Huove

Tässä vielä kameran purettuani pari kuvaa viime reissulta.

Jukkis ongella Alakönkäällä. Hurja koski.

Kohtuulliset kaleväät. Ei voinut valittaa jokirannassa..

.. saati kämpillä. Jos ei kala syö niin me syödään.
(Ja kyllä, tiedetään että Salmo Salar lopettaa syömisen aloittaessaan kutuvaelluksen makeaan veteen. Joten syömme siis aina hyvin.)

Ale ja haavivalmista tittiä.

Pitkä päivä.

Vaan ei aina niin vakava 🙂

Kaikkea sitä käy. Näin kesken työpäivän surffasin Googlea – ihan työasioilla – ja Google tempasi hakutuloksena Ngongotahassa, Uudessa Seelannissa, myynnissä olevan talon. Ei siinä muuta, mutta olen käynyt kalassa kyseisen talon takapihalla maailman toisella puolella…

No, jatketaanpa töitä. Talon myyntihinta oli nimittäin 306.000€. 🙂

Trout Angler’s Dream – Over 100 metres of fishing spots

Kauden 2008 päätapahtuma ainakin minun osaltani on ohitse. Täytyy kyllä myöntää, että päällimmäisenä reissulta on vielä mielessä ääretön pettymys, joka ei kokonaan liity kalastukseen, vaan elämään yleensä.

Ei reissukaan mikään lottovoitto osaltani ollut, aivan käsittämättömän huonoa tuuria ja kokemuksen puutetta, mutta kerrataan nyt päivä päivältä tapahtumat, sekä minun, että Samulin osalta.

Torstai 3.7

Saavuttuamme Alakönkään leirintäalueelle oli tuttu porukka juuri palannut joelta suut maireassa hymyssä, saalista oli siis tullut kohtuullisesti. Kuikuilimme törmältä vedenkorkeutta, joka kieltämättä oli melkoinen yllätys heinäkuun ekalle viikolla. Kamppeet kasaan ja arvontalipuke vetämään, ei tärpännyt ensimmäisenä iltana, muille kuin Alelle. Kävimme Samulin kanssa illalla heittämässä Piltamon ja puronsuun, mutta vettä tuntui meidän makuumme olevan pikkaisen liikaa. Tästä siirryimme Kempin montulle, jossa parin kierroksen heittely ei antanut mitään tapahtumia. Siirryimme Kinnusen Matin vaunuun yöpuulle.

Perjantai 4.7

Nukuimme aamulla kohtuu pitkään, Ale oli mennyt Jussaan Mastokankaan Erkin mukana veneellä, ja kohta piippas puhelin, että Erkki oli rantauttanut vajaan kympin kalan ja Ale saanut titin. Me teimme Samulin kanssa pikamuuttoa vaunusta mökkiin, kiskaisimme evästä naamariin ja ajelimme Kemppiin heittämään. Matkalla puhelin piippasi ja kertoi Mastokankaan saaneen 10,4 kg kalan. Toiset ne ossaa!!! Oisko ollu eka lasku, kun näin reilunkokoisen titin posauttavan ilmaan ja viskasin 4 nron kakshaara Lakkapään hyppykohtaan ja PÄNG kala samantien kiinni. Tämä riemu loppui kuitenkin kalan ensimmäiseen hyppyyn, jostain syystä, syystä jota en vieläkään käsitä, siima oli rapsahtanut poikki ja kala jäi sinne, samoin myös ottiperho. Lopun päivää heitimme Kemppiä sitten hiljaisuuden vallitessa ( ainakin kalojen suhteen, rannalla sen sijaan toimitus tapahtui varsin vuolaana paikallisten asiantuntijoiden toimesta). Illan arvonnassa onni ei ollut taas meikäläisen kohdalla, Samuli sen sijaan onnistui Alen kanssa nappaamaan särkkäluvan. Itse painuin yöksi heittämäään Kemppiin, siellä ei mitään havaintoa kaloista.

La 5.7

Samulilta tuli aamutuimaan viestiä särkiltä, oli Pikku-Jalvesta pudottanut titin rantahietikolta. Varsinaista C & R  meininkiä, perkeleiden kera. Alelle titti reppuun. Ite otin vähän lepiä aamupäivästä, ja lähdin kattomaan, missä kunnossa Piltamo on parin päivän vedenlaskun jälkeen. Vielä oli liikaa vettä, mutta ajattelin heittää muutaman kiekan isossa peilissä ja kopasta puronsuuta. Ja puronsuun alaosasta paukasi sitten ihan hyvän kokonen kala kiinni nro 4  – kakshaaraseen Seppäsen Maunon perhoon ( runko keltasta streniä mustalla välivyöllä ja valkeakärkinen oravasiipi). Kiputin joitakin kymmeniä metrejä kalan perässä ja rupesin vääntämään pukaria rantaa kohti. Ajattelin, että otan kalan maihin niiltä sijoilta, kun ei koukkumiestä ollut näkyvissä. Tässä vaiheessa iski sitten se kokemattomuus päälle ja vedin kalan niin pahaan paikkaan, että onnistui lyömään siiman johonkin kiven kulmaan ja narut poikki. Voi että piti taas sylkeä pitkään ja hartaasti. Noin 4 kilon lohijalka, sinne meni. Keräsin kamppeet ja painuin mökille. Hiljaista oli ollut loppupäivän särkilläkin, ei havaintoja lohnakkeista. Illan arvonnassa ei taas onni potkinutkoko porukkaa. Muiden jäädessä nukkumaan, itse painuin illalla vielä Kemppiin ja pudotin samalla laskulla kaks kalaa, tittejä luultavasti. En tiedä ottivatko huonosti, mutta päräys ja irti. That’s it.

Sunnuntai 6.7

Aamulla Kemppiin, eka laskulla asiantuntijan jaloista tärppi, rullanpäräys ja irti. Tuntui Jukkapojalla olevan taas melko mollivoittoinen reissu, ei antaudu kala helpolla. Iltapäivään Kempin päivystystä, sen jälkeen Piltamossa piipahdus ja mökille syömään ja ottamaan lepiä, edessä rauhoituspäivä ja alkavan viikon uudet kujeet.

Maanantai 7.7

Pakollinen rauhoituspäivä, takana 10 tunnin yöunet ja uudet miehet levon myötä kehissä. Visiitti yläkönkäällä haistelemassa tuulia ja hetken jo mietimme leirin siirtoa loppuviikosta yläkönkäällä. Mökkikin oilsi järjestynyt, mutta saimme jatkettua mökin vuokraa alakönkäällä, joten päätimme jäädä sinne. Illan arvonnassa onni potkaisi koko mökkiseuruetta, päätimme ottaa veneen ja suunnata aamulla särkille.

Tiistai  8.7

Veneellä Välikariin, jossa vesi huilasi kohtuu runsaana. Ale ilmoitti toka laskulla, että joku kävi ropsautamassa perhoa. Tulin itse perässä ja kuopan kohdassa nykäisy vavassa, vastaisku ja siimat löysäksi. Kelan jarru oli jostain syystä mennyt täysin löysälle, enkä näin ollen saanut minkäälaista vastaiskua aikaan. Ja C & R meininki täryytti taas jonkin verran. Tämän jälkeen heittelimme muutaman tunnin melko tyhjää, kunnes veneessä maatessa kuulin vislauksen, ja vilkaisu joelle päin kertoi Samulin olevan vääntövuorossa kalan kanssa. Oli tempaissut ” helekutin” rumaan ruskeaan sarvijaakkoon, oisko ollu koko 6 tai 8. Hyvän väännön jälkeen Ale haavitsi reippaan kolmen kilon titin. Oli jo syytä hymyyn, ja ensimmäisiin kaatoryyppyihin. Loppupäivän pyydimme sitten tyhjää. Arvonnassa oli Samulin vuoro jäädä särkkien ulkopuolelle, minä ja Ale sentään saimme luvat särkille.

