Huove

Gaula 2010

Viisi vuotta siitä ehtikin vierähtää, kun viimeksi perhosiimaa on tullut Gaulan kirkkaissa vesissä lilluteltua. Jo hyvissä ajoin viime syksynä aloimme puntaroimaan mahdollista reissua ja reissuajankohdaksi valikoitui “isonkalan” ajankohta, eli juhannusviikko 26.6 – 3.7. Ajankohdan laskimme olevan optimaalinen lohiluokan kalan saamiseksi ja mahdollisen myöhäiskevään tulvien karttamiseksi. Kalastuskunnan kokoonpanoksi alunperin määrittyi allekirjoittanut, isä Timo, Jaakko ja isä Mikko sekä itseoikeutetusti Samuli Tursas. Samuli sai suurimman saaliinsa kuitenkin jo hyvissä ajoin ennen koskivesien sulamista ja hän jättäytyi pois kööristämme. Siinäpä minulla oli sitten mukana kolme ensimmäistä kertaa lohikalassa olevaa kalamiestä. Isä Timon kanssa oltiin sentään pariin otteeseen Kuusamon taimenvirroilla käyty oppia hakemassa, mutta varsin pienellä perhokalastuskokemuksella oltiin isoa haastetta vastaanottamassa. Jaakolla ja isä Mikolla ei sijaan ollut minkäänlaista kokemusta minkäänlaisesta perhostelusta. Mutta väliäkö tällä, tekemällä oppii…jos oppii.

Olen normaalisti ollut täysin kuutamolla jo kuukautta ennen lohireissua, mutta tällä kertaa täydellinen poissaolo muusta maailmasta heijastui vasta viikkoa ennen lähtöä. Gaulalle oli pukannut pahin tulva 20-vuoteen ja viikkoa ennen reissuumme lähtöä vesi huiteli Gaulfossenista alaspäin 1400

PK-netistä lainattu kuva Sandenin laavulta tulvan aikaan

PK-netistä lainattu kuva Sandenin laavulta tulvan aikaan

kuutiota sekunnissa. Veden määrää paremmin havainnollistamiseksi voin sanoa, että ainut mahdollisuus kalastaa olisi ollut Sandenin laavun katolta ja siltikin kengät olisi kastuneet. Asiantuntijat arvioivat tulvan huuhtoneet jo nousseet kalat takaisin mereen hakemaan uudet nousuparvet mukaansa. Ennakkokäsitykset alkoivat osoittautua oikeaksi, kun lähtöviikolla puolenviikon maissa alkoi Hovinin pooleilta puskaradio soittaa sulosävelmiä ; vesi laskee vauhdilla ja useita kymppiluokkaa olevia kaloja oli jo rantautettu. Tässä vaiheessa allekirjoittaneen pasmat olivat viimeistään täysin sekaisin.

Perjantaina iltapäivällä hyppäsimme sitten isäukon kanssa jousille kun muu väki alkoi ottamaan ja ottamaan vastaan juhannusta. Ajelimme Ruotsin läpi ja piipahdimme matkalla vilkaisemassa Storforssenin putousta. Tästä matka jatkui suoraan Norjaan ja pamahdimme Namsenin rantaan, jossa muutamia kalastajia näkyikin. Vettä tuntui sielläkin riittävän ihan rantaan saakka. On muuten tulevia vuosia ajatellen ihan kalastettavan näköistä mestaa tuo Namsenin seutu. Tästä olikin sitten leppoista hurauttaa Trondheimiin ja edelleen kohti Storenin kylää. Tuota Trondheim-Storen väliä, 45 km, tehtiinkin sitten enemmän ja vähemmän huvittuneissa merkeissä. En tiedä mikälie Tour De Norja ollut meneillään, mutta toistatuhatta pyöräilijää veuhtoi pitkin E6:sta, osa nopeammin ja osa niin perhanan hitaasti. Minulla tunnetusti on erittäin pitkä pinna liikenteessä ja ainoastaan poliisipartioiden välitön läsnäolo esti useamman pyöräilijän napsahtamisen Passatin ritilään miljoonan itikan seuraksi.

Vihdoin ja viimein alkoi Gaula näkyä silmissämme. Vihreästä kristallinkirkkaasta vedestä ei ollut tietoakaan ja konjakkikin on varsin kirkasta siihen mömmöön verrattuna, mitä joesta alas valui. Vesi oli taas yöllisen sateen jäliltä pompannut aikaloikan ylöspäin. Emme antaneet sen lannistaa mieltä vaan hoidimme pakolliset rituaalit välineitten desifioinnista pitsan ylensyöntiin. Majoituskin saatiin käyttöön ja pikapuolin oli asetuttu Gyllteigenin vanhaan kartanoon herroiksi. Tupakavereiksemme saatiin Oslosta norjalaisveljekset ja heistä oli kyllä suunnatonta apua reissun myöhemmässä vaiheessa. Todella mukavia herrasmiehiä ja auliita vastaamaan kaikkiin askarruttaviin kysymyksiin. Tästäpä sitten pikakelauksella välineet kalastuskuntoon ja pian olimmekin Gyllsagassa aloittelemassa kalastusviikkoa, joka menikin sitten seuraavasti:

