Huove

Perhokalastajat.netin varmasti mielenkiintoisinta antia lienevät Kalavedenhoitoon liittyvät postit. Osastoa selatessa tuli vastaan video patojen purkamisesta Yhdysvalloissa. Pätkän taustalla ovat häärineet mm. sellaiset tahot kuin American Rivers ja Trout Unlimited. Jenkeissä kalaveden hoidossa ollaan vuosikymmeniä kalastuspoliittisesti impivaaralaista Suomea edellä. Patoja on purettu jo yli 700, ja lisää tuhotaan kasvavalla vauhdilla. Pelkästään vuonna 2009 Yhdysvalloissa purettiin 58 patoa. Eikä ainoastaan vanhoja, käyttämättömiä, vaan myös edelleen sähköä jauhavien patojen kohdalla paikalliset päättäjät ovat tulleet siihen tulokseen, että luontoarvot ja vapaa jokiekosysteemi ovat arvokkaampia kuin se pieni määrä energiaa, jota padosta saadaan. Suomessahan asia on juuri päinvastoin. Pienvesirakentamiseen kannustetaan ja tukiaisia myönnetään patojen kunnostamista varten.

Tätä videota pitäisi ehdottomasti näyttää kaikkialla, missä vanhojen patojen kunnostamista tai uusien rakentamista harkitaan. On hienoa nähdä, kun purkuhankkeiden entiset vastustajatkin myöntävän virheensä ja nauttivat uusista elonvoimaisista virtavesialueista. Vaikuttavin kohta lienee kuitenkin se, kun vanha patu toteaa veneessään: "We never thought that we’d see the damn go out." Minäkään en oikein usko, että joku päivä kalastan vaikkapa vapaata Siuronkoskea, mutta tämä pätkä antaa uskoa mahdollisuuksiin.

Perhokalastus. luultavasti kiinnostavinta Internetissä ovat kalastukseen liittyvät viestit. Myös Internetissä on erittäin kiinnostavia viestejä, jotka liittyvät miesten erektiohäiriöiden ongelmaan ja oireisiin. Ne voidaan ratkaista cialis lääkkeen avulla.

YouTuben videosuosituksia seuratessa tuli vastaan muutamia muitakin videoita. Vaikka tuo Taking a Second Look onkin todella asiallinen pätkä, nämä seuraavat olivat jotenkin kummasti välittömällä tavalla tyydyttävämpiä.

Mistähän saataisiin moinen alkuräjähdys suomalaiselle kalavedenhoidolle? Hmm, Jariltahan voisi duunista hakea parikymmentä kiloa dynamiittia ja lähteä poraamaan reikiä vaikkapa tuohon Tammerkoskeen ihan näin aluksi…

Nyt riitti pikkunäppärät ja mukanokkelat otsikot, laitetaan kerrankin sellainen, josta heti selviää pelin henki ja postin sisältö.

Olin tänään Jarin ja Timpan kanssa Porissa kelluntarengaskierroksella. Luvassa oli navakkaa länsituulta, mutta muuten kaunis puolipilvinen syyspäivä. Liikkeelle ampaistiin ennen kukonlaulua, ja tukevan Tikkulan ABC:llä nautitun aamiaisen jälkeen päästiin kalalle aamuauringon juuri noustessa puiden latvojen yläpuolelle. Kohteeksi oli valittu tutun niemen rantakaislikot. Tuulen puolella keli oli sen verran rapsakka, että sinne ei renkaalla tehnyt mieli lähteä koestamaan. Niinpä parkkeerasimme Timpan tuoreen kala-Golfin suojan puolen rannalle. Reissu oli jo meinannut peruuntua, kun erinäisten sattumien kautta kellään meistä ei ollut autoa käytettävissä, mutta Timppa oli reippaana poikana päättänyt käydä laittamassa kala-auton, että pääsemme Poriin. Lempääläinen käytettyjen autojen myyntimies oli kaupannut 500 eurolla pojille "huolella rakastetun ja vain vähän käytetyn" farmari-Golfin. Mittarissakin oli vaatimattomat 400 000 kilometriä. Kaveri oli kuulemma ollut aito autojobbari, rasvaiset hiukset vedetty taakse ja kultakäädyt kaulassa huudellut, että tää on paras! Kotimatkalla oli öljynpainevalot vilkkuneet kuin meksikolainen kirkko joulukuussa ja Timppa oli soittanut ja vaatinut kauppoja peruttavaksi. Myyntimies oli todennut, että ei hän 500 euron kauppoja ala perumaan, ja kunnossa se rassi on, anturi vain prakaa. Sen verran tuli kuitenkin armeliaana vastaan, että uuden anturin lupasi kustantaa. Hyvin Golf meidät kyyditsi Poriin ja takaisin, ja kala-autoksihan tuo on vallan mainio. Tilaa farmarissa on hyvin, eikä tarvitse kahluukamppeissaan sisään könytessä pelätä pilaavansa nahkasisutuksia. Toivottavasti kestää jouluun asti, kaikki sen jälkeen on pelkkää bonusta.

Virittelimme renkaat auton vieressä kalastuskuntoon ja polkaisimme itsemme vesille. Timppa ja Jari olivat syksyn aikana hankkineet itselleen omat kellurenkaat, joten melkoinen karavaani lähti vesille. Montaa hetkeä ei mennyt, kun Timppa kätteli jo ensimmäistä kalaa. Haukea tuntui alueella olevan hyvin, tärppejä tuli tasaiseen tahtiin. Itse polkaisin renkaalla hieman pidemmän siirtymän poikien edelle. Ensimmäinen heitto porilaisittain poikkeuksellisen syvän kaislikon eteen, ja syksyn tehoväriksi osoittautunutta keltavihreää HD:tä vietiin vähän isomman tuntuisesti. Parin alkusyöksyn jälkeen kala alkoi lajityypillisen junnauksen ja Loopin uusvanha Greenline SW imi mehut tehokkaasti. Pian sainkin nostettua renkaaseen kauden tähän mennessä komeimman, tasan 90 senttisen köllikän. Perhon irroittelun ja kuvauksen jälkeen kala lähti takaisin omaan elementtiinsä ja minä siirryin kelluntarengasjonomme hännille. En ehtinyt heittää taas kuin kolme heittoa, kun perhoa vietiin taas. Tällä kertaa kala oli hieman pienempi, tuollainen kolmen kilon merikarkea hauki. Kalaa renkaaseen nostaessani se päätti alkaa mesoamaan sekä heiluttamaan päätään ja ylistetty, tuhoutumattomaksikin mainostettu Pro Leader napsahti poikki jo toisen kerran lyhyen tuttavuutemme aikana. Pakko sanoa, että tämä tavara ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Ottiperho kimmelsi vihreänä leukapielessä, kun kala sukelsi syvyyksiin.

  90 senttiä porilaista meripetoa.

Tästä eteenpäin minun kalatapahtumat jäivät tärppien asteelle. Seurimoita, imaisuja ja jopa hetkellisiä kiinnioloja kyllä riitti myös toiselle rasiasta löytyneelle viherkeltaiselle HD:lle, mutta kalat eivät siihen iskeneet samalla intensiteetillä kuin edeltäjäänsä. Tiedä sitten, oliko syy heikompaan ottiin yleinen syönnin hiljeneminen, väärä paikka vai itse perhoyksilö. Tuo ensimmäinen hauen leukapieliin jäänyt ottipeli oli ehkä onnistunein sitomani HD, siinä oli kokoa, näköä, loistavaa poukkoilevaa uintia ja hyvälle haukiperholle tyypillistä asenteen pöyhkeyttä. Kolasimme Timpan kanssa koko parin kilometrin mittaisen niemen rantakaislikot kärkeen asti. Timppa polki renkaalla koko matkan, itse huijasin hieman, ja suoritin kävelyosuuden suoraan niemen kärkeen. Sieltä löytyi varsin herkullinen kaislikkolahti, josta sain jälleen viitisen tapahtumaa, joista pari kalaa oli hetken kiinnikin. Vaan kun ei pysy niin ei pysy. Timpalla oli matkalla ollut myös tapahtumia, olipa hän erästä reippaasti tuota saamani kalaa isompaa saanut pidellä hetken aikaa. Oli pirulainen vain syöksynyt kaislikkoon, sotkenut siimat korsien ympärille ja nauranut päälle. Sen jälkeen paikat hiljenivät täysin. Niinpä heitimme renkaat kantoon ja lampsimme autolle. Jari oli kääntynyt jossain vaiheessa ympäri ja oli heittänyt aiemmin kalaa antaneet kaislikkorannat uudelleen. Kalaa oli edelleen ollut paikalla, ja tapahtumia oli ollut runsaasti. Hän oli saanut neljä haukea isoimman ollessa noin 85 senttinen.

Päivä oli edennyt tässä vaiheessa jo varsin pitkälle, ja minulla oli hieman aikaisempi kotiintuloaika, joten meillä oli enää tunnin verran aikaa kalastaa. Päätimme kuitenkin suorittaa tehokkaan paikanvaihdon Lampaluotoon. Itse lähdin renkaalla tarkoituksena tarkistaa pari kalaisaksi tunnettua kaislikonreunaa, kun taas pojat lähtivät kahlaamaan lähilahden matalia kaislikkoreunoja. Römysin renkaan kanssa hetken, mutta tuntui, että vastahankituista tuliteristä sukellusräpylöistä toinen ei istunut kunnolla. Niinpä rantauduin pienelle kivikolle. Laskin vavan kivikkoon, ja siinä räpylöideni kanssa könytessä vasta uuden tulemisen kokenut ensimmäisellä reissullaan ollut Green Line napsahti poikki. Hetken seisoin epäuskoisena, sitten meinasi tulla itku tai nauru, en ole ihan varma, kumpi. Kalastustunnelmat menivät siihen, ja pojillakin oli lahdessa ollut hiljaista, joten kamat pakattiin Golfiin ja lähdettiin kotimatkalle.