Keskiviikko 9.7

Itselläni alkoi univaje painamaan todella pahasti, eikä henkinen hyvinvointi muutenkaan enää ollut paras mahdollinen kalastusta ajatellen. Rimpuilimme Alen kanssa Jalven nuoraan ja Alen lähdettyä kopaisemaan karin alapäätä, lähdin itse seikkailemaan koskeen etsien sopivaa väylää kahlata päävirran reunaan. Pääsin kyllä virran reunaan, mutta kesti 45 minuuttia, kun pääsin sieltä pois. Meinasi jo usko loppua ja olin pirauttaa Sepe-kopterin hakemaan väsyneen kalastajan takaisin rantaan. Tämän jälkeen heitin kaksi perhoa kiveen, tein uuden perukkeen sivutapseineen ja heitin nekin samaan kiveen ja tuumasin Alelle, että nyt jos ei hävitä tästä paikasta, niin pörssin myyntiosastolla on kasa perhokamppeita myynnissä. Keräsimme romppeet ja painuimme Kotamontun alapuoliselle särkälle. Keli alkoi olla kohillaan ja rohkenimme jopa heittää paitasilleen ensimmäistä kertaa tälle reissulle. Aikamme tyhjää heitettyä heräsin tähän maailmaan, kun tempasin alaheiton koskeen ja perhojen noustessa vedestä koitti titti ehtiä perhojen perään, mutta perhojen lähtönopeus vedestä oli sitä luokkaa reipasta, että titti jäi nuolemaan näppejään. Huomasin myös alempana titin hypyn ja komensin Alen jokeen ja ei aikaakaan, kun GLX tanssahteli rytmikkäästi titin kiskoessa narun päästä. Parin kilon titti rantaan ja säkkiin, lupa pelastettu Alen osalta. Menin itse perästä jokeen ja huomasin taas kaukana titin hypyn ja kiskaisin perhon pitkälle poikkivirtaan ja jäin odottelemaan siiman tuloa virranreunan peilin kohdassa. Suoran siiman nokasta armoton tälläys perhoon ( iso Greenlander 2- haara nro 2) ja eiku väsyttelemään. Muutaman kevyen syöksyn jälkeen totesin, että hankkimani Greysin GRXi on kelana täysi susi, jarrun lähtökitka on kova ja rulla päräyttää helposti ylikierroksia. Tämän vuoksi rantaa kohti kahlatessani kala teki syöksyn ja vapa pääsi löystymään ja kala irti. Ei voinut enää käsittää. Loppupäivä sitten auringonottoa ja tyhjänpyytämistä. Samuli oli neppaillut Kempissa ja Piltamossa, Kempin yläpuolella oli ollut tärppi, jonka paikan asiantuntija oli 200 metrin päästä todennut lohiluokan kalaksi. Samuli itse tosin oli vahvasti titin kannalla, mutta pakkohan se on viisaampaa uskoa ;). Illan arvonnassa väki oli vähentynyt huomattavasti, ja saimme Samulin kanssa luvat särkille. Alelle tämä keskiviikon lupa oli viimeinen. Reissun saaliina 6 tittiä.

Torstai 10.7

Lompsimme kotamonttuun pikkuisen myöhässä, joten emme ihan paalulta päässeet täräyttämään monttua. Virkeä aamunavaus : Siirin paalupaikalta lähtenyt nuori kaveri tuli tuhatta ja sataa lohen perässä kotamonttuun ja pienen taiston jälkeen nostin pyrstöstä reilun kasin kalan rantaan. Pieni kauneusvirhe onnelliselle saamamiehelle oli se seikka, että perho oli kalan poskessa kiinni. Samaan aikaan kotamontossa väsyteltiin tittiä ja tämä lohi tempaisi ohituskaistaa edelle. Meininkiä kerrakseen. Klo 9:35 sitten tärähti Samulilla nro 2 yksnokkaseen lakkapäähän. Loopin Multi otti jos semmosta kumaraa, että aavistelin siiman päässä olevan reilusti tittä isompi vastapeluri. Kyllä teki hyvää ja pahaa kahtoa, kun monet reissut mukana tyhjääkin pyytänyt kaveri nauttii elämänsä huippuhetkistä kalan vetäessä väkevästi kosken niskaa kohti. Sain videoitua koko taistelun siihen saakka, kunnes työnsin kalan pyrstöstä rannalla. Voi sitä elämää, 92 senttiä kirkasta Jäämeren Lohta rannalla! Tässä kuvaajan parhaat palat ja ohjeet väsyttäjälle ( olin itsekin melkeen yhtä täpinöissään kuin itse saamamies) :

– Virrassa luonne pois ja sitten rantaan!

– Samulia tympässee, tuo se on v*****sta hommaa 😀 ( miehellä suupielet korvan takana )

– Katohan ku Luuppi rytkähtellee ( kala syöksyy vimmatusti kohti niskaa)

– Kuhan vejät rantaan ennenku kameran muistikortti loppuu ( 4 gigan kortti )

– Kohan ei -piip- karkaa niskalta alas

– Älä vaan päästä niskalle sitä ( 5 kertaa putkeen, kriittinen tilanne )

– Samuli : “pohjasiima solmussa”, Jukka : ” äää, se mitään meinaa”

– Nyt mennee jalka jo…. ( mitähän tuoki lie tarkottanu..)

– Tähän se on hyvä vettäää, ensin tullee syvä ja sitten matala ( aika looginen päättely )

– Jukka: Hyvinhän se Koma pellaa, samuli: älä älä ala maalaamaan siellä.. ( Visionin luottokela, josta jarruja poksunu useammallaki )

– Nyt kävi pinnassa, ei taida olla vielä ihan keittopataan valmis

– Kohta käy Samuli katteeksi…

– On se tuo Fröödini eri mies, se on tuo lakki niin hyvä pojalla ( Samulin paskerikin tuli tuossa mieleen näköjään….)

– Oooo hyvä kala, viijen kilon kala ( veteen eka kerran nähtynä )

– Minä sanon hep ni ota kiinni ja vejä rannalle

– Nyt kääntyy, nyt tullee….ei vielä…nyt tullee..no niin, nyt nyt nyt ( Ja tulihan se!!!)

Näin meni torstai, muita tapahtumia ei sitten meillä ollutkaan tuolle päivälle, mutta Samulin mieli oli varmasti jo saadusta kalasta sen verran tyytyväinen, että suuria paineita lisäkaloille ei enää ollut.

Itselläni alkoi paineet kasvaa kohtuullisiksi, 7 karannutta kalaa joista kaksi katkotusta. Ei hyvä saldo, ei ollenkaan. Tämä tiesi viimeiselle luvalle kohtuullista urakkaa, vaikka tervejärkinen mies olisi mennyt ja nukkunut väsymyksen pois. Minä sen sijaan otin tunnin nokoset, kävin hakemassa särkkäluvan ja painuin Piltamoon. Keli oli mukavan leppoissa, pilvessä ja tyyni, lämpötila 10 astetta. Piltamon isoa peiliä hakkasi jo viiden miehen rinki, joten jäin suosiolla alapeilin kohdalle, jossa oli kolme kaveri heittämässä. Hetken porinan jälkeen kävi ilmi, että hehän ovat kotikylän miehiä, joten juttu alkoi luistaa ja minulle vinkattiin, että keskipeilissä on hetki sitten käyny todella iso kala pinnassa möyrähtämässä. Tuumasivat, että sen verran kaukana, että eivät aivan ylety perhoa sinne tarjoamaan. Siinäkö oli minun tilaisuuteni, tätäkö varten sitä on kevät heittolaiturilla seisottu ja haettu niitä viimeisiä metrejä. Lähdetään koittamaan..

LeCien jatkeena oli Alelta lainaan saatu 10-11 Powertaper intermediate ja perukkeen nokassa Villen Villapaidan marjapuuron värinen muunnos nro 2:n kakshaaraan kiedottuna. Pitkällähän kiven nokasta piti heittää, ja ampupäällä tuollaisen + 30 metrisen kalastusheiton tekeminen ei niitä helpoimpia juttuja ole. Yks heitto kuitenki lähti todella kauas ja oikaisi perukkeen, nopea korjaus ylävirtaan ja PÄNG!!!! Ei tarvinnut kolmea sekuntia miettiä, mikä perhoon oli tarttunut. Kaks kertaa julmettu nykäsy, sen jälkeen pintaan räsähti toista metriä lohta ja irti! Taas irti!!!! En edes osannut olla kovin pettynyt, otti kokemuksena oli sitä luokkaa, että huhhuh. Tämän jälkeen heittelystä ei vähään aikaan tullut yhtään mitään. 5 minuutin kuluttua venemies tuli samaan kohtaan ja täsmälleen samasta paikasta vapa veneessä alkoi taipuilla ja kotvasen kuluttua rannalle vetästii 12,3 kiloa painanut kojamo. Paikallinen soutaja epäili vahvasti, että sama kala oli perhoani käynyt tukistelemassa. Vielä ei vaan ollut minun vuoroni, ehkä joku toinen kerta. Jonkun aikaa kolasin vielä keskipeiliä ja puronsuuta, mutta hiljasta oli. Lähdin nukkumaan muutamaksi tunniksi ennen aamun viimeistä sessiota.

Perjantaia 11.7

En ollut paljon vahingosta viisastunut, vaan huomasin aamusta räpiköiväni taas Jalven karilla heittopaikkaa etsien. Tällä kertaa ei kuitenkaan tarvinnut koko perhorasiaa jätättää kivikkoon. Parin tunnin session jälkeen totesimme, että parempi mennä kotamonttuun heittämään viimeset heitot. Sinne saavuttuamme muutama titti olikin ylös rapsahtanut. Jokin tovi siinä virvottiin ilman tulosta, ja kun selän takana Siiristä vetivät kalaa solkenaan, ei meidän auttanut kuin nöyrtyä ja pakata reput ja laahustaa Siiriin. Toiveet olivat korkealla, kun jokainen näytti saavan titin rannalle, paino kaloilla 1,5 – 3,0 kg, yksi 4,3kg jalka ja yksi kenties lohiluokan kalan karkuutus. Omalle heittovuorolle Samulin perään lähtiessä toiveet olivat siis korkealla. Samuli karkuutti laskulla pari tittiä, itselläni ei tapahtunut kerrassa mitään. Syynä kenties uppoava siima ja iso perho. Muut sai pintasiimalla ja pikkuperhoilla kalansa.

