Huove

Olen parin viime viikon ehtinyt käydä Porissa haukiongella ja avaamassa koskikauden Vilppulassa ja Kotalan suunnalla. Alkuvuodesta asetettu tavoite oli päästä kalalle vähintään kerran viikossa aktiivisen kauden ajan, ja tässä tahdissa olen pysynyt varsin hyvin. Kirjoittaminen sen sijaan on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan (osasyy saattaa olla myös siinä, että mitään kovin ihmeellisiä tapahtumia ei noille reissuille osunut). Joudunkin nyt hyppimään ja raportoimaan suoraan pain viikon takaisista hieman totutuista kaavoista poikenneesta reissusta.

Tämä visiitti sai alkunsa, kun Pope kommentoi aikaisempia haukirapsoja ja esitti kutsun lähteä saariston suuntaan kalalle. Näissä piireissä ei moisia kutsuja pidetä vain kohteliaisuuksina, joten suoritin välittömän yhteydenoton pk.netin kautta. Nimimerkin takaa löytyi Turkulainen herrasmies Joseph Hollingworth, tuttavallisemmin Jose. Hän pitää myös mielenkiintoista blogia nimeltään 2 Sekuntia. Yksityisviestit singahtelivat suuntaan jos toiseenkin arpoessamme saaristoiskun päivämäärää. Lopulta muutaman yllättävän vaihdoksen jälkeen saimme sovittua tapaamisen päivämääräksi perjantain 11.6.

Ampaisin siis aamujunalla Turguseen, jossa Jose olikin jo steissillä vastassa. Tästä matka kaupan kautta jatkui kohti miehen Paraisten tuntumassa sijaitsevaa venettä. Kelistä oli povattu varsin sateista, ja harmaata vihmaa tippui taivaalta tasaisena virtana oikeastaan heti startista lähtien. Veden lämpötila heilui 13 ja 16 asteen välillä, riippuen siitä, kuinka syvällä lahdessa kalastimme. Kalakelit siis.

Ennen reissua olin kasannut painetta Josen niskaan julistamalla miehen alueensa asiantuntijaksi, ja odottavani erinomaisen ammattimaista opastusta parhaille paikoille. Viestijutustelussa tuli myös puheeksi Porin suunnan veden värjäytyneisyys, joten kirkas vesi olisi ihan tervetullutta vaihtelua. Ja voi pojat, olihan se erilaista, todellakin. Jo ensimmäisen, ihan sataman kulmalta löytyneen kaislikon reunassa perhoa pystyi seuraamaan koko heiton ajan. Siitä asiantuntija johdatti meidät ulommas kohti Airistoa, ja veden sen kun kirkastuivat. Lisäksi veneestä kalastaessa näkyvyys on korkeamman tarkkailupaikan ansiosta huomattavasti parempi kuin renkaalla tai kahlaten heiluttaessa. Mauin Jimpat tulivat kerrankin todella tarpeeseen. Jo seuraavan kaislikon reunalla huomasin hauentumpin seuraamassa perhoani. Koitin pari hitaampaa nykyä, mutta vasta kun otin perhoa pitkään ja vauhdilla sisään, ampaisi kala komealla loikalla kiinni papukaija-HD:iin, mutta eihän se tarttunut. No, onneksi isäntä suoritti paikkoheiton ja otti kalan seuraavalla yrityksellä veneessä käymään. Sama toistuikin päivän aikana todella monesti, minä keulahomona sössin kalan toisensa jälkeen, ja Jose joutui paikkaamaan perästä meikäläisen möhläykset. Ainakin neljän tai viiden kalan kanssa kävi sama juttu.

Seuraavat kyydit löytyivät läheisen saaren kupeessa kasvavasta ruohikosta. Asiantuntijalla rysähti ammattitaitoisesti tarjottuun siniseen HD:iin isosti ja todella pirteästi. Tämä kaveri luuli ilmeisesti kirkkaassa vedessä olevansa isommankin lätäkön hopeatorpedo, sen verran vauhdikasta oli meno. Meikäläinen joutui paatin puikkoihin, että saimme etäisyyttä kaislikkoon, sillä sinne tuntui kalalla olevan kova hinku. Lopulta hauki saatiin veneen viereen, vaan siinä touhutessa Josen perukkeesta paukahti leikari rikki, ja tämä pauttiarallaa nelosen kala palasi elementtiinsä ottiperho syvällä kidan uumenissa. Pitää toivoa, että iso perho kidassa ei haittaa menoa liikaa, sillä tämä kaveri todellakin ansaitsisi jatkaa vetistä vaellustaan.

Kolasimme ruohikon loppuun meikäläisen heittäessä ja Josen keskittyessä veneen pitämiseen sopivalla etäisyydellä. Uusia tärppejä ei tutusta ottipaikasta kuitenkaan kuulunut, joten Jose ehdotti uutta kierrosta. Kuulemma jos yksi kala löytyy, niin paikalla on yleensä muitakin. Asiantuntijan arvelut osuivat jälleen kohdalleen, tosin minun pyytöjäni eivät kalat kelpuuttaneet. Josen uuteen siniseen ja varsin hirviömäisen kokoiseen HD:iin sen sijaan tälläsi jälleen varsin tukeva merihauki. Tämän kaverin väsyttely sujui hauelle tyypillisemmin juroessa, ja hetken kädenväännön jälkeen veneeseen saatiin nostettua erittäin tukevassa kunnossa oleva vihertiikeri. Pituutta kalalla oli 82 senttiä, ja Jose arveli sen olevan todennäköisesti uusi hänen uusi perhorekordi. Mies oli ymmärrettävästi tyytyväinen asiantuntijuuteensa, vaikka vaatimattomana kaverina antoi valtaosan kunniasta vieraan mukanaan tuomalle hyvälle onnelle ja harmitteli, kun huonona isäntänä itse otti kalat pois pyörimästä jättäen keulahomon nuolemaan näppejään. Meikäläistä ei kyllä yhtään haitannut, että isompiakin kaloja veneeseen nostettiin. Hyvä vaan, että ammattimies näytti mallia, kun omat kikat eivät purreet.

Asiantuntija reissun komein pötkylä käsissään. Ottipeli lojuu veneen lattialla kuvan alareunassa. Jose oli hankkinut Canoniinsa mahtavan laajakuvalisäkkeen, jonka kanssa kittilinssikin sai aivan uusia ulottuvuuksia. Laajimmalla kulmalla jatke piirtää kuvan reunoille mustat rajat, mutta omaan silmään ne näyttävät jopa välillä ihan hyviltä. Jos ei miellytä, niin helppohan nuo on leikata pois.

Kalan jälkeen olikin hyvä rantautua lähisaaresta löytyneelle loistavalle taukopaikalle, jossa täydellisen sadesuojan tarjonneen männyn alla evästeltiin hetki. Makkara kärysi ja läppä lensi hyvän tovin, mutta lopulta takaisin vesille oli päästävä. Ampaisimme reippaamman siirtymän pitkän lahden perukoille. Täällä vesi oli hieman värjäytyneempää, tosin Porin ruskeista vesistä poiketen väri oli vihertävä. Ensimmäisen kaislikon reunasta löytyi muutama kilon kahden peruspuikkari. Yksi rotevampikin kala kävi seurailemassa sinivalkoista HD:ä, mutta ei katsonut aiheelliseksi ampua kiinni. Tämän jälkeen kalan löytäminen teettikin taas kovasti työtä, kolasimme melkein pari ilman kontakteja. Seuraava satsi kaloja löytyi laajan rakkolevän peittämän matalikon reunalla kasvavasta kaislikosta. Kaloja oli jälleen pienellä alueella useampia, saimmekohan viitisen kalaa tuolta samalta pikku pätkältä. Parhaimmillaan väsyttelimme kahta puikkaria yhtä aikaa. Tuplatärpit ovat aina kivoja, ja yläfemmat läpsähtelivät koleassa kesäillassa.