Reissutunnelmat jäivät siis ristiriitaisiksi. Alku meni hyvin, sitten vähän huonommin ja lopulta hyvin huonosti. Tapahtumia oli mukavasti, vaikka tartutus oli vaikeaa. Renkaissa kävi pikaisten laskujen mukaan yhteensä kymmenkunta kalaa päivän aikana. Positiivista oli lisäksi aikaisempia reissuja suurempi keskikoko. Päivän aikana ei tullut eikä edes näkynyt yhtään alle kahden kilon kalaa. Yläpäässäkin päästin jo lähelle sitä maagista metriä, mutta kovin harvassa Porin suunnassa nuo kunnon köllikät ovat. Tai sitten emme vain niitä osaa etsiä ja houkuttaa ottamaan. Veden lämpökin oli tippunut jo viiden kuuden asteen kieppeille, olipa muutamissa rantalahdukoissa aamulla ihan jäätä. Vielä olisi kuitenkin tarkoitus yksi tai kaksi haukireissua tehdä ennen taimenen pyyntiin siirtymistä. Toivottavasti kalantulon suhteen saatu suunta ylöspäin jatkuu ja jos vaikka kalustotappioilta tulevaisuudessa onnistuisi välttymään.

Sain tänään tekstiviestitse tiedon perheenlisäyksestä. Tosin vielä toimittajana ei ollut haikara vaan Matkahuolto. Ostin Perhokalastajat.netin kautta käytettynä Loopin Green Line Saltwater -vavan. Luokitus vavalle on 8-9 ja pituutta löytyy 8 jalkaa ja saman verran tuumia päälle.

Minulla on vanhastaan saman sarjan pidempi versio, eli Green Line SW 8-9 9’3”, jota käytin haukihommissa, kunnes viime syksynä kärki katkesi kesken väsytyksen. Green Line oli niitä vapasarjoja, joihin kuului varakärjet samaan hintaan. Jostain käsittämättömästä syystä tuohon minun vanhempaan vapaan ei uutena kaupasta ostettunakaan koskaan toista kärkeä kuulunut, eikä tehtaalta enää uusia saanut. Tähän pk.netin vapakauppaan kuului kuitenkin myös toinen kärkiosa. Vaikka kärki olisi hieman lyhyempi, arvelin sen sopivan myös pidempään vapaan Hyvinhän liitos sisään solahti ja pysyi testien ajan kiinni ongelmitta. Sain siis 120 eurolla kaksi vapaa, ei paha diili.

Olen viime vuosina alkanut suosimaan lyhyempiä vapoja, sekä itse kokemani, että lukemani perusteella. Minulla on ollut käytössä aikanaan olikohan joku Shakespearen 10′ isompiluokkainen vapa, jonka joskus viisitoistakesäisenä hankin lohenkalastus ja tulevat Tenon reissut mielessä. Pahla oli hidas ja järkyttävän raskas, mutta kyllä sillä auttavasti heitti ja ensimmäisen lohenikin Yläkönkäältä rantautin. Myöhemmin minulla oli käytössä Visionin GTfour 7# 9’6” pituudessa. Se oli jo kevyempi käsitellä, mutta vielä melko löysähkö ja mielestäni hieman selkärangaton yhtään isompien, sellaisten nelikiloisten kalojen kanssa. Niinpä sekin lähti kiertoon. Heittämisen pitkillä vavoilla väitetään olevan raskaampaa, ja omat kokemukseni tukevat tätä teoriaa. Olen vain ihmetellyt, johtuvatko kokemukseni enemmän vapojen pituudesta vai muista ominaisuuksista. Nyt oli kerrankin kädessä eri pituiset, mutta samanluokkaiset vavat samasta sarjasta, joten päätin lähteä lähipuistikkoon pitämään pienimuotoiset shootoutit.

 Heittotestiin osallistuneet perhepotretissa.

Ulkonäöllisesti kepit ovat lähes identtiset. Pituuseroa mittasin vavoille 13 senttiä, eli rontti viitisen tuumaa, kun pidemmässä oli käytössä kärkipala lyhyemmästä. Jos 9’3” oma kärkipala olisi käytössä, se venyttäisi eron luvatun seitsemän tuuman tienoolle. 8’8” vaparenkaat ovat myös hieman isommat kuin pidemmässä versiossa. Painossa on varmasti materiaalimäärän erilaisuuden vuoksi eroa, mutta se on niin hienovaraista, että kädessä pitäessä sitä ei huomannut. Molemmat ovat salttivapoina suunniteltu pannuttamaan valtamerikiitureita ja heittämään isoja suteja kovassa tuulessa, joten ne ovat varsin jäykkiä ja kärkitoimisia. Hetkutellessa kuitenkin tuntui, että pidempi versio olisi toiminaaltaan hieman progressiivisempi ja niiaa lähempää tyveä kuin 8’8”. Ehkä, sillä tarkkaa taivutusanalyysiä en alkanut tekemään ja ero oli melko hienovarainen. Myöskään ilman siimaa heilutellessa ei painoeroa tuntunut.

Näistä lähtökohdista en odottanut suurta eroa vapojen välille löytyvän myöskään siiman kanssa suhatessa, vaan toisin kävi. Koitin vapoja kelalta löytyneellä 8# Scientific Anglersin Air Cel Pike SSD –siimalla, ysin Vision Extreme Distancella ja Vissun Ace Camo interiampupäällä.

Pike SSD osoittautui odotusten mukaisesti liian kevyeksi molemmille vavoille. Kyllähän sitä heitti, mutta kunnolla kasin siima ei vapoja onnistunut lataamaan. Kuitenkin eroa vapojen välillä alkoi tuntumaan jo kevyemmällä siimalla heitettäessä, sillä lyhyempää vapaa oli selkeästi kevyempi heittää. Ero ei ollut valtava, mutta korostui, kun vaihdoin siiman Extreme Distanceen. 9’3”:lla heittäminen alkoi tuntumaan kädessä jo muutaman minuutin vispaamisen jälkeen, kun lyhyemmällä heittäminen oli helpompaa. Lisäksi heitto pysyi lyhyemmällä vavalla paremmin kasassa ja pitkiä siivuja oli helpompi heittää.

Vaan kun vaihdoin Ace:n kelalle, niin osat vaihtuivat. Minun Ace on hyvin raskas, alkuperäinen paino oli 29g. Siitä on pätkitty muutama metri pois, mutta painoa lienee silti reilusti yli 20g. Siiman heittäminen oli aiemminkin vanhalla vavalla raskasta, mutta se olikin tarkoitettu isoille sudeille ja kovalle kelille. Testasin siimaa ensin uudella 8’8” vavalla. Se ei toiminut ei sitten yhtään. Siima oli aivan liian raskas ja heittäminen nykivää, kun raskas siima iski käsille aina etu- ja takastopissa. En voinut käsittää, miten olin voinut kalastaa tällä siimalla. Oli sitä kuitenkin koitettava vanhalla vavalla, ja yllätys oli melkoinen, kun Ace ei tuntunutkaan yhtään niin raskaalta. Nykiminen katosi täysin heitosta ja siima lähti parilla vippauksella poistumaan kohti taivaanrantaa. Kyllä siimapaino edelleen kädessä tuntui, mutta heittämisen rytmi oli rauhallisempi, jolloin voimaa ei tarvinnut käyttää niin paljon.

Niinpä tästä heittohetkestä jäi monta kysymystä. 8’8” tuntui todellakin olevan kevyempi heittää, ainakin perus WF-siimoilla. Mutta 9’3” alkoi loistamaan, kun vaihdoin kunnolla raskasta siimaa kehiin. Ehkä raskas siima latasi pitkän, progressiivisemman vavan paremmin kuin lyhyen ja nopeamman. Hämmästyttävintä oli kuitenkin se, että erot pituudessa, toiminnassa ja painoissa olivat varsin pieniä, mutta käytännön heittämisessä ja tuntumassa oli enemmänkin eroa. Tosin on muistettava kaikkien vapatestien perustotuus, eli nämä tuntumat ja heiton raskaudet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia tuntemuksia, joiden mittaaminen empiirisesti on lähes mahdotonta. Näihin vaikuttaa kovasti testaajan tottumukset ja heittotyyli ja vaikka mikä. Tässä tapauksessa myös 9’3” ollut lyhyemmän vavan kärki saattoi muuttaa tuntumaa. Onneksi tein tämän testin lähinnä itseäni varten, joten omalla kohdalla nämä tuntemukset ovat absoluuttisia totuuksia. Muissa tapauksissa kannattaa tuloksiin suhtautua pienellä varauksella.

Käytetyt siimat eivät olleet ehkä ihan parhaita haukisiimoja, ja hauenkalastus on vapojen suunnitelut käyttö. Haluaisinkin päästä teesimään vapoja jollain kunnon ysin ja kympin haukisiimoilla. Lisäksi kottaraisen kokoiset sudit voivat hyvinkin muuttaa tuntumaa. Niinpä testejä tullaan jatkamaan käytännön kalastuksessa syksyn mittaan. Sillä näinhän se vapojen todellinen luonne tulee parhaiten esille.

Syksyn hotti haukikausi on viimein pyörähtänyt käyntiin. Syyskuu meni kohdallani täysin ohi töissä ja koulussa nököttäen. Tosin katselin juuri varsin valaisevaan Kalamies.comin TV:n jaksoa, jossa Rami Eloranta opastaa suurahauen kalastukseen. Mies on kerännyt melkoisen datamäärän virppahauista vuosien varrelta, ja esittelee tuloksia parin videon verran. Syyskuu näyttää olleen isojen haukien osalta vielä varsin hiljaista, vasta loka-marraskuussa ovat vavat alkaneet notkumaan. Kalastuksessa on tosin aina syytä muistaa, että muuttujia on hurjasti ja henkilökohtaiset tekniikat ja yksinkertaisesti kalastusaika voivat vaikuttaa tuloksiin paljon, mutta mielenkiintoista pohdittavaa pätkässä silti on.

Gäddfiskesäsongen har äntligen börjat. Jag missade helt September på jobbet och i skolan. I September blev jag förkyld och jag hade en komplikation på olika kroppsfunktioner. Symtom på erektil dysfunktion uppträdde. Men jag löste dem med hjälp av kamagra medicin.

