Huove

Kävin viikonloppuna piipahtamassa kaverin polttareiden merkeissä päivä Tukholmassa –risteilyllä. Pitkän talvisen kärvistelyn jälkeen visiitti avomeren äärelle, vaikkakin ilman vapaa, oli mitä ilahduttavin kokemus. Yllätys oli, että jäästä vapaa meri alkoi jo lähes satamasta. Suomenlinnasta olisi jo helposti päässyt heittämään jäiden lähtöä seuraaman tuleville taneleille, ja avointa selkää näytti pääkaupungin edustalla muutenkin riittävän. Tiedä sitten, mikä on tilanne Lauttasaaren rannassa, mutta kohta luulisi sinnekin jo pääsevän kalalle. Eikä siitä enää hirviän pitkään pitäisi mennä, että taimenapajat Selkämerenkin puolella avautuvat. Ilahduttavan keväistä oli myös Tukholmassa, jossa lumi oli sulanut, meri avoinna ja lämmin kevätaurinko porotti.

Kustaanmiekassa pääsisi jo varsin kivasti taimenkalalle.

Täällä Tampesterissa lunta ja jäätä vielä piisaa, mutta se sulaa kovaa vauhtia. Keskustan kaduilta sulamisvedet näyttävät ainakin osittain päätyvän Tammerkoskeen Kehräsaaren kohdalla. Voin vain kuvitella, minkälaista hiukkas- ja bakteerikertymiä keskustan kaduilla talven ajan maannut lumi on kerännyt. Kaupunkilehti Moron testissä tulokset olivat paikoin varsin karuja. No, en voi sanoa tutustuneeni kaupungin viemäröintijärjestelmiin niin syvällisesti, että osaisin sanoa vaihtoehtoja tälle meisingille. Kyseessä taitaa olla jonkinlainen ylivuotoputki pahimman ajan varalle, sillä tavaraa tuntuu koskeen valuvan vain keväällä tai todella rankkojen sateiden aikaan. Varsin karun näköistä putkista tuleva vesi kuitenkin on.

Putki tuuttaa tavaraa pihalle 22.3. Kehräsaaren kohdilla. Päivän kuvat ovat taas kännykameratasoa, tätäkin joutui melko rankasti retusoimaan, jotta edes osa mutaisasta todellisuudesta välittyisi. Kuvan alaosasta saa ainakin aavistuksen värierosta.

Kalamiesten mielestä kaloilla on luonne. Varsinkin silloin, kun himoittua saalista ei saada, on se pentele niin ovela. Kitkan vanha viisas ei niin vain ole huijattavissa. Ärsytysvärisiin perhoihin kalat käyvät kiinni vihoissaan ja joskus kalat tulevat rohkeasti tai ihan vain uteliaisuuttaan katsomaan kahlaavan kalastajaa.

Olen pitänyt tätä ilmiötä aikaisemmin lähinnä peri-inhimillisenä tarpeena antaa muuten niin vieraalle eläinlajille ihmismäisiä piirteitä. Todellisuuspohjaa en väitteillä uskonut olevan. Mutta Ylen haastatteleman biologin mukaan luonne voi hyvinkin olla selittävä tekijä myös kalojen käyttäytymisen kohdalla. Professori Raine Kortet väittää, että jopa kolmannes eläinten käyttäytymisestä voi selittyä persoonallisuudella.

Ensimmäisenä heräävien kriittisten kysymysten (Miten mitataan kolmasosa käyttäytymisestä? Kuinka suuri vaikutus on kalojen kohdalla? Tarkempi tutustuminen tutkimuksiin toivottavasti vastaa näihin kysymyksiin.) lisäksi tiedolla on varsin mielenkiintoisia implikaatoita.  Kortet kertoo yli tuhannen pilkkiahvenen otoksella tehdystä tutkimuksesta.

“Rohkeimpien hanakkuus voi johtaa siihen, että rohkeimmat eivät pääse lisääntymään, jos vesistössä kalastetaan paljon.

– Tällöin ujoimpien, hitaasti kasvavien ja pienempien kalojen jälkeläiset menestyvät tässä kalastuksenalaisessa populaatiossa paremmin, sanoo Kortet.”