Allekirjoittanut väsyttää kalaa numero 10 tuplatärpit antaneen kaislikon reunalla. Video Joseph Hollingworth.

Illan päätteeksi ajelimme reilumman siirtymän kasvaneessa aallokossa eräälle asiantuntijan suosittelemalle kapeikon kaislikkoreunalle. Jälleen Jose tunsi omat vetensä, ja saimmekin vielä parit puikkarit mieheen (asiantuntija joutui taas suorittamaan pari paikkoheittoa minun rähmäillessä kalojen kanssa). Lopulta kaartaessamme kohti kotisatamaa ja odottavaa Tampereen junaa pysyimme ynnäämään päivän saldon, joka oli 15 paatissa käynyttä haukea. Koko oli pääasiassa kilon kahden väliin, isoimmiksi jäivät Josen kaksi raavaampaa kalaa. Itse asiantuntijakin piti päivää varsin onnistuneena, ja oli mielissään, kun pystyi näyttämään vieraalle saaristokalastuksen parhaita puolia (asiantuntijan blogista voi käydä lukemassa reissurapsan). Enkä minä voinut millään tavalla tätä analyysiä kiistää.

Josen erittäin toimiva kalavene taukopaikan rannassa männyn alta kuvattuna.

Kaloja siis löytyi hyvin, mutta ei kuitenkaan liian helposti, vaan sekä paikkoja, että perhoja joutui hakemaan. Alkureissusta sininen näytti olevan ylivoimaisesti ottavin väri, mutta loppua kohden omaksi tehopelikseni osoittautui pinkkivalkoinen HD. Jose tosin teki tappavan varmaa työtä sinisellä hirviöllään, vaikka muitakin välissä koitti. Uitto sai myös olla hyvinkin nopeaa, mikä oli selkeä ero totuttuun todella hiljaiseen nykimiseen. Kalat löytyivät yleensä paketeista, yhdessä paikassa oli lähes aina useampi kala, kun ympärillä, aivan saman oloisissa paikoissa oli aivan hiljaista. Tämä on ollut koko kevätkalastuksen kuva, myös Porissa. Kalojen etsiminen on teettänyt työtä, mutta kun ne kerran löytää, on äksöniä luvassa enemmänkin. Erona oli nyt se, että veneellä liikuttaessa on etsiminen todella paljon tehokkaampaa. Myös keskikoko on kalalla ollut koko kevään varsin pientä. Isojakin on väliin mahtunut, mutta kun syssyllä pienemmätkin kalat olivat sellaisia kahden ja puolen kilon merimakkaroita, niin nyt aikaisemmin poissaolollaan loistaneet kilopuikkarit ovat muodostaneet pääosan saaliista paikasta riippumatta. Tiedä sitten mikä tämänkin takan on.

Saaristoiskusta jäi kuitenkin erittäin hyvä fiilis. Kaloja etsittiin ja saatiin. Lisäksi kirkkaassa vedessä oli kutkuttavaa seurata perhon kulkua, kun hetkenä minä hyvänsä ympäröivästä vihreydestä saattoi ampua vihainen torpedo tappotarkoituksissa kiinni perhoon. Ennen kaikkea huippureissun takasi kuitenkin erinomaisen leppoisa ja asiantunteva kippari, hattu päästä ja iso kumarrus Joselle. Päivän päätteeksi sovimme, että tämä reissu ei todellakaan jää viimeiseksi. Syksylle on jo suunnitteilla uusia kierroksia saaristomeren helmaan, ja sitä odotellessa kutsuin Josen käymään tällä Pirkanmaan koskilla. Eikä tämä kutsu ollut todellakaan vain kohteliaisuusmielessä heitetty.

Loistava reissu, Lihis suosittelee! Kuva Joseph Hollingworth.

Kevään haukitsembalot jatkuivat reilu viikko takaperin perjantaina 14.5., kun suuntasimme jälleen Jarin ja Timon kanssa Poriin etsimään vihernieriöitä. Uhosin viime keikan jälkeen toimittavani saalikuvia, ja saatiinhan niitä. Helppoa se ei tosin ollut, mutta lopulta ahkera piiskaaminen palkittiin.

Aloitimme kalastuksen jälleen tutulta lahdukalta Kokemäenjoen suualueella. Tällä kertaa keli suosi haukimiestä ja lämpötila hipoi hellelukemia. Veden lämpökin oli matalassa noussut jo tuonne viidentoista  asteen tuntumaan, joten toiveet aktiivisen kalan löytämisestä olivat vireillä. Nilkkasyvyiset rantalahdet olivat aivan käsittämättömän täynnä kutulahnaa. Pelipaikoille kahlatessa pystyi sameassakin vedessä seurailemaan monikiloisten lituskojen säntäilyä. Tuli mieleen, että näitäkin voisi olla mielenkiintoista onkia vitosen vavalla ja nymfeillä tai liitseillä. Tiedä sitten, olisiko kesken kutupuuhien sapuska kuitenkaan maistunut. Mutta haukia täältä tultiin etsimään, joten tuumasta toimeen. Hajaannuimme ympäri lahtea ja aloimme piiskaamaan ruohikkojen ympäristöä. Hauet eivät kuitenkaan tuntuneet tällä kertaa olevan ruokajonossa, sillä tarmokkaasta heittämisestä huolimatta tuloksena oli vain yksi Jarilla valkoisessa HD:ssä kiinni ollut kala. Poljimme lahdella pari tuntia, mutta kun kaloja ei alkanut kuulua, päätimme vaihtaa paikkaa.

Reissua varten sidottuja Hollow Deceivereitä tuulessa.

Navigaattorin ohjastamina lähdimme hakeutumaan Pihlavanlahden toiselle puolelle tutkimaan uusia paikkoja. Pikkuteitä risteillessä meinasi välillä usko loppua, mutta lopulta löysimme itsemme sopivasta niemenkärjestä. Lahnoja pyöri täälläkin, mutta hauista ei kuulunut mitään. Lisäksi pohja oli huomattavasti mutaisempi ja upottavampi kuin lähempänä joen suuta, joten kahlaaminenkin alkoi olla melko tuskaista. Aurinko porotti ja hiki virtasi. Päädyimme pienelle saarelle pitämään taukoa, ottamaan aurinkoa ja pitämään taktiikkapalaveria. Ehdottelin siirtymistä tutuille ottimestoille siltojen kupeeseen, jotka ovat toimineet aiemmin niin keväällä kuin syksylläkin. Aikaisemmilla visiiteillä syksyllä paikka on kalastettavissa kunnolla vain renkaasta. Niinpä pojat eivät olleet kovin innostuneita ajatuksesta, mutta päätimme kuitenkin käydä katsastamassa paikat matkalla muille vesille. Tämä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi.

Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa olla kesä, kesä.