Kalamies-TV, jakso 13

Ei tosin sillä, että tässä puhtaasti suurhauen kalastaja olisi. Kyllä sellainen viisikiloinen on vieläkin erittäin mukava kala, ja metri on edelleen tälle vuodelle ylittämättä. Mutta kyllä sitä isompi aina tässä haukihommassa kiinnostaa, ja kuten Eloranta toteaa, jos isoja haluaa, tulee niiden kalastukseen keskittyä. Pienempää kurkkua tulee siinä sivussa.

Kalassa olen päässyt Porin suunnalla käymään jo kertaalleen, tällä reissulla ihan veneestä. Juurikin tällä hetkellä odottelen Timppan kyytiä, tarkoitus on iskeä pariksi tunniksi tuohon ihan kotinurkille. Perhojakin vääntelin eilen illalla, ja tulipa luotua uusi malli samalla. Mielenkiintoinen sekoitus deceiver –tyylistä ja keinokuituperhoa. Runko on muovikimalletta, jota jostain aikanaan löysin pussin lohitinseleitä varten. Ei toiminut niissä, mutta uusi käyttö löytyi haukiperhoista. Tämä lähtee tänään testiuittoon, tuloksista myöhemmin arkemmin.

Melkoinen alien –väritys tuolle tuli. Onnistuneita perhokuvia varten tarvitsisi pieni studiotila väskätä, nyt kuvat räpsitään ainoassa ulkovaloltaan riittävässä paikassa keittiön pöydällä ja taustana on mitä nyt läheltä sattuu käteen löytymään. Tällä kertaa se sattui olemaan tyttöystävän ostoskassi.

Skannasin eilen aimo läjän vanhoja ihan paperille filmiltä kehitettyjä valokuvia liittyen erääseen projektiin. Vähemmän yllättäen suurin osa niistä liittyi kalastukseen. Minulla oli aikanaan käytössä ensin kirpputorilta 20 markalla ostettu littana spy –mallinen kamera, joskus 90-luvun loppupuolella hankin oman filmipokkarin. Siinä oli mahtavia ominaisuuksia, kuten APS-toiminto, eli kameralla sai otettua normikuvien lisäksi kahta eri mallista leveää panoraamakuvaa. Filmiä paloi kalareissuilla ihan kiitettävästi (tosin ei mitään verrattuna tämän päivän järkkärillä ja sarjatulella otettujen digikuvien määrään). Kun kuvia on nyt saatettu digitaaliseen muotoon, niin pitäähän niitä laittaa tännekin vanhojen muistelemiseksi. Kärkeensä pari panoraamamakupalaa. Näitä lienee jatkossa luvassa lisää, kunhan saan tuota koulun skanneria huudatettua.

 Ystäväni Antti kalastaa monille tutulla paikalla, eli Kitkan Harrisuvannolla. Vuosi on muistaakseni 1998, kuva reissulta, jossa olimme neljän hengen joukkueella ahtautuneet Jussin isän Pajeroon, kohteena Juutua ja Kitka.

Aurinko nousee Vuontisjoella käsivarressa armon vuonna 2001. Liikenteessä oltiin jälleen Jussin ja isänsä kanssa käsivarressa ja Tenolla.

Syksy on taas täällä, ja paras haukikausi käsillä. Isommat vihernieriät luikertavat viilenneiden vesien myötä lähemmäs rantoja myös meidän veneettömien kalamiesten ulottuville. Ensimmäiset sessiot heitettiin heti, kun Norjan reissun aiheuttamasta masennuksesta selvittiin, ja seuraavassa hieman raporttia niistä.

Pori, Elokuun loppu

Syyspuolen ensimmäinen reissu heitettiin jo elokuussa enne vesien jäähtymistä, suuntana yllättäen Porin tutut vedet. Läksimme Jarin ja Timpan kanssa koluamaan mestoja toiveissa pintapoppereihin vihaisesti iskevät hauet, ja itse väänsin myös muutaman pienemmän popperin korvatulpasta kutosen koukkuun isojen meriahventen toivossa.

Kalastus aloitettiin Kokemäenjoen suualueen matalikoilta, joissa aikaisemmin kesällä pojilla oli pärähdellyt ihan kiitettävästi. Paikka oli muuttunut melkoisesti sitten toukokuun viime visiitin. Koko matala lahti oli täynnä lumpeita ja ruohoa, kasvustojen väleissä oli erittäin mielenkiintoista polskutella popperia. Aloitin session isolla punavalkoisella haukiplopsuttimella, mutta sain vain pari ahventa nousemaan perhoon. Niinpä vaihdoin pienemmän korvatulppapopperin siiman päähän, sillä onnistuinkin saamaan yhden parisataa grammaisen ahvenen ja muutamia vihaisia iskuja. Toiveissa vain oli ollut löytää kunnon merikarkeaa puolikiloista pannuaffenta, joten kotona uhotut smetana-ahvenet jäivät haaveeksi. Mielenkiintoista touhua kuitenkin myös tuo kesäinen ahvenen kalastus popperilla, pitäisi ehkä enemmänkin tutustua. Haukien osalta minulla oli hiljaista, mutta pojat saivat muutamia komeita iskuja ja jokusen pienehkön kalankin käsissä käymään. Pitkä polkeminen kellurenkaassa imi kuitenkin parhaat mehut miehestä ja paikan vaihto Pihlavan parhaan pizzapaikan kautta oli vuorossa.

Seuraavaksi ampaisimme Lampaluodolle harvemmin käydyille paikoille. Täältä löytyi yllättäen myös mukavaa matalaa lahtea, jossa pojat pääsivät kalastamaan kahlaamalla, itse poljin rinkulalla vähän syvempiä ruovikon reunoja. Sain kuin sainkin elämäni ensimmäisen pintahauen iskemään punavalkoiseen popperiini. Pitkän tyhjän heittämisen jälkeen turtuminen oli jo päällä, ja meinasin paskoa housuuni ensimmäisen iskun kohdalla. Kala ei kuitenkaan tarttunut, eikä vielä toisellakaan uitolla, mutta kolmannella sain jo pidellä peruskarkeaa parin-kolmen kilon merikalaa siiman päässä hetken. Eipä tuo vain pysynyt. Pojilla ei matalassa lahdessa ollut tapahtumia, mutta paikka laitettiin tarkkaan muistiin, sen verran paljon se muistutti viime kauden lopulla hyvin kalaa antaneita eritäin matalia lahdenpohjukoita.

Seuraavaksi otimme vähän enemmän mailia alle ja teimme reilun siirtymän pohjoiseen syksyllä hyvin toimineille rannoille. Täällä kala oli otillaan, Jarille täräytti papukaija-HD:hen ensiheitoilla komea reilu kolmosen merihakki, joka tuli ihan käsissä asti käymään. Pojat löysivät samasta matalasta ruohikkolahdesta vielä pari kalaa mieheen lisää, hauet tuntuivat taas olevan varsin pienellä alalla lähes vieri vieressä. Itse renkailin vähän eri suuntaan saamatta kosketuksia kaloihin popperilla, joten vaihdoin myös uppovermeisiin. Valkopinkki HD ei tuottanut tulosta, joten vaihdoin uuteen keltavihreään ja erittäin ottavan näköiseen peliin. Kalastin samaa lahtea, josta sällit olivat puolisen tuntia sitten kaloja kiskoneet, kun tärähti. Otti tuli pitkän pysäytyksen aikana, ja oli melkoisen laiska, eikä kala jäänyt kiinni. Heitin muutaman kerran lisää, ja renkaan edessä perhon uittosuuntaa vaihtaessani kala iski uudestaan, jääden tällä kertaa kiinni. Nätti parin kilon hauki, jonka ajattelin viedä kotosalle puuttuvia ahvenia korvaamaan. Heitin kalan renkaaseen istuimen takana olevaan verkkopussiin, jotta se säilyisi hengissä ja hyvänä session läpi. Vaan vähän myöhemmin hetken jo virrottuaan kala aloitti hirviän rymistelyn selän takana, ja sen seurauksena lensi ulos renkaasta! No, ehkäpä tämä sitkeä sissi ansaitsi vapautensa. Vaan vähän alkoi painostamaan, kun kotona tuli uhottua suuren metsästäjän lähtevän hakemaan pötyä pöytään, ja tuliaisina näytti olevan vain villejä kalajuttuja. Onneksi läheisen saaren reunan kaislikosta paukahti uusi, hieman pienempi hauki. Tämän kalan kanssa ei arvottu, vaan se sai puukon lappeesta heti renkaaseen noustuaan. Timppakin sai vielä pari kalaa, joten tällä alueella kala oli otillaan.

 Jari ja reissun isoin.

Lopuksi hämärän laskeutuessa kävin vielä pikaisesti koittamassa tutun sillanpielien ottipaikan renkaalla. Pojat pistivät jo pillit pussiin, sillä syksyllä paikka on kahlaten kalastavalle varsin hankala. Yksi tärppi varmasta paikasta paukahtikin, ettei ihan tyhjiä sentään, vaikka olisi siitä toivonut jotain ihan ylöskin tulevan. Yhteenvetona voisi todeta, että reissu oli ihan miellyttävä alku syyskaudelle. Kalan löytäminen teetti taas töitä, eikä mitään isoja rokotiilejä siiman jatkeeksi sattunut, mutta kun oikealle paikalle osui, tuli haukia pieneltä alueelta jälleen useampia. Poppereihin olin toivonut kyllä huomattavasti enemmän toimintaa, Jarin ja Timpan kokemukset aikaisemmalta kaudelta olivat sen verran hyviä, mutta enpä vieläkään saanut niitä kunnolla pelittämään. Ensimmäinen otti kuitenkin, ja olihan se sykähdyttävää. Tästä oli hyvä jatkaa.

Paimio, 10.9.-11.9.

Haukihommiin pääsin seuraavan kerran tuossa männä viikonloppuna. kun lähdimme käymään tyttöystäväni Sallan kanssa ystäväpariskunnan mökillä Turun saaristossa. Varsinainen kalamatka ei siis ollut kyseessä, ja kotona vannotettiin, ettei koko ajan saa olla vesillä. Vähän ehdin kuitenkin heittämään ja kapteeni Kassun osaavassa ohjauksessa pari kalaa löytyikin.

Itse kapteeni, jolle kuuluu suurkiitos erinomaisesta opastuksesta ottipaikoille! 

