Huove

Ruotsissa on kaikki paremmin, näin kuulee usein väitettävän. Ihmiset onnellisempia ja naiset kauniimpia. No, näistä en tiedä, mutta kalavesien suhteen länsinaapurissamme ovat  asiat kyllä paremmin. Laajat asumattomat tunturialueet kätkevät katveisiinsa lukemattomat määrät kristallinkirkkaita jokia ja järviä, vaan onko niissä kalaa? Asia oli selvitettävä.

Ruotsin pohjoisosat Norrbottenin läänissä ovat varsinkin Oulusta katsottuna melko lähellä, ja siksi onkin hämmästyttävää, kuinka vähän suomalaisilla tuntuu olevan alueen vesistä kokemuksia. Yleensä väki viilettää suoraan Kiirunan korkeudelle Rostolle tai muille kuuluisille kalapaikoille, vaikka käytännössä koko Ruotsin ja Norjan raja-alue tarjoaa hienoja mahdollisuuksia perhokalastajalle. Meillä Samulin kanssa oli jo pidempään muhinut ajatus lähteä pienelle eksploraatiolle kartoittamaan alueen mahdollisuuksia. Ajankohta löytyi nyt heinäkuun alusta, ja niinpä päätimme melko lyhyellä varoitusajalla ampaista kohti tuntematonta. Alueeksi pienen pähkäilyn jälkeen päädyimme valitsemaan Jokkmokkin lähimaastot. Matkaa Jokkmokkiin (suomalaisittain Jokimuokka) Oulusta tulee aika tarkalleen 400 kilometriä, ja toive olikin, että alueen vesistöistä löytyisi todellisia kultakimpaleita tulevaisuuden reissuja ajatellen, sillä lyhyehkö välimatka mahdollistaisi vaikka viikonlopun mittaiset pistot alueelle. Ensin vain pitäisi selvittää, mistä kalaa löytyy vai löytyykö lainkaan.

Jokkmokkin alueen valinta oli helppoa, mutta tarkemman paikan valinta osoittautui huomattavasti hankalammaksi. Netistä on hämmästyttävän vaikea löytää tietoa alueen kalastuksesta. Google kiljui ja hiirikäsi oli kovilla, parin illan tutkinnan tulos oli muutama opaskartta alueen kalastuksesta ja kasa kuvia paikoista, mutta todella niukasti mitään tietoa yksittäisistä kalapaikoista. Lopulta matkasuunnitelmasta muotoutui seuraavanlainen: paukkaisimme keskiviikkoiltana Ouluun, josta torstaina aikaisin Jokkmokkiin. Siellä kalastaisimme parin päivän ajan läheltä löytyviä Pärlälveniä ja Purkifosenia. Lauantaina ampuisimme vielä pidemmälle tunturiin aina tien päähän asti Kvikkjokkin kylään, jossa kalastettavaa olisi Saggat –järven lisäksi siihen kylän kohdalla laskevat kaksi jokea, Kamajåkkå ja Tarraätno. Sunnuntaina paluu takasin maalikyliin ja aina Tampereelle asti. Koitimme houkutella testiryhmään lisää väkeä mukaan, vaan lomat olivat jo ohi, tai sitten porukka oli jo kalalla. Lopulta mukaan lähti jo Berghamnissakin mukana ollut ystäväni Seppo, joka tosin ei ole varsinainen kalamies, vaan oli silti innokas lähtemään mukaan ulkoilun ja ihan vaan reissuun pääsemisen ilosta. Jos siinä sivussa joutuu vähän vapaa heiluttamaan, niin mikäs siinä, sillä osansa olisi jokaisen tässä tiimissä tehtävä.