La 26.6

Gyllsagassa vesi virtasi noin 250 kuution voimalla Trondheimvuonoa kohti, joten pooli oli varsin erinäköinen ja erilainen kalastaa, kuin viisi vuotta sitten virtaaman ollessa hädintuskin 50 kuutiota. Tämä tarkoitti sitä, että siimalaukusta piti alkaa katselemaan niitä synkkyyteen vaipuvia narunpätkiä. Itselleni laittelin 1/2 sinkin ja superfast-sinking perukkeen ja isäukolle Connectin 2/3 uppoavalla kärjellä. Perhoiksi isoa ja tuuheaa kuparitööttiä. Ensimmäinen ilta meni vähän ihmetellessä ja heittoa mieleenpalautellessa. Isännälle ongelmia tuotti tuon synkän tipin nostaminen pintaan ja viheliäinen tuuli, mutta auttavasti siima vaan vaparenkaista poistui. Kalastelimme illan kolmistaan norjalaisen Jonin kanssa, Jaakko ja Mikko olivat nimittäin tulossa hieman jälkijunassa maanantaina paikalle.

Jon Sigmond, 30 vuotta Gaulalla.

Jon Sigmond, 30 vuotta Gaulalla.

Tämän Jonin saaminen ryhmäämme oli erittäin mukavaa, hänen 30-vuotiselle Gaulan kokemukselle oli myöskin käyttöä ja herra kyllä mielellään kertoi kun rohkeasti kysyi. Puolenyön aikoihin lopettelimme kalastuksen ja päätimme nukkua hieman automatkalla syntynyttä univelkaa pois. Kontakteja kaloihin emme saaneet, tosi muutama komia möyrähdys suvannossa piti mielenkiintoa yllä.

Su 27.6

Aamu kuudelta törötimme ihmettelemässä veden virtausta Bruahölenin rannalla. Jon oli jo laskulla ja lähdin itse ylämerkille. Heti ensimmäisillä heitoilla joku kävi ravistamassa Black Sheeppiä, mutta tämä kosketus jäi muutamaan potkuun. Myös Jonilla oli alempana kala ollut jonkin aikaa kiinni, mutta ei ollut pysyny. Kaloja kyllä näkyin kalliomontussa, mutta näyttivät lähtevän tuolla vedellä nousemaan vastarantaa pitkin ja tehokkaaseen kalastukseen olisi tarvittu niitä 50 metrin kalastusheittoja ja niitähän ei tiettävästi pysty tekemään kuin muutamat harvat koko Skandinaviassa.

Iltapäivällä olikin ihmetyksen aiheena uusi pooli, asema eli  Stasjonsholen. Pooli näytti todella mielenkiintoiselta yläosan kapeamman ja kovavirtaisen sisäkurvin leventyessä keskipaikkeilla leveämmäksi ja syväksi kovavirtaiseksi suvannoksi. Jon kalasti suvanto-osuutta kun isän kanssa keskityimme onkimaan alkuosan virransivua. Harvoin olen yhtä selvää rajavirtaa kalastanut kuin tässä paikassa. Virran reunaan tullessa perho pysähtyi kuin seinään. Isä sai ensimmäisen kosketuksensa loheen, kun kala haksahti T & L putkeen. Hassunkurisen tilanteen seurauksena ei pahemmin kala kuin kalastajakaan tienneet olevansa yhteydessä toisiinsa liinanpätkän välityksellä. Vastaisku ilmeisesti jäi olemattomaksi ja kala irtosi heti ensimmäiseen syöksyyn.

Illalla heitimme muutamat kierrokset Sandenissa ilman mainittavaa tulosta. Ilma oli sateentihruinen ja vesi hieman nousussa. Puolenyön maissa siirryimme isän kanssa kahdelleen Gyllsagaan ja keli pimeni entisestään. Otin sinkkiperukkeen pois ja lätkäisin siimanpäähän Black & Silverin muoviputkeen sidottuna noin 12 sentin siivellä ja lähdin laavun kohdalta laskulle isän alottaessa ylämerkiltä.Kymmenen metriä laskettuani perhon ollessa lähestymässä rantaa paukahti kiinni ja paukahti kunnolla. Karjasin isälle, että nyt on ISO kiinni, heti otista sen saattoi tuntea, vaikka otin jälkeen kala rauhoittui ottimonttuunsa. Vetäsin liinat kiinni ja koitin lähteä taluttamaan kalaa pois, koska pelkäsin, että se innostuu syöksymään niskalta alas ja tuolla vedellä perään ei pääse muuten kuin uimalla. Kala tuli kuin koulutettu koira perässä muutaman kymmenen metriä, ennenkuin junttautui taas paikalleen. Tässä vaiheessa isäntä oli saanut videokameran kuvauskuntoon, valitettavasti akku hyytyi viiden minuutin jälkeen, joten taistelusta ei saatu kunnollista kuvanpätkää aikaan.

Pääsin jo laavun kohdalle kalan kanssa, kun se päätti, että nyt sitä mennään eikä meinata. Muutamassa sekunnissa huomasin, että pohjasiimoilla mennään. Kala toppasi onneksi juuri ennen niskan nielua ja aloin taas hinaamaan sitä ylemmäs niskalta. Tässä vaiheessa kala räsäytti pyrstöllä pintaan ja alempana olleen isän suusta kuuluin vain toteamus : on ****een iso! Jonkin aikaa kala vaikutti taas yhteistyökykyiseltä ja oli halukas tulemaan kauemmas niskalta. Tätä riemua ei kestänyt kovin kauaa sillä taas alkoi vavassa tuntua raskaat ravistukset ja jumputukset ja kohta taas mentiin alaspäin niin että rytinä kävi. Tajusin, että nyt se jumalauta menee niskalta alas ja löin liinat kiinni. LeCien 14,8 jalkanen varsi on buttia myöten luokillaan kun koitin väkisellä pysäyttää kalan, mutta turhaan. Kala tuli pintaan, räsäytti muutaman kerran pinnassa ja veto löystyi. Sinne meni, perho repesi suusta irti. Käsittämätön tyhjyyden tunne valtasi mielen ja tuntui, että ei tämä voi olla totta, taasko tämä homma menee tähän kalojen pudotteluun. Itku ei ollu kaukana.

