Saaristossa
Olemme Samulin kanssa suunnitelleet syksyistä haukikarnevaalia Saaristomerelle ainakin parin vuoden ajan, ja nyt lopulta päätimme lopettaa särkimäisen leuanloksuttelun ja toteuttaa suunnitelmat. Niinpä data virtasi sekä ykköset ja nollat saivat kyytiä, kun hiiret savuten etsimme sopivaa päämajaa iskullemme. Olen ilmeisesti sen verran verkkoajan kasvatti, että minulle hyvät tai edes jonkinlaiset nettisivut ovat erittäin tärkeä osa yrityksen imagoa. Jos sivua ei löydy, niin yritys ei kiinnosta, mutta huolella tehdystä ja näyttävästä nettisivusta (mistä Huove ei tällä hetkellä ole ehkä paras esimerkki, mut hei kohta kuulkaas me näytetään…) tulee lisäuskottavuutta. Niinpä on harmillista, että joissain piireissä tätä ei ymmärretä, ja isojenkin tapahtumien nettisivut (ja usein muutenkin tiedotus) sutaistaan kasaan vasurilla, surullisimpana esimerkkinä vuoden 2007 perhokalastuksen MM-kisat Simojoella. Mutta lopulta elektrokustin poljettua useamman digitonnin edestä sähköposteja suuntaan jos toiseenkin löytyi useamman vaihtoehdon joukosta mieluisin: Houtskärin kyljessä sijaitseva piskuinen Berghamnin saari ja ajaksi viikonloppu 17.10.-19.10.2008. Nyt olisimme siis menossa oikein kunnolla ulkosaaristoon! Hyökkäysosasto Hauki muodostui lopulta viisijäseniseksi: Oulun delegaattiin kuului Samuli ja jo sumarireissulta tuttu Pekka Otamo. Tampereelta minun lisäksi mukaan lähti kesätöistä Rengaslinjalta tuttu aloitteleva, mutta innokas perhokalasta Sami ja päätoimittajaystäväni Seppo, joka ei juuri kalastusta aikaisemmin ole harrastanut, mutta kaipasi hieman ulkoilua ahtaasta toimituksesta ja päätti samalla tehdä jutun reissusta Aviisiin (tästä uhkaa näköjään pahasti tulla tapa. Viimeksi olimme Samulin kanssa Finnmarks Dagsbladetissa vuonna 2006 Repparin reissun yhteydessä. Pääseminen lohenkalastajana lehteen Finnmarkiissa on kuin päätyisi paperille pokerinpelaajana Las Vegasissa.) Oulun sankarit saapuivat luokseni torstaina puolen yön maissa, ja parin pakollisen lääkäriopiskelijoiden löytämisen toivossa otetun oluen ja toinen toistaan hurjempien kalatarinoiden jälkeen sipaistiin pikaiset unet. Aamulla keräsin joukon kasaan, kävimme Ärrällä hankkimassa lääniluvat ja päräytimme parilla pirssillä kohti Turkua siinä kahdeksan korvilla.