Torstai 2.7.2009: Pärlälven

Samulin Nissan Qashqai näytti taas siltä, että oltiin reissussa, kun tavaraa saatiin takapenkkiä myöten lastattua kattoon asti. Saimme kuitenkin kolme miestä romuineen ahdettua autoon ja suunnattua nokan kohti pohjoista joskus ennen aamuyhdeksää, joka oli hieman aiottua myöhemmin, mutta kuitenkin ihan kelpo suoritus siihen nähden, että edellisenä iltana Samuli ei pystynytkään suunnitellusti hakemaan meitä asemalta (Torin rannassa olivat fisuparvet olleet nousussa) ja illasta tuli vielä pakkosyötettyä kalastusvideoita Sepolle, saunottua, sidottua perhoja ja siinä sivussa otettua jokunen olut. Matka sujui kuitenkin leppoisasti, Haaparannassa pysähdyttiin kaupassa ja Kallen grillillä mättämässä purilaiset naamariin. Kalixin kohdalla alkoi tuntumaan mukavalta, ja Luleälviä seuratessa ensimmäisten kumpujen kohdalla tuli fiilis, jotta ny ollaan reissussa. Jokkmokkissa kävimme turisbyråsta ostamassa luvat Jokkmokks Jakt & Fiskevårdsföreningin hallinnoimmille vesialueille ja jatkoimme matkaa Skabramin leirintäalueelle, jossa meille piti olla mökki varattuna. Varausta ei tosin ollut kirjattu ylös, mutta saimme kuitenkin juuri sopivan 2+2 hengen mökin käyttöömme pariksi päiväksi varsin kohtuullista korvausta vastaan, 350kr per vuorokausi. Muutenkin kalastus Ruotsissa ei maksa paljoa, sillä luvat kustansivat 150kr kolmelle päivälle ja bensa sekä ruokakin ovat edullisia. Kamat sujautettiin möksään vauhdilla, ja eipä aikaakaan, kun suuntasimme kohti ensimmäisen illan kohteeksi valittua Pärlälveniä.

Pärlälven osoittautui keskikokoiseksi metsävirraksi. Vesi oli hieman värjäytynyttä ja pohjakin tumma, mutta näkösyvyyttä kuitenkin riitti vähintään Keski-Suomen koskien verran. Erityistä mielenkiintoa herättivät joen hyvin modernit kalasussäännöt: joki oli jaettu kuuteen alueeseen, joista yksi on kalastuskiellossa 2009-2013, yksi on kokonaan C&R alue, yksi perhokalastukselle pyhitetty alue, kahdella saa kalastaa vain päiväluvilla ja vain yhdellä alueista saa kalastaa niin päiväluvilla kuin vuosiluvallakin. Todella poikkeuksellisen turistiystävällisiä sääntöjä kruunasi vielä taimenelle asetettu täysrahoitus. Harjuksillekin oli kiintiö, kaksi per päivä, ja tikkukalaksi tirisemään sai pistää vain 30 ja 40 sentin välille osuvia kaloja. Säännöt oli tosin muutettu vasta tälle kaudelle, sillä itse joen varressa olevat infotaulut olivat vielä vanhoilla teksteillä, joissa taimenenkin alamitta oli 30 senttiä. Paikka pitää kuitenkin pistää tarkasti mieleen, sillä voin kuvitella, että muutaman vuoden aikajänteellä, kun rajoitukset alkavat puremaan kunnolla, voi Pärlistä kuoriutua melkoinen huippumesta. Rauhoitettua jokipätkääkin on tarkoitus kierrättää ympäri aluetta aina pienellä syklillä, näin olen ymmärtänyt. Loistavat säännöt, joista todella monella paikalla myös rajan tällä puolen olisi oppimista.
Vesi Pärlillä oli kuitenkin kovin lämmintä. Helteet olivat hellineet myös Norrbottenia, Pärlälven sai vetensä metsäalueilta ja oli muutenkin tummaa, joten vesi oli lämminnyt komeasti uimalukemiin. Sen tunsi ihan kädelläkin, mutta myös Samulin aina yhtä luotettava Bilteman infrapunalämpömittari antoi lukemaksi 22 astetta. Aurinko jatkoi porottamista, joten helppoa ei kalastus tulisi olemaan. Kiertelimme aluksi paikkoja ihmettelemässä, sillä tutkimusmatkailu oli tämän reissun ideana. Olimme napanneet Turistbyråsta mukaan kalastuskartan, jonka perusteella koitimme tihrustaa Pärlälvenin eri alueille. Kävimme lisäksi vilkaisemassa läheisten taimenjärvien välissä olevaa puroa, joka oli kuitenkin todella pieni. Järvillä ainakin oppaiden ja rannalta löytyvien kylttien mukaan sen sijaan löytyy uistelijoille huomattavia määriä varsin kookkaita taimenia aina kymppikiloisiin saakka. Toive oli, että edes osa niistä saattaisi tulla piipahtamaan koskissakin. Kävimme ensin katsastamassa yläosan rauhoitetun alueen rajan, vaan siinä ei tielle juuri mitään näkynyt, vain leveää järven selkää. Koitimme päästä vilaisemaan myös perhokalastusaluetta, mutta siitäkin jäi vaellettavaa joen rantaan vielä kilometri tai pari, eikä Seppo  kuitenkaan olisi virppaa voinut alueella viskoa, joten emme menneet koskaan rantaan asti. Ensimmäisen kerran pääsimme kalapaikoille zon 3:sen alueella, josta löysimme pienen koskennysän ja laavun. Vaikka pätkä oli lyhyt, vain viitisenkymmentä metriä pitkä, oli niska todella herkullisen oloinen. Vapoja viritellessä niskapeileissä näkyikin muutamia tuikkeja. Samuli pääsi ensimmäisenä pinturoimaan aluetta, ja saikin muutamia nousuja ja pieniä harreja niskan imusta. Itse larvastelin loppuliukua turhaan. Pikku pätkä oli kolmen hengen voimin kalastettu nopeasti läpi, ja päätimme siirtyä joen ylittävän sillan läheisyyteen onkimaan siellä näkyviä koskia. Sillan alta virtasi jälleen hieman pienempi koskipätkä, mutta ylävirrassa näkyi selvästi pidempi pätkä kunnon kuohuvaa. Löimme viisaat päät Samulin kanssa yhteen, ja päättelimme kalan viihtyvän näin lämpimässä vedessä aivan kuohussa, joten päätimme marssia ylävirran suuntaan. Sieltä kuohua sitten löytyikin. Samuli tosin löysi kosken partaalta täydellisen kivikehdon itselleen, eikä malttanut olla ottamatta hieman jokiköllöä, itse jatkoin vielä muutaman sata metriä koskialueen niskalle. Lähdin könyämään alaspäin pommittaen tinselillä hyvän näköisiä paikkoja. Saavuin lopulta pienen könkään luokse, ja täältä, aivan kovimmasta kuohusta, suorastaan putouksesta kaloja alkoi löytymään. Ensin sain muutaman pienen taimenen, sitten könkään alta tärähti vähän reippaammin, ja yllätys oli pienoinen, kun melkein kymmensenttistä tinsulaa oli puraissut ihan kelpo kokoa oleva noin kolmevitonen harri. Tunnelma oli mukava, sillä päättely kovasta kuohusta oli pitänyt paikkansa.