Hetken pettymyksen jälkeen aloin nähdä asiassa jo valoisia puolia, olin saanut suurlohen ottamaan ja hiukan toisessa paikassa ja paremmalla tuurilla sen rantauttamiseenkin olisi ehkä ollut mahdollisuus. Ja päiviä vielä olisi edessäpäin. Jonkin aikaa heittelimme vielä, mutta emme saaneet muita kontakteja kaloihin.

Ma 28.6

Retkikuntamme Mattimyöhäset, Jaakko ja Mikko, saapuivat Storeniin ja aamupäivä kului jälleen taloon asettumisen merkeissä. Puoliltapäivin pääsimme koko porukalla kalastamaan Asemapoolia. Oma aikani kului pitkälti ensikertalaisia opastaessa, mutta hyvin nopeasti molemmat pääsivät hommaan sisään. Heittoharjoitukset päättyivät kuitenkin lyhyeen kun isä alkoi mekastaa poolin puolivälissä siihen malliin, että jotain normaalista poikkeavaa oli tekeillä. Lohihan siellä rimpuili siiman päässä, oli tällännyt kiinni T & L – putkeen, tähän samaiseen, jota jo aiemmin lohi oli käynyt makustelemassa. Koppasin laavulta videokameran mukaan ja ravasin Bolttimaiseen tyyliin filmaamaan taistelua. Kaikki näytti tosi mallikkaalta, kala oli kokoluokkaa 5 kiloa ja varsin rivakasti liikkuva yksilö. Vapa rytkytti koko ajan ja kala teki melkeen kaikki temppunsa, mitä vaan suinkin osaa. Ja osasihan se lopulta muljauttaa perhon suustansa pois, kakshaarasen Loopin putkikoukun toinen sakara oli päässyt hieman oikeamaan. Jälkeenpäin videolta tarkasteltuna myös jarru näytti olevan aika kireällä, koska kala ei saanut syöksy-yrityksilleen oikein siimaa kelalta ja tämän vuoksi pamautti aina pintaan räpiköimään. Pettymys oli kyllä kalamiehelle melkoinen, mutta enempi taisi harmittaa minua. Reissun tavoitteenani kun oli saada isäukolle ensimmäinen lohi rannalle. Lähellä se oli, mutta kuitenkin niin kaukana. Loppuilta menikin sitten sadattelun merkeissä, toki jatkoimme edelleen kalastusta, mutta kalojen suhteen oli todella hiljaista.

Ti 29.6

Aamu valkeni selkeänä ja lämpimänä kun marssimme koko poppoolla jälleen asemapoolille. Heti ensimmäisellä laskulla norjalaisella Jonilla oli poolin loppupäässä kala kiinni, mutta tipahti heti tärppiin. Usutin herran heti uudelleen jokeen ja pianhan siellä taas väännettiin lohen kanssa. Reippaan viisiminuuttisen jälkeen nostin pyrstöstä viitisen kiloa kirkasta nousulohta rannalle kuvattavaksi. Mannekiinina olon jälkeen kala pääsi jatkamaan vaellustaan ja me onnittelimme saamamiestä hienosta lohesta. Tapahtuma loi taas uskoa porukkaamme, joka oli vähän päässyt päivien tyhjän pyytämisen jälkeen nuupahtamaan. Kyllä niitä kaloja sieltä tulee kun jaksaa vaan kovasti yrittää. Ottiperhona oli tuuman kuparitööttiin sidottu kelta-vihreä-musta putki aika pitkällä siivellä. Loppupäivä kuluikin sitten loistavasta säästä ja leppoisasta tunnelmasta nautittaessa. Kala ei meidän pyydykseen poolien vaihdoista huolimatta käynyt.

Illalla olimme heittämässä Bruahöleniä koko porukalla. Vesi oli edelleen laskusuunnassa ja virtaama lähestyi jo 100 kuutiota sekunnissa. Vesi oli myös silminnähden kirkastunut parissa päivässä. Gaula alkoi näyttää siis parhaita puoliaan. Kalaa oli Bruassakin kovasti liikenteessä, valitettavasti näyttivät menevän edelleen vastarannan uomaa pitkin, emmekä perhoillamme niihin ylettyneet. Vastarannan norski sai moottoriongella noin 7-8 kilosen kirkkaan lohen illalla noin 9 aikaan. Jaakko ja Mikko päättivät lopettaa kalastuksen ennen puoltayötä, me kävimme isän kanssa tankkaamassa ja painuimme yöksi jälleen asemapoolille. Alkoi tuntua siltä, että nyt pitää kalastaa jos meinaa kalaa saada, nukkuminen saisi jäädä myöhempään vaiheeseen.

