Huove

Kävin tässä männäaamuna, luettuani sivutolkulla digikuvausoppaita netistä, Tammerkoskella harjoittelemassa kuvaamista. Valokuvaamista, kuten perhokalastustakaan, ei oikein voi oppia vain lukemalla, vaan kirjaviisauden lisäksi tarvitaan harjoitteita. Niinpä otin kamerani mukaan ja loikin aamuyhdeksän aikaan kohti kosken niskaa toiveissa saada taltioitua maisemia tunnelmallisessa varhaisaamun valaistuksessa. Kovin komeaksi pilviverhon takana piilotellut aurinko ei muodostunut, pääsävyksi kuvissa jäi arjen harmaus. Saavuttuani niskalle huomasin aivan jään reunan vieressä tuikin. Asiaa oli aluksi hieman hankala uskoa, mutta lähestyessäni paikka huomasin, että kyseessä on ihan kunno steady riser, keskellä tammikuuta. Kala surffasi ympäri pientä jäätöntä aluetta ja noukki pinnalta tasaisesti välipalaa, jonka luonne jäi avoimeksi. Muutaman Gierahin lukeneena ja juttuja kuulleena ruokalistan pääehdokkaaksi veikkaisin midgejä, eli pieniä kaksisiipisiä, tai näiden larvoja. Mitään varmistusta en asialle saanut, hieman tosin harmitti, ettei tullut kameran sijasta vapa mukaan. Nyt olisi ollut käyttöä kesällä sidotuille #22 Grffith’s Gnateille ja 7x:n perukkeelle. Kala hääräsi avannossa varmaan vartin verran, pari kertaa sain tuikkirenkaat kuvaankin, mutta molemmilla kerroilla olin huonossa asemassa. Lopulta hyvään paikkaan rantaan päästyäni kala lopetti tuikkimisen, lieneekö kavahtanut rantaan krönyämistäni. Lohdutukseksi paikalle uiskenteli kuikka, josta sain muutamia dramaattisia otoksia Näsinneulan varjossa.

Tammerkoski on ollut aikanaan melkoinen näky, ja vieläkin, kolmesta padosta ja betonikouruun pakotetusta uomasta huolimatta, siitä löytyy todellista valtavirran tuntua. Talvitulvat ovat nostaneet Näsijärven pintaa, ja jo parin viikon ajan koskea on ohijuoksutettu täydellä teholla. Ensimmäisen padon alla patorännistä päästetään vettä valtavana kuohuna keskimmäiseen, neulapadolla suljettuun “luonnonuomaan”. Näytelmä on komea ja vähän kauempaakin katsoessa tuntuu siltä, että koko Finlaysonin tehdaskompleksi tärisee veden voimasta. Ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun mietin niitä aikoja, jolloin Tammerkoski ei ollut rakennettu ja lohi nousi Kokemäenjokea pitkin merestä tänne asti, ja pidemmällekin. Uskomattoman kauniilta koski vanhoissa kuvissa näyttää. No, menneitä ovat nuo ajat, eikä niitä takaisin saa, mutta silti, jos tuohon patorännin pohjaan vähän poraisi dynyä ja pistäisi langan palamaan…

Naistenlahden voimalaitos ja Lapinniemi aamun harmaudessa.

Kuikka lehyttelee siipiään Näsinneulan varjossa. Mustavalkoisuus sopii harmaan päivän kuviin kuin nenä päähän.

Tammerkoski pauhaa. Veden voima on suuri. Harmillista, että en päässyt tätä lähemmäksi kuvauskohdetta, ja toistaiseksi ainokaisen käytössäni olevan kittilinssin telepää ei kovin pitkälle riitä. Tämä kuva ei missään suhteessa tee oikeutta näytelmän mahtipontisuudelle.

Keskikoskellakin kaikki mahdolliset ohijuoksutusluukut olivat avoinna.

Siinä ei montaa kuutiota vettä Oulujoessa virrannut kun Henrikin uusin DVD tipahti postiluukusta. Yllätys oli mukava, kun huristelin kotiin kebabin kera salilta ja levy odotti jo postilaatikossa. Ei muuta kuin lätty pyörimään välittömästi. Täytyy kyllä todeta, että Ruotsin pojat hoitivat jakelun aika vauhdilla, siitä ei ole kuin muutama päivä kun uhosin tämän tilanneeni.

Henrikin neljäs DVD kertoo pohjoismaisesta heittotyylistä, tosin hyvin pintapuolisesti. Varsinaista heittosettiä on ehkä 15min koko lätyn ajasta. Loppu ajasta väsytellään lohta ja touhutaan jokirannassa. Selkeästi tuntuu, että Henrikiltä alkaa sanottava loppua heittämisestä. Ehkä voisi samantien keskittyä enemmän itse kalastustekniikkaan.

Lätyn maisemista ei todellakaan voi olla huonoa sanottavaa. Leffassa liikutaan maaliskuisella Dee joella jahtaamassa spring runnereita lumisateessa ja kesäisessä Kanadan Quebecissä aika järkyttävien lohien perässä. Vai mitä pitäisi miettiä joesta, jossa näkyvyys on 70m – maailman kirkkain – ja kalojen keskipaino 8kg?