Saman suuntaista spekulaatioita oli taannoin Pohjolan Perhokalastajassa koskien Norjan lohta (en nyt tarkasti muista numeroa tai kirjoittajaa, olen pahoillani). Artikkelissa arveltiin, että jo reippaasti yli sata vuotta jatkunut kalastuspaine Norjan lohijoilla on vaikuttanut jokeen nousevan lohen ottihalukkuuteen. Kun herkästi perhoon tarttuvat kalat on nyhdetty ylös, ovat passiivisemman luonteenlaadun omaavat ovat päässeet lisääntymään. Kortetin tutkimus antaa tukea tälle väitteelle. Ehkäpä Kuolan jokien suursaaliit eivät perustu pelkästään suurempiin kalamääriin, vaan myös luonteeltaan rohkeampiin tai uteliaampiin kaloihin? Pääasiassa C&R:nä tapahtunut kalastus, jota sitäkään ei ole vielä harjoitettu läheskään samanlaisia aikoja kuin Norjassa, ei poista herkkäottisia kaloja ja saaliit ovat parempia. Olisipa taas apurahahakemuksen paikka pientä tundran tutkimusmatkaa varten.

Potkitaanpa kevään kunniaksi blogiakin taasen toimintaan pimeän talven jäljiltä. Netissä tulee surffailtua ja törmäiltyä usein vallan mielenkiintoisiin paikkoihin. Toisinaan nuo liittyvät perhokalastukseen vallan suoraan, toisinaan vähän mutkan kautta. Viimeaikoina on tullut tutkailtua erilaisia kalakantojen tilaan ja hoitoon liittyviä linkkejä. Pk.netin kautta löytyi hieno pätkä Natioal Geographic Societyn rahoittamaan  Megafishes –projektiin liittyen. Projektissa tutkitaan pariakymmentä makeanveden suurpetoa.

Varsin mielenkiintoinen osuus oli tuosta Hucho Taimenesta (onko se nyt siperian jokilohi sitten suomalaiselta nimeltään?). Mongoliassa käyvät näitä valtavan kokoisia lohikaloja onkimassa. Olisi kyllä varmasti mahtava reissu lähteä tuonne päin käymään: lenokeja pintureilla ja taimenia hirmutinseleillä. Hieno videokin oli jutun yhteyteen tehty, ja siinäkin suosittelevat kovasti C&R:ää suojelukeinoksi. Koskas meillä päin alettaisiin näitä kotoisa taimenia suojelemaan yhtä suurella innolla?

Mielenkiintoinen kysymys on muuten myös tuo tieteellisestä nimestä löytyvä Taimen. Onko sanalla jotain yhteistä ugrilaista alkuperää oman taimen –sanamme kanssa, vai mistä lienee samanlaisuus johtuvan, tiedä häntä.

On parempi kuin Pariisin kevät. Nyt kun jaffa alkaa poraamaan silmää ja lämmittämään päivällä kelit erinomaisen keväisiksi, alkavat vapakäden pakkoliikkeet pahenemaan. Nykimistä hillitäksemme kävimme Jarin ja Timpan kanssa Tammerkosken niskalla Mältinrannassa hieman harjoittelemassa heittoa. Pojjaat ovat hankkineet talven aikana kahden käden kepukat, ja nyt pitäisi niillä vielä opetella heittämään. Lähdin siis näyttämään heiton mallia, tosin tässä tapauksessa opettajakin on varsin puolitaitoinen ja kovasti opastuksen tarpeessa. Oma heittäminen olikin hieman tukkoista. Osa mahtoi johtua siitä, että olen tottunut ampupäitä käyttämään, ja jätkät olivat ihan kunnon speysiimat hankkineet. Toisaalta, eipä tuo kahden käden heittäminen mitenkään kovin ammattimaisesti koskaan ole sujunut. No, jotain tolkkua pojille heittoon toivottavasti saatiin, eikä homma tunnu enää niin epätoivoiselta. Kameraa en tajunnut mukaan ottaa, joten kännykkäräpsyn on nyt riitettävä kuvamateriaalin osalta.

Tammerkoskikin kohisee keväällä komeimmillaan. Talven aikana sekä Nässyn että Pyhäjärven pinta lasketaan varsin alas, ja Tammerkoskikin paljastaa omaavansa varsin mielenkiintoiset pohjanmuodot varsinkin alaosalta Ratinan suvannon loppuliussa. Todella herkullisen näköisiä kiviä ja virranreunoja, tosin tämä kohta on kalastusalueen ulkopuolella. Mutta kiva tuossa sillalla on yliopistolle köpötellessä jäädä fiilistelemään kevättä ja Tammerkosken mennyttä suuruutta. Kyllä tämä talvi tästä taittuu ja kohta jo päästään ongellekin!