Samuli kalastaa ensimmäisen koskipaikan niskaa Pärlälvenillä.

Päätimme illan reissun hengen mukaisesti pistolla ykkösalueelle. Se oli vielä järvestä lähin osuus, joten haaveissa (siis mielikuvissa, ei haavit pysyivät selässä) siintelivät useampikiloiset nousutaimenet. Tämä vuosiluvillakin kalastettava zone osoittautui todella kauniiksi. Kiivasta koskea kalliotöppyröiden välissä, Ylä-Kitkan kosket tulivat mieleen. Riippusillat täydensivät muutenkin kaunista maisemaa. Itse kalastelin ensimmäisen sillan alla aukeavaa monttua hyvän tovin, saaden surffilautaan muutamia vihaisia pienehköjen taimenten pyörähdyksiä. Aivan pooli yläosasta löytyi harriparvi, josta tärppi oli taattu aina, kun surffarin sai heitettyä sopivasti kosken pyörteisiin. Vesi imaisi siiman syvälle ja perho seurasi suspina foaminsa ansiosta. Kaloilla vain oli suuria vaikeuksia saada ahdettua koukkua suuhunsa, ja yleensä seurauksena oli tiukka tukistus, mutta sain yhden noin kolmikymppisen käsissäkin käymään. Yllättäviä harriperhoja tällä reissulla siis. Kävimme vielä Samulin kanssa hieman alempana ihmettelemässä todella nättiä koskialuetta, ja totesimme, että kyllä ne paikalliset taisivat olla parhaat siivut itselleen jättäneet. Vaikka eipä tuossa valittamista, saivathan turistitkin tulla alueelle. Mitään mainittavampaa saalista ei kuitenkaan enää kertynyt, ja niin väsynyt joukkueemme lähti paluuvaellukselle autolle ja nukkumaan.