Jotain jäi toki käteenkin. Henrik opettaa Rockymaista painonsiirtoa tukijalalta toiselle, välillä ihan kunnon nyrkkeilymeiningeissä. Näistä taidoista on varmasti hyötyä ainakin kesäisissä lohisodissa Tenon Alakönkäällä. Samoin kiven heittoon saadaan lisää voimaa vartaloa käyttämällä, jälleen hyödyllinen taito raivattaessa heittotilaa rinkiin. Vakavasti ottaen, yhdestä asiasta voisi varmasti itse hyötyä reilusti, joka on vaihtelevien kalastustyylien käyttö. Trailerissakin nähty uskomattoman hieno otti tuli vasta useamman hyvin eri tavalla heitetyn – ja uitetun – heiton jälkeen. Pienellä viitseliäisyydellä, aktiivisemmalla uitolla ja aivot narikasta ottamalla pääsisi varmasti parempiin tuloksiin. Mutta jaksaako sitä enää analysoida jos on kolannut päivätolkulla tyhjää jokirannassa? No, sitä odottaessa 🙂

Kuvassa: Henrik Mortensen opettaa parhaita taktiikoita Alakönkään lohisotiin. Kyllä siinä perusnorski tipahtaa kun tuo koukku osuu polaroideihin.

Vaan lopulta täytyy todeta että Henrik ei ollut täydessä vedossaan. Lihiksen jo raportoima käsittämätön tilanne, jossa Henrik ei tiennyt missä kalat ovat poolissa sai jatkoa leffan loppuosassa kun alaheitossa rannari ei lähtenyt käsistä kokonaan. Ainakin pari metriä rannaria jäi oikenematta.. ei näin. Ainoa mahdollinen selitys on varmasti jo spekuloitu järkyttävä kanuuna. Jossain välissä usko alkaa hivenen palata, kun Mr. Mortensen kolaa poolissa Quebecläisellä lohijoella joka on ollut auki vasta pari päivää. Koko joelta on tuossa ajassa onnistuttu saamaan vain yksi lohi ylös asti. Henrikin tultua paikalle tilanteen korjaantuminen ei onneksi kestä pitkään 😉

Talvi on pitkä ja nyt saatiin jopa lunta, kevättä odotellessa en paljoa kalastusleffoja parempaa viihdettä keksi. Voin suositella Scandinavian Spey Cast DVD:tä kaikille, joilla edelliset kolme leffaa jo ovat. Heittämisen oppimiseen mikä tahansa edellisistä lätyistä sopii paremmin.

Henrik Mortensen, tuo Huopeen poppoon suosikki-DVD:lijä, on jälleen tuottanut uutta materiaalia. Herran edelliset kiekot ovat lähes laserin puhkipolttamat, minulta löytyy kolmas, Cracking the Code, Samulilta koko tuotanto ja Jukkakin on vähintään muutamaan kertaan lätyt nähnyt. Fanitus on ollut kovaa, ja Henrikin repiikkejä on hoettu lohijokien rannoilla tiuhempaan kuin Kummelilainauksia aikoinaan, ja löytyypä erään Skaidin Ungdomsenternin huoneen kerrossängyistä ylemmän pohjasta, heti ”Olof was here” ja ”Synnöve sydän Magnar” –petitekstien vierestä tunnustus: ”I love Henrik Mortensen”. Henriikki on vaan niin äijä. Kuka muu voi kolattuaan poolin kolmella eri tekniikalla julistaa, ehkä pieni pilke silmäkulmassa, mutta silti uskomattoman vakuuttavalla itsevarmuudella montun olevan kalaton, ”I’m absolutely sure about it”? Eräällä Islantilaisella lohipoolilla kolatessaan, menetettyään kolmannen kalansa, Henrik katsoo hetkeksi taivaisiin ja toteaa sitten iloiseen sävyyn hurmaavalla skandiaksentillaan: ”Ah, what the hell, I got the best of it, the take. Let’s find another one.” Ja kiskoo poolista vielä kolme kalaa lisää. Toi on ny nimenomaan se Lohimies, siä se menee, ja lohee, keskellä päivää, voi veljet. Sillä on lohiluukku tossa Islannissa. Ja paitsi että se on helevetin kova Lohimies, niin se on miälettömän mukava jätkä!

Nyt Mortensen on puskenut markkinoille neljännen DVD:sä, nimeltään The Scandinavian Spey Cast. Satuin tömähtämään vanhaan keskusteluun Perhokalsatajat.netissä, jossa kerrottiin lätyn tulleen markkinoille jo joulukuun puolella. En tiedä, miten olimme onnistuneet missaamaan moisen merkkitapahtuman (ehkä tässä on kalastuksellisesti syksyn ja alkutalven aikana ollut vähän muuta ajateltavaa), mutta nyt Huopeessa kävi kuhina, kun piuhat kuumina trailereita imuteltiin Henrikin kotisivuilta. Trailerin perusteella pätkä on tuttua laatua, heittoa ja ehkä vähän enemmän kalastusta. Tällä kertaa seikkaillaan huhujen mukaan lähinnä Cascapedia –joella Kanadassa (lisää hienoa Kummeli -viittailua) rantauttamassa hirvittävän kokoisia muodoltaan lähinnä lahnaa muistuttavia atlantin lohia, ja käydäänpä sen aikana pyörähtämässä Skotlannissakin, olisiko ihan itse kuuluisa Spey –joki kuvissa, tiedä häntä. Muutama huolestuttava seikka tosin trailerista on havaittavissa. Laajempaan tietoon edellisissä DVD:issä tuomaansa hitchausta, hitsausta näin hämäläisittäin, ei Henrik näyttänyt trailerissa juurikaan harjoittavan. Toinen kuohauttanut seikka oli, kun Henrik lohipoolin rannalla toteaa: ”I don’t know where the fish are, we have to find them.” Ainoa keksimäni selitys on herääminen viiden päivän viskirännin jälkeen, vielä kolmen promillen housuhumalassa, väärältä mantereelta lohipoolin äärestä. Ensimmäisen kahden minuutin ajan, kun ei oikeen kättään pidemmälle näe, Henrik ei ole varma, missä lohet ovat. Mutta eivätköhän ne sieltä lopulta löydy. Pläjäys vaikuttaa jälleen laatutekeleeltä, tarkempi raportti ilmestynee Huopeeseen, jahka olemme hopeakiekon käsiimme saaneet.