Iltayö oli keliltään leppoisa, taivas pilviharsoinen ja lämpötila kymmenisen asetta. Minä, isä ja Jon kolmistaan asemalla, Jon pyöritti omaa rinkiä poolin alaosassa, isä kalasti yläosaa ja minä heittelin missä milloinkin oli tilaa. Kahden maissa yöllä isä alkoi ehdottelemaan perhonvaihtoa, ilmeisesti luotto T & L:n alkoi hiipua. Totesin perhon olevan jo parin kalan tukistuksien ja tuntien paiskomisen jälkeen siinä kunnossa, että se jouti museovirastoon. Ukko katseli perhorasiaani ja tyrkytti minulle tuuman teardrop putkeen sidottua vihreä-mustaa putkea. Olin tölvännyt putken suuaukon liimalla umpeen ja vastustelin kovasti kyseisen perhon valintaa siiman päähän. Ei auttanut vastustelut vaan pienen entraamisen jälkeen perho roikkui perukkeen jatkeena kun isäntä painui taas ylämerkille. Itse aloitin samaanaikaan poolin puolivälistä.

Olin kainaloita myöten joessa ja vaipumassa hyvää vauhtia hypotermiaan kun selän takaa alkoi kuulua outoa älämölöä. No arvatahan sen saattaa, keltainen Loopin 14 kinttunen loisti silmääni mukavalla U-mutkalla. Veri alkoi kummasti kiertää kun uin lätäköstä rantaa kohti ja painelin viteikko rytisten kameralaukulle ja liikkeen pysähtymättä isännän luokse filmaamaan ja neuvomaan. Kala näytti vavanliikkeistä päätellen olevan edellistä kalaa hieman reippaamman kokoinen yksilö. Myös Jon tuli seuraamaan kamppailua ja yhdessä pidimme peukkuja, että tällä kertaa kala tulisi ihan rantaan saakka. Muutamia pitkiä syöksyjä ja hidasta junkaamista. Alun jännityksen jälkeen isäukkokin alkoi nauttimaan väsytyksen tunnelmasta, ilme tosin pysyi kireänä kuin vielun kieli ja antamilleni ohjeille ei oikeen tahtonut löytyä aina osoitetta. Kaikesta huolimatta reilun 10 minuuttisen jälkeen kala pyörähti ensimmäisen kerran rantamatalassa ja pyysin, josko Jon voisi auttaa kalan rantautuksessa. Tämän hän aikoi ilomielin tehdä. Sanoin isälle, että merkistä liinat kiinni ja tasaisella vedolla vaan kala rantaan. Tätä prosessia harjoittelimme sitten pariin otteeseen, ei ilmeisesti kalastajalla luonto riittänyt niin tiukille ottaa kalan kanssa ja niinpä lohi pääsi muutamaan otteeseen kääntymään jokea kohti ja tempaisemaan aina vain lyhyemmäksi käyviä syöksyjään. Oiskohan se ollut kolmas yritys, kun sanoin, että nyt et anna sen enää kääntyä vaan vedetään se kuiville ja tilaisuuden koittaessa karjuin, että nyt pakita p*****e! Ja kuin hidastetussa elokuvan toimintakohtauksessa kalastajan jalat alkoivat liikkua taaksepäin ja lohihan tuli tollonkoppina perässä rantamatalaan, jossa Jon koppasi sen pyrstöstä rantaan ja siitäkös ne riemunkiljahdukset alkoivat. Ja syytä olikin, harva perhokalastaja aloittaa lohenpyynnin 93 cm kirkkaalla nousulohella !!!! Emme punninneet kalaa, mutta arvioimme sen mittataululukoiden perusteella noin 8,5 kiloseksi. Sanomattakin on selvää, että punainen kortti lätkähti isälle koko keskiviikkopäivällä, mutta eipä tainnut herraa hirveästi haitata. Fiilistelyyn kuluisi helposti yksi vuorokausi. Samalla hetkellä taivaalta alkoi tulla vettä ja pakenimme sadetta majatalon lämpimään.

img_2331

Ke 30.6

Yön ja aamun jatkunut vesisade aiheutti sen, että meille tuli kalastuksessa totaalinen lepopäivä. Yritin iltapäivällä kävästä kotipoolilla Gyllsagassa, mutta joki virtasi parkkipaikalla, joten totesin viisaimmaksi kääntyä takaisin. Mielessä käväisi pieni pelko jotta näinköhän tämä reissu huuhtoutuisi tulvan myötä hukkaan. Norjalaisveljesten ajantasainen sääpalvelu kuitenkin loi valoa tunnelin päähän, vesisateen pitäisi loppua illalla ja veden kääntyä nopeaan laskuun. Söimme maukkaan lohifileaterian kera uusien perunoiden ja voin kertoa, että oli taivaallisen hyvää. Norjalaisveljeksistä Ottar toimii nimittäin kotitalousopettajana Oslossa ja hänen ohjeiden mukaan laittama filee veti koko porukan ähkyssä sängyn pohjalle.

Sidoin muutamia perhoja ja Ottar oli konsultoimassa vieressä koko sidontasession ajan. Penkistä valmistui sen näköisiä turjakkeita, jotka mielestäni muistuttivat enemmän hauki-, kuin lohiperhoja. Yellow white wing tuntui olevan norjalaisveljesten suosiossa. Lisäksi tehtaasta valmistui isoja Black & Yellow putkia ja Black Sheeppejä. Käväisimme vielä ilta-ajelulla ihmettelemässä Trondheimin satamakaupunkia. Globalisaatio tuntuu vallanneen myös vuonomaan, sillä etnisen taustan omaavia ihmisiä tuntui olevan vähintään joka toinen kaduntallaaja. Mietin vakavasti itsekin liittyväni tähän maahanmuuttajaryhmään…olisi ainakin lohimestoja riittävän lähellä vaikka noin iltakäynteihin. Kävin vielä ennen nukkumaan menoa poolilla ja totesin veden nousun pysähtyneen. Tosin veden värikoodi oli edelleen maitokahvi.