Tyhjin käsin siis laskulta pois. Seuraavaa kierrosta odotellessa päätin, että nyt ei tittiä ongita ja latasin ison tempelhund- putkiperhon narun nokkaan. Aika vierähti sen verran pitkälle, että totesin viimeisen laskun olevan edessä. Samuli meni edellä ja tällä kertaa ei tärpännyt. Itse moukaroin uoman reunaa putkella ja totesin, että taitaa olla aika epätoivosta hommaa, kun titit hyppi perhon vierestä ilmaan säikähtyneenä !!!! Tämä oli pikkusen turhan paksua jopa minulle, joten kelasin siimat pois, nostin hatun päästä ja kiitin jokea. Se oli tältä vuodelta nyt tässä.

Kolme lupaa takana ja tänään on levätty rauhoituspäivänä. Ensin unta alle kellon ympäri ja tänään on ehditty touhuta – käyty kylillä Uulan ryös.. säästössä, Eräkontion Utsjoen telttamyymälässä ja ihmettelemässä Yläköngästä. Varsinaisen kalastuksen tulos on ollut aika heikohkoa nuoremmalla polvella, Jukkis tiputti puronsuun montusta lohijalan rantauttaessa siimojen katkettua ja minä pudotin oman tittini hietikolle sitä rantauttaessa. Tämän lisäksi on ollut pari tukevaa tärppiä, joiden aiheuttaja on jäänyt epäselväksi. Ale onnistui näyttämään mallia ja tämän hetken saldona on 5 tittiä Boratbockan perhoalueelta.

Päästiinkin täällä määritelemään Catch & Release tarkemmin, se on kalan takaisinpäästäminen siten, että jälkikäteen ei kiroiluta perkeleesti. Meitä ei voi laskea tähän kerhoon, sillä voin luvata että kirottu on.

Vesi on laskenut reilusti joka päivä, vielä vähän ja Piltamo alkaa olla kalastuskunnossa. Tällä hetkellä siellä on liikaa vettä. Ylivoimaiseksi voittajaksi onkin muodostunut Kempin monttu yläpuolisine alueineen, jota on varsin mukava heittää ja pyörittää rinkiä. Kalatapahtumat ovat olleet lähinnä aikaisin aamulla ja iltapäivällä 13-14 aikoihin.

Ikävä on tuo Boratbockan arvonta, joka suoritetaan 20.6 – 20.7 välisenä aikana. Sekaan mahtuu vain 35 kalastajaa ja se rikkoo porukassa onkimisen aika reilusti. Arvonta suoritetaan alakönkään kahvilassa klo 21:10, tähän asti tuuri on käynyt useampaan kertaan Alella, kerran Samulilla ja Jukkis: zero points. Tänään jos arvonnassa lykistää lähdetään aamulla seitsemältä pommittamaan kotamonttua. Sitten jos päivällä on aurinkoista pintaperhohippi-Samuli taitaa käydä kolistelemassa pari monttua Pomperolla. Vaan se jää nähtäväksi..

Sitten pakolliset että muistetaan jatkossa: Sää on ollut kylmä, yöllä +4-5C ja päivisin alle 9C. Tuuli pahimmolleen 10m/s pohjoisesta ja välillä sataa. Veden lämpö oli 1.7 15C ja 5.7 enää 11C. Lohta on noussut ja liikkunut aika hyvin, varsinkin yläosilta on kuulemma saatu hienoja ja isoja kaloja. Jalat puuttuvat melkein kokonaan, tittiparvet eivät ole vielä tulleet mutta isoja lohia kyllä liikkuu.

PS. Ensin poltteli tuo Vetsikkojoki minua pahasti, kunnes leirintäalueelta selvisi että joki on ollut suljettu viimeiset kolme vuotta. Että se siitä. No mutta, pidän peukkuja että huomisen hääpäiväni kunniaksi saan luvan särkille.

Polttaa polttaa. Enää pari päivää ja lähtö Tenolle. Vettä on kuulemma aivan hervottomia määriä, enemmän kuin kevättulvassa.

Samaan aikaan kun Jukka kävi vetämässä 18 tunnin heittosession Simojoella pidin “seuraa” vieraille ja sidoin perhoja. Tuli tehtyä isoja putkia jos tulvassa joutuu onkimaan. Seuraavaksi täytyy ottaa taukoa ja katsoa jalkapalloa, mutta sidontakarkelot jatkunevat aina torstaihin asti.

On se kumma, miksei sitä tule sidottua talvella?

Jukkis, 30.6.2008 klo 16:07

Järki lähtee. Melkosta kidutusta laittaa mies töihin muutama päivä ennen kesän lohireissua, kerrassaan edesvastuutonta toimintaa. Eikö meille Lohenkalastajille voisi isot AY-herrat sopia omia TES-sääntöjä? Ehdottaisin työstä vapautusta 1.6 – 31.8 välisenä aikana.  Ei tästä työnteosta nimittäin yhtään mitään tule.

Kävin lauantaina lataamassa Simolla tyhjät pois. Kuten Samuli mainitsikin, 18 tunnin heittosessio täysin kuolleella joella vaatii jo hiukan kieroja mattoja vintillä…;). Mutta minkäs teet kun polte on niin kova. Mutta eipähän tartte lähteä Tenon rantaan harjottelemaan, se on tehty jo huhtikuun lopun päivistä lähtien. Perhoverstas on pyörinyt täydellä kapasiteetilla pari viikkoa, ja eilen rohkenin ensimmäisen kerran tarttua imuriin sillä seurauksella, että pölypussi oli samantien tukossa. Mutta nyt on perhoja, satoi tai paistoi, hukkui tulvaan tai kuivui uomaan, ihan sama. Toinen mokoma sidotaan sitten rannassa.

Kuten Samuli mainitsi, Tenolla piisaa vettä. Ja sekös se huolta ja murhetta aiheuttaa. Heräsin aamulla puoli viiden aikaan pohtimaan, että mitenköhän siitä tulvasta selviää. Olen tässä työpäivän metsästänyt halpaa kertakäyttöupposiimaa. Tuntuu vaan olevan hinnoissaan nuo Power Taperit vielä. Täytynee Prismasta hakea yks rumasti lentävä Ace:n tekele…ihan kaiken varalta. Samoin kaikkea muuta tarpeellista pitää vielä varata mukaan. Reissun päältä pyrimme tekemään tilanneraporttia sen kuin aika antaa myöten. Toivottavasti Samuli on varannut kunnon nuijjan mukaan, voi olla nimittäin kohtuullisen haastava paikka saada ensin minut pois joelta ja sitten vielä Ale, meidän mökki-isäntä, kymmeniä vuosia Tenolla kulkenut rajamies. Siinä sitä onki haastetta kerrakseen.

Jukkis, 1.7.2008 klo 5:36

Heräsin mietiskelemään aamuyön tunteina, että jos isot nousuparvet ovat jo tulleet Tenoon, niin nehän ovat kovan veden myötä pötkineet ylävirtaan sen minkä pyrstöistään ovat päässeet. No, tämähän tarkoittaa sitä, että me menemme perässä. Vaikka asemapaikaksi olemme kaavailleet könkään seutua, on meillä mahdollisuus näppärästi liikkua laajallakin alueella…kaljan juontia on tosin näin tapahtuessa säännösteltävä hieman…

Metsästin eilisen illan sitä uppoanarua, mutta ei löytynyt ainakaan Prismasta. Alkaa tulla hätä. Jostain se on kaivettava. Pari pörhelöä tuli myös kietastua, Tempelhund Variantteja tuumaseen kuparitööttiin. Noihin sen on pakko ottaa.

Jukkis, 2.7.2008 klo 19:17

14 tuntia lähtöön. Kaikki valmistelu alkaa olla tehty. Vavat tarkastettu ja korjattu, siimat puhdistettu ja rasvattu. Vanhat perukkeet poistettu ja uudet viritetty tilalle. Lakkasin juuri viimeisen perhon pään, seuraava sidotaan sitten epätoivon hetkellä, hetkellä jolloin usko omiin kotona talven aikana väsättyihin luomuksiin on koetuksella. Tämä hetki varmasti tulee reissun aikana….