Perjantai meni kului lähinnä matkaillessa: Ensin Turkuun, siitä kohti Kaarinaa ja eteenpäin Paraisille, jossa kävimme kaupassa. En ole itseasiassa koskaan aikasemmin ollut näin ison porukan kanssa liikenteessä, joten viiteen mieheen viikonlopun aikana häviävä ruokamäärä oli aikaisemman kokemuksen puutteessa hieman hankala arvioida. Samaten kustannusten jakaminennäin ison porukan kesken ei ole niitä helpompia tehtäviä, vaikka siitä tällä kertaa joviaalissa jengissä helposti selvittiinkin. Ensi kertaa silmällä pitäen olisikin hyvä ottaa John Gierachin opit käyttöön (tosin, Gierach opettaa myös, että reissuun ei pidä koskaan lähteä kolmea henkeä isommalla porukalla, mutta eihän sitä nyt IHAN kaikkea kirjoitettua tarvitse uskoa, eihän?) ja luoda erillinen rahasto, ”kitty”, yhteisiä menoja varten. Homma toimii näin: otetaan vaikkapa kirjekuori, jokainen laittaa sinne sopivaksi arvioidun summan rahaa, vaikkapa 50€, ja kaikki yhteiset kulut maksetaan tästä. Jos raha loppuu, niin kaikki sujauttavat lisää pätäkkää kassaan, ja ylijääneet voidaan jakaa reissun päätteeksi osanottajien kesken tasan, tai jos heittäytyy kilpahenkiseksi, niin vaikkapa reissun isoimman kalan saanut, pahiten mulannut tai vaikka ensinnä sammunut saa jämät. Helpottaa huomattavasti tätä rahasäätöä, eikä kukaan päädy maksumieheksi ja penäämään kuukausien päästä saamisiaan, kun muut lupasivat ”laittaa tilille ihan heti kun kato kotiin pääseen juu…” No, kuten sanottu, tällä kertaa homma kuitenkin toimi jouhevasti, ja saatuamme vähän täytettä puolityhjiin autoihimme (Samuli väitti kivenkovaan autonsa olevan ”aivan täynnä”, vaikka kamaa ei takana ollut edes niskatukiin asti. Ilmeisesti uuden, isomman kala-auton hankinnan sivuvaikutuksena on mennyt suhteellisuuden taju.) ammuimme kohti ensimmäistä lauttaa välillä Parainen-Nauvo. Aamupäivälautoilla ei tunkua ollut, ja pääsimme ajamaan suoraan sisään. Meri tuoksui, saaristo oli kaunis ja autossa päät käänyivät oikealta vasemmalle kuolatessamme toinen toistaan paremman näköisiä haukiruovikoita. Nauvo-Korppoo lautalla huomasi jo meriveden selkeän kirkastumisen verrattuna sisäsaariston vihreään humukseen. Kun lopulta pääsimme Houtskäriin Kittuisin sataamaan odottamaan Berghamniin vievää yhteyslauttaa M/S Finnötä, oli näkösyvyys jo viiden metrin luokkaa ja tunnelma katossa. Jouduimme odottamaan paattia puolitoista tuntia, mutta aika oli ihan kohtuullisen hyvä tappaa vaikkapa kalastamalla. Itse kaivoin torstaina Sportia-Pekan syysalesta neljänkymmenen pinnan miinuksellä säästämäni seiskaluokkaisen yhdeksän jalan Sagen Fli:n ensiheitoilleen. Vahva keppi, juuri sen henkinen kun hain. Jaksoi heittää isoa Hollow Deceiveriäkin, ei ehkä vaikeuksitta, mutta jaksoi kuitenkin, toisin kuin edeltäjänsä 9’6’’ GTFour samassa luokassa. Enemmän tästä ehkä myöhemmin. Ensimmäiset seuriot saimme myös jo aikaan, kun laiturin kupeesta löytyneen kaislikon reunasta Samulin lusikkaa (oli mennyt kaivamaan vanhat UL-vehkeensäkin naftaliinista reissua varten!) ja sen jälkeen Pekan perhoa kävi seurailemassa parikiloinen saariston ruovikkorokotiili. Lopulta M/S Finnö saapui paikalle, ja ahdoimme autot sekä miehet sisään tähän maksimissaan kaksi autoa ja kahdeksan matkustajaa imevään valtameriristeilijään.
Saaristomerien karuja rantakallioita Berghamnista.