To 1.7

Aamulla ei satanut, mikä oli hyvä merkki. Pilvet tosin riippuivat lähes kädenkosketeltavissa ja ilma oli todella kosteanutuinen. Joki oli sentään yön aikana laskenut jonkin verran ja puoliltapäivin seisoimme rivissä Gyllsagan laavulla. Olin aamulla viritellyt siimoja semmoiseen kuntoon, että niillä pitäisi päästä vielä vähän syvemmälle kuin ensimmäisinä päivinä. 1/2 sinkin jatkeeksi näpläsin isältä connectin 4/5 tipin ja vielä nopeasti uppoavan perukkeen. Tämän jatkeeksi kun vielä laitoin 1½ tuuman teardrop putken, niin pitäisi olla tarpeeksi syvällä. Heittonautinnosta tosin ei voinut puhua tällä combolla.

Olin ennen vedennousua huomannut pistää mieleen muutamilta pooleilta semmoisia kohtia, jotka korkeamman veden aikaan saattaisivat olla loistavia kalojen pysähtymispaikkoja. Tämmöistä monttua lähdin Gyllsagan ylämerkilta haravoimaan ja en kerinnyt saada ampumapäätä veteen, kun montun reunalta kopsahti kala kiinni Black & Yellow putkeen. Toivoin kalani olevan hyvin kiinni, koska se otti sivuttaisliikkeessä olevaan perhoon ja olin mielessäni valmistautunut kalan tälliin, joten en hätäillyt vastaiskun kanssa. Annoin kalalle painetta ihan tekemiseksi asti, mutta virkeä yksilö, joskaan ei kovin kookas, tuntui vastapelurina olevan. Viitisen minuuttia edestakas kohkatessaan lohi nousi antautuneena pintaan josta uitin sen rantamatalaan ja nostin syliin neuvolatuloksia varten: tyttölohella oli pituutta 76 cm ja paino noin 4 kiloa. Sen verrän äpärä tämä neiti oli, että potkaisi sylistäni sillä seurauksella, että vieressä köllötelleestä vavasta kuului pahaa enteilevä poksaus, kärjestä oli 15 cm katki. Kilohinta kasvoi vain kasvamistaan. Laskin kalan takaisin uimaan, nostin lakin päästä ja kiitin jokea. Nyt oli pahimmat paineet pois. Kaatoryyppy maistui jokseenkin täyteläiseltä.

Vähän helpottaa ja hymyilyttääkin

Vähän helpottaa ja hymyilyttääkin

Catch on jo ohi, Release edessä

Catch on jo ohi, Release edessä

Torstai-iltapäivän aikaan kalaa oli liikenteessä todella runsaasti, meidän poolin vastapuolelta saatiin ainakin pari lohta ja ylempää myöskin useampi kala näytti päätyvän kalamiesten reppuun. Myös Jon oli Gyllteigenistä saanut kaksi lohijalkaa ja karkuuttanut yhden. Kävin itsekin ennen poolin vaihtumista heittämässä Teigenissä laskun ja muistelemassa tätäkin paikkaa. Laavun kohdalla on noin 200 kuution virtauksella erinomainen ottimonttu ihan rannan tuntumassa, tästä Jon oli kalansa onnistunut saamaan. Matalammalla vedellä kala rientää taas vastapuolen rantapenkkaa ylös ja on näin ollen hankalammin tavoitettavissa.

Kuuden aikaan ryhmityimme taas asemapoolille oman nelikkomme kanssa, Jon oli ilmeisesti saanut päivän kiintiönsä täytettyä iltapäivän kahdella kalallaan, koska häntä ei näissä kinkereissä näkynyt. Oli pooli muuttunut vedennousun myötä aika tavalla, oman rannan karikko oli lähes kokonaan veden alla, mutta onneksi sentään näkyvillä, jotta tiesimme kahlatessa, että mihin asti pitää lontsia että pääsee syvänteen reunaan. Laavun kohdalta alaspäin ei sen sijaan ollu kahlaten enää asiaa, kun pari päivää aikaisemmin koko suvannon pystyi riutalta kahlaten heittämään läpi.

Lähdin itse laskulle aivan poolin alaosaan ja muu porukka jäi ylärajalle onkimaan. Jaakko oli tällävälin tartuttanut Willie Gun-putkeen kalan ja koko tapahtumaketju oli ollut varsin nopeatempoinen; Kalamies oli tuntenut vavassaan nykäyksen, alkanut kelata siimaa sisään tunnostellen, että joku pikkusintti täällä potkii. Jonkun matkaa kohti uituaan pikkusintti oli päättänyt tehdä täyskäännöksen ja rynnätä hillitöntä kyytiä takaisin merta kohti, Jaakko oli koittanut pysäyttää kalaa ja kelan kampi oli tarttunut takin hihansuuhun kiinni. Tästä kimpaantuneena lohi oli ampunut taivaalle ja samantien katkaissut siiman. Loopin tehdasperuke oli mennyt lenkistä poikki. Taputapu, tämän vuoksi suosin erittäin vähän näitä tehdastekoisia viritelmiä. Asiahan on niin, että jos tehdastekoinen lenkki menee poikki, niin seurauksena on vähintään miljoonien korvausvaateet henkisestä kivusta ja särystä valmistajaa kohtaan. Sen sijaan itse väsätyn perukkeen tai siiman pettäessä on hyvä kaivella peili taskusta ja katsella syntipukkia suoraan silmiin. Harmi vain, että tuntuma kalaan jäi Jaakolla muutamiin hulluihin sekunteihin, kala olisi ilmeisesti kuuleman mukaan ollut varsin mukavan kokoinen. Mutta kyllähän tällainenkin kokemus jättää jo lähtemättömän vaikutuksen lohenkalastusta kohtaan.

