minäkin lopulta indikaattorin kanssa uittamaani nymfiin sen reissun ainokaisen, noin kolmekymmensenttisen taimenen. Liitseillä, niin tavallisilla kuin bunnyilläkin, otettiin muutama kala, jotta ihan vaille tehoja ei tuo yleisnymfi kuitenkaan jäänyt. Kuitenkin yleseisti maanantai oli paljon rauhallisempi kuin sunnuntai, eikä isompia kaloja näkynyt lainkaan.

Kaiken kaikkiaan reissu oli kuitenkin erittäin onnistunut. Osuimme jälleen hirveällä säkällä oikeaan aikaan koskelle, sillä olihan reissu varattu jo joskus tammikuussa. Tämän perusteella alan pian pitämään korrikalastusta kovin helppona, mutta eiköhän se pakkasjakso vielä kohdalle satu ja opeta meikäläistäkin tavoille. Sitä odotellessa pitänee koputella jokaista vastaantulevaa puuta muistuttavaa materiaalia.

Samuli vapauttaa kalaa ja kalastelee loppuliukua. Tätä kuvakollaasia voisi esitellä ulkomaan vieraille ja kehua, että “this is flyfishing in f*king Finland!” Saattaisivat jopa uskoa.

Simo käskyttää heittosektorit ja ottipaikat.

Pakollinen korrikuva.

Samuli toivottaa hyvää ja onnellista kalastuskautta 2009 kaikille Huopeen lukijoille!

Haihunkoski su 3.5. – ma 4.5.

Kevät tuli tänä vuonna selkeästi paria viime vuotta myöhemmin. Ei, se ei tullut myöhässä, vaan nyt saattoi vain hetkestä aikaa olla normaalin aikataulun mukainen. Joka tapauksessa paksut jääkannet pysyivät järvissä pidempään, ja niinpä veden lämpiäminen Haihulla toutaimen kutunousun kannalta otolliseen noin seitsemään asteeseen tapahtuikin viime vuotista myöhemmin. Tällä arviolla ja aikataulujen yhteensorvaamisella (piti taas sitä Wappua kuitenkin hieman juhlistaa) saimme arvottua Samulin kanssa toutainjahdin päiviksi sunnuntain 3.5. ja maanantain 4.5. Sunnuntaina paikalle saapuessamme oli kosken alla toutskapooleissa jo täysi miehitys. Mikäs siinä, kevätilma oli suosiollinen ja kalaakin joessa vielä oli. Tosin meille kävi perinteiset: “olisitte olleet täällä toissapäivänä!” Toutaimet olivat paukanneet koskeen wappuaattona, ja jälleen väärään kohta iskenyt aurinkoinen keli lämmitti veden nopeasti kutulämpöön, sinne yhdeksän-kymmenen asteen kieppeille. Niinpä kausi oli jälleen armottoman lyhyt. Aattona oli kuulemma vavat olleet mutkalla, jatkuvasti, lauantaina oli ollut vielä tiukka meno, mutta sunnutaina täytyi jo tehdä töitä kalansa eteen. Ei siinä, kyllä kaloja vielä näkyi, ja niitä tasaiseen tahtiin saatiin. Väkeä oli melko runsaasti, joten pian Samuli lähti koluamaan alempaa suvantoa. Sieltä hän saikin nopeasti muutaman imaisun ja lopulta nätin Haihun peruskokoisen toutaimen, sellaisen vajaa kolmosen kalan ylös. Soitto tuli minulle ylävirtaan pian tämän jälkeen, että nyt alas ja äkkiä. Lähdin mukaan, ja en kauaakaan ehtinyt perhoa uitella, ennen kuin tömähti. Hieman pienen puoleinen yksilö, noin parin kilon luokkaa, mutta sainpahan toutaimen tällekin kaudelle. Nätisti oli suusta kiinni, ja perhona niinkin poikkeuksellinen toutainpeli kuin tinseli. Muutamia tärppejä lukuunottamatta ei sunnuntaille suurempia tapahtumia ollut.

Samulin toutain. Vaikka nettinörtti onkin, niin mies ei selvästi ole kasvanut IRC-gallerian äärellä, kun omakuvat hakevat näinkin pahasti.

Lihis ja toutain.

Samuli kolaa Haihunkosken alinta suvantoa.