Pääsimme perille Berghamnin satamaan pitkän matkustuspäivän jälkeen puoli viiden aikoihin. Berghamn on erittäin hurmaava pikkusaari. Vakituisia asukkaita on kolme, kesällä mökkikauden aikana saarella on enemmänkin väkeä. Mökkimme sijaitsi pienen niemen kallioisella länsirannalla, ja toisella puolella niemeä oli pitkä ja ruovikkoinen lahti, joka osottautui melkoiseksi haukiparatiisiksi. Muuten saarella kalastamamme rannat olivat lähinnä melko nopsasti syvenevää ulkosaariston kalliota, tosin koko pohjoiskärki jäi rajallisen ajan ja kulkumahdollisuuksien takia kokematta. Satamassa meitä vastassa oli isäntämme Lasse Veira, joka pyyhälsi paikalle todellisella saaristoautollaan. Monenmoista kiesiä olen nähnyt, mutta eipä aikasemmin ole tullut vastaan sellaista, jossa kasvaisi jäkälää! Lasse oli erittäin miellyttävä avulias ja puhelias isäntä. Parin kilometrin matkalla pitkin saaren halkovaa kalliopaikoilla hädin tuskin tieksi tunnistettavaa hiekkapolkua meille esiteltiin niin kalanpaikkoja, saaren kolmesta lehmästä yhden juuri poikimaa vasikkaa kuin sukulaisten mökkejä ja rantoja, joille ei sopinut mennä heilumaan. Päästyämme mökille paikkojen esittelyn yhteydessä Lasse tempaisi esiin vakiovarustukseen kuuluvat merikartat, ja neuvoi kalojen paikat jopa heittosuuntia myöten. Saimme tietää metrien tarkkuudella parhaat haukiruovikot, taimenrannat ja ahvenkarit, matalikot ja kivien paikat, veden alaiset penkat ja matalikot. Taitaa mies olla jonkun hetken kotikulmillaan merellä viettänyt. Sain vielä ylinmääräisen tuulahduksen saaristolaishenkeä, kun aivanta kysellessä Lasse ensin katsoi kuin vähämielistä ja sitten totesi, että se on katkennut lukkoon jo kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken kaikkiaan erittäin mukava isäntä ja esimerkillistä asiakaspalvelua.
Samuli ja Pekka laatimassa hyökkäyssuunnitelmaa saunamökin edustalla.
Kalastukseen perjantaina ei jäänyt paljoakaan aikaa. Kun lopulta saimme kamat sisään ja kalavehkeet vireeseen, aurinko oli jo katoamassa horisontin taakse. Jätimme Samulin ja Pekan kelluntarenkaineen ruovikkolahdelle ja lähdimme Samin ja Sepon kanssa etsimään tietä meille neuvotulle hyvälle rannaltakalastuspätkälle. Aluksi hieman sekoilimme ja päädyimme Lassen enon ehdottomasti kielletyille rantakallioille kalalle, mutta onneksi eno itse ei tainnut olla mökillään paikalla. Lopulta löysimme oikean tien, ja pääsimme rantaan heittämään. Ehdimme piiskata ehkä noin puoli tuntia, ennen kuin pimeys oli totaalista ja tuli aika siirtyä takaisin mökille saunomaan, perhoja sitomaan ja seuraavan päivän kujeita suunnittelemaan. Pojat lahdellakaan eivät olleet kummemin onnistuneet, kun lopulta jonkin epämääräisen kelluntarengas/venesekoilun (yksityiskohdista oltiin vaitonaisia) jälkeen onnistuivat kalastamaan vain pari kymmentä minuuttia. Ilta meni saunoessa, pelkkiä hyviä juttuja kertoessa ja perhoja sitoessa. Perjantain merkittävämmäksi saaliiksi jäi lopulta legendatekijä Sepon kuolemattomaksi jäänyt lausahdus kelluntarenkaista. Ensimmäisen kerran nähdessään Pekan kalastamassa renkaastaan hän nimesi laitteen välittömästi vesien rullatuoliksi ja käyttäjät vesien invalideiksi (ja tästä johdettuna rullatuolit asfalttiviidakon kelluntarenkaiksi). Priceless!
Pekka kalastaa rullatuolistaan. Taustalla tädin miehen paatti.
Illan sidontasession tulos. Papukaija HD osoittautui kovaksi ottipeliksi.