Perjantaina pääsimme perille reippaasti kuuden jälkeen, ja hämärä oli jo laskeutumassa. Kassu ehdotteli silti välitöntä ongelle lähtöä, ja kun hallitus ei vastustanut ideaa, läksimme merelle mökin varustukseen kuuluneella varsin tukevalla alumiiniveneellä. Veden lämpökin oli laskenut alle viidentoista ihan sisälahdissakin, ulkona varmasti vielä vähemmän. Lähilahtien vesi oli sameaa, jopa sameampaa kuin viimeisellä Porin reissulla. Ehdimme heittämään ehkä tunnin ja koluamaan pari lähikasilikkoa läpi, kunnes keltavihreää HD:tä vietiin. Kyseessä oli selkeästi raavaampi yksilö, joka ei taistelutta antautunut. Lopulta kapteeni sai nostettua melko laihassa kunnossa olleen reilun 80 senttisen köllikän veneeseen. Perhon irroittamisen jälkeen kalasta napattiin kuvat ja se laitettiin takaisin kasvamaan, toivottavasti ruoka maittaa jatkossa hieman paremmin. Ilta oli hyvä päättää tähän kauden toistaiseksi isoimpaan kalaan ja siirtyä saunomaan.

Tämän kauden isoin, toistaiseksi. Kuva Kasper Andresen.

Sosialisointia jatkuikin sitten varsin pitkään yöllä, ja lauantaina olo oli sen mukainen. Lähtö ei siis ollut ihan lentävä, mutta lopulta iltapäivästä päätimme kuitenkin lähteä käymään vähän ulompana kirkkaammilla vesillä. Myös naiset pakattiin veneeseen mukaan, suunnitelmana heittää heidät jonnekin saareen sientä etsimään, mutta lopulta hyvää paikkaa ei tullut vastaan, joten kapteeni ja kaksi kyytiläistä kykkivät veneessä pari tuntia minun viskoessa perhoa. Kalastin koko joukon varsin hyvän näköisiä kaislikon reunoja lävitse vaihdellen perhoa. Aloitin keltävihreällä ja siirryin aikaisemmin Paimion kirkkaassa saaristovedessä hyvin toimineen valkopinkin kautta valko-viher-siniseen, mutta kalaa ei vain kuulunut. Parin tunnin paiskomisen jälkeen alkoi kyytiläisillä olla jo usko koetuksella, mutta onneksi nappasin kotimatkalta sisemmältä saaristosta jo selkeästi värjäytyneestä vedestä yhden peruskarkean vajaan parin kilon merihauen, joten maine ei ihan täysin mennyt. Tämän ottamista ruokakalaksi jo hieman harkittiin, mutta kalaa oli tarkoitus tehdä vasta sunnuntaina, joten päätettiin hakea tuoretta kalaa vasta aamupäivästä pannulle.

Kaksi komeaa luontokappaletta samassa potretissa. Kuva Salla Merikari. 

Meri-ilmastossa täytyy olla jotain erikoisia entsyymejä, sen verran kaamea olo myös sunnuntaiaamuna oli. Päivä meni chillaillessa, joten kalalle emme koskaan sunnuntaina päässeet. Ehkä parempikin niin, ettei tullut liikaa onkimassa käytyä, vaan välillä ihan seurusteltuakin ihmisten kanssa. Hauskaa kuitenkin oli, ja samaan suuntaan ollaan jo suunnittelemassa kapteeni Hollingworthin johdolla uutta, vähän intensiivisempää kalastusta sisältävää reissua.

Uutispäivitykset jatkuvat. Nyt Ahvenanmaalta on nostettu todennäköisesti uusi ennätysahven. Rekordit paukkuvat ihan komiasti, sillä edellinen Suomen ennätys oli alle 2,5 kg, kun tämä ahmatti painoi 2,875 kg. Olisi varmasti ollut mielenkiintoinen väsyteltävä vitosen vavalla. Ja linkki Iltiksen juttuun:

Onko tässä Suomen suurin ahven?

Seuraavaksi lupaan laittaa vähän raporttiakin tuolta vesiltä. Siellä ollaan kuitenkin käyty, vaikka kirjoittaminen on jäänyt vähän vähemmälle. Vaikk koskikauden päättäjäisreissu tehdään tulevana viikonloppuna, edessä on haukikauden parhaat hetket, ja muutaman kuukauden kuluttua päästään taas mertsarikarikoille. Kalastettavien lajien kirjon laajentaminen on tässä viiden vuoden sisällä on ollut onnistunut, nyt syssyn hauki- ja mertsarikautta odottaa innokkaammin kuin touko-kesäkuun vaihteen salakkasessioita. Nyt koitan katsoa sopivan välin, jolloin voisi vaikka rapsoja kesästä raapustaa, saataisiin taas vähän sisältöä tännekin. Janiin, onhan meillä tuolla video-osastoon tulossa varsin laadukasta lisäsisältöä, mutta siitä enemmän, kun aika koittaa…

Eräs kaverini tapasi sanoa, että meitä on moneen junaan, ja osa jäi jo laiturille. Tämä rosmo olisi ehkä saanut jäädä junan alle. Hän oli nyysinyt 11-vuotiaan pojan pihaan unohtamat virppakamat ja vieheet. Perhana, voin vain kuvitella, minkälainen itku olisi minulle päässyt saman ikäisenä moisen ryöväyksen jäljiltä. Ainakin usko ihmiskuntaan olisi mennyt täysin.

Poliisi vetosi varkaaseen, että palauttaisi huiman 150 euron arvoisen ryöstösaaliin, ja ilmeisesti jonkinlainen omantunnon kolkuttelu oli tapahtunut, sillä myöhemmin kaveri oli pimeyden turvin käynyt heittämässä muutamia uistimia naapurin pihaa, niistäkin tosin osan rikottuna.

Näkyvä uutisointi Iltalehdessä sai ihmiset liikkeelle, ja pojalle on kerätty nyt jo paljon entistä enemmän kalavälineitä. Onneksi myös hyväsydämisiä ihmisiä löytyy enemmän kuin näitä kurjia kalavälinevarkaita.

Linkit Iltasanomien uutisointiin:

Poliisi vetoaa varkaaseen: Palauta pikkupojan kalastusvälineet

Iltalehden uutinen pikkupojan varastetusta kalarepusta sai auttajat liikkeelle

Varas nöyrtyi hieman: Palautti pojalle muutaman uistimen

Viimeinkin koittaa reissuviikko ja keskiviikkona laitamme täyteenpakatun Nissanin nokan kohti Finnmarkia. Viimeiset viikot ovat sujuneet nopeasti lohensekaisia unia katsellessa helteen keskellä ja reissun suunnitelmia hioessa.

Finnmarkissa näyttää tänä vuonna olevan vettä hyvin, joka tietysti ilahduttaa lohenkalastajaa myös hyvän nousun mielessä. Viime viikolla ovat tittiparvetkin löytäneet jokiin ja meillä pintaperhohipeillä on toivottavasti siis uhrit pooleissa. Ajattelin tähän jakaa muillekin Norjassa lohta pyytäville suomalaisille löytämiäni hyödyllisiä linkkejä. Jos tiedät lisää, laita linkkejä kommentti -osioon niin muutkin voivat hyötyä ja jäävät tänne talteen.

Lohenkalastajan linkkejä Norjan reissun suunnitteluun

• http://kart.gulesider.no/
  Karttapalvelu, jossa hyvät zoomattavat kartat ja ilmakuvia joista. Paljon parempi kuin Google Maps.
• http://ngis2.statkart.no/norgesglasset/default.html
  Norjan “Kansalaisen karttapaikka”
• http://www.scanatura.no/fangstrapport/
  Saalisraportteja useille joille, mm. Reppari ja Lakselva
• http://www.inatur.no/o2/Shop-FishTax
  Lohiveron eli Norjan kalastuksenhoitomaksun verkkopalvelu. Kätevä ostaa etukäteen ennen reissua.
• http://www.yr.no/
  Norjan sääpalvelu, antaa luotettavampia ja tarkempia ennustuksia kuin kansainväliset arvontapalvelut kuten Yahoo Weather. Norjassa sää muuttuu käsittämätöntä vauhtia ja tämä sivusto kännykässä on mahtihomma.
• http://www2.nve.no/h/hd/plotreal/Q/index.html
  Jokien virtaamia eri paikoissa Norjaa.
• http://www.norwayoutdoors.com/mapsalmon.php
  Norjan eniten saalista antavat lohijoet, tilastot ja Google Maps. Kiva sivusto pitkiä unettomia öitä varten.
  

Viisi vuotta siitä ehtikin vierähtää, kun viimeksi perhosiimaa on tullut Gaulan kirkkaissa vesissä lilluteltua. Jo hyvissä ajoin viime syksynä aloimme puntaroimaan mahdollista reissua ja reissuajankohdaksi valikoitui “isonkalan” ajankohta, eli juhannusviikko 26.6 – 3.7. Ajankohdan laskimme olevan optimaalinen lohiluokan kalan saamiseksi ja mahdollisen myöhäiskevään tulvien karttamiseksi. Kalastuskunnan kokoonpanoksi alunperin määrittyi allekirjoittanut, isä Timo, Jaakko ja isä Mikko sekä itseoikeutetusti Samuli Tursas. Samuli sai suurimman saaliinsa kuitenkin jo hyvissä ajoin ennen koskivesien sulamista ja hän jättäytyi pois kööristämme. Siinäpä minulla oli sitten mukana kolme ensimmäistä kertaa lohikalassa olevaa kalamiestä. Isä Timon kanssa oltiin sentään pariin otteeseen Kuusamon taimenvirroilla käyty oppia hakemassa, mutta varsin pienellä perhokalastuskokemuksella oltiin isoa haastetta vastaanottamassa. Jaakolla ja isä Mikolla ei sijaan ollut minkäänlaista kokemusta minkäänlaisesta perhostelusta. Mutta väliäkö tällä, tekemällä oppii…jos oppii.