Pärlin alaosan kuohuja.Kuva otettu suunnilleen samasta paikka kuin edellinen, mutta ylävirtaan. Tämän virran reunassa harriparvi puri surffilautaa, kun sen sai sopivastu upotettua.

Perjantai 3.7.2009: Purkifossen ja Pärlälven

Perjantain ohjelmistoon otimme aluksi tutustumisen Stora Luleälvenin kanavaosuudelle. Opaskartan mukaan tällä liikku todella suuria taimenia, ja eihän se kalamies moista kutsua voinut vastustaa. Luleälven oli tällä kohdalla padottu Messauren kartallakin suuren oloisella voimalaitoksella, mutta päästyämme padon ylittävälle tielle loksahtivat leuat auki. Rakennelma oli suorastaan massiivinen, koko valtava jokilaakso oli täytetty muutaman kymmenen kilometrin matkalta vedellä, ja pudotuskorkeutta padon kohtalla tuli hyvinkin sata metriä. Myös ohijuoksutuskanava oli louhittu kiveen todella massiiviseksi, ja näytti hyvinkin mielenkiintoiselta. Operoimme itsemme lopulta joen rantaan, jossa oloa hieman ahdisti tieto patovallin toisella puolella vellovista vesimassoista. Helteet olivat ilmeisesti täälläkin purreet, ja padon kaikki luukut oli lyöty tiukasti kiinni, eikä koko valtavan uoman pohjalla virrannut kuin pieni liru vettä. Koitimme bongailla uoman syvänteistä kaloja hetken aikaa, mutta emme nähneet kuin yhden hauen, joten Luleälven jäi tällä kertaa kalastamatta, mutta olipahan mahtava nähtävyys.

Messauren voimalaitoksen uomat ja massiivinen pato taustalla.

Kiisimme siis seuraavaksi kohteeksi valitulle Purkifossenille. Se oli parin kilometrin mittainen koskipätkä kahden isohkon järven, Purkijauren ja Vaikijauren välissä. Pärlälven laskee vetensä näistä ylempään. Valtaosa vedestä näytti kuitenkin tulevan tuntureilta reitin toista haaraa pitkin, ja täällä saimmekin ensi kosketuksen tunturitulviin. Vettä huilasi Purkin muutenkin ainakin sata metriä leveässä uomassa rantapusikoita myöten. Vesi oli myös selkeästi kirkkaampaa, mutta pettymykseksi ei kovin paljon kylmempää kuin Pärlissä. Koskialue olisi kokonsa puolesta ollut muutenkin haasteellinen kalastettava, mutta tällä vedellä homma tuntui lähinnä toivottomalta. Itse koskessa ei juuri kalan paikkoja ollut, ja suvannoissa vettä oli metritolkulla. Koski on varmasti erinomaisen varteenotettava kalapaikka vähän kevyemmällä vedellä, mutta nyt emme ahkerasta tahkoamisesta huolimatta saaneet tulokseksi muutama isoa ahventa enempää. Pääsimme myös tutustumaan Bullens Pilsnerkorviin. Tämä mahtava ruotsalaiskeksintö tarttui haaviin Haaparannan kaupassa oikein kolmen purkin voimalla. Kyseessä oli siis purkkiin ahdettua makkaraa, ja kun nimi vielä oli pilsnerkorv, niin mehän innostuimme ostamaan oikein kolme kappaletta näitä purkkeja. Voiko kaljan ja makkaran yhdistäminen mennä pieleen? Voi. Bullenssin ihme oli jotain todella kuvottavaa, mössöistä makkaraa, josta tirskahteli vettä ja rasvaa, kun sitä puraisi. Maku oli ensimmäisessä makkarassa hirveä, toisessa jo hieman tottui, mutta kolmas ja siitä eteenpäin olivat jälleen aivan kammottavia. Koitimme lämmittää makkaroita trangian pannulla, mutta eivät ne siitä parantuneet, kuvottava tuoksu vain levisi ympäristöön. Vielä kun Seppo samaan aikaan lueskeli makkaran sisältävän naudan ja sian lihan ja lihaan rinnastettavien tuotteiden lisäksi mm. verta, keuhkoja ja sydäntä, alkoi jo mahanpohjasta hieman heittämään. Urheasti maistelimme kuitenkin lähes kaikki Bullenssit naamariin, sillä tölkissä olevassa kuvassa itse herra Bullen ivasi meitä pilkallisella hymyllään, eikä urakkaa voinut jättää kesken. Onneksi tätä ihanuutta oli vielä kaksi tölkkiä tallessa.