Strategiat on puitu aamuyön tunteina, kun uni ei enää viiden jälkeen ole tullut. Kaikki on nyt mietitty viimeistä piirtoa myöten valmiiksi. Ja aivan varmasti kun jokivarteen astuu, niin nämä mielikuvat ja suunnitelmat on samantien siirrettävä romukoppaan ja mietittävä asiat uudelleen…joki ei ole koskaan sellainen, kuin sen kotona sängyssä kuvittelee olevan. Lisää paineita toi kotipuolesta tulleet terveiset ja Isäukon kutinat siitä, että nyt se poika taitaa ison kalan napata. Kannustuksena vanhemmilta jokivarteen lähtee upouusi Retken jakkara, jolla on niin lokoisa istuskella ja katsella virran vientiä. Kyllä on Samuli taas kateellinen :D. Kiitoksia vaan vanhemmille harrastusten tukemista, ilman sitä tästä hommasta ei koskaan olisi mitään tullutkaan.

Uuden repun lisäksi varustehankintoina Guiden AWM saa työparikseen Guiden Sink1/Sink2 Power Taperin. Pakko myöntää, että sattui lievä ylireagointi tuon synkän siiman hankinnan kanssa. Hain nimittäin eilen Tiurasta Guiden Sink4/Sink5 siiman ja kävin testaamassa sen heittolaiturille. Uppos muuten hyvin ,ei ois kivelle paljon hävinny. Ja tämähän se huoletti aamuyöstä sen verran paljon, että yhdeksän aikaan roikuin Tiura-uistimen oven kahvassa nöyränä pyytelemässä siiman vaihtoa. Toisen vavan olen jo lisävarustellut Mach:n 65:lla sink-tippillä ja supernopeasti uppoavalla perukkeella. Kahtotaanhan, mitä sieltä vavan nokasta loppujen lopuksi jokeen lentää, kunhan paikan päälle päästään.

Ei kait tässä, seuraava raportti tulee ( jos tulee ) jokivarresta, kun ehdin taukoa pitämään ( jos ehdin taukoa pitämään). Toiveta ( varsinkin turhia sellaisia ) saa aina esittää, en tiedä vaadinko liikaa, mutta yhtä isoa lähden reissulta hakemaan. Jokainen voi mielessään päätellä, mitä kellekkin se iso tarkoittaa. Mittään en luppaa, mutta kaiken teen, jotta toiveesta tulis totta. Ale oli jo yhden menettäny katkottamassa siimat. Nyt pakkaamaan pirssiä. Moro! 

Tämä topiikki ei ole vitsi, ei edes huono sellainen. Kuten Samuli jo edellisessä raportissaan mainitsi, myös ylemmät voimat ovat huomanneet Huoven poppoon piilevät perhokalastuskyvyt ja näin ollen saimme kunnian olla ensimmäisellä varauskierroksella Simojoen kalastusoppaita värvätessä. Tämähän voisi tuntua suurelta kunnialta, mutta…..

Joka tapauksessa törötin keskiviikkona 18.6 klo 17.00 Lohirannan leirintäalueella ja virittelin heittovälineitä pelikuntoon. Tällä välin kokoustiloissa hikeään pyyhki toistakymmenpäinen ihmisjoukkio suuresta kansainvälisestä metsäyhtiöstä tietämättä illan suurta spektaakkelia. Kuuden maissa porukka purkaantui pihalle ja ilmeistä päätellen edessä oleva tapahtumanumero oli yllättävä jokaiselle osallistujalle. Myös oma hämmennykseni oli melkoinen, kun ymmärsin, että edessäni on poppoo, joka ei ole elämän kuuna päivänä perhovapaan koskenut. Että se siitä kalastusopastuksesta….

Eipä siinä, heiton opettaminen on ihan jeesjees hommaa. Tosin en ole saanut koulutusta perhonheiton opettamiseen, olenhan itsekin täysin koulutusta vailla oleva perhonheittäjä. On muuten huomattavan paljon helpompi heittää itse, kuin opettaa pystymetsästä tulleita käsittelemään perhovapaa. Jouduin tosissaan käyttämään kaiken mahdollisen keskittymiskyvyn, jotta olisin päässyt opetuksessani niin perustasolle, kuin tämän ryhmän kanssa tilanne vaati. Vähän sama fiilis, kuin opettaisi vaahtosammuttimen kokoista tenavaa ajamaan pyörällä ensimmäistä kertaa. Mieleen palasi väistämättä ajat viidentoista vuoden takaa, jolloin itse tartuin perhovapaan ensimmäisen kerran. Ei rytmiä, ei koordinoituja liikeratoja, ei tämän taivaallista ymmärrystä perhonheittoon liittyvistä fysiikan ihmeistä. Voimaa riittävästi liikaa ja jos siima ei lennä niin vielä lisää voimaa, puristus rystyset valkeina vavasta ja niin edelleen. On se vaan jännä, miten käsittämättömän helppoa on aivan perusjutut heitossa tehdä täysin väärin. Ei vaikka kuinka pyrkii kädestä pitäen neuvomaan niin saman tien kun opastettava saa vavan kouraan niin mikään oppi ei ole mennyt perille.

Tulimme siis opastettavien kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että perhonheitto on todella vaikeaa…mikä itselleni ei ollut mikään uusi uutinen. Parin tunnin sessiossa ei paljon asioita ehdi lävitse käydä, mutta loppujen lopuksi jokainen opastettava osasi käsitellä perhovapaa kohtalaisesti ja heittää siimaa kohtuullinen kauniisti sen pakolliset kymmenen metriä, joka useimmissa tilanteessa riittää kalastukseen aivan varmasti. Jokainen luultavasti uskoi seikan, että kymmenestä metristä neljäänkymmeneen metriin tarvitaan vuosien työ, eikä se jokaiselta onnistu edes vuosien jälkeenkään. Perhonheitto on taiteen- ja tieteenlaji mitä suuremmissa määrin.

Ehdin myös opastuksen päätteeksi käväistä oikeasti kalassakin. Hanskan niskalla vesi huilasi jo kohtuullisen mallikkaasti, mutta riutalle ja ottikivelle ei vielä uskaltanut kaahlata. Niskalla oli pari kaveria Pudasjärveltä perhoa heittämässä, mutta hiljaista oli ollut koko illan. Manasivat siimojansa, kun eivät saaneet perhoa lentämään keskivirtaa pidemmälle ja manaaminen yltyi, kun käväsin vetäsemässä laskulla siimat suoriksi vastarannan pusikkoon. Epäilivät, että on tainnut tälle kesälle tulla enemmänkin heitettyä…liekköhän…lahjattomathan ne reenaa, vai miten se oli…

Heitin sitten talviturkinkin vielä kahloessani sähkölinjan alusmonttua ruoppaamaan. Tais olla kolmas kerta kyseiselle pelipaikalle pyrkiessä, mutta lämmin sää ei tarhtia hidastanut, vaikka vesivana lirisi pitkin persvakoa;). Sähkölinjan montussa joku pienehkö eläjä kävi perhoani tukistamassa, mutta eliön lajitunnistusta en parin nykäisyn perusteella pystynyt päättelemään. Palatessani niskalle ja kierrosta heittäessäni sain tukevan tärpin niskan alla olevasta ammeesta. Valitettavasti olin TAAS turhan hätäinen ja nykäisin perhon kalan suusta pois. Manaamiseksi meni siis tämäkin reissu, mutta vielä se Hanskan niska joku kerta joutuu nöyrtymään, viimestään eläkepäivillä!

Vesi siis makimoilleen, lämpö n. 16 astetta ja vielä kestää laskea jonkin verran, jolloin perhokalastus on parhaimmillaan. Tällä viikolla olis tarkotus keskiviikkona käydä koeajamssa Samulin hankkima Loop Multi 15 kinttusena. Tosin itse joutuu ihailemaan vapaa hyvän matkan päästä, sen verran elämä ja perhokalastus on miestä opettanut, että tällä tulo/meno – suhteella ei toisen vapaa sovi mennä testailemaan. Lisäksi ensi perjantaiksi on taas tulossa opastuskeikka Simojoelle. Tällä kertaa päästään jo kalastamaan, sillä Etelä-Suomesta on tulossa muutaman hengen polttariporukka, joka halusi perjantai-illan pyhittää kalastukselle ja olivat toivoneet joen tuntevaa opasta näyttämään vähän paikkoja. Mistähän sitä sen joen tuntevan oppaan löytäs….

.. ennenkuin tämä porukka sieltä lohen (ei titin, niitä on saatu 2 sitten kesän 2003) rantauttaa. Tänään 15.5.2008 oli meikäisen lohikauden viralliset avajaiset. Jukka oli käynyt jo viime viikolla heittämässä pahimpaan hätään, joten joki oli siinämielessä jo korkattu.

Reissuun lähdettiin sunnuntaiaamuna klo 0600 tasan. Tavoitteena oli ehtiä Hanskan niskalle ensimmäisenä, ja siitä kopaista pari paikkaa ennen luvanmyynnin aukeamista klo 0900. Suuressa viisaudessaan Simojoen rahakirstun vartija on nimittäin lopettanut lupien myynnin Internetissä. No, noin seitsemän maissa on Simojoen termeissä myöhässä. Hanskan niskalla oli paikallinen lohijorma (kuten Jukka asian ilmaisi) heittämässä lusikkaa. Ei muuta kuin seuraava kohde alle – Vähä-Taini. Sitten varsinaisella koskella meitä kohtasi karu paluu arkeen.