Olen normaalisti ollut täysin kuutamolla jo kuukautta ennen lohireissua, mutta tällä kertaa täydellinen poissaolo muusta maailmasta heijastui vasta viikkoa ennen lähtöä. Gaulalle oli pukannut pahin tulva 20-vuoteen ja viikkoa ennen reissuumme lähtöä vesi huiteli Gaulfossenista alaspäin 1400

PK-netistä lainattu kuva Sandenin laavulta tulvan aikaan

kuutiota sekunnissa. Veden määrää paremmin havainnollistamiseksi voin sanoa, että ainut mahdollisuus kalastaa olisi ollut Sandenin laavun katolta ja siltikin kengät olisi kastuneet. Asiantuntijat arvioivat tulvan huuhtoneet jo nousseet kalat takaisin mereen hakemaan uudet nousuparvet mukaansa. Ennakkokäsitykset alkoivat osoittautua oikeaksi, kun lähtöviikolla puolenviikon maissa alkoi Hovinin pooleilta puskaradio soittaa sulosävelmiä ; vesi laskee vauhdilla ja useita kymppiluokkaa olevia kaloja oli jo rantautettu. Tässä vaiheessa allekirjoittaneen pasmat olivat viimeistään täysin sekaisin.

Perjantaina iltapäivällä hyppäsimme sitten isäukon kanssa jousille kun muu väki alkoi ottamaan ja ottamaan vastaan juhannusta. Ajelimme Ruotsin läpi ja piipahdimme matkalla vilkaisemassa Storforssenin putousta. Tästä matka jatkui suoraan Norjaan ja pamahdimme Namsenin rantaan, jossa muutamia kalastajia näkyikin. Vettä tuntui sielläkin riittävän ihan rantaan saakka. On muuten tulevia vuosia ajatellen ihan kalastettavan näköistä mestaa tuo Namsenin seutu. Tästä olikin sitten leppoista hurauttaa Trondheimiin ja edelleen kohti Storenin kylää. Tuota Trondheim-Storen väliä, 45 km, tehtiinkin sitten enemmän ja vähemmän huvittuneissa merkeissä. En tiedä mikälie Tour De Norja ollut meneillään, mutta toistatuhatta pyöräilijää veuhtoi pitkin E6:sta, osa nopeammin ja osa niin perhanan hitaasti. Minulla tunnetusti on erittäin pitkä pinna liikenteessä ja ainoastaan poliisipartioiden välitön läsnäolo esti useamman pyöräilijän napsahtamisen Passatin ritilään miljoonan itikan seuraksi.

Vihdoin ja viimein alkoi Gaula näkyä silmissämme. Vihreästä kristallinkirkkaasta vedestä ei ollut tietoakaan ja konjakkikin on varsin kirkasta siihen mömmöön verrattuna, mitä joesta alas valui. Vesi oli taas yöllisen sateen jäliltä pompannut aikaloikan ylöspäin. Emme antaneet sen lannistaa mieltä vaan hoidimme pakolliset rituaalit välineitten desifioinnista pitsan ylensyöntiin. Majoituskin saatiin käyttöön ja pikapuolin oli asetuttu Gyllteigenin vanhaan kartanoon herroiksi. Tupakavereiksemme saatiin Oslosta norjalaisveljekset ja heistä oli kyllä suunnatonta apua reissun myöhemmässä vaiheessa. Todella mukavia herrasmiehiä ja auliita vastaamaan kaikkiin askarruttaviin kysymyksiin. Tästäpä sitten pikakelauksella välineet kalastuskuntoon ja pian olimmekin Gyllsagassa aloittelemassa kalastusviikkoa, joka menikin sitten seuraavasti:

La 26.6

Gyllsagassa vesi virtasi noin 250 kuution voimalla Trondheimvuonoa kohti, joten pooli oli varsin erinäköinen ja erilainen kalastaa, kuin viisi vuotta sitten virtaaman ollessa hädintuskin 50 kuutiota. Tämä tarkoitti sitä, että siimalaukusta piti alkaa katselemaan niitä synkkyyteen vaipuvia narunpätkiä. Itselleni laittelin 1/2 sinkin ja superfast-sinking perukkeen ja isäukolle Connectin 2/3 uppoavalla kärjellä. Perhoiksi isoa ja tuuheaa kuparitööttiä. Ensimmäinen ilta meni vähän ihmetellessä ja heittoa mieleenpalautellessa. Isännälle ongelmia tuotti tuon synkän tipin nostaminen pintaan ja viheliäinen tuuli, mutta auttavasti siima vaan vaparenkaista poistui. Kalastelimme illan kolmistaan norjalaisen Jonin kanssa, Jaakko ja Mikko olivat nimittäin tulossa hieman jälkijunassa maanantaina paikalle.

Jon Sigmond, 30 vuotta Gaulalla.

Tämän Jonin saaminen ryhmäämme oli erittäin mukavaa, hänen 30-vuotiselle Gaulan kokemukselle oli myöskin käyttöä ja herra kyllä mielellään kertoi kun rohkeasti kysyi. Puolenyön aikoihin lopettelimme kalastuksen ja päätimme nukkua hieman automatkalla syntynyttä univelkaa pois. Kontakteja kaloihin emme saaneet, tosi muutama komia möyrähdys suvannossa piti mielenkiintoa yllä.

Su 27.6

Aamu kuudelta törötimme ihmettelemässä veden virtausta Bruahölenin rannalla. Jon oli jo laskulla ja lähdin itse ylämerkille. Heti ensimmäisillä heitoilla joku kävi ravistamassa Black Sheeppiä, mutta tämä kosketus jäi muutamaan potkuun. Myös Jonilla oli alempana kala ollut jonkin aikaa kiinni, mutta ei ollut pysyny. Kaloja kyllä näkyin kalliomontussa, mutta näyttivät lähtevän tuolla vedellä nousemaan vastarantaa pitkin ja tehokkaaseen kalastukseen olisi tarvittu niitä 50 metrin kalastusheittoja ja niitähän ei tiettävästi pysty tekemään kuin muutamat harvat koko Skandinaviassa.

Iltapäivällä olikin ihmetyksen aiheena uusi pooli, asema eli  Stasjonsholen. Pooli näytti todella mielenkiintoiselta yläosan kapeamman ja kovavirtaisen sisäkurvin leventyessä keskipaikkeilla leveämmäksi ja syväksi kovavirtaiseksi suvannoksi. Jon kalasti suvanto-osuutta kun isän kanssa keskityimme onkimaan alkuosan virransivua. Harvoin olen yhtä selvää rajavirtaa kalastanut kuin tässä paikassa. Virran reunaan tullessa perho pysähtyi kuin seinään. Isä sai ensimmäisen kosketuksensa loheen, kun kala haksahti T & L putkeen. Hassunkurisen tilanteen seurauksena ei pahemmin kala kuin kalastajakaan tienneet olevansa yhteydessä toisiinsa liinanpätkän välityksellä. Vastaisku ilmeisesti jäi olemattomaksi ja kala irtosi heti ensimmäiseen syöksyyn.

Illalla heitimme muutamat kierrokset Sandenissa ilman mainittavaa tulosta. Ilma oli sateentihruinen ja vesi hieman nousussa. Puolenyön maissa siirryimme isän kanssa kahdelleen Gyllsagaan ja keli pimeni entisestään. Otin sinkkiperukkeen pois ja lätkäisin siimanpäähän Black & Silverin muoviputkeen sidottuna noin 12 sentin siivellä ja lähdin laavun kohdalta laskulle isän alottaessa ylämerkiltä.Kymmenen metriä laskettuani perhon ollessa lähestymässä rantaa paukahti kiinni ja paukahti kunnolla. Karjasin isälle, että nyt on ISO kiinni, heti otista sen saattoi tuntea, vaikka otin jälkeen kala rauhoittui ottimonttuunsa. Vetäsin liinat kiinni ja koitin lähteä taluttamaan kalaa pois, koska pelkäsin, että se innostuu syöksymään niskalta alas ja tuolla vedellä perään ei pääse muuten kuin uimalla. Kala tuli kuin koulutettu koira perässä muutaman kymmenen metriä, ennenkuin junttautui taas paikalleen. Tässä vaiheessa isäntä oli saanut videokameran kuvauskuntoon, valitettavasti akku hyytyi viiden minuutin jälkeen, joten taistelusta ei saatu kunnollista kuvanpätkää aikaan.

Pääsin jo laavun kohdalle kalan kanssa, kun se päätti, että nyt sitä mennään eikä meinata. Muutamassa sekunnissa huomasin, että pohjasiimoilla mennään. Kala toppasi onneksi juuri ennen niskan nielua ja aloin taas hinaamaan sitä ylemmäs niskalta. Tässä vaiheessa kala räsäytti pyrstöllä pintaan ja alempana olleen isän suusta kuuluin vain toteamus : on ****een iso! Jonkin aikaa kala vaikutti taas yhteistyökykyiseltä ja oli halukas tulemaan kauemmas niskalta. Tätä riemua ei kestänyt kovin kauaa sillä taas alkoi vavassa tuntua raskaat ravistukset ja jumputukset ja kohta taas mentiin alaspäin niin että rytinä kävi. Tajusin, että nyt se jumalauta menee niskalta alas ja löin liinat kiinni. LeCien 14,8 jalkanen varsi on buttia myöten luokillaan kun koitin väkisellä pysäyttää kalan, mutta turhaan. Kala tuli pintaan, räsäytti muutaman kerran pinnassa ja veto löystyi. Sinne meni, perho repesi suusta irti. Käsittämätön tyhjyyden tunne valtasi mielen ja tuntui, että ei tämä voi olla totta, taasko tämä homma menee tähän kalojen pudotteluun. Itku ei ollu kaukana.

Hetken pettymyksen jälkeen aloin nähdä asiassa jo valoisia puolia, olin saanut suurlohen ottamaan ja hiukan toisessa paikassa ja paremmalla tuurilla sen rantauttamiseenkin olisi ehkä ollut mahdollisuus. Ja päiviä vielä olisi edessäpäin. Jonkin aikaa heittelimme vielä, mutta emme saaneet muita kontakteja kaloihin.