Purkifossenin niska, joka oli ihmisen rakentama pohjapato. Kokoa ja näköä koskella kyllä riitti. Pahoittelen kuvassa olevaa tekstipätkää, panoraamaohjelmani on softwarea, ei ole ollut mahdollisuutta ostaa täyttä versiota.

Reissun ainoa saaliskuva. Ei se aina ole helppoa, ei.

Bullenssin viipyilevä maku oli huuhdeltava pois parin oluen ja viskitilkan avulla, ja siitähän pojille syntyi idea lähteä loppuyön saunalle. Minä halusin vielä kalaan, joten heitin Samulin ja Sepon takaisin Skabramiin ja lähdin itse vielä Pärlälvenille ongelle. Sillan alittavan koskitujauksen niskalla olikin melkoinen pintameininkin menossa, tuikkeja näkyi paljon. Virittelin Sagen Z-Axiksen pinturikuntoon, perhoiksi valikoitui aiemminkin reissuilla toiminut yhdistelmä: Espanjan maajoukkuemiehen Pablon 2007 Simolla lahjoittama laskuvarjohäkilällinen näkyvällä siivellä varustettu pinturi sivuperukkeeseen ja Caddis päähän. Pääsinkin nauttimaan loistavasta pinturikalastuksesta parin tunnin ajan. Harrit niskaimussa olivat enimmäkseen melko pieniä, en saanut kuin yhden 31 senttisen käymään haavissa asti. Pablon perhon menetin jollekin hieman tukevammalle kaverille, kun ohut sivuperuke katkesi kesken väsytyksen. Harmitti, mutta toisaalta se oli oikea loppu tälle melkoiseksi tehoperhoksi osoittautuneelle viritelmälle. Meinasin myös saada ensimmäisen pinturihaukeni, kun perhoa tavoitelleeseen harrinpenikkaan iski hauki vesi pärskyen juuri harrin noustessa pintaan. Hetken pääsin vääntämään hauen kanssa, mutta lopulta se repi saaliinsa irti perhosta. Hieman myöhemmin huomasin ylempänä suvannossa,  jo aivan tasaisen virran alueella muutamia selvästi reilumpia kaloja pintomassa. Pinnalle töyntyvistä kuonoista päätellen nyt puhuttiin jo ihan kunnon kehukaloista, yli 40 senttisistä. Koitin tarjoilla eri perhoja näille kavereille hyvän hetken, ja yhden sainkin nousemaan Caddikseen, mutta vastaisku meni reisille. Paikka oli lopulta melko matala, ja niin kalat häiriintyivät ja lopettivat ruokailun. Lisäksi kello näytti jo neljää, väsytti pirusti ja lämpöä oli sellaisen neljä astetta, joten päätin luovuttaa siltä yöltä. Olin kuitenkin tyytyväinen, sillä hyvien taimenpaikkojen lisäksi olin reissulta odottanut pohjoiselle ominaista ruokailevien kalojen (yleensä harrien) kalastusta pintureilla, ja nyt sitä siis saatiin.

Bullens Pilsnerkorv. Ihanuus on tässä vielä avaamatta. Tuotteelle löytyy jopa Facebookista oma fanisivusto, jolla on melkein 3500 jäsentä.