Paikallinen lohijantteri (kuten itse asian ilmaisin) ajoi parhaan ottimontun päälle suoraan veneellä. Hetken uisteltuaan (moottorilla!! mikä vika oli lohen soutamisessa?) kaveri päätti ankkuroida itsensä keskelle ottipoolia. Kiva. No, tästä häkeltyneinä hörppäsimme kahvit ja painuimme alavirtaan tekemään pari laskua.

Muutama (no 5, **tti) perhoa pohjassa myöhemmin vaihdoimme koskea ilman tapahtumia. Olin jättänyt pohjaan kaikki Pupujussit ja pari muuta Simon ottiperhoa. Tähän väliin huomautus, ettei kirjaimellisesti voida puhua ottiperhoista sillä kalaa ei tavallisesti tule. Ottiperhoiksi nimitän nyt kuitenkin niitä pyyntöjä, joihin syystä tai toisesta on kehittynyt luottamus joella. Yhtä ja sama olisi kyllä uittaa märkää villasukkaa, silläkään ei nimittäin ole tullut ainuttakaan kalaa. Sinänsä mielenkiintoisen asiasta tekee sen, että niillä kahdella perholla joilla todistettavasti olemme Simojoesta lohta saaneet, ei juurikaan tule kalastettua. Tämä siksi, etteivät ne ole ns. ottiperhoja vaan epätoivossa valittuja satunnaisia perhoja. Ja kyllä, tämä kuulostaa jokirannassa pohdittuna täysin loogiselta ajatuksenkululta.

No, selitykset sikseen ja lyhyesti loppukliimaksiin.

..

..

Noniin, eli sitä ei ollut. Pari koskea, unohtunutta makkarapakettia ja noin miljoonaa sääskeä myöhemmin totesimme että tässähän se nyt oli ja mukavampi oli täällä kuin kotona ja hulluhan täällä joella käy mutta millos mennään uudestaan?

Ai niin, ja pyydettiinhän minua ja Jukkaa sentään kalastusoppaaksi Lohirantaan mikäli paikalle siunaantuu yritys- tai ulkomaalaisvieraita. Ilmoitimme toki olevamme käytettävissä jos tarve vaatii. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, vähän sama fiilis kuin olisi valittu Saharan uimamaisteriksi.

Minulla on ongelma. Muutama vuosi takaperin en vihannut juuri mitään muuta kalastuksen alalla kuin sitä, kun vanhat käyrät suojelivat mustasukkaisina salaisia kalapaikkojaan ”älkää tulko perkele meitin maille” –meiningillä. Tutustuttani netin keskustelupalstoihin olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään, miksi kaikista paikoista ei haluta pitää isoa meteliä. Perusselitys on löytämisen ilon jättäminen muillekin, toinen jo hieman aiheellisempi pelko on kalastuspaineen kasvaminen kestämättömälle tasolle. Perimmäinen syy taitaa kuitenkin olla enemmän siinä, että oman El Doradonsa löytänyt haluaa pitää paikan nimenomaan omanaan, pienen piirin yhteisenä salaisuutena, josta puhutaan vain keskenään ja silloinkin kuiskaten. Nykyään nettiajalla tiedon levitessä luotijunan (ei Pendolinon, istun sellaisessa, ja olimme heti kärkeensä parikymmentä minuuttia myöhässä) nopeudella olen kasvanut hyväksymään ajatuksen siitä, että jotkut vain haluavat syystä tai toisesta pitää tällaiset tiedot omanaan. Yhtä asiaa en silti onnistunut ymmärtämään: miksi näihin paikkoihin sitten pitää viitata millään tavalla? Laitetaan kuvia ja hurjia kalakertomuksia, ja todetaan päälle paikan olevan ”siellä jossain”. Perhokalastus –lehden kuuluisat Taikajoki –artikkelit olivat huipentuma tästä: tarinoissa ei juuri alta puolitoista kiloisia harreja saatu, kalaa oli jokainen koskenniska puollollaan ja niin, joki on ”siellä jossain”. Alkoi suorastaan vituttamaan moinen.

Nyt olen kuitenkin saman ongelman edessä. Olen pitkään jo haaveillut varsinkin näin etelässä mahdottomasta paikasta: pitäisi löytä läheltä mesta, jossa on hyvin luonnon kalaa, kirkas vesi (tämä ei minulle koskaan ole ollut ehdoton edellytys, mutta kiva bonus), ei kalastuspainetta ja halvat luvat. Tällaisten ominaisuuksien kasaumaa en uskonut olevan olemassa. Kuitenkin Simo löysi hellittämättömällä etsinnällä meille vahvan ehdokkaan. Matka ei ole paha, kohde sijaitsee erittäin kalaisaksi tunnetulla alueella, näkösyvyys metrejä, kalastuspainetta ei taida olla nimeksikään ja luvan hinta mihin tahansa muuhun kohteeseen verrattuna naurettava. Vaikka kesäaikainen koekalastus on vielä tekemättä, eikä todellisesti kalatilanteesta ole siten vielä tietoa, on paikalla valtava potentiaali, jota ei viitsisi pilata toitottamalla kaikelle kansalle (tai edes meidän rajatulle lukijakunnalle) paikan sijainnista. Toisaalta olen lupautunut myös kirjoittamaan tänne Huopeeseen raportteja, ja tämä todella on mielenkiintoinen tarina. Niinpä päädyin lopulta tähän vihattuun ratkaisuun: aion kirjoittaa paikasta paljastamatta sen sijaintia, koska on jätettävä löytämisen iloa muillekin, ja kalastuspaine voi nousta liian korkeaksi, mutta ennen kaikkea koska halua puhua tästä vain meidän pienessä piirissä puskan takana kuiskien.

Simo kahlailee ylemmän virtapaikan niskalla. Kivien asettelu paljastee selkeästi ympäristöään syvemmän veneväylän reitin.

Ylempi virta alaspäin. Ei ole pitkä pätkä ei.

Kävimme huhtikussa katsastamassa paikat, ja ne näyttivät todella hyviltä. Sumariaika oli auttamattomasti ohi, vain mutta muutamia räpiköitsijöitä pinnalla vielä surffasi. Rantaruovikot olivat sen sijaan aivan täynnä tyhjiä nymfinahkoja, joita tarttui rantaan könytessä kahluuhousjen lahkeisiin melkoisia määriä. Paikassa onkin ollut varmasti melkoiset sumarifestit kevätaikaan. Muutenkin mesta oli oikein lupaavan oloinen. Aivan koskeksi ei virtaus missään vaiheessa kiihtynyt edes talvitulvavedellä, mutta selkeä virta oli näkyvissä ja jopa veden solinaa paikoin kuului. Syvä veneuoma keskellä oli ainoa suuri miinus, joskin sekin muodosti mielenkiintoisen oloisa paikkoja, kun pohja yllättäen tippui polvisyvyydestä tuonne pariin metriin saakka. Alkukesä lienee olevan hoteinta aikaa tällä(kin) paikalla, koska vesi on korkealla ja pikkukalat koskessa. Jos nyt ei tinseliin tärähtele, niin ei koskaan. Lisäraporttia luvassa tapahtumista riippuen myöhemmin.

Alempi niska.

Alemman virtapaikan yläosaa.

Simo kolaa alemman virtapaikan välisuvantoa.

Välisuvannosta alaspäin, kuva otettu edellisessä kuvassa näkyvän ison kiven päältä.

Aikaisemmista vuosista poiketen Simojoen avaus venyi näinkin myöhään, eli kesäkuun ensimmäisen viikon lopulle. Normaalisti olen pöjöttänyt Simon rannalla 1. kesäkuuta, mutta muka pakolliset velvoitteet siirsivät avausreissua viikolla. Ei tule toistumaan.

Lauantaiaamuna Bayerin tuotos vieri nelostietä reipasta reissuvauhtia pohjosta kohti ja diisseli sammahti Mertakosken laavulle ysin pintaan. Virittelin kaikessa rauhassa…kuten tapoihini kuuluu, molemmat Raskaat lohikepakot toimintakuntoon, Lecien 55′ Machilla ja superfast sinking perukkeella ja AWM:n 65 Machilla ja sinkTippillä. Veden juoksu näytti mertakoskella kohtuullisen rivakalta ja veden lämpötilaksi arvioin peukalotuntumalla alle 15 astetta. Vesi oli Simojoen tuttuun tyyliin laadukkaan XO:n elämänvesierän väristä. Mittari näytti ilman lämpötilaksi 12 astetta, tuuli puuskittainen mereltä päin, eli povasin jo ennen ensimmäistä heittoa vaikeuksi olevan tiedossa vastatuulesta johtuen.