Huopeen alkuperäinen idea toimia kalastuspäiväkirjana ja yleisenä tuntojen purkuun sopivana foorumina on vahvistunut entisestään. Juntusen Jukka vahvisti Huopeen tiimiä liittymällä kirjoittajaporukkaan. Jukan kanssa on kierretty Norjaa ja parannettu maailmaa Simojoen rannoilla useampaankin otteeseen. Lihiksen kanssa totesimme, että Jukka tuo sopivaa miehistä aspektia blogimme pintaperhohippimäiseen kirjoittajakaartiin. Jukan mielestä nimittäin perhovavasta voidaan alkaa puhua tuossa kahdetoista jalan kohdalla, 15″ ollessa jo oikea perhovapa.

Eli ei muuta kuin tervetuloa Jukalle tiimiin ja aletaanpa suunnittelemaan niitä ensi kesän reissuja 🙂

Sillä välin kun Samuli kesytti selkä vääränä multikiloluokan possuja Uudessa-Seelannissa, kävin minä palaamassa harmaaseen arkeen. Yellowstonen jäljiltä oli viimein päästy kotiutumaan, kämppäkin jonkinlaiseen kuosiin ja kalavehkeet paikoilleen, joten oli korkea aika sotkea järjestys uudelleen ja lähteä lähimestoille hieman siimaa suoristamaan. Siispä joulun alla, perjantaina 21. päivä kävimme Simon kanssa tutustumassa eräisiin Pirkanmaan koskien tunnetuimpiin edustajiin, Lempäälään kuuluihin kala-aittoihin Herralan- ja Kuokkalankoskiin. Itse en ollut koskaan aiemmin käynyt näillä, vain vaatimattoman vartin ajomatkan päässä sijaitsevilla koskilla, mutta tarinoita toki kuullut.

Vanha kansa on viisasta, sanoi vanha kansa, ja oli, kuten niin ärsyttävän usein muutenkin, oikeassa. Tässä lähivesien asiassa minun kohdalla pätevät niin ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella kuin merta edemmäs kalaan lähtemishoentojen viisaudet. Lähivesistä puuttuu se jokin maaginen kalansaannin aura, joka tunnetummilla koskikohteilla leijailee aamu-usvan lomassa tuoden tunteen virrassa lymyilevästä suuresta salaisuudesta. Kun ei tarvitse nähdä paljoa vaivaa päästäkseen pelipaikoille, ei tarvitse mennä kauaksi kotoa, ei kalansaantikaan ole niin varmaa. Nuorempana, paljon ennen ajokortti-ikää, kun pyöräily aamuneljältä auringonnousun kultaaman uinuvan kaupungin keskustaan Tammerkoskelle oli Suuri Seikkailu, tai tetsaaminen Pääkallokallion kautta syöttääkseen katkarapuja virveliin viritetyllä onkisysteemillä Lastenkodin rantaan illasta nousseelle taimenparvelle sai elämää suurempia mittasuhteita, usko lähipaikkojen kalansaantiin oli kova. Ja kalaa myös tuli. Esimerkiksi Tammerkoskelta on vuosilupa-ajoilta tukuttain hienoja muistoja: kirjot nousivat ahneesti mustiin pintureihin keskikoskella kesäaamuisin, kun kello neljän ja kuuden välillä virtaus sattui olemaan juuri oikea, ei täysi turbiinien huudatus, mutta pieni ohijuoksutus myös voimalaitoksen puolelta. Kelluvaan 13-senttiseen ambulanssirapalaan täräyttänyt 53-senttinen taimen, joka pysyi isoimpana saamanani taimenena lähes kymmenen vuotta. Kesäiltojen vesiperhosparveilut niskalla, niitä tuikkivat harrit sekä syvässä uomassa hyppineet hirmuiset taimenenköllit, joille epätoivoisesti tarjoiltiin isointa pakista löytynyttä lusikkaa. Miksi siis viimeinen todellinen kalastusreissu (heittoharjoittlua ilman perhoja ei oikein voida laskea) Tammerkoskelle tapahtui joskus vuosituhannen taitteessa, tarkkaa vuotta en edes muista (se oli samainen kerta, kun Samulikin oli paikalla)? Jokin paikan läheisyydessä ja helppoudessa piilevä outo selitys sille täytyy löytyä. Okei, onhan Tammerkoskella omat huonot puolensa: korkeat kaiteet, urbaani ympäristö ja piirteetön virta, mutta se on syvä reittikoski kahden ison ja vahvan taimenkannan omaavan järven välissä, ja niskalla nakellessa voisi vaikka ihan viihtyä. Silti tiedän, vaikka kumpaakaan ei ole (vielä?) tapahtunut, että tennareissa (olen joskus julistanut perhokalastuksen kaipaavan nuorennusleikkausta, ja nappaskengistä tennareihin siirtyminen olkoon nyt sitä) ja farkut jalassa Tammerkosken niskalta otettu kolmen kilon taimen ei tuntuisi niin hienolta, kuin Huopanalta kesäyön hämärässä henkenstä edestä koskessa kahlanneena saatu samanlainen. Ihmisen mieli on ihmeellinen, sanovat, mutta perhokalastajista puhuttaessa mennään välillä jo surrealismin puolelle.