Lauantai 4.7., Kvikkjokk, Tarraätno

Lauantaiaamuna päräytimme pidemmälle tunturiin kohti Kvikkjokkia. Kartasta tarkasteltuna paikka oli jo aivan metsärajan tuntumassa, mutta silti maiseman muutos yllätti. Olimme Jokkmokkista nähneet järven yli taivaanrannassa lumihuippuja, mutta nyt kun pääsimme niiden juurelle, oli tunnelma kokonaan toinen. Omat pohjoisen reissut ovat sijouttuneet yleensä Finnmarkin alueelle, joka toki on komeaa ja kumpuilevaa, mutta ei Ruotsin ja Norjan rajalla olevan kölivuoristoon verrattavaa. Lähin kotimainen kohde, jossa oli tullut käytyä, oli käsivarressa, jossa sielläkään ei oltu Kilpisjärvellä saakka, ja mieleen muistuivat enemmänkin Yellowstonen tai Alppien maisemat. Lumihuippuisia vuoria, kirkkaita järviä ja jyrkkiä rinteitä riitti. Tuli fiilis, varmastikin edellä mainituista kokemuksista johtuen, että nyt ei olla Pohjoismaissa laisinkaan. Innosta puhkuen ajoimme majapaikallemme Kvikkjokkin Fjällstationille. Tämä hieno ja ilmeisen perinteikäs rakennus sijaitsi aivan toisen Saggat -järven pohjukkaan laskevan joen, Kamajåkkån varrella. Kävimme hieman ihmettelemässä jokea, joka oli majapaikan kohdalla todella kovaa koskea. Jäätikön vihreä vesi virtasi könkäästä toiseen, eikä jättänyt kalan paikoille juuri tilaa matkalla. No, tämä emme antaneet lannistaa, vaan syöksyimme ostamaan lupia Fjällstationilta. Siellä saimme hieman huolestuttavia uutisia, sillä pitkä helle oli sulattanut lumia tuntureilta, ja tunturitulva oli pahimmillaan. Kalastus ei tulisi olemaan helppoa, olimme hieman liian aikaisessa liikenteessä. Tämä riski oli toki tiedossa, mutta silti todellisuus yllätti. Mahdollisuudet olivat käppäillä muutama kilometri Kamajåkkåa ylöspäin, mistä löytyisi vähän rauhallisempaa vettä, tai vuokrata kanootti ja lähteä Tarraätnolle. Saimme neuvoteltua kanootille kelpo hinnan, ja niinpä päätimme lähteä jälleen tutkimusmatkailijain hengessä pienelle ekskurisolle erämaahan. Innoissamme tulimme myös tehneeksi lupauksen, joka myöhemmin kadutti.

Kamajåkkåa Fjällstationin kohdalla. Joen ensimmäiset kilometrit ovat kovaa koskea.