Päätin perhoja valitessa, että näillä sudeilla vedän tyylikkäästi koko päivän ja pysyin päätöksessäni. 65′ narun jatkoksi päätyi kultarungolla oleva oranssi-mustasiipinen 2 tuuman messinkiputki ja leCien 55′ uppoperukkeen nokkaan kakshaaranen 4-numeron Thunder & Lightning. Välineet viriteltyä tunnelma oli loistelias, syönnin täytyi olla tänään kohdallaan, koska itselläni ainakin oli jo tässä vaiheessa kiljuva nälkä. Kahvit ja eväsleivät naamaan ja AWM:n kanssa laskulle. Olen pari kertaa ihastellut ääneen Simojoen kalastettavuutta ja eritoten kahlattavuutta, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Todella läheltä piti, etten löytänyt itseäni Perämeren troolareitten ajoverkoista. Pääsin kuitenkin kompuroimaan voimasanojen saattelemana “polulle” ja aloitin kalastuksen. Todella navakka puuskittainen vastatuuli, raskas putki ja pitkä uppoava naru loivat otolliset puitteet ongelmille. Tuuli vei heittosiimaa joka heiton jälkeen Ranuaa kohti ja kalastuksesta ei tahtonut tulla yhtään mitään. Lasku meni käytännössä samaan tyyliin, kuin mäkihyppääjällä, joka odottelee sopivaa tuulirakoa.

Jokin aikaa heiteltyä pääsin kokemaan jo ensilaskulla Simojoen ihailtavaa kalastuskulttuuria. Rantapusikosta työntyi reppuselkäinen virvelimies ja posotteli suoraan eteen muutaman kymmenen metrin päähän heittelemään pulikkaa. Ja kuin tilauksesta kesän 2008 ensimmäinen lohi päätti lanseerata olemassaolonsa suurinpiirtein minun ja virvelinheittäjän puolivälissä. Siitä kehkeytyi sitten maaottelu välillä perho vs. vaappu. Tuloksena maaliton tasapeli, ei tilastomerkintojä. Virvelimies ilmeisesti ymmärsi yskän siinä vaiheessa, kun messinkiputki alkoi ropsahtelemaan tuulipuvun lahkeessa. Laskun loppuvaiheella havaitsin myös toisen pintakäynnin alempana poolissa. Valitettavasti tarjoilemani kolmenkoukun Gourmet-annos ei pintapuliveivarille kelvannut. Ronkelia sakkia nuo kirkaskylkiset, peto vie!

Heittelin päivän siis Mertakoskella ilman mainittavaa tulosta. Yksi raitapaita ja yksi pitkäleuka kävivät kuitenki morjenstamassa tarjoiluani. Ei siis MP:tä tälläkään reissulla. Sahasin Mertakosken rännin muutamaan otteeseen ja keskityin oikeen viimesen päälle perhon uittamiseen ( johtuen siitä, että heittäminen tuulessa oli niin tuskaa). Mertakoski poolina on tällä vedenkorkeudella ihan kohtalainen paikka kalastaa ja opetella perhon uittamista. Eteläpuolelta pääsee kahlaamaan kohtuu pitkälle kohti vastarannalla kulkevaa ruopattua uomaa, jonka reunalla olettaisi lohien toppailevan ylöspäin mennessä. Oman mausteensa uittoharjoitteluun antoi edellisenä iltana nautittu Henrik Mortensenin platta Scandinavian Spey Cast, jossa Henrikki opettaa hyvin perusteellisesti erilaisten poolien kalastustekniikkaa. Hiuksen hienona erona Henrikin ja minun kalastuksessa oli olosuhteiden lisäksi seikka, että Henrikki sai kalaa, minä en.

Iltapäivällä kärräsin kamppeeni Hanskakoskelle, joka on yksi Simojoen ehdottomasti hienoimpia paikkoja perhokalastusta ajatellen. Hanskan niskalla myös usein pääsee näkemään Lohien temmellystä, mikä luonnollisesti aktivoi myös muita kalastajia paikalle joskus varsin sankoin joukoin. Mutta kyllähän sopuli sialle antaa, ainahan virvelimiehet ja perhonheittäjät samalle niskalle mahtuu. Lauantaina porukkaa oli onneksi vähän, vain yksi perhostelija minun lisäkseni. Heittelimmä siinä tunteroisen pari, minä keskityin heittämiseen vastarannalle ja kollega itse kalastukseen. Molempien tulos oli yhtä huono, ei mitään.

Näin meni kesän ensimmäinen päivä oikeasti kalastaessa. Vaikka kausikorttia Simojoelle en täksi kesäksi aio hankkia, niin useamman reissun olen budjetoinut Simojoella käymiseen. Ensi Sunnuntaina on Samulin kanssa tarkoitus lähteä uudelleen haarukoimaan, että jokohan sillä joella olisi muutakin kuin kokemusta annettavana. Siihen asti, näkemiin!

Kevät on jo pitkällä ja kesä aivan ovella. Valoisa aika alkaa olla huipussaan ja valoisuuden myötä käsittämätön levottomuus…! Vielä reilu kuukausi olisi aikaa, ennekuin “todelliset” mahdollisuudet lohen saantiin ovat olemassa. Jotta heinäkuun vaihteessa mies olisi mahdollisemman kovassa iskussa tulevaan koitokseen, on luonnollista, että harjoitteleminen on jo tässä vaiheessa aloitettu. Avasin siis GuideLinen vapaputken ensimmäisen kerran tälle keväälle keskiviikkona huhtikuun 17. päivä. Tämän päivän jälkeen heittoharjoituksia on plakkarissa kutakuinkin 20 kpl. 

Olen totaalisen hurahtanut perhonheittoon, siis nimenomaan heittämiseen, kahdella kädellä, kaikissa jaloissa muodoissaan. Olen itse opetellut lähes kaiken, alusta asti, ilman opettajaa ( pl yksi Sorron 3 tunnin heittokurssi). Helppoa se ei ole ollut, eikä aina niin mukavaakaan. Valuuttaa on palanut järettömät määrät, monien etelän lomien verran. Mutta näitä menoja ei lasketa. Eikä myöskään valvottuja öitä jokien varressa sääskien syötävänä, palellen ja kiroillen. Joskus mietteissä on käynyt, että miten paljon helpompaa olisi viskata 36 grammanen Toby millä tahansa virvalla kauas virran syövereihin. Mutta nämä synkät mietteet unohtuvat siinä vaiheessa, kun vesi vieressä rikkoontuu ankkurin asettuessa oikealle paikalleen, vapa lataantuu, sekunnin murto-osien viheltävä viuhahdus kuuluu tyynessä yössä, siima irtoaa vedestä räjähtävällä nopeudella ja vie suhisten siimaa jaloista, kunnes vapa nyökähtää rennosti heittäen perhosiiman pitkälle koskenniskan vastarannalle ja peruke oikenee täydellisesti laskien perhon veden valtakunnan asukeiden ihmeteltäväksi. Tähän kokonaisuudessa muutaman sekunnin prosessiin on tehty tuhansia tunteja töitä, suurin osa varmasti hukkaan heitettyä aikaa. Jos olisi vain ollut joku, joka olisi sanonut epätoivon hetkellä, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin….

Kehityskaareni kahden käden vavalla heitettäessä on ollut tuloksellisesti huima, mutta vuositasolla tulosparannus totaalisen surkea. Koitankin tässä nyt sepustaa jotain, joka kenties voisi helpottaa sitä henkilöä, joka tämän vuodatuksen erehtyy lukemaan ja huomaa painivansa samojen tilanteiden kanssa. Minä en ole täydellinen heittäjä, en lähellekään. Tänä päivänä osaan kuitenkin enemmän kuin 10 vuotta sitten, jolloin ensimmäisen kerran tartuin kahdenkäden perhovapaan.

Alku aina hankalaa….                                                                                                      

Ensimmäinen kahdenkäden huiska oli 12 jalkanen shakespeare johon piti sitten vähäisillä rahoilla investoida 3M:n täyspitkä WF siima. Tänä päivänä tuo kombinaatio ei välttämättä ole se kaikkein suosituin, mutta mitäpä sitä tuolloin olisi tajunnut. Katalogissa kun seisoi mustaa valkoisella, että siima on yksinkertaisesti paras! Tuo yhdistelmä näki Kuusingin rannat moneen otteeseen kesän aikana ja pääsipä sitä jopa Kuusingin Taimenkin taivuttelemaan. Ongelmaksi combossa muodostui se, että takaheittotilaa ei aina ollut tarjolla sitä vaadittavaa määrää ja useammin perho tapasi roikkua takana pusikossa kuin koskessa pyytämässä. Onneton heittotaitoni pakotti minut siis etsiskelemään kalastuspaikkoja sellaisilta alueilta, joilla ei muita kalastajia näkynyt. Opippa siinä sitten yksinään.

