Norjaan mieleni halajaa
Ja onneksi myös joskus (= yleensä kerran vuodessa) sinne pääsee. Tämän vuoden reissu sijoittu elokuun ensimmäiselle viikolle ja maihinnoususta vastasi Samuli ja Juhis. Ikävä kyllä Jukkis ei päässyt reissuun työkiireiden vuoksi.
Citroen täyteen rojua (hei, sinne jäi tilaa??) ja nokka kohti Inaria. Ensimmäinen yö oli tarkoitus kalastella Juutuan alaosilla harrinpyynnissä. Harrinonginta on tietysti aika kivaa touhua, mutta jotenkin ~30cm harrinsilpun onginta ei jaksanut ihan sytyttää. Kun olimme saaneet toistakymmentä harria mieheen pintureilla ja jokiranta tuli täyteen virvelimiehiä katsoimme parhaaksi vetäytyä kämpille jotta seuraavana päivänä jaksaisi lähteä pyytämään sitä kirkasta.
Kuvassa erinomainen Juhiksen harripinturi. Perho on saatu Espanjan MM-joukkueen kaverilta, jolla hän kalasti Simojoella harria. Loistava kalastusperho indikaattoriksi. Punaisen siiven näkyvyys on hyvä ja lisäksi se pyysi paremmin harria mitä perinteiset ottiperhot, eli Goddard caddis ja Klinkhämerit.
Kirkasta
Norjassa on kaikki kirkasta, ainakin jos katsotaan tärkeimpiä asioita eli vettä ja kaloja. Repparin majoitukseen löysimme tiemme sunnuntaina yllättävän pitkän ajomatkan ja parin pakollisen pysähdyksen jälkeen. Ungdomscenteristä löytyikin sitten paljon tuttuja, oman seuran sakkia yhden mökillisen verran ja muita tuttuja oululaisia. Välillä vaikutti että puolet väestä oli Oulusta.
Joskus – lohenkalastuksessa varsinkin – pääsee nauttimaan aivan käsittämättömistä fiiliksistä. Tulin jokirannassa pohtiessani siihen tulokseen, että mikään muu asia maailmassa ei anna samanlaista potkua. Lohenkalastus on kuin uhkapeliä, sillä erotuksella että yksi sekunti voi muuttaa kaiken kun uhkapelaamisessa pärjäämisessä kyse on usein riskien minimoinnissa. Tuhansia heittoja, satoja päiviä jokirannassa ja joka hetki odottaa sitä täydellistä tärppiä joka muuttuu toivottavasti muistoksi joka kestää lopun elämää. Päiviä kestänyt hiljaiselo luonnon keskellä voi katketa millä sekunnilla tahansa muuttuen taisteluksi, jossa suuret tunteet ovat pinnalla. Kaikkeen tähän tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä kuin voi keneltäkään inhimillisesti odottaa, huolellista valmistautumista ja ennenkaikkea onnea.
Ja sitten joskus tähtimerkit, askelmerkit, takaheitto ja rajavirrat ovat täydellisessä konjugaatiossa ja päivä muuttuu.
Saanko esitellä, Hannu Hanhi joella
Hyvät fiilikset lähtivät ennestään nousuun kun huomasin voittaneeni Repparin lupa-arpajaiset. Luulin, että minut oli diskattu arvonnasta kun nimeni sanottiin heti alussa. Paljastui että Günnar halusi kirjoittaa minulle lupalapun, no Blå tietysti – eli ei muutakun joen ehkä saalisvarminta meripoolia onkimaan! Loistohomma.
Aamulla yritin herätä parhaani mukaan aikaisin. Oltiin ylhäällä ja ties mitä ajoissa, mutta jotenkin lähtöön tuhraantui taas se pakollinen toistatuntia, ja jokirannassa olin vasta n. 8:30. Vaikka oli maanantaiaamu, oli paikallisia ringissä 6. “Ikke fisk” sille aamulle, kovin oli hiljaista. Ensimmäisessä kunnon poolissa lohet kuitenkin näyttäytyvät usein, ja tittejä hyppi tasaiseen malliin osoittaen että kalaa kyllä oli nousussa.
Edellisenä iltana olimme käyneet bongaamassa sillalta useita lohia, jotka lököttelivät hitaassa virrassa. Aikaisempiin vuosiin poiketen kalat eivät olleet tittejä, vaan näimme useita lohiluokan kaloja ja lohijalkoja. Tämä sai minut paksuntamaan perukkeen 0,42 pintaperhoiluunkin – asia josta tulin olemaan kovin tyytyväinen muutama tunti myöhemmin
Aloitin laskuni pintaperholla muiden mukana. Useampi kaveri edelläni heitti myös pinturia, asia jota harvemmin tapahtui aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa ringissä suurin osa Norjalaisista oli pintaperhohippejä! No ei sentään, neopreeniä jalassa ja 15 jalkaisia GLX:iä Alta Stingereitä oli useampia kavereilla mukana.
Laskun loppupuolella, aivan hitaan virran rajalta jo joen hidastuttua suvannoksi kurotin heiton niin pitkälle kuin pystyin. Kaikki tuntui toimivan loistavasti, uusi Z-Axis jaksoi heittää Pomperoa aivan pirun kauas verrattuna aikaisempiin virityksiini. Pompero laskeutui käytännössä seisovaan virtaan vastarannan tuntumaan ja peruke suoristui kauniisti. Piti hivenen korjata hattua onnistuneen heiton päätteeksi.
Seuraavista sekunneista minulla ei ole tarkkaa käsitystä. Vesi pärskähti väkivaltaisesti Pomperon yllä ja tein vaistomaisen vastaiskun. Samassa pinnassa näkyi pitkä pätkä lohen selkää ja raskas paino veti siimaa kohti pohjaa. En tuntenut ainuttakaan potkua, pelkästään kalan painon. Nyt oli reissun ensimmäinen tärppi ja mikä kala!