Maanantaina päätimme lähteä koestamaan eräitä Tampereen lähimaastossa sijaitsevia salmia, joissa kuullun mukaan toutaimia pitäisi liikuskella. No, nyt ei näkynyt, taisi vesi olla vielä liian kylmää, mittatulokseksi saimme noin neljä astetta. Haihullahan tumma ja erittäin matala yläpuolinen järvi lämpeenee todella nopeasti varsinkin aurinkoisella kelillä, ja siellä veden lämpö huitelikin jo kymmenen asteen kieppeillä. Ei ihme, että toutaimet eivät pitkään joessa viihtyneet. Salmilla ei kuitenkaan näkynyt mitään kalaa, joten päätimme vielä ajella Haihulle koittamaan kontakteja iltapäiväksi. Koski oli kuitenkin lähes kuollut. Yhtään toutainta ei muistaakseni saatu, roiskauksiakaan ei kosken alusessa näkynyt. Ihan lupa-alueen alarajalla, siltojen luona, melskasi jotain isoa kalaa, mutta laji jäi ikuiseksi mysteeriksi, sillä mitkään streamerviritykset sen enempää pinnasta kuin pohjastakaan uitettuna eivät näille roiskijoille kelvanneet. Liekö Haihuun nouseman jotain muutakin (särki)kalaa kudulle, jolloin eivät perhot kiinnosta? Päivän ainoaksi tilastomerkinnäksi jäi pinkkiin Bunnyyn paukannut kirjolohi alimman kosken alta. Ihan kiva pikkuveijari, 8-9 luokkainen Loopin Green Line Salt Water on vain hitusen turhan karkea peli nautittavaan kirjon ongintaan. No, kotona oli tyttöystävä hyvin yllättynyt ja tyytväinen, kun kerrankin suuri saalistaja tuo reissultaan kalaa kotiin syötäväksi (hieman mietin, että pitäisikö tämä ottaa kettuiluna, mutta ilmassa taisi kuitenkin olla ihan aitoa ihastusta). Samulilla oli lisäksi yksi kala kiinni, ja joitan epävarmoja imaisuja saimme, mutta yleisesti hyvinkin hiljainen päivä maanantai oli, ja toutaimen kutunousu oli auttamattomasti ohi. Niinpä päätimme poistua kohti Sportia-Pekkaa jo hyvissä ajoin. Kumma muuten, että lohta pystyy kalastamaan viikon verran, vaikka tapahtumapuolella olisi yksi titti ja pari tärppiä, mutta melkein missä tahansa muussa kalastuksessa tylsistyminen ja epätoivo hiipivät puseroon jo parin tunnin tapahtumattoman kolaamisen jälkeen. No, mertsaria on kyllä yritetty “melko” monta tuntia ilman pienintäkään merkkiä kalasta. Jaksaminen vaatii vain sopivan transsin päälle saamisen, sen jälkeen jaksaa tyhjää paiskoa pitkäänkin, vaan lohestuksessa sen päälle kytkeminen vain tuntuu olevan kaikista helpointa, varsinkin kaksikätisellä nelivitosta alavirtaan mättäessä.

Pakko laittaa Huopeeseenkin välillä kunnon kurkku auki -kuvia, ettei mene ihan puunhalailuksi koko touhu. No ei, hyvähän sitä on kalaa välillä ottaa syötäväksikin sieltä, missä kannat sen kestävät. Kirjolohikannat yleensä kestävät, sillä pitkään ei mene, ennenkuin tankkiautosta taas paukahtaa seuraava nousuparvi.

Haihun toutainkausi pääsi siis hiukan livahtamaan ohi. Ikkuna näyttää tällaisena kevään olevan too-odella pieni, joten tarkempaa päivistystä menestys jatkossa vaatii. Tosin parhaana päivänä paikalle osuminen on erittäin hienoa, kun isojen ja vahvojen kalojen kanssa pääsee vääntämään todella paljon. Nyt tarkoituksena on koittaa vielä kesällä löytää järviltä toutsken ruokailupaikat, ja vedellä tinseleitä ja surffilautoja vesi pärskyen pintaa pitkin. Ensimmäinen yritys ei tosin tuottanut tulosta, kuten myöhemmin selviää.

Tässä vielä fiilistelyn puolelle pari kuvaa Skotlannin reissulta.

Samuli heittää

Kuvaaja: Petri Varis

London Heathrow

20min kauden aloituksesta..

Vapaus koittaa

Jokimaisemaa

Kunnon vesiperhoshätsinki

Kala ja Ghillie

Sidontapöytä loordien tyyliin


Maisema ikkunasta (taustalla siintää Spey)

Ja välillä tuli sentään kunnon lohikelitkin


Viralliset tilastot

Loppureissusta sitten hajosi tuo raportti päivässä – meininki. Ehkä syynä oli tapahtumien vähyys, tai no. En vain saanut aikaiseksi.

Loppureissu meni melko hiljaisissa merkeissä. 5. päivänä olin yliväsynyt ja heittämisestä tai kalastamisesta ei tullut oikein mitään. Kalaa oli kyllä liikkeellä, mutta vain vastarannalla 😉

Jouni sai heti aamun kolmannella heitolla hienon springerin, ja heti kohta perään samasta paikasta parin heiton päästä toinen oli kiinni mutta irtosi väsytyksessä. Seurasin tapahtumia vastarannalla monttu auki. Eipä aikaakaan kun Petri jo väsytteli lohta vastarannalla, joka ikävä kyllä irtosi muutaman minuutin taiston jälkeen.