Muistan hyvin, kuinka aamuyöllä Koivusaaren riippusillalta löntystellessä näin, kun Talalan Pertti heitteli koivusaaren alapäässä perhoa komealla kaarella. Istuin rantapusikossa piilossa tiirailemassa ja ihmettelin kuinka helppoa heittäminen voi olla. Nosto-veto-vippaus- ja perhosiima lähti vierestä komeassa kaaressa vastarannan pyörteisiin. Perhana, minä myös sanoi pikkusonni. Alkoi armoton “alaheiton” opettelu ( en toki tuossa vaiheessa vielä tiennyt, että mikä heittotyyli oli kyseessä). Mutta eihän tuolla 12 jalkasella ja pitkällä WF:llä saanu sitten mitään aikaiseksi. Kauhukseni Talalan Pertti oli huomannut epätoivoisen yrittämiseni, ja tuli jutustelemaan. Siitä se sitten lähti – seuraavalla viikolla olin Kuusamon kalastustarvikkeessa nöyränä poikana istumassa virka-ajan jälkeen, kun Pertti viritteli Loopin ampumapään viimesen päälle kuntoon. Ja eikun täyttä laukkaa joelle ja opettelemaan mystistä alaheittoa…no arvata saattaa, että eihän se yksi siima autuaaksi tee ( mikä myöhäisempinä vuosina on tullut moneen kertaan todettua). Kuitenkin aloin jo pikkuhiljaa päästä heitosta jyvälle ja kesän kuluessa pystyin auttavasti heittämään sen vaaditun 15 metriä, joka useimmissa paikoissa riitti vallan mainiosti. Monet kalat kuitenkin edestä ja takaa otettiin pelkästään sen takia, että en osannut heittää, en tarpeeksi pitkälle enkä tarpeeksi tarkasti. Mutta siinä vaiheessa sillä ei ollut mitään merkitystä, pääasia oli, että heitto näytti edes jotenkuten puhtaalta suoritukselta.

Tuohon aikaan Kuusamon joilla käytettiin lähes poikkeuksetta kahden käden kepakoita pituudeltaan 13-15 jalkaa. Aloin loppukesästä epäillä omien vermeitteni riittämättömyyttä, koska muilla kalastajalla näytti olevan poikkeuksetta pidempi vapa ku mulla. Perhana. Siitä sen täytyi olla kiinni, mulla oli liian lyhyt virpa ja sen takia heitto ei kule tarpeeksi pitkälle. Ja taas oli asiaa Kuusamon kalastustarvikkeeseen. Mukaan lähti Loop Black Line 9-10 ja 14 kinttua. Harvoin on tullut Suorajärven tietä ajettua yhtä reippaasti saunavaaraan siinäkin uhassa, että peräkontissa pötköttävä uutukainen vapa olisi rytäkässä saattanut vaurioitua. Tämä setti Loopin omalla 14 jalkaselle mitotetulla ampupäällä alkoi olla jo sellainen, että heiton onnistuttua  n 1% suorituksista, perho lensi ihan komiasti ja juoksusiimaakin alkoi pikkuhiljaa sormista kadota muutamia metrejä. Tämä suoritus tosin vaati useita korjauksia, veden lätkytystä jne jne…luonnollisesti en ollut kovin suosittu kalastaja rinkipiireissä ja jälleen oli kalastuspaikat katsottava hieman rauhallisemmilta pooleilta. Niin loppui tuo ensimmäinen kesä, ilman Talalan suosiollista avustusta olisi perhokalastuksen kipinä luultavasti loppunut tuohon kesään.

Jatko-opintoja…                                                   

Seuraavat pari kesää kuljin todella ahkerasti Kuusamon joilla, sekä Kitkalla-, että Kuusingilla. Näitten jokien salaisuuksiin minut opetti Oikaraisen Timppa, ikänsä jokivarsia kolunnut paikallinen. Timppa oli vaappumies, joka omatekosilla vaapuillaan kiskoi monet hienot Taimenet perhomiesten nokan edestä. Aiheeseen täysin liittymättömänä on kerrottava eräs episodi koivumutkasta vuodelta 2000.

Olimme illan mittaan heitelleet siellä sun täällä koivumutkan ja haisusaaren alueella ilman mainittavaa tulosta. Päätin itse auringon laskiessa suunnistaa koivumutkaan ringin jatkoksi. Timppa meinasi pötkähtää hetkosen ja tulla joella “ottiajan” aikoihin. Timpalla oli jostain – en tiedä mistä – hankittu nuhjuinen pahvinpala, jossa oli hyvinkin tarkalla aikataululla laadittu “ottiajat” Kuusinkijoelle. Itse suhtauduin hieman huvittuneena aina moiseen pahvilärpäkkeeseen, mutta myöhemmin tulin katkerasti huomaamaan, että Timppa sai varsin usein kalansa juuri ottiaikaan…johtunee tietenkin suurilta osin siitä, että hän perkasi jokea pääsääntöisesti vain ottiaikoina ;).

No, muistin sinä iltana ottiajan alkavan klo 23:n paikkeilla, ja olin siis Koivumutkassa noin viiden muun perhostelijan kanssa. Koko iltana ei mutkassa ollut mitään havaintoa kaloista ja porukka oli vähintäänkin turhautunutta. Oisko kello ollut karvan verran vaille ykstoista, kun havaitsin heittovuorollani tutun hahmon tallustelevan vastarantaan koivumutkaa kohti. Mutkaan päästyään Timppa pyyteli vastarannalta kohteliaasti lupaa heittää muutaman heiton perhomiesten välissä. Lupa myönnettiin auliisti, koska ilta oli kalallisesti ollut aivan kuollut. No jokainen kalatarinoita lukenut varmaan arvaa miten tässä pelissä kävi. Muutaman heiton jälkeen shimano huusi hallelujaa ja Taimen paukutti kohti ryssän rajaa sen minkä pyrstöstään pääsi. Voitte kuvitella sen siunailun perhomiesten ringissä, kun uistinmies vie kalan nenän edestä. Taimen painoi melko tasan 5 kiloa, ja rantautettiin noin 23.10. Tämän jälkeen Timppa läksi nukkumaan, ottiaika kun tuona yönä oli vain tunnin mittainen.

Omaan heittotaittooni Timon erinomaisesta joen lukemisesta ei valitettavasti ollut apua. Toki opin kalastamaan siellä, missä kalat ehkä pysähtyisivät ja näin ollen kalastukseni sai sisältöä, koska en tuntenut enää vain paiskovani tupsukasaa silmittömästi sinne sun tänne. Osa parhaista paikoista oli edelleen heittotaitoni ulottumattomissa, en vain saanut perhoa lentämään niin kauas, kuin tarve olisi paikkapaikoin vaatinut. Sain kuitenkin koko ajan arvokasta kokemusta heittooni. Erityisen opettavasta oli loppukesän pilkkopimeässä heittely, josta ei ainakaan aluksi tullut yhtään mitään. Pikkuhiljaa liikeradat alkoivat kuitenkin hioutua siihen malliin, että pääsin omaan maksimipituuteeni huomattavasti suuremmalla prosentilla kuin ensimmäisenä kesänä. Valitettavasti maksimipituus oli edelleen surkea, korkeintaan 20 metriä, jos kaikki onnistui kohdalleen. Lisäksi jouduin edelleenkin tekemään useamman yrityksen, että sain heiton käännettyä heittosektorille. Tähän en tuossa vaiheessa löytänyt mitään fiksua ratkaisua. Huijasin itseäni myös sillä, että heitin aina ” oikealta ” puolelta jokea, joka oikeakätiselle oli ainoa oikea puoli edes yrittää heittämistä. En edes uskaltanut kuvitella, mikä työ olisi heittää toiselta puolen jokea….

Tällä Black Line + Loop ampupäällä tahkosin monta vuotta ja olin ihan tyytyväinen perussettiini. Mitään sen kummempia siimavariaatioita ei käynyt mielessäni, kelluva amppari oli helppo käsitellä ja heittää. Mitä sitä muuta olisi kaivannut. Peruukkeen pituutta ja uppoamissyvyyttä säätämällä kalastin keväästä syksyyn. Sain joskus kalan, useimmiten en.

Heittomaailmankatsomus avartuu…

Kevät 2004, virkamiesruotsin pakolliset tunnit, takana istuu siilitukkainen nuorimies, luokan edestää kuuluu kehotus kysyä toisella kotimaisella takanaistuvalta harrastusta. Käännyn ja kysyn: ” Vad är din hobby?”. Tästä alkaa julmettu ädlääminen, säätäminen, teoretisoiminen, viilaaminen, hifistely ja valtavan alijäämäinen budjetti joka varmasti jatkuu tuosta päivästä hamaan tulevaisuuteen. Tähän päivään mennessä olin tottunut tekemään kaiken yksin, en rohjennut koskaan kysyä keneltäkään apua, en seurannut foorumeita ( joita ei tuohon aikaan tainnut kyllä ollakaan), en katsellut opetusvideoita perhonheittämiseen ja youtube-sivustosta ei ollut hajua kuin kolmella perustajajäsenellä, jotka bygnäsivät sivuston pystyyn helmikuussa 2005.