Keväällä, ennen kuin lumpeet ja kaisla täyttävät lahden, on alue helposti kahlaavan kalastettavissakin. Itse virittelin kuitenkin renkaan ja lähdin koluamaan tuttuja karikon reunan kaislikoita. Ensimmäinen hauki paukautti kiinni ihan alkupäästä, josta yleensä kalaa on löytynyt vähän kehnommin. Puikkari oli todella pieni, tuskin edes 40 senttinen, mutta fiilis oli hyvä. Tili aukaistu, ja jos kalaa löytyi jo näiltä C-luokan paikoilta, olisi parista parhaasta pohjukasta odotettavissa hyviä tuloksia. Pari vihaista tärppiä sainkin, ja käytin vielä yhtä, noin kiloista kutenutta kalaa renkaassa. Sitten aloin kuuntelemaan lähilahdesta kuuluvia kiljahduksia. Jari oli lähtenyt  matalaan mutalahteen kahlailemaan ja löytänyt varsinaisen hotspotin. Hauet olivat aivan matalassa kaislojen sisällä kutupuuhissa, mutta koko lahti oli täynnä joko kutenutta, tai kutua odottavaa kalaa. Rannassa oli jatkuva kutumekastus käynnissä, vähän syvemmällä posahti aina välillä komeasti, kun hauet iskivät valtavina lauttoina paikalla pyöriviin pikkusalakoihin kiinni. Heittosektori oli lahdessa kahlatessa 360 astetta, ja joka puolella oli mahdollisuus tiukkaan tärppiin. Kun salakat alkoivat hyppiä pakoon perhon kohdilla, osasi aina ottaa vähän tiukemman otteen vavasta, sillä hauki oli seuraamassa perhoa. Paras meininki oli heti aluksi, kun Jari ja Timppa paiskoivat lahdessa, eikä vettä oltu vielä poljettu mutavelliksi. Kalaa oli paljon, pojilla oli paritkin tuplatärpit. Koko oli merihaueksi ehkä vähän pettymys, pääasiassa sellaista kilon tai kahden puikkaria. Isoimman, reilun kolmosen kalan otti jälleen Timo. Miehellä tuntuu olevan uskomaton taito kaivaa aina ne reissun isoimmat kalat, kun kokeneemmat vierellä nyhtävät tyhjää. Selkeä luontaisen kalamiehen vaisto, sillä hänen perhokalastusura on toistaiseksi lyhyt (innostuksesta päätellen siitä tulee vielä pitkä), mutta hyvin menestyksekäs. Nämäkin taisivat olla Timon ensimmäisiä perhohaukia.

 Laitetaan nyt niitä saaliskuvia, kun kerta luvattiin. Tässä tuplatärpin tuloksia. Illalla Senbomin grillissä tirisi hauki.

Haukimestari Timppa ja isompia lahdesta löytyneitä kölliköitä. 

Itse renkailin vielä hetken, ja pääsin pippaloihin vasta, kun paras otti oli jo hieman hiipunut. Siinäkin meni vielä säädellessä hetki, kun räpsin kameralla niitä luvattuja saaliskuvia. Lopulta heitin illan päätteeksi pienen kierroksen lahdella. Koska kalat olivat varsin aktiivisia, oli pakko koittaa foamislideriä, johon malli olin saanut Location X –tarpoonintylytysvideolta. Eipä pelannut ei, mutta heti kun pistin tutun valkopinkin-HD:n, torppasi tomera hauki kiinni. Kokoa ei ollut merihaueksi mitenkään mainittavasti, mutta puhtia senkin edestä, ja kala antoikin paljon paremmat kyydit kuin moni isompi lajitoverinsa. Pojat olivat jo saaneet pyyntihimonsa väsyteltyä, ja odottelivat rannassa, joten tähän kalaan oli hyvä päättää reissu. Yhteensä saimme tästä samasta, noin sata metriä pitkästä lahdesta viitisentoista kalaa. Perhoista pelasivat parhaiten papukaija-HD ja Jarille sitomani valkopinkki-CFD, joka oli session päätteeksi melko rankassa kunnossa. Kalan koko oli tosiaan pienehköä, missä lienee isommat luuranneet. Mutta tunnelma oli silti mahtava, kun Ahti oli lopulta palkinnut ahkerat kalamiehet.

Taivastupla. Vas. Pojat polkevat mutaa ottilahdessa. Oik. Isäntä itse väsytyksen lumoissa. Kuva: Jari Senbom

Pieni mutta pippurinen. Kuva: Jari Senbom

Viime viikonloppu menikin sitten kalastuksellisesti täysin sivu suun. Minun oli tarkoitus lähteä Turun suuntaan haukiongelle, mutta kutsujan yllättävän työkiireen takia reissua jouduttiin siirtämään kesäkuulle. Jari oli kiireinen Siuronkoskella järjestämiensä kalastuskisojen parissa, enkä muitakaan kontakteja saanut houkuteltua kalalle. Yksin olen pahuksen laiska lähtemään, ja niin koko viikonloppu jäi välistä. Tulevana perjantaina on kuitenkin pakko lähteä, sai ketään mukaan tahi ei. Koskillakin alkaa pikkuhiljaa olemaan kausi käynnissä, mutta luulen, että haukihommiksi tämä vielä menee. Pintavedet lienevät helteissä kovasti lämmenneet, mutta nettiraportit kertovat vielä varsin hyvistä saaliista, joten on se lähdettävä koittamaan. Siispä jatkoa seuraa.

Ennen kaikkea muistakaa, että kesä on viimein täällä! Toivokaamme sopivasti sateita ja auringonpilkahduksia, vesiperhoshätsinkejä ja kaislikkomulahduksia, hopeakylkien välähdyksiä kiven huopeissa.

Summertime,
And the livin’ is easy
Fish are jumpin’
And the cotton is high

Viimein koitti odotettu perjantai ja isku Poriin. Lähtö jälleen venähti, ja pääsin ampaisemaan matkaan vasta yhden maissa.  Porin tiellä odotti sitten Tampere-Pori super-suurpujottelu (Jukkikselle kiitokset tämän termin lanseeramisesta), sillä kauniin perjantai-iltapäivän kunniaksi kaikki seutukunnan rekkamiehet olivat päättäneet lähteä ajelulle, eivätkä henkilöautokuskit ilmeisesti olleet huomanneet talvirajoitusten jo päättyneen. Melko tuskastuttavaa köröttää kahdeksaa kymppiä satasen alueella, kun kalavedet siintävät silmissä ja kello tikittää.

Lopulta pääsin parin tunnin köröttämisen jälkeen perille. Se tarkoitti tällä kertaa jo viime reissulla tiedusteltua matalaa lahtialuetta. Alue on kahlaavaan hauenkalastajan unelma. Matalaa reisisyvyistä matalikkoa kilometreittäin, varsin kiinteä savinen pohja ja lukematon määrä laikuittain kasvavia ruoholäikkiä, eli kalastettavaa alueella riittää valtavasti. Viime iskulla kaloja ei löytynyt, mutta alue vaikutti todella hyvältä kevätpaikalta. Vesi oli lämmennyt jo lähes kymmenasteiseksi ja kelikin oli lupaava, lämmin, mutta hieman pilvinen, joten odotukset olivat korkealla. Vielä kun kaislikon läpi kahlatessa pelottelin useammankin kalan, tuli ensimmäinen puoli tuntia tahkottua todella tarkasti. Hauen kalastus on kuitenkin siitä erikoinen laji, että jos ei tapahtumia ala heti kuulumaan, keskittyminen raukeaa ja epätoivo hiipii puseroon. Olen aina ihmetellyt, kuinka lohta tai meritaimenta jaksaa heittää päivätolkulla ilman tietoakaan kaloista, mutta hauestaessa levottomuus valtaa mielen jo muutaman tärpittömän hetken jälkeen. No, kai se kalojen suurempi määrä haukea hakiessa selittää osan, mutta toisaalta välillä Repparilla lohta pinturoidessa nousuja on enemmän kuin normihaukipäivänä tapahtumia. Silti sitä vain jotenkin jaksaa niinä hiljaisempinakin päivinä paremmin. Mene ja tiedä, tai go figure, kuten tuolla isossa maailmassa sanoisivat.

Maisemakuvaa hauenkalastajan Eldoradosta. Kalastettavaa alueella riittää, ja kaikki tässä nähtävä on kahlattavissa.

Heittelin siis ruovikkopätkän reunaa puolihuolimattomasti, kun yllättäen stripatessa siimassa tuntui painoa. Kala oli käynyt imaisemassa papukaija-HD:n kitusiinsa vähän pidemmällä vetojen väliin jääneellä paussilla. Peruskarkea noin kolmen kilon merihauki väsähti varsin pikaisesti, ja pääsin kaivelemaan koukkua kidasta. Operaatio ei ollut kovin helppo reisisyvyisessä vedessä ilman minkäänlaista kiinteää alustaa. Pääsin testaamaan pk.netistä nimimerkki Jupackolta ostamiani kidanavaajia, jotka toimivatkin varsin hyvin. Kala ei vain tykännyt hamppilääkärin yrityksistä saada suu auki, ja ravisteli itsensä irti avaajista. Lopulta sain suonipihdit tungettua suuhun, otteen koukusta ja vapautettua kalan. Kuvia ei ikävä kyllä keskellä lahtea ollut mitään mahdollisuuksia ottaa, järkkäri kun oli tukevasti repussa.