Ma 28.6

Retkikuntamme Mattimyöhäset, Jaakko ja Mikko, saapuivat Storeniin ja aamupäivä kului jälleen taloon asettumisen merkeissä. Puoliltapäivin pääsimme koko porukalla kalastamaan Asemapoolia. Oma aikani kului pitkälti ensikertalaisia opastaessa, mutta hyvin nopeasti molemmat pääsivät hommaan sisään. Heittoharjoitukset päättyivät kuitenkin lyhyeen kun isä alkoi mekastaa poolin puolivälissä siihen malliin, että jotain normaalista poikkeavaa oli tekeillä. Lohihan siellä rimpuili siiman päässä, oli tällännyt kiinni T & L – putkeen, tähän samaiseen, jota jo aiemmin lohi oli käynyt makustelemassa. Koppasin laavulta videokameran mukaan ja ravasin Bolttimaiseen tyyliin filmaamaan taistelua. Kaikki näytti tosi mallikkaalta, kala oli kokoluokkaa 5 kiloa ja varsin rivakasti liikkuva yksilö. Vapa rytkytti koko ajan ja kala teki melkeen kaikki temppunsa, mitä vaan suinkin osaa. Ja osasihan se lopulta muljauttaa perhon suustansa pois, kakshaarasen Loopin putkikoukun toinen sakara oli päässyt hieman oikeamaan. Jälkeenpäin videolta tarkasteltuna myös jarru näytti olevan aika kireällä, koska kala ei saanut syöksy-yrityksilleen oikein siimaa kelalta ja tämän vuoksi pamautti aina pintaan räpiköimään. Pettymys oli kyllä kalamiehelle melkoinen, mutta enempi taisi harmittaa minua. Reissun tavoitteenani kun oli saada isäukolle ensimmäinen lohi rannalle. Lähellä se oli, mutta kuitenkin niin kaukana. Loppuilta menikin sitten sadattelun merkeissä, toki jatkoimme edelleen kalastusta, mutta kalojen suhteen oli todella hiljaista.

Ti 29.6

Aamu valkeni selkeänä ja lämpimänä kun marssimme koko poppoolla jälleen asemapoolille. Heti ensimmäisellä laskulla norjalaisella Jonilla oli poolin loppupäässä kala kiinni, mutta tipahti heti tärppiin. Usutin herran heti uudelleen jokeen ja pianhan siellä taas väännettiin lohen kanssa. Reippaan viisiminuuttisen jälkeen nostin pyrstöstä viitisen kiloa kirkasta nousulohta rannalle kuvattavaksi. Mannekiinina olon jälkeen kala pääsi jatkamaan vaellustaan ja me onnittelimme saamamiestä hienosta lohesta. Tapahtuma loi taas uskoa porukkaamme, joka oli vähän päässyt päivien tyhjän pyytämisen jälkeen nuupahtamaan. Kyllä niitä kaloja sieltä tulee kun jaksaa vaan kovasti yrittää. Ottiperhona oli tuuman kuparitööttiin sidottu kelta-vihreä-musta putki aika pitkällä siivellä. Loppupäivä kuluikin sitten loistavasta säästä ja leppoisasta tunnelmasta nautittaessa. Kala ei meidän pyydykseen poolien vaihdoista huolimatta käynyt.

Illalla olimme heittämässä Bruahöleniä koko porukalla. Vesi oli edelleen laskusuunnassa ja virtaama lähestyi jo 100 kuutiota sekunnissa. Vesi oli myös silminnähden kirkastunut parissa päivässä. Gaula alkoi näyttää siis parhaita puoliaan. Kalaa oli Bruassakin kovasti liikenteessä, valitettavasti näyttivät menevän edelleen vastarannan uomaa pitkin, emmekä perhoillamme niihin ylettyneet. Vastarannan norski sai moottoriongella noin 7-8 kilosen kirkkaan lohen illalla noin 9 aikaan. Jaakko ja Mikko päättivät lopettaa kalastuksen ennen puoltayötä, me kävimme isän kanssa tankkaamassa ja painuimme yöksi jälleen asemapoolille. Alkoi tuntua siltä, että nyt pitää kalastaa jos meinaa kalaa saada, nukkuminen saisi jäädä myöhempään vaiheeseen.

Iltayö oli keliltään leppoisa, taivas pilviharsoinen ja lämpötila kymmenisen asetta. Minä, isä ja Jon kolmistaan asemalla, Jon pyöritti omaa rinkiä poolin alaosassa, isä kalasti yläosaa ja minä heittelin missä milloinkin oli tilaa. Kahden maissa yöllä isä alkoi ehdottelemaan perhonvaihtoa, ilmeisesti luotto T & L:n alkoi hiipua. Totesin perhon olevan jo parin kalan tukistuksien ja tuntien paiskomisen jälkeen siinä kunnossa, että se jouti museovirastoon. Ukko katseli perhorasiaani ja tyrkytti minulle tuuman teardrop putkeen sidottua vihreä-mustaa putkea. Olin tölvännyt putken suuaukon liimalla umpeen ja vastustelin kovasti kyseisen perhon valintaa siiman päähän. Ei auttanut vastustelut vaan pienen entraamisen jälkeen perho roikkui perukkeen jatkeena kun isäntä painui taas ylämerkille. Itse aloitin samaanaikaan poolin puolivälistä.

Olin kainaloita myöten joessa ja vaipumassa hyvää vauhtia hypotermiaan kun selän takaa alkoi kuulua outoa älämölöä. No arvatahan sen saattaa, keltainen Loopin 14 kinttunen loisti silmääni mukavalla U-mutkalla. Veri alkoi kummasti kiertää kun uin lätäköstä rantaa kohti ja painelin viteikko rytisten kameralaukulle ja liikkeen pysähtymättä isännän luokse filmaamaan ja neuvomaan. Kala näytti vavanliikkeistä päätellen olevan edellistä kalaa hieman reippaamman kokoinen yksilö. Myös Jon tuli seuraamaan kamppailua ja yhdessä pidimme peukkuja, että tällä kertaa kala tulisi ihan rantaan saakka. Muutamia pitkiä syöksyjä ja hidasta junkaamista. Alun jännityksen jälkeen isäukkokin alkoi nauttimaan väsytyksen tunnelmasta, ilme tosin pysyi kireänä kuin vielun kieli ja antamilleni ohjeille ei oikeen tahtonut löytyä aina osoitetta. Kaikesta huolimatta reilun 10 minuuttisen jälkeen kala pyörähti ensimmäisen kerran rantamatalassa ja pyysin, josko Jon voisi auttaa kalan rantautuksessa. Tämän hän aikoi ilomielin tehdä. Sanoin isälle, että merkistä liinat kiinni ja tasaisella vedolla vaan kala rantaan. Tätä prosessia harjoittelimme sitten pariin otteeseen, ei ilmeisesti kalastajalla luonto riittänyt niin tiukille ottaa kalan kanssa ja niinpä lohi pääsi muutamaan otteeseen kääntymään jokea kohti ja tempaisemaan aina vain lyhyemmäksi käyviä syöksyjään. Oiskohan se ollut kolmas yritys, kun sanoin, että nyt et anna sen enää kääntyä vaan vedetään se kuiville ja tilaisuuden koittaessa karjuin, että nyt pakita p*****e! Ja kuin hidastetussa elokuvan toimintakohtauksessa kalastajan jalat alkoivat liikkua taaksepäin ja lohihan tuli tollonkoppina perässä rantamatalaan, jossa Jon koppasi sen pyrstöstä rantaan ja siitäkös ne riemunkiljahdukset alkoivat. Ja syytä olikin, harva perhokalastaja aloittaa lohenpyynnin 93 cm kirkkaalla nousulohella !!!! Emme punninneet kalaa, mutta arvioimme sen mittataululukoiden perusteella noin 8,5 kiloseksi. Sanomattakin on selvää, että punainen kortti lätkähti isälle koko keskiviikkopäivällä, mutta eipä tainnut herraa hirveästi haitata. Fiilistelyyn kuluisi helposti yksi vuorokausi. Samalla hetkellä taivaalta alkoi tulla vettä ja pakenimme sadetta majatalon lämpimään.

Ke 30.6

Yön ja aamun jatkunut vesisade aiheutti sen, että meille tuli kalastuksessa totaalinen lepopäivä. Yritin iltapäivällä kävästä kotipoolilla Gyllsagassa, mutta joki virtasi parkkipaikalla, joten totesin viisaimmaksi kääntyä takaisin. Mielessä käväisi pieni pelko jotta näinköhän tämä reissu huuhtoutuisi tulvan myötä hukkaan. Norjalaisveljesten ajantasainen sääpalvelu kuitenkin loi valoa tunnelin päähän, vesisateen pitäisi loppua illalla ja veden kääntyä nopeaan laskuun. Söimme maukkaan lohifileaterian kera uusien perunoiden ja voin kertoa, että oli taivaallisen hyvää. Norjalaisveljeksistä Ottar toimii nimittäin kotitalousopettajana Oslossa ja hänen ohjeiden mukaan laittama filee veti koko porukan ähkyssä sängyn pohjalle.

Sidoin muutamia perhoja ja Ottar oli konsultoimassa vieressä koko sidontasession ajan. Penkistä valmistui sen näköisiä turjakkeita, jotka mielestäni muistuttivat enemmän hauki-, kuin lohiperhoja. Yellow white wing tuntui olevan norjalaisveljesten suosiossa. Lisäksi tehtaasta valmistui isoja Black & Yellow putkia ja Black Sheeppejä. Käväisimme vielä ilta-ajelulla ihmettelemässä Trondheimin satamakaupunkia. Globalisaatio tuntuu vallanneen myös vuonomaan, sillä etnisen taustan omaavia ihmisiä tuntui olevan vähintään joka toinen kaduntallaaja. Mietin vakavasti itsekin liittyväni tähän maahanmuuttajaryhmään…olisi ainakin lohimestoja riittävän lähellä vaikka noin iltakäynteihin. Kävin vielä ennen nukkumaan menoa poolilla ja totesin veden nousun pysähtyneen. Tosin veden värikoodi oli edelleen maitokahvi.

To 1.7

Aamulla ei satanut, mikä oli hyvä merkki. Pilvet tosin riippuivat lähes kädenkosketeltavissa ja ilma oli todella kosteanutuinen. Joki oli sentään yön aikana laskenut jonkin verran ja puoliltapäivin seisoimme rivissä Gyllsagan laavulla. Olin aamulla viritellyt siimoja semmoiseen kuntoon, että niillä pitäisi päästä vielä vähän syvemmälle kuin ensimmäisinä päivinä. 1/2 sinkin jatkeeksi näpläsin isältä connectin 4/5 tipin ja vielä nopeasti uppoavan perukkeen. Tämän jatkeeksi kun vielä laitoin 1½ tuuman teardrop putken, niin pitäisi olla tarpeeksi syvällä. Heittonautinnosta tosin ei voinut puhua tällä combolla.