Saavuimme Samulin kanssa järven rantaan, jossa kanootti odotti. Ensimmäisenä silmille hyppäsi veden kirkkaus. Se oli jotain lähes ennen kokematonta, edes Norjassa ei tuntunut olevan näin mahdottoman kirkasta vettä, pohja näkyi vielä metrien syvyydessä. Seuraavaksi iski tietoisuuteen veden kylmyys, se oli tuntureiden sulamisvesien jäähdyttämän tippunut lähes talvilukemiin. Samulin luotettava kumppani, Bilteman mittari lupaili meille ensin noin yhdeksän asteen lämpötilaa, arvio, jota se tiputti joka mittauksella tämän jälkeen aina yhteen asteeseen saakka. No, itse veikkaisin veden olleen noin seitsemän asteen kieppeillä, jos sitäkään, eli pirun kylmää vielä. Ei auttanut kuin yrittää. Varsinkin kun tiesimme, mikä kauhea kohtalo odotti MP-miehiä. Järvessä oli tällä kohtaa kapea virtaava lahti, johon molemmat joet laskivat vetensä. Siinä myös pintoi runsaasti kalaa. Virittelimme vehkeemme kuntoon vauhdilla, tosin Samuli oli minua  nopeampi. Rannan lähettyvillä kalat olivat pieniä harjuksia, mutta  keskemmällä virrassa, juuri ruokavanan kohdalla pintoi selkeästi paremman kokoista kalaa. Kun minä lopulta sain vermeet kasaan ja lastatuksi kiikkerään kanoottiin, nousi tuuli, jonka sekoitti pinnan ja hävitti kalat. Harmitti hieman, mutta matka ylävirtaan kohti Tarraätnoa oli valmis alkamaan. Meloimme Samulin kanssa rauhallisesti virtailevaa leveää jokea ylöspäin (Seppo jättäytyi tältä reissulta pois, eikä hän olisi kanoottiin mahtunutkaan. Sen sijaan herra kiipesi läheisen huipun päälle ja otti joukon vallan messeviä valokuvia, joita ehkä päästään myöhemmin ihailemaan). Matka taittui yllättävänkin reippaasti huolimatta vastavirrasta, varsinkin kun tuuli puhalteli seljästä eteenpäin. Raskasta melominen tottumalle tosin oli, niinpä välillä oli nostettava mela syliin ja ihailtava kirkkaassa vedessä usean metrin syvyydessä näkyvää hiekkapohjaa. Epätoivo alkoi kuitenkin hiipiä hiljalleen puseroon, kun jokaisen mutkan takaa paljastui aina uusi mutka leveää virtaa, eikä merkkiäkään kaloista. Olimme katsoneet kartasta, että kevyehköllä melomisellä pääsisimme vaellusreitin alkuun, jossa myös joki näytti muuttavan muotoaan kapeammaksi ja oletettavasti koskisemmaksi. Tarkkaa matkaa vain oli vaikea arvioida. Lopulta, ehkäpä noin neljän-viiden kilometrin meloskelun jälkeen tulimme paikkaan, jossa joki laski pienenä koskena suvantoon. Siihen parkkeerasimme veneen, jotostelimme vielä pätkän ylävirtaan ja perustimme perusleirin pienelle hiekkasärkälle kosken partaalle. Vettä Tarrassakin hujahteli kunnolla, rantapusikoissa paikoitellen. Lisäksi se oli käsittämättömän kirkaasta ja kylmää. Mieleen tulivat jotkin Kanadan lohijoilta nähdyt kuvat, vain karhut puuttuivat. Ja kalat. Kalastelimme jokea pätkän verran eri suuntiin, mutta ainoaksi kontaktiksi jäi Samulin nymfiin kosken sivun pyörteestä majesteettisen hitaasti noussut valtavan kokoinen harjus. Olisi kuulemma enkat takuulla paukkuneet, jos olisi kiinni pysynyt, mutta ei. Sain tärpin tallennettua videollekin, mutta innostuneena zoomaillessa missasin irtoamisen. Joki oli kuitenkin korkealla vedellä melkoisen reipasta koskea kaikkialta, ja varmaankin veden kylmyydestä johtuen kalat olivat kateissa. Tarraätno voi kuitenkin syksyllä olla todella mahtava paikka, kun taimenet nousevat Saggatista kutemaan.

Samuli kalastaa kanootin laskupaikalla. Vasemmalle lähtee Tarraätno, oikealle Kamajåkkå.

Kanoottiretki oli hauska ja matkan hengen mukainen, mutta välillä raskas. Silloin kelpasi levähtää ihailemaan mahtavia maisemia.

Kalastelimme joella hyvän tovin, varmaan kuutisen tuntia saamatta enempää kontakteja kaloihin. Niinpä päätimme lähteä katsastamaan, josko järvellä olisi tuuli tyyntynyt ja kalat pintautuneet. Melonta takaisin pohjoisen yöttömässä yössä kävi rivakasti, myötävirtaan oli ilo tulla. Lähellä järveä löytyi pätkä, jossa tuuli ei sekoittanut pintaa, ja siellä näimmekin varovaisia tuikkeja. Samuli koitti tarjoilla perhoa ohi kiitävästä kanootista kun minä meloin, mutta kiikkerä alumiinikanootti ei todellakaan ollut mikään drift boat. Ei auttanut kuin nöyrtyä ja meloa maihin kohti karmivaa kohtaloa. Ennen  lähtöä nimittäin tuli luvattua, että jos ei täältä ottikokoista kalaa saada, on luvassa purkki Bullenssia. No, niinhän siinä kävi, että kämpille tultuamme emme käpertyneet lämpimiin makuupusseihin, vaan siirryimme alakerran keittiöön, ja pian raikas käryävän rasvan ja naudan sydämen sekä keuhkon herkän helähtelevä tuoksu täytti talouden. Jossain vaiheessa oli pakko kääriä Bullensin ympärille hieman juustoa ja salamia, että sen sai alas. Syntyi sääntö, jonka mukaan Bullenssia nautittaessa vähintään 50% suuhun menevästä tavarasta on oltava itse tätä herkkua, olutta saa tosin laittaa kyytipojaksi ihan mielensä mukaan. Kolmen viimeisen kohdalla meinasi jo päästä itku, Samuli ei millään meinannut viimeistään pystyä syömään. Niin vain oli sovittu, eikä auttanut kuin tunkea viimeiset Bullenssit naamaan ja reippaasti olutta päälle. Tästä ihanuudesta muodostui meille tuleville reissuille MP-ruoka: ennen kutakin reissua määritellään odotuksiin nähden realistinen MP, jonka koittaessa viimeinen Bullens -purkki solahtaa auki. Saadaan motivaatioita onkimiseen.