Tammerkoski pauhaa, vaahtopäinä lyö!

Kevät etenee ja vieroitusoireet pahenevat. Tässä joutuu vielä kuukausitolkulla odottelemaan perhokalalle pääsyä, mutta koulu- ja työhommat ovat pitäneet kiireisinä viime aikoina (pahoittelen hidasta päivitystahtia). Ajatukset ovat vieneet kuitenkin kasvavissa määrin kohti kalahomma ja tulevaa kautta.

Toutaimen kutuaika on ensimmäisiä keväällä käsillä olevia paremman luokan kalastussessioita. Touhun suosio on kasvanut kovasti, ja esimerkiksi perhokalastajien suosima Haihu tapaa olla pahuksen tukkoinen parhaaseen sesonkiaikaan. Isommat virvelimiesten kosket vasta ovatkin täynnä, tarinat Siurosta kertovat kalastajaa kivasti viettävällä rannalla olevan kolmessa rivissä. Vielä 80-luvulla asiat olivat kuitenkin kehnossa jamassa. Pirkanmaan maakuntakalanakin tunnettu toutain oli hävitä vesistörakentamisen ja saasteiden myötä Suomesta kokonaan, vaan 90-luvulle tultaessa sitä opittiin viljelemään ja istutustoiminta saatiin käyntiin. Sittemmin olenkin miettinyt kovasti, miten nämä nykykannat pysyvät pystyssä, löytyykö luontaista lisääntymistä vai jatkuuko istutustoiminta edelleen?

Vastauksia löytyy internetin ihmemaasta, kunhan osaa niitä kaivaa. Jari oli Kokemäenjoen Vesistönsuojeluyhdistyksen kotisivuilta löytänyt linkit tutkimukseen, jossa seurataan toutainkannan tilaa Kulo- ja Rautavedessä sekä Kokemäenjoella. Kiitän Jaria taidokkaasta datanlouhinnasta ja laitan linkin läpyskään eteenpäin täällä:

http://www.kvvy.fi/tietosivu.php?sivu=selvitykset_tutkimukset&kieli=fi

Varsin mielenkiintoista tietoa toutaimesta sisältävän tutkimuksen sanoman voisi tiivistää seuraavasti: kun kalastat toutainta, kalastat luonnonkalaa, ainakin Kokemäenjoen vesistössä. Istutukset on lopetettu jo 2000-luvun alussa, mutta tutkimuksissa on löydetty paljon myös nuorempia, luonnon kudusta peräisin olevia ikäluokkia.

Toinen esille nostettava seikka on toutaimen hidaskasvuisuus. Tiesin asiasta jo aiemmin, mutta tässä tutkimuksessa esitystapa on poikkeuksellisen selkeä. Toutaimen kutukypsyys riippuu tutkimuksen mukaan enemmän pituudesta kuin iästä. Naaraat tulevat kutukypsiksi vasta n. 60 sentin pituisina. Tämän pituuden toutain saavuttaa Kulo- ja Rautavedellä keskimäärin 9 vuoden iässä, Kokemäenjoella vielä hieman myöhemmin. Vanhimmat tutkimuksen aineistoissa mainitut yksilöt ovat olleet 16 vuoden ikäisiä.

Olisikin varsin mielenkiintoista tehdä vertaileva tutkimus, jossa verrattaisiin toutaimen palautusistutuksen onnistumista vaikkapa Keski-Suomen vähemmän menestyksellisiin taimenistutuksiin. Molemmat lajit kuitenkin kutevat joessa ja ovat kärsineet virtavesien rakentamisesta. Miksi toutain kuitenkin lisääntyy Kokemäenjoen vesistössä luontaisesti, mutta taimen kutualueiden kunnostuksista huolimatta on hätää kärsimässä Keski-Suomessa? Ovatko kutualueet kuitenkin niin erilaisessa kunnossa, kohdistuuko vaeltavaan taimeneen sen elinaikana kohtuuton pyyntiponnistus vai onko taustalla jotain muita tekijöitä? Itse epäilen pyynnin isoa osuutta. Toutain kun ei ruokapöydässä ole kummoinen kala, niin kuten tutkimuksessakin todetaan, tapahtuu sen kalastus pääasiassa C&R:nä. Niinpä jopa erittäin hidaskasvuisen toutaimen kannat on saatu toipumaan. Ikävä kyllä en taida omalla opinalalla millään saada gradua toutain- ja taimenkantojen vertailusta läpi (ei ehkä edes vaikka sillä perustelisi vallitsevan kalastonhoidon aikana hyvin tarpeellista Nato-johtoista taimenpoliittista interventiota Suomeen), joten tämä tutkimus on jätettävä asiaan paremmin vihkiytyneille tahoille. Saa plagioida, por favor!