Kala palautti uskon tekemiseen, ja seuraavan ruokotilkun reunaa tulikin heitettyä varsin tarkasti. Jo muutaman heiton päästä aivan uiton loppumetreillä tuntui pieni tärppi ja perhon perään ilmestyivät pyörteet. Kymmenkunta heittoa lisää, ja perhoa vietiin. Tällä kertaa kyseessä oli vähän harteikkaampi, noin vitosen mamma. Tai ainakin kaverin maha pullotti kivasti, tosin en enää päivän päätteeksi ollut varma, oliko se kudusta vai vastasyödystä lahna-ateriasta (tästä tarkemmin myöhemmin). Irrotuksen ja hatunnoston jälkeen päätin vielä viskata saman ruovikon toiseen päähän, ja kas, heti ensiheitolla vesi kuohahti vihaisesti ja edellistä puolet pienempi krokotiili pääsi käteltäväksi. Alkoi jo vähän naurattamaan, että näinkö helppoa tämä oikeasti on? Vielä kun noin vartin päästä pääsin irroittamaan seuraavan peruskarkean kolmekiloisen samasta papukaija-HD:stä, aloin tuntemaan itseni ihan kunnon haukimieheksi, röyhistelin rintakehää ja suunnittelin soittoja eri tiedotusvälineisiin rehvastellakseni kymmenien kalojen päiväsaaliillani.

Tätähän ei hyvällä piireissä katseltu, vaan palautus maan pinnalle oli kova ja karu: ei tärpin tärppiä, nykyn nykyä enää tämän viimeisen kalan jälkeen. Poljin matalikossa parin kilometrin ja viiden tunnin kiepin. Taukoja sain pidettyä vain muutaman kiven kohdalla, jolloin pystyin laskemaan hetkeksi repun, juomaan tilkan vissyä ja vaihtamaan perhoa. Vaan mikään ei tunnut kelpaavan, eivät uudet, eivätkä vanhat temput. Sessiosta tuli lopulta varmasti rankin hauenkalastusrupeama ikinä. Vaikka jalka ei nilkkaa myöten mutaan uponnutkaan, joutui voimaa sen nostamiseen käyttämään hieman enemmän, ja reisisyvyinen vesi lisäsi vastusta. Kun samalla heitin koko ajan, olin autolle kahdeksan jälkeen raahautuessani todella puhki. Kahlatessani rantalahdukoiden läpi huomasin kaikista perimmäisessä olevan jotain meneillään. Lahden pinta kiehui pyrstöjen vipattaessa ilmassa. Ensin arvelin, että vihernieriät ne siellä olivat lemmentöissä, ja ehkäpä ne kaikki kalat olivat kadonneet tänne. Mutta tovin toimintaa seurattuani näin muutaman pyrstön sen verran läheltä, että pystyin luokittamaan kalat särjensukuisiksi. Sen tarkempaan lajintunnistukseen eivät rahkeet riittäneet, ehkäpä lahnoja, ehkäpä jotain muita. Mutta paljon niitä joka tapauksessa oli.

Tämä laittoi miettimään. Parin saamani hauen vatsat pullottivat varsin komeasti. Arvelin ensin niiden olevan kutemattomia mammoja, mutta jälkeenpäin mietittynä pullotus oli etuvatsassa, varsin samaan tapaan kuin edellisessä postissa retostelemallani viime syksyn rekordikrokotiilillä. Se yksilö oli laiduntamassa nimenomaan valtavassa lahnaparvessa. Ehkäpä nyt saamani kaverit olivat jo hoitaneet petipuuhat ja olivat sijoittuneet saksalaisten sukellusveneiden toisessa maailmansodassa käyttämää taktiikkaa mukaillen saaliin todennäköisimmän uintireitin varrelle kuin susilauma ikään, ja iskivät herkkupalojen kimppuun lituskojen siirtyessä kutupaikoilleen? Huitelihan veden lämpökin jo kymmenen asteen tienoolla, jolloin kutu voisi olla jo ohi. Kun en yhtään yksilö avannut, niin tämä jäi spekuloinnin tasolle. Alue oli kuitenkin valtava, ja luulisi siellä olevan enemmänkin haukia helpon aterian perässä. En kuitenkaan saanut mitään elonmerkkiä muualta. Siihen saattoi olla syynä myös se, että väsyneenä ja tuskastuneena en ehkä malttanut enää kalastaa tarpeeksi tarkasti tai uittaa riittävän hitaasti. Viileässä vedessä kalat tuntuivat kuitenkin selkeästi tarvitsevan varsin tarkkaa kampaamista, jotta ne sai ottamaan perhoon.

Papukaija-HD ja hyvin palvellut puruperuke. Piireissä vähän oltiin sitä mieltä, ettei tuo väri ole papukaijaa nähnytkään, mutta minulle kaikki kelta-viher-punaiset, ja erityisesti fluoriväriset, hässäkät ovat aina olleet papukaijoja. Oli mikä oli, niin tehokas väritys tuo ainakin on, nytkin kaikki tapahtumat tulivat tähän samaan yksilöön.

Paljon jäi siis vielä pohdittavaa ja parannettavaa. Kauden avauskalat tuli kuitenkin otettua, ja sessio olikin paitsi raskas, myös hyvin antoisa. Peliajat ovat selkeästi käsillä. Jarikin oli Torniossa käydessään pyörähtänyt tutulla matalalla kutulahdella, ja näky oli ollut hurja. Pikku lampareessa oli pyörinyt kymmenkunta mammaa valtava parvi kolleja kimpussaan. Perhot eivät luonnollisesti paljon kiinnostaneet, yhden kolmen kilon kalan oli kuulemma ylös saanut. Kausi on kuitenkin päällä koko rannikkoalueella, nyt pitää vain takoa, kun rauta on kuumaa. Tulevana viikonloppuna pitääkin ottaa uusi visiitti Porin suunnalle, ja onpa viime postin kommenttiraidan innoittamana suunniteltu myös vierailua tuonne Turun saariston suuntaan. Joten raportit jatkuvat, ehkäpä ensi kerralla saadaan näytille saaliskuviakin.

Tämä poikkeuksellisen havainnon tein tuossa eilen illalla, kun jatkoin harjoitteita epoksipäisten haukiperhojen kanssa. Nyt sain aikaan jo huomattavasti parempia ja helpommin heitettäviä heduja, näitä kehtaa jo hauille esitelläkin. Materiaalitkin tosin perhoissa olivat ehkä päiden vääntämisen kannalta helpompia, mukavasti kiharia luonnonkuituja. Punamustassa ihmeessä, jota jo aiemmin esittelin, materiaali on kettua. Uusi vihreä hässäkkä on tehty jostain tuntemattomasta, jo muutama vuosi sitten Perhomessujen alelaarista löytyneestä karvasta. Tämänkertaisessa sidontasessiossa oli muutenkin suosiossa vähän luonnollisemmat värit, kun tein Jarille vielä toiveiden mukaisen täysin valkoisen HD:n. Se onnistuikin varsin mukavasti.

PuMu hässäkkä ennen epoxy –käsittelyä.

 Ja jälkeen, kyllä ne silmät näyttävät hyviltä haukiperhossa.

Vähän luonnollisemman väristä välillä. Paino sanalla vähän. Ostin messusunnuntaina Sportia-Pekan aleilla käydessäni uuden erän vihreitä schlappeneita, ja tässä pussissa on nyt todellakin pitkiä sulkia. Tulee melkoisen komeita mörssäreitä näistä.