Storlaxin karkuutus takana, elämä edessä

Ryyppäsin kymmenen maissa iltakahvit ja mietiskelin, mitä siiman nokkaan ujuttaisi, kun Black Sheep ei tuntunut oikein kelpaavan, vaikka kaloja mossahteli siellä täällä pitkin suvantoa. Kaivoin rasiasta tämän haukiperhon, yellow white wingin ja tökkäsin sen narun jatkeeksi ja kahlasin poolin ylärajalle. Muistin matalalla vedellä lähes kuivilla olleen syvänteen joka nyt oli juuri sopivasti veden alla rajavirran reunalla. Aloitin kalastuksen ja koitin tarkasti syynätä, koska perho olisi ammeen reunalla ja kun muutaman heiton jälkeen perho oli vielä viistoliikkeessä montun reunalla, tuntsin vavassa hennon kopsauksen. Odotin ehkä sekunnin ja nostin vavan pystyyn ja paino narun nokassa lisääntyi. Huikkasin alapuolella kalastavalle Mikolle, että nyt sitä mennään. Kala jurnotti virran reunassa eikä oikein tehnyt elettäkään suuntaan ja toiseen. Varmistin itselleni paremmat otteluasemat siirtymällä lähes kalan rinnalle ja aloin lisäämään painetta pikkuhiljaa. Vähitellen myös muu kalastuskunta pääsi kehän äärelle illistelemään tapahtumaa ja kuvauskalustokin raksutti hektistä hetkeä muistikortille. Kala junkaili rauhallisesti pientä ympyrää ammeessaan ja ajattelin, että tämä on ehkä samaa kokoluokkaa kuin aikaisemmin päivällä saamani kala.

Epäilykseni osottautuivat hiukan pessimistiseksi, kun lohi päätti avata pelin ja kurnutti kertavedolla toistasataa metriä siima kelalta. En yrittänyt sen kummemmin vastustella vaan annoin torpedon uida pahimmat sisunsa pois. Katsoin kuitenki parhaaksi siirtyä kalan perässä laavun kohdalle, jossa olisi syvempi ja rauhallisempi paikka kalan temmeltää. Vara-asemiin siirtymisen jälkeen aloin sitten tapella vastaan vähintään samalla mitalla ja metri kerrallaan pakotin kalan lähemmäs ja lähemmäs. Perukkeena oli Strenin 0,40mm ilman väliliitoksia, joten uskalsin laittaa kalan

Ihanaa vääntöä

Ihanaa vääntöä

melkoisen koville ja ei aikaakaan kun lohi muljusi jo rantavedessä. Korkealta rantapenkalta kalan liikkeitä oli hyvä ohjailla ja isäntä valmistautui hyökkäämään kalan kimppuun heti kun se yhtään osoittaisi lopullisen antautumisen merkkejä. Ensimmäinen tämmöinen merkki tulikin hyvin pian, kala lillui jo kylkiasennossa rantamatalassa. Ilmeisesti lohi teki vain välikuoleman, koska isännän lähestyessä sitä se kirmaisi vesi päristen muutaman kymmenen metriä karkuun. Karkulainen oli taas hinattava varsin kovalla kädellä rantaan uutta yritystä varten ja tällä kertaa voimat ei enää riittäneet vaan iso koura tempaisi pyrstöstä tukevan otteen ja nosti kalan rannalle. Epäilen, että hyvänolontunteesta johtuva ulvonta kuului Trondheimiin saakka, mutta mitä sen väliä kun hyvälle tuntuu. 97 cm kirkas mamma rannalla ja kalastusaikaa enää vajaa pari tuntia siltä vuorokaudelta jäljellä joten annoin punaisen kortin heilua ja siirryin laavulle nauttimaan jokseenkin täydellisestä fiiliksestä.

97 cm

97 cm

Istua röllötin joen rannalla olutpurkki kourassa annoin ajatusteni vaeltaa ohikiitävän virran lailla. Hetkellinen lohikrapula meinasi saada minusta otteen, kun välillä vilkuilin laavun seinustalla roikkuvaa kirkkaan kaunista nousulohta. Tuokin luontokappale olisi paljon arvokkaampi omassa elementissään tekemässä sitä työtä, johon luoja on sen ennalta määrännyt. Tuntui, kuin olisin järkyttänyt luonnon kiertokulkua pahimmalla mahdollisella tavalla tappamalla kalan jonka ehdottomasti olisi kuulunut saada vapaana vaeltaa ylöspäin kohti kutualueitaan. Ilmeisesti muutamat C & R-kalat nostavat erittäin nopeasti kynnystä tappaa lohi. Yritin parantaa morkkistani ajattelemalla, että tuskin minun yhdellä kalalla olisi suurtakaan vaikutusta lohipopulaatioon ja lupasin itselleni nauttia kalastani suurella kunnioituksella ja nautinnolla.