Viimein on mahdollisuus päästä katsomaan perhokalastuselokuvia kunnon kankaalta Tampereella Rise –perhokalastuselokuvafestivaalin (kyllä, oman kielikäsitykseni mukaan se on yhdyssana) rantautuessa Tammerkoksen laitamille elokuvateatteri Niagaraan. Olen itse osittain syypää tähän.

Ensimmäinen näytös Suomessa järjestettiin syksyllä Helsingissä. Matkakustannuksineen elokuvaillalle olisi tullut turhan tuhti hintalappu, joten vierailu jäi tekemättä, mikä sapetti kovasti. Tuntemuksia piti parhaiden nettiperinteiden mukaan mennä purkamaan pk.nettiin, vaan tällä kertaa anonyymin itkuruikutuksen sijaan päädyin ottamaa suoraan yhteyttä järjestävään tahoon. Pistin kyselyä suoraan Suomen (ja ymmärtääkseni koko Euroopan) leffailloista vastaavalle Karuvaaran Tonille, jotta josko olisi mahdollista saada leffailtaa myös tänne Hämeeseen. Tietäisin hyvän paikan, ja ajaksikin launtai Perhomessujen aikaan olisi mitä mainioin. Toni pyysi soittelemaan ja päädyin lopulta auttamaan paikan järjestämisessä.

Niinpä Perhomessulauantaina 16.4. päästään Tamperella nauttimaan Rise –elokuvaillasta. Luvassa on ainakin yksi täyspitkä DVD ja trailereita. Liputkin saa kätevästi netistä, jotta eikun paikalle.

Noniin, kamat on pakattu ja tänään lähdetään seilaamaan sinisen Itämeren aalloille! Turussa illalla hyppäämme m/s Isabellan kyytiin. Karaokebaarissa on syytä ottaa rauhallisesti (ainakin kuskiksi arvotun), sillä laivalta pitää purkautua ulos seuraavana aamuna ennen seitsemää. Siitä tehokas siirtyminen Nynäshamniin, josta Visbyn lautta lähtee 11:05. Perille saarelle pääsemme vasta kahden jälkeen, joten kiirettä saa siirtymisissä pitää, jos haluaa vielä huomenna kalalle ehtiä.

Kelit näyttävät kohtuullisilta, ainakin verrattuna viimeaikojen pakkasiin täällä Tampesterin suunnalla. Lauantai tosin näyttää varsin kylmältä, mikä on sinänsä harmi, sillä se on meidän opastettu päivä. Lämmintä päälle ja merelle, ei siinä muut auta. Tuulta ei tuolla saarella kait koskaan voi välttää, mutta kohtuullisina (lue alle 10 m/s) näyttävät nyt pääasiassa pysyvän. Ja ennen kaikkea oikeasta suunnasta, etelästä ja lännestä.

Onnistumisen mahdollisuudet ovat siis olemassa. Perhoja on sidottu ja varusteet viritelty, joten loppu on kiinni miehistä. Raporttia seuraa, stay tuned!

Gotlannin kierrokseen on tätä kirjoittaessa enää muutama päivä. Torstaina starttaamme Turusta kohti Tukholmaa ja tuota hopeanhohtoisena mielen perukoilla siintävää legendaarista goottien maata. Katkaa on väännetty ja poltteet ovat kovat, tosin tänään kotiin vauhdilla syväjäädytystä vältellen kävellessä tuli epäilys, että oikeastiko tässä muka kalalle ollaan menossa.

Viimeisimmät sääkartat onneksi lupaavat tuulen kääntyvän parahiksi etelä-länsi –suuntaiseksi viikonloppuna, ja elohopea toivottavasti kipuaa plussalle. Nyt kaikki ulokkeet ristiin, että nuo lupaukset vielä pysyvät, viime viikosta ovat jo hieman huonontuneet. On muuten pirun pätevä tuo ruotsalaisten sääpalvelu, kunhan klikkaat paikkaa kartalla, ja se antaa kymmenen päivän ennusteen niille kulmille.