 Tilaustyönä sidottu täysvalkoinen HD ennen suihkussa käyntiä. Ei ollenkaan hassumman oloinen peli.

Kalastuksen osalta kausi on startannut rauhallisesti. Olin vielä vapunaattona Haihunkoskella ottamassa toutaimia vastaan. Paikallisia Viialan perhokalastajien jäseniä käyskenteli uudella ja hienolla heittolaiturilla, ja osasivat kertoa, että keskiviikkona vesi oli jo ollut 7,3 astetta, mutta yksi kylmä päivä välissä oli tiputtanut sen alle seiskaan. Perjantain aikana vesi lämpeni tasaisesti. Kun minä jouduin lähtemään kuuden aikoihin vapun viettoon, oli se noussut taas 7,5 asteeseen. Mutta sepä ei toutskalle riittänyt, vaan kahdeksan astetta pitäisi olla, joten kaloja ei joessa ollut. Nyt kylmät yöt ja muutama sateinen päivä viikon aikana ovat pitäneet nousun muutenkin rauhallisena. Jari ja Timppa kävivät sunnuntaina koskella, mutta hiljaista oli ollut. Omalla kohdalla vapunvietto äityi melkoisesti suunniteltua pidemmäksi, joten aaton jälkeen en ole päässyt koskella käymään. Nyt sieltä nettitietojen mukaan on kuitenkin jo jonnin verran kalaa saatu, mutta mitään megaryntäystä ei tänä vuonna ilmeisesti nähdä. Erästä kosken rannalla kuulemaani sanontaa mukaillen: toutaimen nousu on kuin ripulin lääkitseminen pieremällä, eli helvetin tarkkaa touhua (alkuperäisessä anekdootissa puhutaan krapulan lääkitsemisestä kaljalla, mikä sekin on varsin osuvaa).

Haihunkoski 30.4.2010. Vettä piisasi varsin runsaasti, mutta oli se ihan kalastettavalle tasolle jo laskenut. Vasemmassa laidassa uusi, hieno ja parhaille toutainpaikoille rakennettu heittolaituri.

No, nyt viikonloppuna on lähdettävä tilannetta korjaamaan. Hakkiperhoja sitoneena ja netistä muiden saamien kölliköiden kuvia katselleena olen päätynyt suunnitelmissani pieneen perjantai-iskuun Porin suuntaan. Kauden pitäisi olla parhaimmillaan, ja onhan tuo Suomen ensimmäinen kansainvälinen haukiturneekin,  Kvarken International Pike Fly Fishing Tournament 2010, siirretty Raippaluodosta tuonne Merikarvian mestoille. Eli ei pitäisi ihan kehno ottiaika olla. Sunnuntaina on sitten äitien päivä, ja kas, kun rakas äitini sattuu asumaan Viialassa. Siinä sivussa tulee ehkä sitten käytyä koskellakin.  Raporttia tapahtumista seuraa.

Viime syksyn ennätys 107cm, ja samalla henkilökohtainen haukirekordi. Tähän lähdetään hakemaan perjantaina parannusta.

Viimein se osui minunkin kohdalle! Kymmenen vuotta joka kevät sitä on haettu, ja lopulta sitkeä yritys palkittiin. Nimittäin tänä vuonna nalli napsahti kohdalleen, ja kas, Perhomessujen suurarvonasta tuli voitto. Ei sentään pääpalkintoa, mutta jotain kuitenkin. Paketti sisälsi Ilkka Jukaraisen Outo kala –tarinakokoelman ja Wästikiven hiomakivisetin. Varsin hieno voitto siis, kalastuslukemista ei koskaan ole liikaa, ja keittiöveitset suorastaan vaativat teroittamista, mihin iso hiomakivi on omiaan. Pienemmällä voikin sitten teroittaa koukut kovaan iskuun.

 Viimein se osui kohdalle! Vähän lukemista ja apuvälineitä hiontaan.

Ja koukkujahan on syytä alkaa teroittamaan. Toutainkausi on aivan käsillä, viimeisimmät tiedot Haihulta osasivat kertoa, että vesi on jo yli seitsemän asteista ja turbosärjillä kuonot osoittavat vahvasti kohti koskea. Niinpä huomenna aloitan vapun juhlinnan virtaveden äärellä. Nousun alku on yleensä ollut sitä kaikista kuuminta aikaa, kalaa on eniten liikkeellä. Tänä vuonna keli ei tosin näytä niin mahdottoman lämpimältä, joten kausi voi kestääkin yli kaksi päivää. Mutta riskeerata ei voi, joten nyt se on mentävä, kun kala on nousussa. Perhopenkistä onkin viuhunut toutskaperhoja kiihtyvällä tahdilla. Olen kehitellyt tuttujen ottipelien, kuten liitsien rinnalle muutamia uusia malleja. Tein pk.netin artikkelin innoittamana pari bucktailista väsättyä Deceiveriä testiin. Lisäksi väänsin useammpia craft fur –hässäköitä. Ne hakevat vielä muotoansa, mutta lopulta olen löytänyt ehkä toimivimman ratkaisun. Kutosen koukulle vedetään tuplalyijyt, ja siihen sidon siiven samaan tyyliin kuin tinseliin, eli useassa nipussa pitkin runkoa. Kuvia ikävä kyllä on vain kehitysversioista. Lisäksi olen lutrannut messuviikonloppuna Sportia-Pekasta hankitulla viiden minuutin epoksilla. Haukiperhoihin saa kyllä todella nätit päät, kunhan vähän vielä reenaa. Ensimmäisistä versioista tuli hieman isoja, ja myös sameita, vaikka sytkällä liimaa kovasti lämmittelinkin. No, reenaamallahan sen oppii, ei vaan ehdi kaikelta toutaimen väsyttelyltä lähiaikoina harjoittelemaan!

 Kellertävä epoksipäinen CF-hässäkkä. Epoksipää ilman silmiä on kuin taimen ilman pilkkuja, kovin vajaan oloinen. Ei vain ollut tarpeeksi pieniä silmiä, pelkkiä haukiperhokoon mollukoita. Tässä versiossa ei myöskään ole runkoa, eikä siis painotustakaan.

 Oranssi CF. Sitkeästi vielä pitää testata näitä circle hookeja, jos ne vaikka jossain olosuhteissa saisi toimimaan. Ainakin kylkiosumien pitäisi vähentyä.

Melko raikkaan värinen Deceiver. Nämä maistuvat hauelle, toutskaversioista piti tehdä vain hieman pienempiä.

Ensimmäinen epoksitesti. Vähän turhan iso päästä tuli, voi olla melko hankala heitettävä. Jarin kaveri kehuskeli kalastavansa toutaimia viisitoista senttisillä vaapuilla, joten ehkäpä tätä voisi koittaa myös turbosärjille syöttää.

Virallinen kevään alku, eli Perhomessut on käyty jälleen raidaamassa. Pitkään Tesoman jäähallissa järjestetyt ostosbakkanaalit oli siirretty nyt Ylöjärven liikuntahallin tiloihin. Messut ovat saavuttaneet Suomen mittakaavassa maksimaalisen kokonsa  jo hyvän aikaa sitten, ja näytteílleasettajien määrä ei ole vaihdellut viime vuosina kovinkaan merkittävästi suuntaan tai toiseen. Niinpä uudet tilat eivät olleet sinänsä isommat. Käytössä oli edelleen kaksi hallia, joista toinen oli kahteen osaan jakautunut.  Markkinapuolella oli kauppojen kojut, toisen heittoaltaan viereen oli kasattu testivapoja ja toinen puoli oli tapahtuma-alue, jossa oli sidontapöydät sun muut. Täällä pidettiin myös heittonäytökset, joista pääsinkin paria seuraamaan. Antti Guttorm veti muutaman siivun, ja Scott Mackenzien näytöstä tuli myös seurattua.