Kuitenkin vähän aikaa sitten minuun iski yllättävä halu tulla oikeasti taitavaksi ja monipuoliseksi perhokalastajaksi, ja laajentaa repertuaaria sekä kalalajien, että paikkojen suhteen. Kalalajien kohdalla olen koittanut harrastaa aktiivisempaa hauestusta, etsiä Näsijärven taimenia Aspinniemen rantakiviltä kylmän veden aikaan ja käynyt Porissa ja Dragsfjärdissä meritaimenta etsimässä arvattavin tuloksin. Varsinainen löytö oli viimekevään toutaimen kalastus. Tunnelma Haihulla oli kuin suoraan lohipoolilta: rinki kiersi, pinnassa viuhtovista pyrstöistä tiesi parven olevan nousussa ja kalatkin olivat samaa kokoluokkaa. Lisäksi kerrankin asun keskellä parasta aluetta; ei ole tarvetta ajaa tuhatta kilometriä tai asua perämetsässä päästäkseen kunnon kalastuksen ääreen. Olo on kuin lohenkalastajalla Trondheimissä tai mäkihyppääjällä Lahdessa.
Erityisen tärkeää olisi kuitenkin tutustua lähialueen paikkoihin. Olen harrastanut perhokalastusta sen verran pitkään, että kehittymistä ei enää tahdo tapahtua sillä, että kerran-pari kuussa heittää muutaman päivän rundin Keski-Suomeen, viettää viikon-pari Norjassa lohijoella ja talvella lukee kasan lehtiä ja muutaman kirja. Teorian hallinta on tärkeää, mutta perhokalastuksessa, toisin kuin yhteiskuntatieteissä toisinaan, on empiria teoriaa oleellisempaa. Jotta kokemuksia kertyisi erilaisista tilanteista, virtauksista, perhoista, kaloista, niiden ravintokohteista ja kaikista niistä loputtomista asioista, jotka kalastuksen menestyksekyyteen saaliin määrässä mitattuna vaikuttavat, olisi kalaan päästävä usein. Sitä varten täytyisi olla kohde, johon on mahdollista niin taloudellisesti kuin ajallisestikin heilahtaa illasta heittämään ne muutamat ottavimmat tunnit auringonlaskun molemmin puolin. Tunnen kuitenkin oman ympäristöni hävettävän heikosti, lähimpiä paremmin tuntemia paikkoja Tammerkosken poikavuosien piiskauksen lisäksi ovat Kotalan kosket ja Muuramenjoki, jota jonkinlaiseksi kotijoeksikin voisi kutsua.

Nyt olin siis kuitenkin matkalla korjaamaan sivistyksen aukkojani ja tutustumaan Lempäälään koskiin, Herralaan ja Kuokkalaan. Pirkanmaalaiseen tyyliin saaliskalojen kirjo on laaja: pääasiallisten tavoitteiden, kirjon ja taimenen lisäksi joesta saadaan toutaimia, haukia ja hirvittävän kokoisia kuhia. Juuri ennne reissuamme joku sankari oli löytänyt Kuokkalankosken alta jigillä kaksi yli seitsemänkiloista kuhaa. Kuhia, joulukuussa ja koskesta! Minä kun olen aina luullut, että kyseisen kalalajin edustajat hautautuvat pohjamutiin, muuttavat etelään tai keskittyvät lukemaan kirjoja talvella. Tosin en myöskään koskaan ole kovin syvällisesti perehtynyt sen enempää kuhastukseen kuin talvikalastukseenkaan. Aloitimme kalastuksen Herralasta, jonne saavuimme muutaman mutkan jälkeen puoli yhdentoista maissa. Paluu arkeen kesän seikkailuiden jälkeen ei olisi voinut olla tylympi: aurinko roikkui surullisena hieman horisontin yläpuolella, suositulle, noin satametriselle koskenpätkälle oli arkipäivästä huolimatta ehtinyt kerääntyä jo kymmenisen muutakin kalamiestä ja vesi oli erittäin korkealla ja hyvin sameaa. Oli kuitenkin ilo olla ulkona ja ennen kaikkea kalassa, ja uudelle koskelle pääseminen on aina mukavaa. Lisäksi veden sameuteen olen viimeaikoina alkanut osin tietoisesti, muutaman uuden kalastuskokemuksen myötä suhtautumaan mielumminkin haasteena, asiana, joka vaatii vain hieman erinlaiset lähestymistavat kuin kirkas vesi. Ja onhan siitä hyötyäkin, kaloja mahtuu enemmän alueelle ja ne eivät säiky kalastajaa helposti. Homman nimi oli varmasti jokaiselle talvikalastajalle tuttu: syvältä ja hitaasti. Perhoksi laitoin syksyn kokemusten ja Lempäälästä kuultujen huhujen perusteella Madisonilla erittäin toimivaksi osoittautuneen Bunny Leechin kartiopäällä. Tästä mallista erityisesti valkoisessa värissä on muodostumassa todellinen klassikko, tulevaisuudessa tulen varmasti testaamaan sitä myös lämpimämmän veden aikaan. Herralasta heitimme pari tuntia saamatta tapahtumia, ja kipeä jalkani alkoi vihoittelemaan pahemman kerran. Päätimme siis vielä lähteä katsastaamaan alemman Kuokkalan kosken, tutustumisreissullahan tässä oltiin.