Ulkopakastimessa loikkiessa tuli mieleen myös se uskomaton ajatus, että joskus on ollut kesä. Samulin pikkuveli Valtteri laittoi minulle juuri koulutyönään tekemänsä kokoelmakuvan kesän Norjan kierrokselta. Mieshän oli peesissä Finnmarkissa ihan puhtaasti kuvaajana. Video reissusta on editointivaiheessa, valmista pitäisi olla pian. Sitä (ja ehkäpä joskus samoihin aikoihin julkaistavaa kirjallista rapsaa) odotellessa fiilistellään kesää muutamilla kuvilla pohjoisesta.

 Kuva: Valtteri Tursas

Valtterin kuvaan valikoitui työn luonteesta johtuen enemmän fiilistelykuvia ja vähemmän kaloja ja kalastusta. Se sopii tietenkin ihan hyvin näin kylmän talven keskelle, mutta jottei ihan kalatta jäädä, niin kaivoin tuolta omalta kameralta muutaman räpsyn samalta reissulta.

 Putous Långfjordelvan kalavaksin mökkeröltä hieman ylöspäin. Alueen kolmesta kalaportaasta tuossa oli toinen.

Advokaten Repparin punaiselta alueelta. Tästä kepitettiin seuraavan kuvan köllikkä Pomperolla.

Samuliakin hieman hymyilyttää.

Blogistin on pakko olla hieman egomaanikko ja itseään korostava persoona, kun kerran on valmis ruotimaan tekemisiään julkisesti ja vielä kuvittelee, että jorinat jotain kiinnostaisivat. Niinpä saadessani pyynnön tehdä video Hollow Deceiverin sidonnasta, ylikorustunut egoni huokaisi tyytyväisyydestä ja pyyntöön oli vastattava.

Joten tässä on tulos, olkaapa hyvä. Tämä on siis minun tapani sitoa Hollow Deceiver hauelle tämän syksyn muotiväreissä viherkeltaisena. Se ei missään nimessä ole ainoa oikea tapa, mutta tämän tyylisillä Holloweilla olen parhaiten kalaa saanut. Videoon on tallennettu koko sidontaprosessi ongelmineen päivineen. Kuvausvälineenä toimi tyttöystävän pokkari, joten jälki ei ole kovin ammattimaista, mutta idea tulee toivottavasti esille.

Tykkään tehdä melkoisen pöyhkeitä ja profiililtaan isoja HD:tä, ja perhot ovat viime vuosina kasvaneet entisestään. Mielestäni haukiperhon pitää näyttää sellaiselta ylimielisen pöyhkeältä keikarilta, johon hauet käyvät vihapäissään kiinni tappamistarkoituksessa. Karvaa on paljon, perho on parhaimmillaan ja elävimmillään vasta kalan tai parin jälkeen. Näin sidotut HD:t ovat myös suuren karvamäärän ja paksujen schlappenruotien ansioista (takia) melkoisen suspeja. Omaan kalastukseen tämä käy hyvin, sillä porilaiset rannat ja kaislikonreunat ovat kovin matalia, yleensä sellaista metrin molemmin puolin. Turun suunnalla Josen kanssa kalastellessa perhot jäivät turhan pintasliippreiksi, syvemmissä vesissä painotusta olisi pitänyt olla. Lankaa, kuulasilmät tahi jopa epoksipää voisi toimia. Vahva painotus saattaa tosin haitata uintia, joka on mielestäni elävyyden lisäksi toinen pääasiallinen syy HD:n kalastavuuteen. Sopivasti sidottuna ja vaijeriin viriteltynä perho heittää todella nättiä sivusliippausta vedon päätteeksi.

Mutta sitten itse videoon, joka YouTuben rajoitusten takia jouduttiin katkomaan kahteen osaan. Numerot viittaavat videoista löytyviin kohtiin, selitykset löytyvät videon alta.

1. Materiaalit ja työkalut

Koukku: TMC 600SP

Lanka: Fireorange

Pyrstö: Vihreä schlappen ja vihreä flashbou.