Itse heitin päivän ilman minkäänlaista tuntumaa kaloihin. On se kumma mikä niissä vastarannan pooleissa aina on, kalaa selkeästi enemmän.

Seuraavana aamuna aloitin kalastuksen täynnä virtaa hyvin nukutun yön jälkeen. Tällä kertaa sieltä vastarannalta, tosin heikoin tuloksin. Iltapäivään mennessä sain tartutettua mukavan Mertsarin isoon keltamustaan putkiperhoon (vähän kuin Dee Sheep mutta ei kuitenkaan). Luulin jo oikeasti että nyt jysähti kunnon kala kun tärppi tuli reippaan keskivirran toiselta puolelta. Kala vei hetkessä siimaa parikymmentä metriä mutta kuoli kun osui oman rannan hitaaseen virtaan. Meni hyvän aikaa tajutessa että kyseessä oli mertsari eikä kuollut lohi. Mutta tapahtuma kuitenkin!

Toiseksi viimeisen päivän iltana päädyin jo noin miljoonan heiton jälkeen epätoivoon ja aloin uittamaan n. 14cm Sunray Shadowta. Muutaman yliolan heiton jälkeen sain ihan poolin keskeltä valtavan tärpin. Vesi roiskui puolelta toiselle kun kala iski kiinni perhoon. Sain stripatut siimat nopeasti kelalle ja nousin penkalle väsyttämään kalaa. Parin “ison kalan” kierroksen jälkeen keskellä monttua sain sitten siimat silmille, ei pysynyt kiinni.

Aivan armottoman tiputusvitutuksen kourissa (ensimmäinen varsinainen tapahtuma kolmeen päivään) aloin mättämään Sunraytä kauas virtaan kovassa tuulessa. Yliolanheitto niin pitkälle kuin lähtee ja sitten stripstripstrip. Petri tuli sateen keskellä poolille ja huuti jo kaukaa että “Oliko iso?”. Näytin kuulemma melko pelottavalta mättäessäni perhoa rankkasateessa ja myrskyssä keskivirtaan yliolan ja uittovauhti oli vähintään hirveä.

Hetken kuluttua naureskelin jo tapahtumalle ja hommasta jäi hyvä fiilis. Olin sentään saanut kautta aikain ensimmäisen kunnon tapahtuman SS:ään ja kädet tärisivät vieläkin.

Viimeisen päivän käytin sitten heittämällä perhoa useammassa poolissa. Heitto kulki mukavasti mutta kalat puuttuivat. Komppasin entisiä ottipaikkoja eri perhoilla mutta kaloista ei saatu havaintoakaan. Heittäessäni SS:ää yliolan puolivirtaan tuli Ghillie Simon paikalle ja huuti jo kaukaa että “What the bloody hell are you doing? Where do you think you are fishing??? This ain’t river overhand!!” 😀 😀 Kova kuri, niin se olla pitää.

Lopulta reissun saldoksi jäi koko porukalle 5 lohta ja 2 meritaimenta. Olin varsin tyytyväinen lopputulokseen. Kakkosalueelta oli samaan aikaan saatu 2 kalaa ja kolmoselta 8 eli sijoituimme hyvin näiden välimaastoon. Ottaen huomioon 3 väsytyksessä tiputettua kalaa ja lukuisat tärpit oli mahdollisuudet vielä paljon parempaankin.

Laitan valokuvia vielä myöhemmin kunhan ehdin purkamaan kameran. Kotona odotti 350 lukematonta työsähköpostia ja nyt kirjoitan tätä junasta kohti Helsinkiä.. voi siis vierähtää vielä hetki.

Jatkamme kohta tunnelmissa, sillä Simojoen lohikausi alkaa parin viikon sisällä. I’ll keep you posted!

Kaksi päivää on mennyt pilvettömän taivaan alla. Keli on ollut upea ja kalastus sen mukaista eli pirun hiljaista.

Nyt illalla kalaa tosin alkoi liikkumaan ja meillä on ollut pari tapahtumaa. Kirjoitan tätä March poolin penkalta kevyen kenttävitutuksen vallassa, nimittäin karkuutin äsken hienon lohen poolin ihan loppupäästä. March pool alkaa syvällä osuudella, johon nopeampi pintavirta laskee. Heti poolin alussa on hyvää ottipaikkaa. Sen jälkeen tulee parisataa metriä hitaampaa virtaa jossa näkyy usein kaloja pinnassa. Pooli loppuu ehkä yhteen hienoimpaan niskaan jota olen kalastanut (toivottavasti kuvasta saa jotain selvää). Täydellinen V ja muutama kivi asentopaikaksi, aijai. No, kyseisestä virran imusta tiputin juuri kalan. Se ehti vetää pari metriä siimaa suoraan koskeen ennen irtoamistaan.

Noo, ei muuta kuin uutta putkeen!