Lempäälän kosket on vastikään kunnostettu, ja tulos on hyvin mielenkiintoinen. Herralankoski on saanut täysin uuden, paljon iloisemman ilmeen. Itse on sitä ole aikaisemmin nähnyt, mutta Simon tarinoiden mukaan se oli kovin rännimäinen. Nyt oli saatu aikaan paljon nättejä kivikoita, kareja ja kalanpaikkoja, ja vedenkorkeudesta huolimatta paikka oli moni-ilmeinen ja mielenkiintoisen oloinen. Vielä kun tietää kalojen reviirien pienuuden sameissa vesissä, voi hyvin kuvitella, että kosken lyhyydestä huolimatta siihen mahtuu todella paljon kalaa. Koskista keskimmäisellä, eli ylemmällä Kuokkalan koskella, oli kaivinkone myös vieraillut. Niskalle oli aseteltu muutamia kiviä ihan nätin näköisesti, mutta itse koskessa oli käsittämättömästi kivetty vain jo valmiiksi hidasvirtaiset reunat. Veden ollessa lähes tulvakorkeuksilla kivet toki muodostivat ottavan näköisen rauhallisemman virran alueen, herkullisen oloinen alue vaikkapa kevään toutainkestejä ajatellen, mutta kesällä kosken reunoilla kuuleman mukaan vesi seisoo muutenkin, joten kivien viskominen pelkästään reuna-alueille on todella erikoinen ratkaisu. Joella lienee veneliikennettä, mutta pitääkö sen takia jättää koko keskiuoma koskemattomaksi? En tietenkään teidä varmaksi, mitä korkea vesi kätki alleen, ja voi olla, että se myös on vaikeuttanut kunnostuksia, mutta tällä hetkellä keskivirta näytti kovin rännimäiseltä. Alempi Kuokkalankoski, joka on kovan talvipaikan maineessa, oli toistaiseksi jäänyt vaille kunnostustoimenpiteitä. Toivottavasti molempia koskia korjaillaan vielä tulevaisuudessa, jolloin niistä saisi monimuotoisempia paikkoja niin kalastajille kuin kalamiehillekin. Mitään poikastuotantoaittoja Kuokkalankoskista tuskin tulee, ne ovat sen verran vuolaita ja syviä heti rannasta, mutta Herralassa on potentiaalia, ja siellä oli jopa talvinen kahluukielto oletetuilla kutualueilla.

Tulimme Kuokkalaan siinä puoli kahden maissa, ja surkean alhaalla lekotellut aurinko oli jo laskusuunnassa. Päivän pihalla vietettyään todella ymmärsi, mitä se suomalainen kaamos on: auringon nousu ja lasku kiinnittyvät saumattomasti yhteen ja päivä on ohi jo ennnekuin se pääsee alkamaan. Paikallinen kalasankari oli kuitenkin Herralasta poistuessamme kehunut näitä päivän viimeisiä valoisia tunteja peliajaksi, joten kävelimme kosken alaosaan, jossa vuolaan, piirteettömän virran reunoille muodostui rauhallisempi alue. Super fast sink -peruke, vajaa metrin pätkä 2x:ää, pari jenkkilästä hankittua lyijytöntä 0.6g:n haulia ja komeuden päähän kuutosen neljän millin kuulalla varustettu valkoinen Bunny Leech, roiskaisu ylävirtaan (kesällä isolla rahalla hankitun Sagen hienot heitto-ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa suomalaisessa kalastuksessa) kovan ja hitaan virran reunaan, reipas mendaus ylävirtaan ja varovainen pomputtelu pohjaa myöten. Montaa uittoa en ehtinyt tehdä, kun vapa värähti ja tiesin kalan olevan kiinni. Ilmoitin asiasta Simolle, joka suoritti uskomattoman kvanttisiirtymisen kahluuhousuissa paikasta A paikkaan B kulkematta lainkaan niiden välisessä tilassa, ja onnistui silti olemaan hengästynyt. Koitin matkalla ilmoitella, ettei tämä nyt ihan haavikala ole, mutta valoa nopeammin kulkevalle kohteelle informaation saaminen on hieman vaikeaa. Hilasin kuitenkin rantaan ihmeteltäväksemme erittäin kauniin, kirkkaan ja hyväkuntoisen noin 35-senttisen taimenen. Kyse oli kuitenkin ilmeisesti istarista, sillä sain illan (jos kello kahden ja kolmen välistä aikaa voi illaksi sanoa) aikan vielä kaksi samanlaista lisää, tiputin yhden ja Simokin vietti hellän hetken kauniin, kirkkaan ja pituudeltaan 35 ja 40 sentin väliin sijoittuvan taimenen kanssa. Kalat olivat joka tapauksessa priimaluokka, ja jos kaloja on isoina istutettava, toivoisin kaikkien olevan tällaisia tapauksia. Kaikki omat kalani tulivat valkoisella Bunuelilla (kuten olen Bunny Leechin nimen lyhentänyt), Simo sai omansa valkoisella normiliitsillä. Joelta lähtiessä tunnelma oli hyvä: kalat löytyivät oletetulla tekniikalla oletetusta paikasta, vaikka eivät isoja olleet. Tunsi taas hetken tietävänsä jotain tästä harrastuksesta, vaikka istareita kalat olivatkin. Lisäksi oli ilo huomata, että kesällä oli opittu uutta: uusi perho, vaikkakin perinteisin tekniikoin uitettuna, oli erittäin tehokas. Taimen on kuitenkin sama kala, oli se kummalla mantereella hyvänsä.