Runko: Metsänvihreä bucktail ja vihreä flashbou, luonnon keltainen bucktail ja helmiäisflashbou sekä fluorinkeltainen bucktail

2. Pyrstö

Ensin pohjustus. Itse en laita bucktailia schlappenin väliin, jotkut tekevät niin. Schlappenit kiinnitetään koukulle mahdollisimman pitkänä, minä käytän neljää höyhentä. Koukun silmän ja ruodin väliin jätetään sopiva aukko, johon viimeinen bucktailnippu sidotaan. Lutrataan liimaa reippaasti pohjille.

Kuten videosta huomaa, tykkään nuhjata perhojen kanssa haukiperholle turhankin tarkasti. Haukea tuskin kiinnostaa, onko kimalteita tasaisesti joka puolella pyrstöä, mutta omaa silmään vain toispuoleisuus sattuu. Ja tunnettu faktahan on, että jos perhoon ei luota, ei sillä myöskään kalasta. Siksi asettelen yksittäisiä kimalteita perhoihin, mutta en usko, että se oikeasti olisi tarpeellista.

3. Ensimmäinen bucktailnippu

Ensimmäinen buctailnippu sidotaan lähelle pyrstöä. Otetaan parin kolmen tulitikun paksuudelta matskua ja levitellään koukulle. Tämän jälkeen vähäisemmälle karvalle jääneille alueille lisätään tavaraa. Tämä nuhjaaminen on jo hieman perustellumpaa, sillä paksun profiilin aikaansaaminen vaatii materiaalia tasaisesti joka puolelle. Varsinkin kyljet meinaavat välillä jäämään liian ohkaisiksi. Bucktailin kääntämisen jälkeen painan sen langalla selkeästi takaviistoon oikeanlaisen profiilin aikaansaamiseksi. Päälle kimalteet, joita ei todellakaan tarvitse asetella kuten itse tykkään tehdä, ja liima.

4. Seuraavat niput

Toistetaan samat operaatiot seuraavilla nipuilla. Kimalteita en viimeisen nipun päälle enää laita. Näin sidottuna fläsät kimaltelevat karvojen seasta kivasti. Kuten videosta huomaa, fluorinkeltainen bucktailini ei ole ihan optimaalista, vaan liian onttoa ja tahtoo nousta pystyy sidottaessa. Kyllä senkin ojennukseen saa, se on vain vähän hankalampaa.

5. Lanka katkeaa ja muistikortti täyttyy

P**kele. Ei ole aina helppoa ei.

6. Viimeistely

Lopuksi sidotaan perholle pää ja painetaan viimeisen nipun karvat kivaan takaviistoon. Liimat päälle.

7. Suihku

Liiman kuivuttua haetaan perholle profiilia uittamalla sitä kuuman veden alla. Painellaan karvoja taaksepäin ja jätetään kuivumaan pyrstö alaspäin.

8. Lopputulos

Tuloksena on uhmakkaan profiilin omaava HD. Lopullisen muodon perho saa vasta vedessä ja parin kalan jälkeen, kun karvat hieman harvenevat ja pehmenevät.

Sami soitteli tuossa männä päivänä taimenasioissa. Olin tutustunut häneen parina viime vuotena tehdyillä Ahvenanmaan taimenreissulla. Uutta keikkaa oli taas suunnitteilla, tosin tällä kertaa Suomen itsenäisyyttä lähdettäisiin juhlistamaan vähän syvemmälle ruotsinkielisen maailman sydämeen, aina Gotlantiin asti. Säätöä riitti, mutta lopulta lupa kotoa heltisi ja muutamien päivämäärävaihdosten jälkeen reissu on nyt kasassa. Lähtö on torstaina 2.12. ja paluu tiistaina 7.12. illalla. Kalastuspäiviä reissuun mahtuu 2 kokonaista ja yksi puolikas. Tampereen possesta peesiin lähtevät Jari ja Stipe, Helsingistä on Samin lisäksi tulossa Affenanmaan reissuilta tuttu Janne ja vielä yksi sälli. Ihan kunnon orkesteri siis lähdössä matkaan. Möksät on varattu Fish Your Dream –kalastustallin kautta. Hintaan kuuluu myös yksi päivä opastettuakin kalastusta, joka yli 800 kilometriä rannikkoa omaavalla Gotlannilla on varmasti todella hyvä idea.