Lauantaina koitti reissumme ainoa täysi kalastuspäivä. Edellisenä iltana kyhätyn sotasuunnitelman mukaisesti tarkoitus oli alun perin jakaa porukka kahteen. Vesien invaldit (vielä Gierach viittauksia: hän kutsuu rengaskalastajia nimellä ”fishing commandoes”. Jotenkin ylevämpää.) eli Samuli ja Pekka kolaisivat renkaillaan ruovikkolahtea ja minä, Seppo ja Sami ahtautuisimme käytössämme olevaan veneeseen ja ajaisimme jollekin Lassen kalaisiksi kehumalle luodolle. Mökin hintaan kuulunut vene oli kuitenkin pieni, vain askeleen perussoutuvenettä isompi lasikuitupaatti neljän hevosvoiman peräprutkulla, ja vaikka yöllä varsin myrskyisäksi yltynyt puhuri (tämäkin lienee kovin suhteellista, paikallisille keli tuskin oli pikku syystuuloista kummempi) oli aamuun mennessä hieman rauhoittunut, niin meillä maakravuilla ei ollut munaa lähteä purtilolla vaahtopäiden armoille. Venekuntamme päätyi lopulta kalastamaan rannalta odotellessamme tuulen rauhoittumista. Aloitimme kalastuksen aivan ruovikkolahden pohjukasta, jota pystyi kalastamaan myös rannalta. Tapahtumia ei pitkään tarvinnut odotella, ensimmäinen seurio tuli muistaakseni Samulille parin heiton jälkeen, ja hetken päästä Sami otti ensimmäisen kilon hauenpuikkarin rantakivikolle käymään. Hetkeä myöhemmin myös Pekka avasi pelin taltuttaessaan rullatuolissaan ensimmäisen perhohaukensa ikinä, nätin pari kiloisen krokotiilin. Ensimmäinen tapahtuma minulle tuli, kun heitin perhoni kaislojen yli ruohikossa olevaan pieneen lahdentapaiseen. Siima meni kaislojen yli ja perhon kohotessa ilmaan pärskähti oikein kunnolla hauen iskiessä vauhdilla kiinni.Hieman harmitti, ettei tullut poppereita sidottua, sillä pintahauestus on näyttävää ja äärimmäisen jännittävää. Uudestaan en kalaa saanut kuitenkaan vastasidotusta papukaijanväriestä Hollow Deceiveristä innostumaan. Siirryinkin siis eteenpäin pienen kallionnyppylän päälle ja heitin lyhyen kymmenmetrisen vippauksen läheisine kaislapusikon kylkeen. Kirkkaassa vedessä perhos oli helppo seurata, ja taisin hieman säpsähtää, kun vihreä hahmo hyökkäsi kuin tyhjästä perhon kimppuun. Tartutus kuitenkin onnistui, ja Loopin 8-9 luokkainen Loopin Green Line SW vei voimat puolentoista kilon kalalta nopeasti. Kävin noukkimassa kalan haaviin rannansta, puukonlappealla päähän ja kurkku auki, sillä tänään savustettaisiin haukea! Karkuutin vielä lahden pohjukasta kaislikon kupeesta yhden kalan ja sain pari tärppiä. Tällä välin Samuli oli siirtynyt takaisin rantamieheksi: hän oli onnistunut heittämään perhonsa kellurenkaasen kiinni jo rannassa, ja reikähän siitä tuli, vaan sitä ei huomattu ennen veteen menoa. Ei auttanut kun puhallella lisää ilmaa renkaaseen ja polkea kohti rantaa. Samuli päätti ottaa veneen käyttöön, sillä ruovikkolahti oli suojassa pahimmilta tyrskyiltä. Veneeseen kuitenkin mahtuu kaksi kaveria, joten laitoimme Samin kyytiin ja lähdimme Sepon kanssa onkimaan isäntämme ottavaksi osoittamaa rantapätkää saaren toisella puolella. Ongin ensin haukivermeillä, koska arvelin asioista enemmän tietäviltä kuulemani perusteella, että mertsaria koittaessa joutuu kalastamaan lähinnä tyhjää ja halusin hieman äksöniäkin. Vaan kalliorannat suorastaan haisivat meritaimenelta ja hetken hekumoituani sillä onnen tunteella, jonka taimenen saaminen soisi, oli pakko pistää Sage viuhumaan. Niinpä oikeastaan koko loppupäivä meni heittäessä Drag’s Deviliä ja Hailia taimenen toivossa, ja kuten arvata saattoi, ilman tapahtumia. Seppo kolasi samoja kallioita eri lusikoilla, mutta ei hänkään löytänyt haukea, ahventa tahi taimenta. Kaislalaguunilla pojat sen sijaan olivat kepittäneet haukea ihan urakalla. Pekka oli käyttänyt renkaan vierellä kuusi kalaa ja Samikin oli ottanut pari. Samulilla toiminta oli tosin jäänyt pariin tärppiin, mutta tapahtumia kuitenkin, toisin kuin vastarannalla. Illasta oli luvassa siis oikein kunnon fish fry, kun hauet Otamon tyyliin isolla kädella suolattuina lykättiin savustuspönttöön. Purut tosin puuttuivat, eivätkä epätoivoiset yritykset saada katajat ja muu kuiva puuputu savuamaan onnistuneet, joten tyydyimme käristämään hauet mansikkana hehkuvassa savupöntössä ihan vain lämmön avulla. Täytyy kuitenkin sanoa, että saunan jälkeen perunoiden ja muutaman oluen kanssa nautittu saaristohauki maistui hyvälle.