Lempäälän reissusta jäi ihan hyvä maku suuhun. Paluu arkeen ei ollutkaan ihan niin karu kuin pelkäsin, kalastus on aina kalastusta, teki sitä sitten kristallin kirkkaalla Madisonilla tai Lempäälään Kuokkalankoskella. Saman huomasin jo viime vuonna Norjan reissun jälkeen totutellessani todellisuuteen Haihulla. Lempäällä toimii vaikkapa talvikalastuspaikkana, mutta lempipaikaksi siitä tuskin on, siihen se on turhan ruuhkainen ja rännimäinen. Kuitenkin jos asioita alkaa katsomaan laajemmassa perspektiivissä, voi nähdä paljon mielenkiintoisia asioita: Simon kanssa keksimme erinomaisen idean lähteä jahtaamaan suvantojen suurhaukia lasketellen kuuluisan kanoottireitin alas veneellä, josta idea jatkojalostui kelluntarengasturneeksi. Mikä olisikaan parempi paikka löytää monikiloisia haukia lähialueelta? Jokiuoma on pieni ja hallittava alue verrattuna ison järven selkään, jossa vielä usein yhtään varttuneemman kokoiset kalat painuvat syvempiin vesikerroksiin lämpimän veden aikaan. Lempäälässä olisi rentouttavaa meloa renkaassa isoa popperia heitellen vähän lämpimämmässäkin vedessä. Juuri yhtä sellaista lähialueen kalastusta, jota olen toivonut löytäväni. Projekti paikkojen löytämiseksi alueelta on siis vahvasti käynnissä, tosin viime kesänä etsin mestoja 7700 kilometrin päästä Yellowstonesta, ja ensi kesänä on tarkoitus tämäyttää taas maailmalle, ehkäpä Floridaan merikalastusta opettelemaan. Taitaa taas silmissäni kiiltää dollarinipun värinen ruohoniitty, ja aidan virkaa toimittaa tuo pikku rapakko.

Pitäähän sitä nyt multimediaa olla. Tässä lyhyt pätkä Rotoruan alueelta taimen väsytystä. Kala on oikeasti aivan valtava, kuvat eivät tee oikeutta. Kyseisessä poolissa oli taimenia useita, joskin nyt koukutettu on yksi isoimpia. Videossa esiintyvä paikallinen kiwi (uusseelantilaiset kutsuvat itseään kiweiksi) koukuttaa kalan turistessaan kanssani niitä näitä.

Kalastustapana oli indikaattorin kanssa tapahtuva ylävirtaan heitetty nymfi, joita perukkeessa on tavallisesti kaksi. Kerron näistä joskus kunnolla ihan erillisen artikkelin muodossa. Suuret kiitokset kuuluvat pikkuveljelleni Valtterille videon editoinnista, voimia sinne Kainuun korpeen 😉

Tähän väliin, ennen kun saan aikaiseksi raportoida loppureissusta täytyy nostaa esille hauska idea. Törmäsin paikallisia saitteja surffatessani kavereihin, jotka vuokraavat kala-autoja. Gin-Clear on ilmeisesti parin kalastusoppaan perustama porukka, jolla on kaksi . Autoissa on nukkumatilaa kahdelle, perhokalastusaiheinen kirjasto, perhonsidontavälineet ja minibaari, jossa on perukemateriaalit ja muut pikkusälät valmiina. Näistä maksetaan siis vaan kulutuksen mukaan 😀

Ei pahempi idea, päivälle kertyy kustannuksia noin 65€ ($100 NZD). Harmi vaan että kausi Suomessa on niin lyhyt, ei mahtaisi moinen kantaa kovin pitkälle. Meidän kalastusporukassa on vaan tämä kala-auto aina tapetilla. Kalalla on käyty Citroenin C3 -tilaihmeellä jossa kolme perhokalastajaa joutuu matkaamaan syli täynnä rojua, tai sporttimadalletulla 3 -ovisella Corollalla pitkin Pohjois-Ruotsin hunossa kunnossa olevia pikiteitä siten että purukalusto kolisee vielä seuraavalla viikolla. Pyhä lupaus on, että jonain päivänä joku hankkii auton, josssa on tarpeeksi tilaa yli kahdelle perhokalastajalle.

Osa 1. Oppaan kanssa kalassa, aka. Kuravellistä kuusikkoon.

Toisen kalastuspäivän suhteen oli suuria odotuksia, olihan nyt se päivä kun lähtisin oppaan kanssa joelle. Edellisen päivän iltana alkoi sataa kaatamalla, ja sain Lindsayltä puhelun että lähtisimmekin kauemmas saaren toiselle puolelle. Rotoruan lähistöllä olevat joet olisivat huomenna täyttä mutavelliä ja kalastus ei onnistuisi.