Muuta ohjelmaa löytyi tuttuun tapaan. Heittonäytöksistä oli tasatunnein, mutta yhtään yleisöluentoa ei lauantaina  ainakaan meidän paikalla ollessa taidettu järjestää, mikä on sääli, sillä Charles Jardinen höpinät järvikalastuksesta olivat viime vuonna erittäin mielenkiintoista kuultavaa. Pääsin kuitenkin jälleen kättelemään Huopeen miesten lempilohiäijää, eli Henrik Mortensenia. Keskustelimme ihan mielenkiintoisia pinturikalastuksesta, tulipa muutama hyvä vinkkikin. Henrikin mielestä joka joella on oma parhaiten toimiva tehovärinsä. Esimerkkeinä mainitsi, että Gaulalla toimivat vihreät pinturit, kun taas Repparilla hänellä ovat valkoiset olleet parhaita. Ideamylly lähti pyörimään välittömästi, ja ensi kesänä Repparilla tarvinne uitella vaalearunkoista Pomperoa harmaalla häkilällä.

Scott Mackenzie vetää heittonäytöstä. Kuvat ovat kamalia, kittilinssin valovoima ei oikein riittänyt hallin valoissa. Pahoittelen.

Toinen heittoallas oli huippulisäys, ja vapojen hetkuttelu oli entistä helpompaa. Itse testailin hieman Temple Fork Outfitterssin paljon kehuttuja vapoja. Kuutosluokan streamer- ja lohipinturivapaa olen himoinnut jo hyvän aikaa, joten kyseistä luokkaa tuli testailtua. Finesse oli hieno vapa, mutta vähän turhankin löysä meikäläisen rempovalle heittotyylille. TiCr olikin jo paljon paremmin käteen sopiva, ja vaikutti varsin mukavalta kompromissilta jäykkyyden ja keveyden suhteen. Pari hunttia näin hyvästä vavasta ei ole paha hinta. Myös Vissun GTFourfouria heiluttelin, ja tykkäsin vavasta todella paljon. Messualessa olisi saanut 199€, mutta kun budjettiin sain riivittyä kasaan vajaan satasen myymällä vanhoja kahluutakkeja ja DVD:tä, niin minkäs teet.

Markkinatunnelmaa messuhallista.

Lisää messumeininkiä, etualalla Eumerin iso osasto.

Tärkeimmät messuostokset sain kuitenkin suoritettua. Kahluukengiksi löytyi Visionin Flywaterit kuudella kympillä. Tämä olikin ykköshankinta, sillä vanhat kengät ovat todellakin kulutettu loppuun. Kerrankin voin sanoa, että todella tarvitsin jotain perhokalastusostosta, enkä vain halunnut jotain melkein tarpeellista tavaraa. Lisäksi löytyi pomperosatula ja muutama koukkupaketti. Aika tosiaan loppui vähän kesken, tosin budjettiakaan ei enää paljon ollut käytettävissä. Vähän laihanlaiseksi noin tarvikepuolella jäi tämän vuoden keikka, mutta muuten messuilla oli taas erittäin mukava käydä. Yksi asia vain jäi harmittamaa: en muistanut vieläkään Henrikiltä kysyä, että kuinka monta ottoa siihen kolmannen DVD:n, eli Cracking the Coden, alkujuontoon oikein tarvittiin! Jo toinen vuosi peräjälkeen, kun Samuli on tämän tehtävän minulle antanut, mutta niin vaan taas kävi. Pitää herra Tursaan itse tulla suorittamaan tämä uroteko ensi vuonna.

Tämän vuoden messuostokset eivät olleet mitenkään valtavat, mutta sitäkin tarpeellisemmat.

Uudet Vissut ja huolella käytetyt Simmsit. Uhosin siirtyväni kumiaikaan seuraavalla kahluukenkäostoksellani, mutta noita huopia vain saa nyt niin vastustamattoman halvalla, kun ovat poistumassa valikoimista, kuulemma.

Thumbs up, mister Mortensen! Olihan se fanikuva pakko päästä nappaamaan. Lupsakka kaveri Henrikki kyllä on, jaksaa dorkien fanipoikienkin kanssa jauhaa. Joskus pitäis päästä ölppöselle herran kanssa, voisi kuulla hyvää legendaa. Kuva Jari Senbom.

Nyt on kevään ensimmäinen haukireissu takanapäin. Saalis jäi kalojen osalta varsin vaatimattomaksi, mitään emme saaneet. Mutta ulkoilua ja kuntoilua tuli senkin edestä.

Paukautimme sunnuntaina Poriin Jarin kanssa toiveina löytää jo kutupaikoille siirtyileviä haukia. Jari oli käynyt parina edeltävänä viikonloppuna jo paikkoja katsastamassa, mutta silloin jäät estivät tehokkaan kalastuksen. Nyt vesi aaltoili kuitenkin melko navakassa tuulessa jäästä vapaana joitain suojaisempia paikkoja lukuun ottamatta. Muuten keli oli kyllä kohdallaan, mennessä räntää niskaan viskonut sadealue loppui kuin veitsellä leikaten juuri rannikon kohdalla. Iltapäivän nautimmekin todella kauniista kevätsäästä. Kalastus aloitettiin vielä käymättömillä, mutta kartasta bongatuilla paikoilla ihan Kokemäenjoen suistoalueen tuntumassa. Varsin potentiaalisen oloista kutulahtea ja matalaa ruovikkoa alueelta löytyikin. Varmasti erittäin mielenkiintoinen paikka kalastaa, jos tähän myöhemmin keväällä kalat saapuvat kudulle. Nyt matalat lahdukat olivat kuitenkin tyhjiä. Vesi oli pariasteista, joten tässä saattoi hyvinkin olla syy kalojen poissaololle. Kolmikalaturnajaisten (kulttuurivalveutuneempi lukija huomaa tässä klassikkoviittauksen Harry Potter –kirjasarjaan) ensimmäinen laji oteltiin täällä, kun könysimme takaisin autolle. Onnistuimme valitsemaan sen kaikkein leveimmän ja tiheimmän kohdan kolme metriä korkeaa kaislikkoa. Viidenkymmenen metrin matkaan meni melkein kymmenen minuutta, ja lämmin tuli. Machetelle olisi ollut käyttöä. Kelluntarenkaan kantaminen ei ainakaan helpottanut asiaa.

Seuraava laji, pituuskahlaus, oteltiin toisella karttabongatulla paikalla. Lupaavan oloinen kaislikko päättyikin yllättäen matalaan hiekkabiitsiin. Vesi oli matalassa lämpimämpää, neliasteista. Mutta matalaa myös riitti. Kahlasimme lähemmäs viisisataa metriä rannasta polvisyvyisessä vedessä ennen kuin täysin yllättäen pohja hävisi jalkojen alta. Muutaman askeleen matkalla vesi syveni kainaloihin asti, ja kartan mukaan jatkoi tippumistaan aina tuonne viiteen metriin asti. Koitimme penkan reunaa hieman heitellä, mutta karu hiekkapohja ei antanut hyviä viboja haukien paikallaolosta. Niinpä edessä oli takaisin kahluu.

Fishermanporn. Kahluuhousut ovat sentään vielä jalassa, tosin hikisten kahluusessioiden jälkeen nekin teki mieli riipiä välillä pois. Kuvaja Jari Senbom.

Tämän jälkeen suuntasimme parille siltapaikalle. Ensimmäinen ei ollut aiemmin tuttu minulle, mutta Jari oli käynyt siinä edellisenä viikonloppuna viskomassa. Salmi oli jälleen onnettoman matala, mutta sen keskelle oli kaivettu syvä laivauoma. Uoman ruoppaus upponaruilla ei kuitenkaan innostanut, joten vaihdoimme paikkaa jälleen ripeässä tahdissa. Ehkä ne synkät olisi pitänyt vain ottaa käyttöön, sillä virvelimiehet sillankupeessa tykittivät syvää uomaa isoilla jigeillä. Kuulemma oli viimeksikin ollut samanlaisia sankareita paikalla. Ehkäpä hauet juuri parhaillaan liikkuivat uomaa pitkin kohti lahdenperukoiden kutualueita, ken tietää?