Tarraätno ja tunturit keskiyön auringon valossa. Särkän edessä paikka, jossa Samulilla oli iso harjus kiinni.

Yhteenveto

Mitä tältä reissulta jäi siis käteen ja minkälainen maku (Bullenssin hermoja hyväilevän herkkyyden lisäksi) suuhun? Olimme tutkimusmatkalla tuntemattomaan, ja, kuten moisilla reissuilla usein käy, kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaisesti. Ruotsin reissu on kuitenkin edullinen, minulla meni bensoineen, asumisineen ja lupineen tähän reissuun noin 180€. Jos erämieshengessä haluaa majoittua teltalla, mikä tällä seudulla on jopa suotavaa, niin kustannuksista leikkaantuu hyvä siivu pois. Ajomatka Oulusta ei ole kovin paha, mutta junineen meillä meni Sepon kanssa koko sunnuntai matkustamiseen. Ihan viikonloppureissuun ei siis tästä paikasta ehkä ole, vaan olisi hyvä varata muutama yö paikan päällä olemiseen. Pärlälven oli hyvin mielenkiintoinen paikka, josta voi kehkeytyä todella mainio kalapaikka muutaman vuoden säteellä, kun edistykselliset kalastussäännöt alkavat purra. Tosin kalastuspaine joella vaikutti vähäiseltä, joten harrinsilppuun voi olla myös muita syitä kuin suolasaaveja täyttävät kalastajat. Paikallisten kuvittelisin kuitenkin olevan taimenen perässä, ja taimenenpoikien suuri määrä ja täysrauhoitus on lupaava yhdistelmä. Täälläkin taimenkausi lienee parhaimmillaan syksyllä, kun kalat nousevat järvistä kudulle. Tosin metsäjoella myös alkukausi kesäkuusta voi olla hyvää aikaa, jos taimenta nousee jokeen pikkukalan perässä, tiedä häntä. Purkifossen olisi myös mielenkiintoinen tuttavuus, normaalivedellä voisin kuvitella kalastuksen olevan aivan toista luokkaa. Isojen järvien läheisyys voi houkuttaa kookastakin kalaa vierailuille koskeen.
Kuitenkin mielenkiintoisin tuttavuus oli uskomattoman kauniit tunturivedet. Voi tehdä hieman tiukkaa jäädä Pärlille kalalle, kun tietää, että vain satanen lisää ja pääse aivan toisenlaisiin maisemiin ongelle. Kausi on kuitenkin tunturissa lyhyt ja kiihkeimmillään elokuussa, ikävästi juuri silloin, kun me olemme perinteisesti lohiressumme tehneet. Nyt heinäkuussa vettä huljasi aivan liikaa ja se oli turhan kylmää. Tarralta jäi kuitenkin hyvät hurinat selkäpiihin, ja suunnitelmat syysreissusta  nousutaimenten ja talvea varten tankkaavien lihavimmillaan olevien harrien perään alkoivat jo kehkeytyä. Telttareissu Tarraätnon varteen ruskalla olisi erittäin mielenkiintoinen kokemus, jonka toteuttamista tullaan varmasti harkitsemaan vakavasti.

Pohjoisen luonto on todella kaunis. Tänne on päästävä joka vuosi aina uudestaan. Tai ehkäpä jo syksyllä…

Lihis, Perhokalastus, Reissuraportit, Ruotsi | RSS 2.0 | Comment it , or