Aamun valjettua Lindsay kaartaa pihaan isolla, useammankin kalareissun nähneellä Nissanin maasturilla, rekisterillä G0 F1SH. Hyvältä näyttää siis, löytyi oikein vanhan linjan kalamies oppaaksi. Lindsay varoitteli että keli on todella huono, ja ajaisimme vuorijonon toiselle puolelle jossa yleensä on kuivempaa ja joet kirkkaampia.

Reippaan 3 tuntisen ajomatkan jälkeen surkeassa kelissä, jota lähinnä voisi kuvata suomalaisittain rankan ukkoskuuron ja hernerokkasumun yhdistelmäksi — täällä kuulemma “Oh Sam, it’s just rain”. Kiivettyämme saaren itäpuolella olevan vuorijonon yli paljastui karu totuus, vettä tuli kuin esterin ahterista, jopa uusseelantilaisittain. Eteen ei nähnyt ja purot vyöryivät eteenpäin kantaen mutaista velliä kohti kristallinkirkkaita jokia.

Kun saavuimme perille Mohaka Riverille, oli Lindsay aivan sanaton minun kiroillessani suomeksi. Joki velloi pitkin pusikkoja, jättäen itse kuravellikuninkaan Simojoenkin heinäkuun tulvat kakkoseksi. Reilut 16500km matkaa ja tämä oli lopputulos, alkoi kiroiluttamaan oikein kunnolla. No, ärräpäät tunnetusti helpottavat oloa, ja päätimme selvittää mitä oikein oli tapahtunut. Menimme paikalliseen majataloon kysymään mitä oikein oli tapahtunut. Kuulemma edellisenä yönä oli ollut “cloudburst“, jossa vettä voi tippua kymmeniä senttejä muutamassa minuutissa. Tämä selvisi noin varttitunnin selvityksen jälkeen, paljastui nimittäin että paikallinen lammasfarmari – maanviljelijä itse – oli nyt pellolla selvittämässä tuhoja mutta oli jättänyt meidän onneksemme(?) puheliaan emäntänsä kotiin vahtimaan lapsia. Noniin, kaikki alueen joet olisivat siis kalastuskelvottomia päiväkausia.

Ei muuta kuin nokka takaisin kohti Rotoruaa ja etsimään kirkasta vettä. Lindsay sanoi, että nyt ei tulisi olemaan helppoa. Hän ei muistanut että tilanne olisi ollut näin paha ainakaan 30 vuoteen. Kiva. Sainkin äkkiä tittelin “Rainman” (Icemanin ollessa varattu), minulle ehdotettiin että voisin varmasti viedä takaisin osan sateesta kuivuudesta kärsivään Melbourneen. Useamman tunnin jokia koluttuamme löytyi eteläisen pallonpuoliskon suurimmasta kuusiviljelmästä – Kaingaroa Forestista – kirkasta vettä. En osaa tarkkaan kuvailla kuinka iso kuusikko oli kyseessä, mutta jotain kertoo se, että sieltä ajetaan satamaan 420 tukkirekkaa päivässä. Joka tapauksessa hiekkainen maasto muistutti lähinnä kotoisia hiekkaharjuja, joissa kasvaa mäntyjä. Se suodatti tehokkaasti järkyttävän vesisademäärän ilman että joki meni aivan kelvottomaan kuntoon. Joen nimi oli Rangitaiki River.

Helpottavan kahvikupposen ja Lindsayn vaimon leipoman kerrassaan loistavan rusinakakun jälkeen hyppäsimme jokeen. Kalastustapana toimi nymfikalastus ylävirtaan indikaattorin kanssa – jotain mitä tulen varmasti harrastamaan kotosuomessa reilusti. Kalastustapa on lähes larvastusta, erona tosiaan se että hauleja ei käytetä, uitot ovat pidempiä ja käytetään indikaattoria. Tykkään, ei ole ihan niin ronkkimisen meininki kuin larvastuksessa.

Tunnin kalastuksen tuloksena saan kaksi kuvankaunista kirjolohta, tili siis auki! Paikalliset kalat ovat erittäin kovia taistelijoita, ja toinen kirjolohista ampaisee pohjasiimoille ihan kevyesti. Perukkeina käytetään vahvoja fluorocarbon -siimoja, joten kaloille voi antaa reilusti painetta. Ne pitää kuulemma pysäyttää ennen kuin ampaisevat ryteikköihin, joo joo. Arvaa yritänkö 🙂

Noin parisataa metriä ylävirtaan vaihdan pinturiin, ja Royal Coachman pettää virran sivusta n. 3kg kirjolohen. Otti on kuin lohella konsanaan, vesi räiskyy. Tiputan kalan yli 5min väsytyksen jälkeen, kala ampui pari koskea alaspäin vaikka yritin kaikkeni pysäyttää sitä. Ihme kyllä v-kerroin ei noussut oikeastaan laisinkaan, olo oli kuin itse Henrik Mortensenillä. “I got the best of it”. Saan pinturilla vielä kaksi kalaa, joten nyt saldona on 4 uskomattoman kaunista ja ehjäeväistä kalaa, kokoluokassa 1,5-2,5kg.

Lähdemme etsimään lisää kalastettavaa vettä. Seuraavana kuivuneet Flaxy Lakes, Kanava ja reissun lopetus.