Toinen silta oli tuttu jo viime vuoden käynneiltä. Minulla on siellä varma paikka, karin kupeesta löytyvä melko syvä ruovikko. Siitä oli jokaisella aikaisemmalla kalastuskerralla löytynyt haukia , niin keväällä kuin syksylläkin. Nyt tältäkin ottipaikalta tuli vedettyä ämpee. Kalat eivät todellakaan olleet tyypillisillä paikoillaan.

Päätimme pamauttaa vielä illaksi vähän kauempana sijaitseville pelipaikoille. Olimme syksyllä jo bonganneet varsin toimivan näköisen sisälahden, joka oli kapealla uomalla yhteydessä mereen. Erittäin potentiaalisen oloinen kutulahti, josta tuli mieleen elävästi Samulin kanssa 2007 suoritetut seikkailut Hailuodon sisäsalmilla. Myös pohjan rakenne oli yhteneväinen. Kolmikalaturnauksen päätöslaji käytiinkin mutakahlauksen muodossa pohjaa polkien. Koivet upposivat heti polvia myöten, ja kun vähän aikaa paikallaan heiteltyään yritti lähteä liikkeelle, huomasi mutaan uponneensa jo reisiin saakka. Liikkeelle lähtö oli melkoisen hankalaa. Ehkä pitäisi kehittää jotkut lumikenkien tyyppiset mutakengät, joilla paino jakaantuisi laajemmalle alueelle ja mies pysyisi paremmin mudan pinnalla. Tummavetinen lahti oli kuitenkin nauttinut aurinkoa huomattavasti aukeampia paikkoja enemmän, ja vesi olikin jo kuusi asteista. Kävimme heittämässä myös itse kanavassa. Paikallinen isäntä tuli samaan aikaan kokemaan rannassa ollutta katiskaansa. Kalaa oli jo kuulemma liikenteessä, haukia, lahnoja ja ahvenia oli katiskasta sille keväälle löytynyt. Kehuskeli joskus aiemmin heti jäiden lähdön jälkeen heittäneensä verkot poikki kymmenisen metriä leveästä salmesta ja saaneensa 16 haukea kertakokemalla. Kas kun ei päälle vielä ihmetellyt, miten haukikannat ovat niin huonossa kunnossa. No, kalaa kuitenkin oli selkeästi liikkeellä, mutta mutapohja ei innostanut isompaan kalastusrupeamaan. Jälkeen päin ajatellen olisi ehkä sittenkin kannattanut hakea rengas autolta ja yrittää tykitellä matalan lahdukan syvimpiä monttuja kutumammojen toivossa.

Jari kalastaa kutulahden mereen yhdistävää ruopattua salmea.

Illan päätimme syksyn reissuissa onnistuneesti koekalastetun niemen kaislikoihin. Tällä jäät vielä haittasivat kalastusta, eikä perhoihin kaloja kuulunut. Pari sinttiä pelottelimme kaislikon keskeltä päivää paistattelemasta, lajitunnistus jäi tekemättä.

Tässä kävi kuitenkin vähän niin kuin pelkäsin. Emme osanneet etsiä kaloja oikeista paikoista. Perhoissa tai uittonopeuksissa ja vaikka missä voi myös olla vikaa, mutta jos kahden kaverin 10 tunnin raadannalla ei saa tärppiäkään, niin uskon, että emme vain kalastaneet oikeilla paikoilla. Minulla on kokemusta hauen pyynnistä vain kutuajan jälkeisiltä ajoilta ja syksyltä, jolloin kalat löytää melko samankaltaisista ruovikkopaikoista. Näin varhaisin keväällä hauet olivat jossain muualla, ehkäpä syvissä montuissa tai siellä siltojen uomissa matkalla kohti kutupaikkoja. Etsintöjä jatketaankin seuraavaksi todennäköisesti vasta toukokuulla kudun jo loputtua, sillä tulevana viikonloppuna en Perhomessujen ja sukujuhlien takia kalalle ehdi, ja sitten edessä onkin jo toutainkausi. Jos se tänä vuonna kestäisi yli kaksi päivää.

Jäätä löytyi vielä paikoin, mutta kyllä se kevät on viimein täällä. Kohta alkaa kauden paras sesonki.

Olen kaipaillut viime vuosien sumarireissuilla indikaattoria. Koestin useamman kaupallisen mallin, mutta ne eivät joko jaksaneet kellua, haittasivat heittoa, irtoilivat siimasta tai liukuivat siinä, tai yksinkertaisesti hajosivat. Varmasti perhokaupoista löytyy toimivia indikaattoreitakin, mutta minulla meni hermo niiden etsimiseen, ja vähän maku koko kohokalasteluun, vaikka se tehokasta olisikin.

Keväällä ennen Vilppulan sumarireissua painin jälleen indikaattoriongelman parissa, kun sain yllättävän valaistumisen hetken. Eräästä duunipaikasta, jossa kävin vuoden vaihteessa, jäi taskun pohjalle aika kasa klassisia keltaisia korvatulppia, eareja, kuten niitä piireissä kutsutaan. Nehän ovat foamia, kelluvat kuin korkki ja värikin on kirkuvan keltainen. Täydellistä indikaattorimatskua siis. Hetken pähkin erilaisia kiinnitystapoja, mielessä kävi jotain siimalenkkiä sivuperukkeeseen. Tällöin kohon tärpinilmaisemisherkkyys (hieno sana, kyllä) vain kärsii pahasti. Lopulta välähti ja rakenteesta tuli seuraavanlainen:

Otetaan yksi #6 koukku, pohjustetaan sidontalangalla.

Sidotaan siihen kiinni siimalenkki. Ensimmäisissä viritelmissä käytin sidontalampun reunassa roikkunutta ohuehkoa perukesiimaa, muistaakseni 3X:ää. Se on vähän liian ohutta, jolloin lenkillä kiinnitettyä peruketta on vaikea saada irti. Joten seuraavissa kehitysversioissa lenkki on paksumpaa, 0.41mm:stä siimaa. Tämän toimivuutta en ole ehtinyt vielä testaamaan. Idea siimalenkin käyttöön tuli yllättäen Perhokalastajat.netissä, jossa muistaakseni Hota oli viritellyt omien indikaattoripintureidensa perään tuollaisia siimalenkkejä.

Tehdään eariin reikä sidontaneulalla, joko keskelle, tai kuten itse olen tavaksi ottanut, lähemmäs jotain reunaa. Tämän jälkeen reikään tungetaan avointen sidontasaksien toinen terä, jolla hiotaan aukkoa isommaksi (ei ehkä kannata käyttää niitä ihan ykkösterässä olevia kapistuksia tässä työvaiheessa).

Kun tulppa on taas saanut muotonsa takaisin, se pujotetaan koukulle silmän yli vetämällä ja työnnetään koukun mutkaan asti siten, että runko jää paljaaksi. Jos reikä on lähempänä jotain reunaa, niin eari laitetaan koukulle siten, että koukku jää sen alaosaan. Sitten runkoon sivellään pikaliimaa ja eari vedetään siihen päälle. Varmistetaan muoto ja kiinnitys.

Tämän näköinen viritys. Peruke sidontaan normaalisti koukun silmään kiinni, ja kärkiosa laitetaan lenkkiin loop-to-loop –liitoksella. Kärkiäkin on silloin helppo vaihtaa, jos se kulahtaa tai katkeaa.

Kuvaa hieman ylhäältäpäin, lenkki näkyy paremmin. Tässä indikaattorissa on myös se hyvä puoli, että siihen saa tartutettua tupakantumppeja valikoivasti syövät kirjot. Kävisi varmaan leipäpalajäljitelmästä karppia kalastaessa.