Kaksijakoiset ajatukseni katkesivat kuin leikattuna kun poolin ylämerkin luolta kuului taas jo tutuksi tullut mölinä. LeCie otti semmoista etukumaraa että katsoin vavan ratkeavan kohta liitoksistaan. Isähän siellä oli taas puikoissa, kala

Millonhan se meinaa topata...

Millonhan se meinaa topata...

oli tempassut samaan settiin täsmälleen samasta kohtaa kuin edellinen kalani. Onneksi olin vaihtanut huumassa perukkeen ja koukun ennenkuin isäntä oli vienyt settini testattavaksi jokeen. Koppasin olutpurkin toiseen käteen ja videokameran toiseen ja porskutin riuttaa pitkin hämmästelemään tapahtumaa ja moittimaan, kuinka sitä toisen välineillä mennään kalastamaan ja tartutetaan vielä lohi kiinni. Kala junkasi yhdessä kohti eikä suostunut hievahtamaan mihinkään. Puikkomies totesi otin olleen sen verta rämäkkä, että epäili siiman päässä olevan nyt kunnon mötkylä. Ja kyllä se sille vaikutti, kymmeneen minuuttiin emme saaneet kalaa juuri paikoiltaan liikkumaan, vaan se vaan itsepäisesti pyöri omassa kuopassaan. Muutaman metrin siimaa kelalle saadessa kala otti vähintään tuplat takaisin. Mitään pitempää syöksyä tai äkkipukkia ei kala tehnyt vaan uida juroi rauhallisesti edestakas.

Puolen tunnin kamppailun jälkeen nähtiin vasta enimmäinen pitempi veto, sekin rajoittui muutamaan kymmeneen metriin ja syöksyn päätteeksi kala tuli käymään pinnalla hengittämässä, jolloin saatoimme todeta että on ISO ! Ukolla alkoi jo kädet puutua kun usutin, että alahan antaa kalalle vähän painetta niin saadaan siltä sisua pois. Ja kyllä sitä painetta tuli ihan “isänkädestä”, kerrankin voi kuvista katsoessa sanoa, että vapa oli väkkärällä. Edessä oli vielä isoin haaste, eli kalan saaminen rantamatalaan. Ja hiljalleenhan se sieltä tulikin koko komeudessaan, toista metriä lohta lipui vierestäni ylävirtaan päin. Sanoin isännälle, että koitan ottaa sen heti, kun se osoittaa antautumisen merkkejä ja lököttää pyrstö minuun päin. Ja hetkenpäästä tilanne oli käsillä, lohi kyljellään matalassa vedessä ja koitin lähestyä sitä varovasti takaapäin samalla vilkaisten, missä isäntä seisoo. Kun palautin katseeni kalaan, se olikin kääntynyt minuun päin ja syöksyi suoraan kohti koipiani. Ehdin juuri ja juuri hypätä puolivoltin kalan edestä ja mäjähdin persauksilleni jokeen. Kipeä häntääluu ja kastuneet kamppeet taisivat olla pieni juttu siihen verrattuna, mitä olisi tapahtunut jos olisin tyrinyt kalan irti sähläykselläni.

Ei auttanut kuin koittaa uudelleen, kala möyrötti jälleen muutaman metrin päässä montussa ja huikkasin isälle, että paas taas painetta kehiin. Sieltähän se monttuvahti alkoi taas hiljalleen lipua matalikolle ja kun kala näytti taas kylkeään antautumisen merkiksi, käskin olla päästämättä kalaa enää kääntymään. Lähestyin uudelleen kalaa ja sain molemmat kädet pyrstön ympärille ja tiesin, että nyt tämä kala tulee rantaan saakka. Työnsin kalan pyrstöstä rannalla ja istuin kalan päälle.

Catch
sillassa on

Siinä se oli, työvoitto. Lohi oli todella kaunis, vastanoussut ja paksu mamma joka oli antanut kunnon vastuksen. Ymmärrettävästi isä halusi pitää kalansa, kalastusaikaa kun oli siltä vuorokaudelta jäljellä enää vartti. Tuuletukset, onnittelut, kaatoryypyt ja tunteiden tasoittelu.

Isäukon ilmeesta oli havaittavissa lievää tyytyväisyyttä, uskaltaisin veikata, että lohi vei miehen eikä toisinpäin. Tämä oli upeampaa kuin ikinä osasimme villeimmissä kuvitelmissakaan toivoa. Pari lähes kymppikalaa rannalla ja kruununa tämä naaraskala, jonka painoksi osailtiin 12 – 13 kg. Valitettavasti meillä ei ollut puntaria matkassa, joten paino perustuu taas keskimääräisiin mittaustuloksiin.

img_2465

img_2477

Veimme kalat pakkaseen ja jatkoimme vielä iltaa Bruahölenissa puolenyön jälkeen. Kun kalaa oli näköjään liikenteessä, niin nyt kannattaisi kalastaa ja toiveena oli, että myös Jaakko ja Mikko pääsisivät vielä kosketuksiin lohen kanssa. Koitin parhaani mukaan neuvoa millä heittokulmalla ja miten pitkälle heittää ja mihin asioihin kiinnittää huomiota uitossa. Tein itse yhden laskun ja hiukan ennen kalliosuvantoa rantamatalasta päräytti titti kiinni Pupujussiin. Titin raivoisaa kamppailua oli ilo seurata ja mietiskelin, että mitä mahtaisi tapahtua, jos tuommonen kymmenen kertaa suurempi lohi antaisi yhtälailla kaikkensa kuin tuommonen pikkuruinen titti. Uitin pahimmat sisunsa pomppineen kalan rantaan ja irrotin perhon ja laskin kalan takaisin uimaan ja huiskutin lakkia perään. Tämä riitti minulle siltä yöltä, niin hienoa kalastusvuorokautta ei minulla koskaan ole ollut. Joskus se sattuu omalle kohdalle, kun vaan jaksaa tehdä töitä ja tehdä töitä.