Toiselta nimeltään pesukoneita, kanjonikiipeilyä ja yleistä kyvyttömyyden tunnetta

Olipahan päivä Rotoruassa. Ensimmäinen kolmasosa-sooloilupäivä takana. Kokeilin niin vuoristokiipeily- joki kuin järvikalastustakin. Heti alkuun tapan jännityksen: ei saalista. Pääsin kyllä tarjoamaan perhoa pariin otteeseen ennalta havaituille kokoluokkaa 2-5kg kaloille. Ei ihan arkipäiväistä huvia ruuhkasuomessa 😀

Ensimmäiseksi tempaisin pienen joen yläjuoksulle, johon sain “varman vinkin” kalastuskaupasta. Ei helvetti mikä paikka. Joki virtasi kanjonissa, noin 50m maan pinnalta. Kolusin kanjonin pohjalle ja löysin kasan pesukoneita ja muuta jätettä jota oli heitetty jossain ylhäällä kulkevan sillan päältä. Nooh, hetken kanjonissa koluttuani löysin kaksi poolia. Joki oli kaivettu tunneliin, ja tunnelin ylä- ja alapuolella oli poolit. Kummassakin näkyi kaloja, arviolta 2kg. Pari heittoa ja onnistuin tartuttamaan perhot ylhäällä roikkuviin liaaneihin.

Noin tunnin alhaalla koluttuani päätin että nyt riittää, en päässyt edes kahlaamalla alavirtaan sillä joki oli yllättävän syvä. Meinasi välillä jo alkaa pelottamaan. Kiipesin lopulta ylös ja en hajottanut mitään. Ekasta paikasta siis nollaa.

Seuraavaksi suuntasin jokisuuhun, jossa kalastuskirjan mukaan on hyvät pelipaikat. Jokisuuhun pääsi kätevästi autolla. Pian selvisi, että vettä hiekkarannalla järveen laskevassa jokisuussa oli noin 10cm. Kahlasin satakunta metriä ulos, ja muutaman kymmenen Woolly Bugger -heiton jälkeen lähdin karkuun minua ahdistellutta mustaa (kyllä: joutsenet ovat pääosin mustia + punanokkaisia) joutsenta. Ok, järveltä en löytäisi kalaa näillä ohjeilla. Toisesta paikasta siis nollaa.

Päätin kokeilla vielä jokea ylävirtaan, vähän matkan päässä oli silta ja sen yläpuolella joki vaikutti sopivalta, se kulkee kätevästi pellon laidassa. Pian auton parkkiin saatuani karu totuus selvisi, joessa ei voi kahlata sillä se pelottaa kalat ja rannalta ei pysty heittämään. Näin pari isoa (3kg+) taimenta joen pohjalla, selkäpiitä alkoi karmimaan. Joki oli korkeintaan 4m leveä, ja siinä on tuon kokoluokan taimenia! Käpistelin jokirannassa pari tuntia, pääsin tarjoamaan nymfejä arviolta 4-5kg taimenelle joka kölli rauhassa erään puun alla. Tuloksena puolentusinaa nymfiä puussa taimenen yläpuolella ja arviolta kaksi semionnistunutta driftiä kalan ohi. Ei reaktiota kalan puolelta, itsekseni kyllä lupasin että jatkossa luen jokaisen FF&FT:ssä olevan “näin heität puiden alle kätevästi alaheitolla” -artikkelin.

Lopulta päätin antaa homman olla, joka oli pitkässä juoksussa hyvä ratkaisu. Huomasin nimittäin palatessani että olin kävellyt vahingossa jokivartta yksityisalueelle. NZ:ssä yksityisalue on aika rankka käsite, jokamiehen oikeutta ei noin vain tunneta.

No huomenna lisää. Onneksi pääsen kalaan oppaan kanssa, joka toivottavasti opastaa minut paremmille pooleile 🙂

Terveisiä Aucklandista. Kirjoitan tätä nettikahvilasta, sain juuri tehtyä loput varaukset reissuun. Huomenna Holdenin (helvetti, en saanut Nissania vaan Opel Corsan. Opelit ovat täällä päin maailmaa Holdeneita) nokka kohti Rotoruaa. Rotoruasta sain todella halvan majoituksen (29 AUD / päivä, eli n. 17€) ja kalliin oppaan. No ainakin rahat menevät kalastukseen eikä nukkumiseen, joten sijoitus ei voi mennä hukkaan.

Aucklandissa on mukava +20-23C ja puolipilvistä. Kalakelit.. ehkä. Eilen ajelimme Larissan kanssa pitkin pohjoissaarta, ehkä hienoimpia teitä mitä olen koskaan ajellut. Uskomattoman hienoja rantateitä, täynnä kukkivia puita ja mutkia. Kalapaikkoja ei vielä päässyt bongaamaan, ajattelimme että päivästä saa nautittua enemmän kun suuntaamme nokkamme kohti ehkä ainoaa niemeä koko saarella joka ei oikein sovellu kalastukseen mitenkään. Oli ihan hyvä valinta 🙂

Luulen muuten että törmäsin Thamesissa Angling Exploration Groupiin, kaverit ajoivat koinsyömällä hiacella jossa luki isolla fuck & fish. No, nähtäväksi jää oliko se todella AEG vai jotain muita paikallisia taimenpummeja, bloginsa mukaan kaverit ovat nyt Mongoliassa jahtaamassa Taimenia.

Täytyy laittaa kuvia myöhemmin, en ehtinyt vielä purkaa kameraa.