Testireissussa Vilppulassa korvatulppaindikaattori toimi erinomaisesti. Se kellui hyvin ja näkyi pitkälle, joskin useamman tunnin paiskomisen jälkeen se upposi hieman syvemmälle ja havaitseminen oli vaikeampaa. Näitä on kuitenkin helppo ja nopea tehdä isompikin läjä, jolloin vaihtaminen uuteen edellisen väsähdettyä onnistuu kätevästi. Heitossakin tuo toimi yllättävänkin hyvin. Tasaisesta päästä huolimatta poikkileikkaus on kuitenkin sen verran pieni, että ilmanvastus ei kasva kohtuuttomaksi. Vitosen Z-Axiksella heitti paria kuulapäätä, lyijymötikkää ja korvatulppaindikaattoria vaivatta.

Seuraavaan innovaation menikin sitten yllättävän pitkään. Nyin litkaa jossain vaiheessa alavirran suunnasta ja katselin, että tuohan porskuttaa kuin parempikin haukipopperi. Ei sinänsä yllättävää muoto huomioon ottaen. Kaksi jäljellä olevaa aivosolua huiteli ympäri pääkoppaa hyvän tovin, ennekuin osuivat yhteen. Katselin talven aikana Eräkuksan jaksoa, jossa pyydettiin taimenta popperivaapuilla Kuusaankoskella. Otit olivat komeita, joskin harva jäi kiinni. Ja onhan tuo surffilauta tehokas näyttävä taimenenpyyntitapa. Mitäpä jos tuohon korvatulpan perään sitoisi muutaman nipun tinseliä? Jos yhdistetään kaksi tehokkainta taimenenpyyntitapaa ikinä, larvastus ja surffi, samaan litkaan, tuloksena on oltava jotain ihmeellistä, eikö?

No, ei välttämättä. Mutta ajatus on niin kutkuttava, että sitä on koitettava. Ensin litka täräytetään ylävirtaan, josta uitetaan vapaasti larvat omalle kohdalle, ja sitten aletaan mekastaminen pintaa pitkin popperilla. Niinpä tein ensimmäisen testiversion uudesta popperi-indikaattori-korvatulppa hässäkästä tänään. Tarrasilmät tuolle voisi vielä liimata, nyt ei vain ollut sopivia käsillä. Ja sitten aletaan odottelemaan salakka-aikaa.

Tinselillä höystetty indikaattoripopperi. Vähän jäi tässä tuo eari kasaan, en sitten tiedä, haittaako. Siimalenkki pitää pyrstön kätevästi poissa koukunmutkasta. Vielä ne silmät tuohon. Saa nähdä, kuinka toimii vai toimiiko lainkaan. Ainakin tartutus voi olla hankalaa tuon koukun kidan ahtauden takia, mutta jos edes kunnon tällejä saisi…

Samuli on kaikki nämä vuodet väittänyt olevansa Lohimies. On kuulemma lohestanut autossa, kaupungin bussissa ja junassa, ja lohiluukkukin sillä on tossa kakkosessa. Ja kaikenlisäksi se on miälettömän mukava jätkä.

Vaan kun vähän silmä välttää, niin johan on kassikasvatettua rehukirreä annos nokan alla, ja sitä nautitaan vielä hyvällä ruokahalulla! Onneksi valveutuneet kansalaiset ovat laittaneet kuvia moisesta maanpetturuudesta ihan julkisille liikennepaikoille, tämän löysin Helsingin matkalla Linnatuulessa. Hyi sinua, Samuli, enpä olisi uskonut. Häpeä!

Huikeaa kännykameratyöskentelyä ja aivan uskomattomat PhotoShop skillzit! Jokohan sitä pian pääsisi kalalle…

Meidän piti Jarin kanssa lähteä maanantaina kalalle, suuntana oli Kokemäenjoki ja tavoitteena meritaimen. Tiedote jokirannasta kuitenkin kertoi, että tulva on alkanut ja vettä huilaa joessa liikaa. Virtaus on valtava ja vesi sameaa, ei oikein paras mahdollinen tilanne. Pyörittelimme hetken ajatusta käydä myös merellä, mutta tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että parempi odotella pari viikkoa. No, Jari soitti minulle maanantaiaamuna , että oli sittenkin päättänyt lähteä merelle tarkistamaan tilanteen. Aamuhorkassani en osannut ajatella muuta kuin tulevan päivän velvoitteita, joten en lähtenyt mukaan. Jäässä olivat paikat olleet ja mies palannut kotiin jo puolen päivän kieppeillä, eli paljon en menettänyt, vaikka mukaan en lähtenyt, mutta jäipä kuitenkin harmittamaan. Vielä kun Lauri kehuskeli tekstarissa onnistuneella sumarireissulla, oli polte onkimaan kova.

Lähdin sammuttamaan pahimpia poltteita pienellä sidontasessiolla. Kärkeensä täräytin pari liitsiä ja zonkeria. Olin pk.netissä lueskellut puppelihenkisen pään tekemisestä dubbauslenkin avulla. Päätin koestaa tekniikkaa ja testailla eri materiaaleja. Marabou osoittautui varsin vattumaiseksi, jollei peräti mahdottomaksi saada kunnolla lenkkiin. Höytyvät vain jäivät kiinni tuskan hiestä kostuneisiin sormiin. Lopulta parhaaksi materiaaliksi osoittautui zonkersuikaleesta leikattu jänis, joka sekin tahtoi kökkööntyä ikävästi, eikä muodostanut kaunista, tasaista päätä. Suuremmalla materiaalimäärällä olisi päästä saanut varmasti tasaisemman, mutta silloin myös koko olisi kasvanut turhan isoksi. Harjoitukset siis jatkuvat.

Pupujussin zonkerversio. Selkä on minkkizonkkeria, joka on minulle uusi materiaali. Aluskarvoitus on tiheää ja melko jäykkää, sen seasta pistä esiin pidempiä tuulikarvoja. Uittotestejä ei ole vielä tehty.

Tämän jälkeen väänsin parit haukiperhot. Lenkkitekniikasta innostuneena päätin koittaa myös haukiperhon tekoa ketunkarvasta. Kunnon rautalankalenkki ja XXXL-kettua. Ajatus oli tehdä perhosta hieman ilmavampi, mutta samalla hahmokas. Profiilia kyllä tuli, mutta ilmavuutta ei niin paljon. Onnituin laittamaan liikaa kettua perhoon, tämä on varmasti melkoisen kettumainen heitettävä. Lisäksi tämä perho jäi selvästi kaipaamaan epoksipäätä ja silmiä. Kai se on opeteltava niilläkin liimoilla lutraamaan.

Mustaoranssi kettuhässäkkä. Pyrstössä on häkilänsulkien lisäksi muutama strutsin siikanen tuomassa eloa.

Session päätteeksi kietaisin yhden valkopinkin HD:n. Tämä väri on ollut papukaijan ohella toimivin. Kirkkaat värit ovat muutenkin pelittäneet hyvin, varsinkin Porin alueen hieman värjäytyneemmässä vedessä. Tummia värejä en ole jostain syystä koskaan saanut toimimaan, kirkkaassa tai värjäytyneessä vedessä. Ehkäpä siksi ovat saaneet myös vähän peliaikaa, joten noidankehä on valmis.

Valkopinkki HD odottamassa kuumavesikäsittelyyn pääsyä.

Jo vedessä ja kalan suussakin käynyt papukaija HD. Valitan kehnoja kuvia, en ole rakentanut kunnolista (tai edes auttavaa) kotistudiota perhojen kuvaukseen.

Haukikausi on onneksi jo ihan ovella, pääsee taas testaamaan uusia ehdokkaita. Kädet täräjävät jo odotuksesta. Koitin helpotukseksi katsella nettivideoita, mutta eipä tämä ainakaan vähentänyt vapinaa.