Pe 2.7

Perjantaipäivä olikin sitten reissumme hienoin päivä sään suhteen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun puoliltapäivin marssimme taas kerran asemapoolille. Jon saapui myös paikalle ja onnitteli meitä loistavasta illasta. Hän itse oli väsähtänyt ja päättänyt jäädä nukkumaan ja oli kovasti harmissaan kun ei ollut päässyt seuraamaan hienoja kamppailuja lohien kanssa. Vesi oli yön ja aamun tuntien aikana laskenut aivan uskomattoman paljon ja lähestyi virtaamaltaa jo normaalia 100 kuutiota. Vesi oli myös kirkastunut mahtavasti, joten Gaula alkoi näyttää taas parhaita puoliaan. Sovimme, että minä Jon kalastamme alapoolia ja loppupoppoo kiertäköön yläosaa, mistä edellisen illan kalat olivat tulleet.

Muutamia lohen pintomisia näkyi ja näkyipä yläosan montussa komea lohikin mököttämässä asentopaikassaan. Koitin uittaa perhoa suuhun, mutta ei näyttänyt tällä kaverilla nälkä olevan; perhon tullessa kohdalle kala siirtyi vain syrjään. Ole sitten ottamatta, päätin, ja jatkoin kalastusta. Päivä meni enemmän ja vähemmän komeasta kelistä nauttimiseen ja virvokkeiden juomiseen, kalatapahtumia meillä ei ollut.

Illalla ruokatauon jälkeen siirryimme Sandeniin jossa Jon oli jo työjelemässä ja ei aikaakaan kun sähkölinjan alta näytti lohi haksahtavan pyydykseen. Patistin muut jokeen ja lähdin isäukon kanssa töllistelemään väsytystä. Ihan mukavan kokoinen kalahan siellä Black Sheeppiä retuutti, kala oli ottanut ison kiven takapuolelta virranreunasta. Valitettavasti rantauttaessa ja ehkä mielestäni hieman turhan kovalla kädellä käsitellessä kala onnistui katkomaan perukkeen. Harmi juttu, kala olisi ollut ehkä noin 8-10 kiloa. Taisi olla viimeinen kerta, kun norjanpoika käytti fluorocarbonia perukkeessaan, siihen malliin siimaa manasi ja myöhemmin näytti nuotion väsäävän pystyyn mokomille siimoille. Minä en itse oikeen tuohon floroon ole koskaan ihastunut, ehkä hankauskestävyys voi olla normaalia monoa parempaa, mutta joustamattomuus voi auheuttaa pikku tepposet kalan nykästessä todella terävästi siimasta.

Ajattelin itse laskulle lähtiessä laittaa tuon keltaisen putken narun nokkaan. Perho oli kyllä melko kärsineen näköinen, olihan kaksi lohta jo antaneet mokomalle sudille kunnon kyytiä. Häkilästä ei ollut tietoakaan ja siivestäkin oli tainnut muutama karva kadota matkan varrella. Uinti kuitenkin näytti varsin hyvältä, joten annoin mennä. Eikä tarvinnut kauaa lasketella, niin maisterinmontusta junttas kala kiinni. Tuttavuus päättyi kuitenkin muutamaan potkuun. Ei se nyt näköjään joka kerta pysykkään kiinni. Pari laskua ehdittiin Sandenissa ottaa ilman mainittavaa tulosta. Tuuli alkoi olla sitä luokkaa, että piti lakkia puristaa jo tiukasti päähän ja pian taivaalta alkoi tihuuttaa vettä. Ilma kuitenkin oli erittäin lämmin.

Jaakko ja Mikko totesivat pelin menetetyksi puolenyön maissa ja päättivän lähteä majapaikkaan nukkumaan. Tällä kertaa heille ei kaloja suotu, mutta toivottavasti sentään kipinä lohenkalastukseen heilläkin jäisi kytemään, jotta tulevina vuosina vuosimme yhdessä reissuja tehdä. Loistava poppoo kerrassaan.

Isännän kanssa päätimme vielä koittaa revanssia sunnuntaiyöltä, sen isoimman karkuuttaminen painoi edelleen takaraivossa. Ilma oli oikein viimeisen päälle isonkalan ilma, pimeä ja vettä satui tihuuttamalla. Gyllsagaan tullessamme oli jotenki aavemainen tunnelma, joki lipui hiljaa hämärässä yössä ja koko ajan oli semmoinen tunne, että kohta lätkähtää ja lujaa. Valitettavasti tämä etiäinen osottautui hiukan vääräksi; joki oli täysin kuollut. Jos kalojen määrää olisi pitänyt arvioida pelkästään tuon yön perusteella, niin olisi voinut todeta joen täysin kuolleeksi, niin hiljaista koskella oli. Kahden aikaan seisoimme laavun edessä isän kanssa rinnakkain, koppasimme lakin pois päästä ja kumarsimme joelle. Siinä oli Gaulan reissu 2010 ja muistelemista riittää vielä pitkään.