Ensimmäinen saaristohaukeni. Kuva Seppo Honkanen.
Reissun avauskalan rantautus käynnissä.
Loopit eivät isoilla haukitussukoilla heitellessä ole aina niin seksikkäitä. Ei ihme, että ruopaisi hieman kellurengasta takaheitossa.
Pekka savustaa. Kuten huomata saattaa, puuta käytettiin hieman reilummin.
Sunnuntaina ehdimme vielä kalastaa aamupäivän. Otimme veneen alle ja lähdimme hakemaan Sepolle ensimmäistä kalakontaktia ruohikkolahdelta. Lopulta se tulikin, mutta ikävä kyllä pääsi irti kalan sotkettua siimat kaislikkoon. Minulla oli hiljaista, vaikka pelipaikoilla onginmmekin. Lopulta nappasimme Samin kyytiin, ja koska merenkäynti oli selkeästi rauhoittunut, ajoimme porukalla vielä hyväksi kehutulle luodolle heittämään. Keskityin heittämään lähinnä Hailia ja edellisen päivän hauen syönnösnäytteen inspiroimana pikkutinseliä, sillä kalani maha oli pullollaan pientä, noin viisisenttistä salakkaa. Tapahtumia ei kuitenkaan sieltä kuulunut. Sunnuntain onnistujaksi nousi Samuli, joka paikatulla renkaallaan kaivoi viisi haukea ruohikosta. Sami onnistui löytämään vielä neljä kalaa, joten reissun saalissaldoksi muodostui lopulta 18 kalaa, jotka kaikki saatiin samasta laajasta ruohikkolahdesta. Ei lainkaan hassumpi saldo ensimmäiselle saaristoreissulle. Koko oli ehkä hieman pettymys: isoimmat kalat olivat noin kahden ja kolmen kilon väliin, ja suurin osa kalsoita jäi yhden ja kahden kilon haarukkaan. Itse aikaisempien kokemusten perusteella odotin mereltä saatavan kalan keskikoon olevan hieman parempi.
Ei Seppokaan aivan saaliitta jäänyt. Tässä vastarantautettu partahauki maanisen saalistajan ihailtavana.
Kuitenkin hommasta jäi erittäin hyvä maku suuhun (näistä kalareissuista kun harvemmin jää, ainahan se ikävää on olla onkimassa…). Suomesta löytyi vielä jotain todella paljon aiemmin kokemastani poikkeavaa kalastusta. Kalastaminen kirkkaassa vedessä kalliorannoilla oli huikaisevan hieno kokemus, ja saaristolaismeininki, jota isäntämme onnistuneesti edusti, erittäin rempseää ja rentouttavaa. Tähän aikaan syksystä sisäsaariston laajoilta ruovikkoaluelita olisi ehkä löytynyt paremmin kalaa, mutta kokemuksena vierailu ulkosaaristoon lauttamatkoineen oli mahtava. Ensi kerralla pitää vain varata paremmin aikaa, sillä meri on laaja ja ottipaikkoja riittä sen verran, että yhdellä täydellä kalastuspäivällä ei ehdi näkemään kuin kalpean aavistuksen alueen tarjoamista mahdollisuuksista. Ja eiköhän se taimenkin sieltä lopulta löydy kun vain tarpeeksi jaksaa takoa.
Yllä: Pekka kalastaa kaislikkolahdessa. Alla: Rojut kantoon ja kohti seuraavaa haastetta. Ensi syksynä löydämme itsemme varmasti taas saaristosta.