Olin ennen vedennousua huomannut pistää mieleen muutamilta pooleilta semmoisia kohtia, jotka korkeamman veden aikaan saattaisivat olla loistavia kalojen pysähtymispaikkoja. Tämmöistä monttua lähdin Gyllsagan ylämerkilta haravoimaan ja en kerinnyt saada ampumapäätä veteen, kun montun reunalta kopsahti kala kiinni Black & Yellow putkeen. Toivoin kalani olevan hyvin kiinni, koska se otti sivuttaisliikkeessä olevaan perhoon ja olin mielessäni valmistautunut kalan tälliin, joten en hätäillyt vastaiskun kanssa. Annoin kalalle painetta ihan tekemiseksi asti, mutta virkeä yksilö, joskaan ei kovin kookas, tuntui vastapelurina olevan. Viitisen minuuttia edestakas kohkatessaan lohi nousi antautuneena pintaan josta uitin sen rantamatalaan ja nostin syliin neuvolatuloksia varten: tyttölohella oli pituutta 76 cm ja paino noin 4 kiloa. Sen verrän äpärä tämä neiti oli, että potkaisi sylistäni sillä seurauksella, että vieressä köllötelleestä vavasta kuului pahaa enteilevä poksaus, kärjestä oli 15 cm katki. Kilohinta kasvoi vain kasvamistaan. Laskin kalan takaisin uimaan, nostin lakin päästä ja kiitin jokea. Nyt oli pahimmat paineet pois. Kaatoryyppy maistui jokseenkin täyteläiseltä.

Vähän helpottaa ja hymyilyttääkin

Torstai-iltapäivän aikaan kalaa oli liikenteessä todella runsaasti, meidän poolin vastapuolelta saatiin ainakin pari lohta ja ylempää myöskin useampi kala näytti päätyvän kalamiesten reppuun. Myös Jon oli Gyllteigenistä saanut kaksi lohijalkaa ja karkuuttanut yhden. Kävin itsekin ennen poolin vaihtumista heittämässä Teigenissä laskun ja muistelemassa tätäkin paikkaa. Laavun kohdalla on noin 200 kuution virtauksella erinomainen ottimonttu ihan rannan tuntumassa, tästä Jon oli kalansa onnistunut saamaan. Matalammalla vedellä kala rientää taas vastapuolen rantapenkkaa ylös ja on näin ollen hankalammin tavoitettavissa.

Kuuden aikaan ryhmityimme taas asemapoolille oman nelikkomme kanssa, Jon oli ilmeisesti saanut päivän kiintiönsä täytettyä iltapäivän kahdella kalallaan, koska häntä ei näissä kinkereissä näkynyt. Oli pooli muuttunut vedennousun myötä aika tavalla, oman rannan karikko oli lähes kokonaan veden alla, mutta onneksi sentään näkyvillä, jotta tiesimme kahlatessa, että mihin asti pitää lontsia että pääsee syvänteen reunaan. Laavun kohdalta alaspäin ei sen sijaan ollu kahlaten enää asiaa, kun pari päivää aikaisemmin koko suvannon pystyi riutalta kahlaten heittämään läpi.

Lähdin itse laskulle aivan poolin alaosaan ja muu porukka jäi ylärajalle onkimaan. Jaakko oli tällävälin tartuttanut Willie Gun-putkeen kalan ja koko tapahtumaketju oli ollut varsin nopeatempoinen; Kalamies oli tuntenut vavassaan nykäyksen, alkanut kelata siimaa sisään tunnostellen, että joku pikkusintti täällä potkii. Jonkun matkaa kohti uituaan pikkusintti oli päättänyt tehdä täyskäännöksen ja rynnätä hillitöntä kyytiä takaisin merta kohti, Jaakko oli koittanut pysäyttää kalaa ja kelan kampi oli tarttunut takin hihansuuhun kiinni. Tästä kimpaantuneena lohi oli ampunut taivaalle ja samantien katkaissut siiman. Loopin tehdasperuke oli mennyt lenkistä poikki. Taputapu, tämän vuoksi suosin erittäin vähän näitä tehdastekoisia viritelmiä. Asiahan on niin, että jos tehdastekoinen lenkki menee poikki, niin seurauksena on vähintään miljoonien korvausvaateet henkisestä kivusta ja särystä valmistajaa kohtaan. Sen sijaan itse väsätyn perukkeen tai siiman pettäessä on hyvä kaivella peili taskusta ja katsella syntipukkia suoraan silmiin. Harmi vain, että tuntuma kalaan jäi Jaakolla muutamiin hulluihin sekunteihin, kala olisi ilmeisesti kuuleman mukaan ollut varsin mukavan kokoinen. Mutta kyllähän tällainenkin kokemus jättää jo lähtemättömän vaikutuksen lohenkalastusta kohtaan.

Ryyppäsin kymmenen maissa iltakahvit ja mietiskelin, mitä siiman nokkaan ujuttaisi, kun Black Sheep ei tuntunut oikein kelpaavan, vaikka kaloja mossahteli siellä täällä pitkin suvantoa. Kaivoin rasiasta tämän haukiperhon, yellow white wingin ja tökkäsin sen narun jatkeeksi ja kahlasin poolin ylärajalle. Muistin matalalla vedellä lähes kuivilla olleen syvänteen joka nyt oli juuri sopivasti veden alla rajavirran reunalla. Aloitin kalastuksen ja koitin tarkasti syynätä, koska perho olisi ammeen reunalla ja kun muutaman heiton jälkeen perho oli vielä viistoliikkeessä montun reunalla, tuntsin vavassa hennon kopsauksen. Odotin ehkä sekunnin ja nostin vavan pystyyn ja paino narun nokassa lisääntyi. Huikkasin alapuolella kalastavalle Mikolle, että nyt sitä mennään. Kala jurnotti virran reunassa eikä oikein tehnyt elettäkään suuntaan ja toiseen. Varmistin itselleni paremmat otteluasemat siirtymällä lähes kalan rinnalle ja aloin lisäämään painetta pikkuhiljaa. Vähitellen myös muu kalastuskunta pääsi kehän äärelle illistelemään tapahtumaa ja kuvauskalustokin raksutti hektistä hetkeä muistikortille. Kala junkaili rauhallisesti pientä ympyrää ammeessaan ja ajattelin, että tämä on ehkä samaa kokoluokkaa kuin aikaisemmin päivällä saamani kala.

Epäilykseni osottautuivat hiukan pessimistiseksi, kun lohi päätti avata pelin ja kurnutti kertavedolla toistasataa metriä siima kelalta. En yrittänyt sen kummemmin vastustella vaan annoin torpedon uida pahimmat sisunsa pois. Katsoin kuitenki parhaaksi siirtyä kalan perässä laavun kohdalle, jossa olisi syvempi ja rauhallisempi paikka kalan temmeltää. Vara-asemiin siirtymisen jälkeen aloin sitten tapella vastaan vähintään samalla mitalla ja metri kerrallaan pakotin kalan lähemmäs ja lähemmäs. Perukkeena oli Strenin 0,40mm ilman väliliitoksia, joten uskalsin laittaa kalan

Ihanaa vääntöä

melkoisen koville ja ei aikaakaan kun lohi muljusi jo rantavedessä. Korkealta rantapenkalta kalan liikkeitä oli hyvä ohjailla ja isäntä valmistautui hyökkäämään kalan kimppuun heti kun se yhtään osoittaisi lopullisen antautumisen merkkejä. Ensimmäinen tämmöinen merkki tulikin hyvin pian, kala lillui jo kylkiasennossa rantamatalassa. Ilmeisesti lohi teki vain välikuoleman, koska isännän lähestyessä sitä se kirmaisi vesi päristen muutaman kymmenen metriä karkuun. Karkulainen oli taas hinattava varsin kovalla kädellä rantaan uutta yritystä varten ja tällä kertaa voimat ei enää riittäneet vaan iso koura tempaisi pyrstöstä tukevan otteen ja nosti kalan rannalle. Epäilen, että hyvänolontunteesta johtuva ulvonta kuului Trondheimiin saakka, mutta mitä sen väliä kun hyvälle tuntuu. 97 cm kirkas mamma rannalla ja kalastusaikaa enää vajaa pari tuntia siltä vuorokaudelta jäljellä joten annoin punaisen kortin heilua ja siirryin laavulle nauttimaan jokseenkin täydellisestä fiiliksestä.

97 cm

Istua röllötin joen rannalla olutpurkki kourassa annoin ajatusteni vaeltaa ohikiitävän virran lailla. Hetkellinen lohikrapula meinasi saada minusta otteen, kun välillä vilkuilin laavun seinustalla roikkuvaa kirkkaan kaunista nousulohta. Tuokin luontokappale olisi paljon arvokkaampi omassa elementissään tekemässä sitä työtä, johon luoja on sen ennalta määrännyt. Tuntui, kuin olisin järkyttänyt luonnon kiertokulkua pahimmalla mahdollisella tavalla tappamalla kalan jonka ehdottomasti olisi kuulunut saada vapaana vaeltaa ylöspäin kohti kutualueitaan. Ilmeisesti muutamat C & R-kalat nostavat erittäin nopeasti kynnystä tappaa lohi. Yritin parantaa morkkistani ajattelemalla, että tuskin minun yhdellä kalalla olisi suurtakaan vaikutusta lohipopulaatioon ja lupasin itselleni nauttia kalastani suurella kunnioituksella ja nautinnolla.