Olin koko talven kerrannut mielessäni edellisen kesän tapahtumia, kun sain siiman päähän sukellusveneluokan vastapelurin. Hätäilin, remmoin vapaa ja pidin kalaa liian tiukalla suhteessa välineisiin. Olin unettomina öinä tehnyt päätöksen, että mikäli tilanne joskus toistuisi hengitän syvään ja en ainakaan omalla sähläykselläni hommaa pilaa. Huomasin ihmeekseni olevani yllättävän tyyni, sähläys oli poissaan ja annoin kalan mennä.
Pian muut ranalla olijat huomasivat vavan liikkeistä että nyt ei kyseessä ollut eurotitti, vaan raskampaa sarjaa. Läheiseltä sillalta tuli myös automiehiä jokikokoukseen, ja pian ympärillä oli iso rinki norskeja joilta tuli palautetta milloin mihinkin suuntaan. Kala veti siimaa tasaisesti pohjasiimoilla, mutta pysyi virran alla kiltisti. Ei puhettakaan että sitä kiinnostaisi lähteä takaisin merelle, ylävirtaan tasaisella puskulla.
Noin kymmenen minuutin tasaisen pumppaamisen – pohjasiimoille ja takaisin, pohjasiimoille ja takaisin – minulle selvisi tarinan koko kauhu. Kala kävi ensimmäistä kertaa pinnassa josta sen näki kunnolla. Nyt on 10kg kirkasta ja juuri jokeen noussutta kalaa siiman toisessa päässä!
Kädet tutisten jatkoin taistelua, kala tuntui että kala ei väsy lainkaan yhdenkäden vavan paineesta. Vapa luokilla väänsin välillä kättä vaihtaen. Arviolta 20min kalan tartutuksesta sain sitä rantamatalaan. Haavia tai koukkua ei tietenkään kenelläkään ollut, joten ei muuta kuin rantauttamaan. Pari komeaa kaarrosta matalalla ja kala ui syvemmälle. Muutaman väännön jälkeen se otti sopivan 45 asteen uintikulman rantaan nähden ja näin tilaisuuteni tulleen. Siima kiinni ja tasaista vetoa rannalle kävellen ja kala seurasi. Sain vedettyä lohen rantakivikolle tyylipuhtaasti. Mies vastaan lohi, 1-0. Ja voi sitä fiilistä!
Puntarin löydyttyä kädet täristen se saatiin ilmaan. Tasan 9,0kg ja 100cm! Ennätys tuli että ropisi.
Uusi ennätys, 9,0kg / 100cm, perhona #6 Pompero.
Nyt piti soittaa Juhikselle ylävirtaan ja tilata kaatoryypyksi varattu 12 vuotias Highland Park poolille. Reissun alussa oli sovittu, että kaatoryyppyjä ei alle 5kg kaloille oteta vaan moiseen tarvitaan jo astetta rotevampi tapahtuma.
And next, something completely different
Jotta ei asia olisi mennyt niin mukavasti sain koottua itseni reilun puolentoista tunnin päähän osuvalle seuraavalle laskuvuorolleni. Perukkeet oli vaihdettu, koukut terotettu ja onnellinen mies marssii joelle. Koko aamuna ei ollut ainuttakaan muuta tapahtumaa lukuunottamatta tukevaa tärppiäni paria tunti aikaisemmin joten en odottanut kummempia.
Reilu 10 metriä alavirtaan ensimmäisestä ottipaikasta sijoitin heiton vastarannan kuplavanaan. Perho laskeutui kauniisti ja välittömästi heitto palkittiin klassisella pintaperho-otilla. Kala oli huomattavasti vilkasliikkeisempi kuin edellinen veijari, ja paineli pitkin poolia vesi välillä pärskyen. Oli vaikea arvioida minkä kokoinen kala oli kyseessä, selvästi kuitenkin edellistä pienempi. Huutelinkin huolestuneille Norjalaisille että nyt ei ole niin iso kala kyseessä.
Kun vääntöä kuitenkin jatkui hyvän aikaa ja kalan liikkeet eivät olleet laisinkaan tittimäiset kerääntyi ympärille taas kunnon yleisö. Kalan hypättyä ilmaan tuli asianmukaiset “Oooh” -äännähdykset, kyseessä oli reipas ja kirkas lohijalka! Nyt tiesin miten homma hoidetaan. Rauhallinen vääntö, ei kiirettä ja reipas paine. Muutaman minuutin kuluttua kala tuli rantamatalaan ja vedin sen tasaisella vedolla kuiville. HUHHUH mikä fiilis!!
Toinen kala oli 82cm, puntaria ei enää löytynytkään huomattavasti pahemmin kyräilevästä norjalaisyleisöstä. Pari kaveria sentään kätteli ja riemuitsi kanssani. Yksi totesikin kalaa kantaessani kuiville että “You must go home now, we go fish”.
EIPÄ SIINÄ! Meikäläinen kyllä pitää taukoa ihan mielellään moisen päivän päätteeksi. Reipas 14kg tuoretta lohta rannalla ja kaksi laskua takana. Unohtumaton päivä, näiden takia sitä jokirantaan suunnataan yhä uudelleen ja uudelleen.
Lohta.
Onnellinen lohimies odottaa kyytiä kämpille. En jaksanut kantaa noita, en sitten millään.
Sitten onni olikin käytetty loppuun. Piti kotiin soitella ja pyytää Larissaa laittamaan lohilotto vetämään. Ei osunut kohdalle – ei numeroa 5, ei numeroa 14 eikä numeroa 6. No, en voi valittaa 🙂