Nyt melkoisen talvisia kelejä katsellessa ei voi olla muuta kuin tyytyväinen reissun järjestymiseen. Olisi muuten mennyt taimenkausi plörinäksi, sillä kertaakaan en ole vielä päässyt mertsaria yrittämään, ja jos ei dramaattisia muutoksia ilmavirroissa ja lämpötiloissa tapahdu, alkaa kausi olemaan Suomen rannikolla paketissa. Harmittaa. Missä on se paljon puhuttu ilmaston lämpeneminen, kun sitä kerrankin oikein kaipailisi?

Onneksi pääsee Gotlantiin perhoaan uittamaan, pitää vain toivoa kelpo kelejä. Meri ei varmasti ole jäässä, mutta kovassa pakkasessa ei kalastus ole kovin kivaa. Eikä se pohjoistuuli varmaan paras mahdollinen kalakeli sielläkään ole. Mutta usko on vahva ja olen vakuuttunut, että Viikkarilta aikoinaan hankittu kuoharipullo poksahtaa auki ensimmäisen mitallisen meritaimenen merkiksi juurikin tällä reissulla. Tosin varsin vakuuttunut olin myös Ahvenanmaan kiepeillä, ja vielä on korkki tiukasti paikoillaan. Mutta uskoa pitää olla, erityisesti meritaimenta perholla kalastettaessa. Ei tästä hommasta muuten mitään tule.

Perhopenkki on ollut ahkerassa käytössä viimeaikoina, kun ruotsalaisten mertasten päänmenoksi on punottu toinen toistan ihmeellisempiä viritelmiä. Katkat ovat kuulemma Gotlannissa kovaa huutoa, joten niitä olen koittanut vääntää. Pattergrisen olisi kova peli, mutta ainakin paikalliset perhokaupat (ja kuulemma myös Hesalaiset) on raidattu tyhjiin mistään katkaväristä speyhäkilää edes etäisesti muistuttavasta. Tosin tuostakin perhosta tuntuu olevan yhtä monta versiota kuin tekijää, on valkoista, pinkkiä, punaista ja luonnollisen väristä, linkin GFF:n versio on vain yksi monista. Niinpä olen väsännyt keltaista ja pinkkia sekä luonnollisemman väristä katkaa käyttäen häkilänä marabouta ja peltopyytä. Koukkuina olen käyttänyt Tiemcon 811S:ää koossa 6 ja 8. Lisäksi muutamia Gränd Fjyyrejä sekä ihan rehtejä liitsejä tullut väsättyä, eihän sitä koskaan tiedä, mihin se kala lopulta ottaa.

Parin viime päivän tuotokset perhepotretissa.

Katkaa Gotlannin taimenille ihmeteltäväksi.

Gränd Fjyyrit rivissä. Varsinkin tuo alempi, chartreuse valkoisella selällä ja vaalealla häkilällä oli ottavan näköinen. Kuva on taas vähän kehno, eikä siitä väritys kunnolla erotu. Treeniä tarvitsee.

Ajattelin tänään päivällä käydä kuvailemassa perhoja pihalla, kun aurinkokin paistatteli aamupäivällä pilvettömältä taivaalta. Mutta kas, kun lopulta lähipuistikkoon kameroineni päädyin, oli pilvet kerääntyneet taivaalle. Muutaman perhepotretin ehdin iltapäivän kellertävässä valossa ottamaan, ja sain jokusia kohtuullisia otoksia. Mutta kun aloin kuvaamaan yksittäisiä perhoja, hävisi aurinko kokonaan. Tarkoitus oli kuvata hienossa luonnonvalossa sinistä taivasta vasten, mutta lopputulos onnettomassa harmaassa valossa harmaata taivasta vasten oli todella onneton. Katkakuvista varsinkin tuli niin hirveitä, että en omilla rajallisilla PhotoShop –kyvyillä enää niitä kyennyt pelastamaan. Opeteltavaa varsinkin tuossa perhojen kuvauksessa vielä on. Tekemällä kait parhaiten oppii, joten ei auta kuin räpsiä. Mutta vinkkejä otetaan mielellään vastaan.

Oranssi Grändis.

Chartresue-valkoinen.

Kumijalkaliitsi, aika moinen monsteri.

   Parhaiten onnistunut katkakuva, ja tätäkin joutui aika rajusti retusoimaan. Muut eivät olleet julkaisukelpoisia. Hyviä perhokuvausvinkkejä saa antaa.