Kaksijakoiset ajatukseni katkesivat kuin leikattuna kun poolin ylämerkin luolta kuului taas jo tutuksi tullut mölinä. LeCie otti semmoista etukumaraa että katsoin vavan ratkeavan kohta liitoksistaan. Isähän siellä oli taas puikoissa, kala

Millonhan se meinaa topata...

oli tempassut samaan settiin täsmälleen samasta kohtaa kuin edellinen kalani. Onneksi olin vaihtanut huumassa perukkeen ja koukun ennenkuin isäntä oli vienyt settini testattavaksi jokeen. Koppasin olutpurkin toiseen käteen ja videokameran toiseen ja porskutin riuttaa pitkin hämmästelemään tapahtumaa ja moittimaan, kuinka sitä toisen välineillä mennään kalastamaan ja tartutetaan vielä lohi kiinni. Kala junkasi yhdessä kohti eikä suostunut hievahtamaan mihinkään. Puikkomies totesi otin olleen sen verta rämäkkä, että epäili siiman päässä olevan nyt kunnon mötkylä. Ja kyllä se sille vaikutti, kymmeneen minuuttiin emme saaneet kalaa juuri paikoiltaan liikkumaan, vaan se vaan itsepäisesti pyöri omassa kuopassaan. Muutaman metrin siimaa kelalle saadessa kala otti vähintään tuplat takaisin. Mitään pitempää syöksyä tai äkkipukkia ei kala tehnyt vaan uida juroi rauhallisesti edestakas.

Puolen tunnin kamppailun jälkeen nähtiin vasta enimmäinen pitempi veto, sekin rajoittui muutamaan kymmeneen metriin ja syöksyn päätteeksi kala tuli käymään pinnalla hengittämässä, jolloin saatoimme todeta että on ISO ! Ukolla alkoi jo kädet puutua kun usutin, että alahan antaa kalalle vähän painetta niin saadaan siltä sisua pois. Ja kyllä sitä painetta tuli ihan “isänkädestä”, kerrankin voi kuvista katsoessa sanoa, että vapa oli väkkärällä. Edessä oli vielä isoin haaste, eli kalan saaminen rantamatalaan. Ja hiljalleenhan se sieltä tulikin koko komeudessaan, toista metriä lohta lipui vierestäni ylävirtaan päin. Sanoin isännälle, että koitan ottaa sen heti, kun se osoittaa antautumisen merkkejä ja lököttää pyrstö minuun päin. Ja hetkenpäästä tilanne oli käsillä, lohi kyljellään matalassa vedessä ja koitin lähestyä sitä varovasti takaapäin samalla vilkaisten, missä isäntä seisoo. Kun palautin katseeni kalaan, se olikin kääntynyt minuun päin ja syöksyi suoraan kohti koipiani. Ehdin juuri ja juuri hypätä puolivoltin kalan edestä ja mäjähdin persauksilleni jokeen. Kipeä häntääluu ja kastuneet kamppeet taisivat olla pieni juttu siihen verrattuna, mitä olisi tapahtunut jos olisin tyrinyt kalan irti sähläykselläni.

Ei auttanut kuin koittaa uudelleen, kala möyrötti jälleen muutaman metrin päässä montussa ja huikkasin isälle, että paas taas painetta kehiin. Sieltähän se monttuvahti alkoi taas hiljalleen lipua matalikolle ja kun kala näytti taas kylkeään antautumisen merkiksi, käskin olla päästämättä kalaa enää kääntymään. Lähestyin uudelleen kalaa ja sain molemmat kädet pyrstön ympärille ja tiesin, että nyt tämä kala tulee rantaan saakka. Työnsin kalan pyrstöstä rannalla ja istuin kalan päälle.

Siinä se oli, työvoitto. Lohi oli todella kaunis, vastanoussut ja paksu mamma joka oli antanut kunnon vastuksen. Ymmärrettävästi isä halusi pitää kalansa, kalastusaikaa kun oli siltä vuorokaudelta jäljellä enää vartti. Tuuletukset, onnittelut, kaatoryypyt ja tunteiden tasoittelu.

Isäukon ilmeesta oli havaittavissa lievää tyytyväisyyttä, uskaltaisin veikata, että lohi vei miehen eikä toisinpäin. Tämä oli upeampaa kuin ikinä osasimme villeimmissä kuvitelmissakaan toivoa. Pari lähes kymppikalaa rannalla ja kruununa tämä naaraskala, jonka painoksi osailtiin 12 – 13 kg. Valitettavasti meillä ei ollut puntaria matkassa, joten paino perustuu taas keskimääräisiin mittaustuloksiin.

Veimme kalat pakkaseen ja jatkoimme vielä iltaa Bruahölenissa puolenyön jälkeen. Kun kalaa oli näköjään liikenteessä, niin nyt kannattaisi kalastaa ja toiveena oli, että myös Jaakko ja Mikko pääsisivät vielä kosketuksiin lohen kanssa. Koitin parhaani mukaan neuvoa millä heittokulmalla ja miten pitkälle heittää ja mihin asioihin kiinnittää huomiota uitossa. Tein itse yhden laskun ja hiukan ennen kalliosuvantoa rantamatalasta päräytti titti kiinni Pupujussiin. Titin raivoisaa kamppailua oli ilo seurata ja mietiskelin, että mitä mahtaisi tapahtua, jos tuommonen kymmenen kertaa suurempi lohi antaisi yhtälailla kaikkensa kuin tuommonen pikkuruinen titti. Uitin pahimmat sisunsa pomppineen kalan rantaan ja irrotin perhon ja laskin kalan takaisin uimaan ja huiskutin lakkia perään. Tämä riitti minulle siltä yöltä, niin hienoa kalastusvuorokautta ei minulla koskaan ole ollut. Joskus se sattuu omalle kohdalle, kun vaan jaksaa tehdä töitä ja tehdä töitä.

Pe 2.7

Perjantaipäivä olikin sitten reissumme hienoin päivä sään suhteen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun puoliltapäivin marssimme taas kerran asemapoolille. Jon saapui myös paikalle ja onnitteli meitä loistavasta illasta. Hän itse oli väsähtänyt ja päättänyt jäädä nukkumaan ja oli kovasti harmissaan kun ei ollut päässyt seuraamaan hienoja kamppailuja lohien kanssa. Vesi oli yön ja aamun tuntien aikana laskenut aivan uskomattoman paljon ja lähestyi virtaamaltaa jo normaalia 100 kuutiota. Vesi oli myös kirkastunut mahtavasti, joten Gaula alkoi näyttää taas parhaita puoliaan. Sovimme, että minä Jon kalastamme alapoolia ja loppupoppoo kiertäköön yläosaa, mistä edellisen illan kalat olivat tulleet.

Muutamia lohen pintomisia näkyi ja näkyipä yläosan montussa komea lohikin mököttämässä asentopaikassaan. Koitin uittaa perhoa suuhun, mutta ei näyttänyt tällä kaverilla nälkä olevan; perhon tullessa kohdalle kala siirtyi vain syrjään. Ole sitten ottamatta, päätin, ja jatkoin kalastusta. Päivä meni enemmän ja vähemmän komeasta kelistä nauttimiseen ja virvokkeiden juomiseen, kalatapahtumia meillä ei ollut.

Illalla ruokatauon jälkeen siirryimme Sandeniin jossa Jon oli jo työjelemässä ja ei aikaakaan kun sähkölinjan alta näytti lohi haksahtavan pyydykseen. Patistin muut jokeen ja lähdin isäukon kanssa töllistelemään väsytystä. Ihan mukavan kokoinen kalahan siellä Black Sheeppiä retuutti, kala oli ottanut ison kiven takapuolelta virranreunasta. Valitettavasti rantauttaessa ja ehkä mielestäni hieman turhan kovalla kädellä käsitellessä kala onnistui katkomaan perukkeen. Harmi juttu, kala olisi ollut ehkä noin 8-10 kiloa. Taisi olla viimeinen kerta, kun norjanpoika käytti fluorocarbonia perukkeessaan, siihen malliin siimaa manasi ja myöhemmin näytti nuotion väsäävän pystyyn mokomille siimoille. Minä en itse oikeen tuohon floroon ole koskaan ihastunut, ehkä hankauskestävyys voi olla normaalia monoa parempaa, mutta joustamattomuus voi auheuttaa pikku tepposet kalan nykästessä todella terävästi siimasta.

Ajattelin itse laskulle lähtiessä laittaa tuon keltaisen putken narun nokkaan. Perho oli kyllä melko kärsineen näköinen, olihan kaksi lohta jo antaneet mokomalle sudille kunnon kyytiä. Häkilästä ei ollut tietoakaan ja siivestäkin oli tainnut muutama karva kadota matkan varrella. Uinti kuitenkin näytti varsin hyvältä, joten annoin mennä. Eikä tarvinnut kauaa lasketella, niin maisterinmontusta junttas kala kiinni. Tuttavuus päättyi kuitenkin muutamaan potkuun. Ei se nyt näköjään joka kerta pysykkään kiinni. Pari laskua ehdittiin Sandenissa ottaa ilman mainittavaa tulosta. Tuuli alkoi olla sitä luokkaa, että piti lakkia puristaa jo tiukasti päähän ja pian taivaalta alkoi tihuuttaa vettä. Ilma kuitenkin oli erittäin lämmin.

Jaakko ja Mikko totesivat pelin menetetyksi puolenyön maissa ja päättivän lähteä majapaikkaan nukkumaan. Tällä kertaa heille ei kaloja suotu, mutta toivottavasti sentään kipinä lohenkalastukseen heilläkin jäisi kytemään, jotta tulevina vuosina vuosimme yhdessä reissuja tehdä. Loistava poppoo kerrassaan.

Isännän kanssa päätimme vielä koittaa revanssia sunnuntaiyöltä, sen isoimman karkuuttaminen painoi edelleen takaraivossa. Ilma oli oikein viimeisen päälle isonkalan ilma, pimeä ja vettä satui tihuuttamalla. Gyllsagaan tullessamme oli jotenki aavemainen tunnelma, joki lipui hiljaa hämärässä yössä ja koko ajan oli semmoinen tunne, että kohta lätkähtää ja lujaa. Valitettavasti tämä etiäinen osottautui hiukan vääräksi; joki oli täysin kuollut. Jos kalojen määrää olisi pitänyt arvioida pelkästään tuon yön perusteella, niin olisi voinut todeta joen täysin kuolleeksi, niin hiljaista koskella oli. Kahden aikaan seisoimme laavun edessä isän kanssa rinnakkain, koppasimme lakin pois päästä ja kumarsimme joelle. Siinä oli Gaulan reissu 2010 ja muistelemista riittää vielä pitkään.