Samuliin törmääminen on varmasti ollut yksi ratkaisevia askelia perhokalastuksen saloissa. Samana kesänä köröttelimme peräkanaa kohti Kuusamoa ( tottakai minun oli heti pyrittävä osoittamaan tietämykseni ja tuntemukseni kuuluisista Taimenkoskista). No, kalaahan me emme tietenkään saaneet, mutta kalastelu kaverin kanssa, joka myös heittää perhoa, oli kokemuksena todella mukava…ja opettava. Tällä reissulla tein sitten sen kohtalokkaan virheen: kokeilin Samulin heittosettiä, joka tuohon aikaan taisi olla Visionin 3Zone 14 kinttusena ja Acen ampparilla varustettuna. VIRHE nro 1: älä koskaan lainaa kaverin välineitä, koska ne tuntuvat taatusti paremmilta kuin omasi. Samulin setillä heitto oli huomattavasti helpompaa, siiman asettelu ankkuriin oli vaivattomampaa ja itse heitto oli vavan ominaisuuksista johtuen huomattavasti tehokkaampaa ja ylsin vaivatta niille pituuksille, joihin omalla setilläni teki todella tiukkaa. Mistä tämä johtui??? Vapa samanpituinen ja siimapaino saman verran? Lähtönopeus vedestä Visionin combolla oli huomattavasti nopeampaa kuin Loopilla. Vapa oli huomattavasti kokotoimisempi ja antoi paremman tuntuman siimanhallintaan. Juoksusiima oli liukkaampi ja Acen kartiointi parempi pitkälle heittämistä ajatellen.

 Minua vitutti. Monta vuotta olin tahkonnut itku kurkussa muka laadukkaalla ja  hyvän maineen omaavalla merkillä ja uskotellut, että kovalla työllä opin heittämään pitkälle. Sitten tulee kaveri, joka tarjoaa välineitään kokeiltavaksi ja aiheuttaa täydellisen hämmennyksen ja epäilyksen välineitäni kohtaan. Ilman Samulin avustusta olisin varmasti tyytynyt Loopin settiin ja Kuusamon jokiin. Onneksi näin ei käynyt. Reissulta palatessa ajoin seuraavana päivänä Limingantullin Prismaan ja hain sieltä koeajolle vastaavan setin kuin samulilla…no tietenki luokkaa järeämmän ja jalan pitemmän vavan jotta olisi edes jonkin verran etumatkaa. Painatin samoilla lämpösillä Simojoelle tutustumaan niin uuteen settiin, kuin uuteen kalastusympäristöön. Lohenkalastus oli nimittäin aivan vieras liiketoiminta-alue minun perhokalastuksessani. Samuli oli kehoittanut vierailemaan Saukkokoskella, joten sinne siis reippain mielin suuntasin askeleeni. Kädet vapiste virittelin uuden lainasetin toimintaan ja tepastelin jokeen. 15 jalkanen 3Zone tuntui todella pitkältä 14 jalkaseen verrattuna ja tunsin että käsissäni on VOIMAA isolla veellä. Ja heitto alkoi lähteä. Vaikka kelluva Ace lensi todella rumasti klumpin perä laahaten, mutta se lensi pitkälle, PIIIITKÄLLE! En voinut käsittää, miten helposti siima lensi pitkälle. Vaikka siiman asettelu oli edelleen pahasti hakusessa, käsien liikerata päin honkia, voimantuotto maksimoitu ja ajoitus hukassa, niin silti siima poistui aivan erimalliin kuin ennen. Yllättäen kaupat tuli. Uusin koko kaluston, kelan, pohjasiiman, juoksusiiman, heittosiiman ja vavan ja perukkeen.

Tällä setillä heittelin loppukesän Simojoella, reissuja tuli tehtyä paljon ja aloin päästä uuden setin kanssa kohtuudella sinuiksi. Samuli oli myös usein mukana reissuilla ja yhdessä puimme sekä lohenkalastuksen että heittämisen saloja. Opetin Samulia ja Samuli opetti minua. Kuvasimme heittoja ja asiantuntijan elkein analysoimme toimintaamme virpa kädessä. Homma alkoi vaikuttamaan perin ammattitaitoiselta. Jo tässä vaiheessa huomasin, että keskityin huomattavasti enemmän itse heittämiseen, kuin itse heiton päämäärään, eli kalastavuuteen. Paikassa kuin paikassa yritin viskata mahdollisemman pitkälle, otin uusintatoistoja, läiskytin ja lätistelin. Kaikesta toilailusta huolimatta sain jopa pari lohta Simojoelta. 

Kilpavarustelu kiihtyy

Seuraavaan kesään lähtiessä olimme Samulin kanssa täynnä intoa, siintihän kauden kohokohtana tuleva reissu Norjan Gaula-joelle. Levottomia öitä aiheutti tieto siitä, että Gaulalla tultaisiin heittämään norjalaisittain, eli väärältä puolen jokea. Mikä siihen neuvoksi? 1. kesäkuuta pöjötimme Samulin kanssa Simojoen rannassa oikomassa siimoja ja nimenomaan väärällä puolen jokea. Tunsin itseni vasta-alkajaksi. Heitto toiselta puolen ei onnistunut huonostikaan, huoli alkoi kuristamaan kurkkua; mitähän Norjan reissusta tulisi?

Olin satsannut jälleen varusteisiin, 13 jalkanen Visionin DHfour luokkaan 8-9, Danielssonin LH 8Twelve ja uudet Ace:n ampumapäät 2kpl oli eksynyt kaupustelureissun jälkeen pakkiin. Heittopituuteni 15 jalkasella alkoi olla tasasen tappavaa 30 metrin siivua ja heiton onnistumisprosentti hyvän matkaa yli 50. Juoksusiima oli vaihtunut PVC:stä Slicks-shooter tyyppiseen litteään monofiliin viimeisiä metrejä hakiessa. Tätä slicksiä sitten joka kerta joelle tullessa kiinnitin puihin, kantoihin, Samuliin ja kehen milloinkin saadakseni muistin juoksusiimasta nollattua, muutenhan siima olisi ollut aina yhtä umpisolmua. Edelleen edessä oli kuitenkin valtava ongelma : joko meidän on muutettava joen virtaussuuntaa tai oikeasti opeteltava heittämään väärältä puolelta. Fiksuina miehinä totesimme, että on huomattavasti helpompaa aloittaa heittoreenit väärältä puolelta kuin vaikuttaa maan muotoihin.

Olimme aikaisemmin keväällä Samulin luona saunoessa tihrustelleet viinilasin takaa Henrik Mortensenin ” The Perfect Cast ” heittoplattaa ja hihitelleet kuinka helppoa heittäminen voi olla. Valitettavasti Henrikkikin paiskoi lätyssään juuri siltä oikealta puolelta, eikä hänen videokonsultaatiosta ollut meille paljon apua. Noh, mehän ei lannistuttu vaan kehitimme Samulin kanssa kumpanenkin omintakeiset heittotyylit, jolla saimme ädläämisen jälkeen ankkurin asettumaan siten, että pystyimme roiskaisemaan heiton vartalon oikealta puolen tarvittaessa vaikka poikkivirtaan. En ole koskaan jälkeenpäin nähnyt missään heittovideoissa tai alan kirjallisuudessa tällaista heittotekniikka, joten pidämme sen toistaiseksi liikesalaisuutenamme. Tätä tekniikkaa Gaulalla sitten käyttelimme ja saimme perhot lentämään sen minkä tarvi ( vesi oli onneksi vähissä ). Itse heittelin Gaulalla nautiskellen 13 jalkasella Vissulla interisiimaa, kunnes joku tolvana menee sanomaan ÄÄNEEN, että pitää olla pintasiima. No eihän mulla tuohon pikkuvapaan mitään pintasiimaa ollu, joten Tojotan renkaat kiljuen paikalliseen kalastuskauppaan hakemaan kelluvaa ampparia. Tässä vaiheessa koin ensikosketuksen tuotemerkkiin nimeltä Guideline ja kosketus oli metrihinnaltaan 6,90€/m. Ihanan kallista, mutta nyt minulla oli 8 luokan kelluva Guiden huliviliamppari. Hulivili tulee siiman värityksestä joka on sini-kelta-viherraidallinen, todellinen värisokean unelmaliina. Harmikseni olin ostanut luokkaa liian kevyen siiman, joten setti ei ollut kaikinpuolin ihan tasapainoinen.

Tällä Norjaan suuntautuneella reissulla törmäsin myös Juhikseen, joka lunasti minulta pitkään palveluksessani olleen Loopin Black Linen. Olin unohtanut koko vavan olemassaolon, kunnes ennen reissua Samuli pyysi ottamaan vavan Juhikselle lainavermeeksi ( miehellä itsellään ei tuolloin vielä miesten vehkeitä ollut käytössä). Juhis asetti Looppiini Guidelinen kelasiimasetin kelluvalla Guiden ampparilla ja myöhemmin reissulla settiä kokeillessani huomasin, että vanha sotaratsu oli vielä varsin käyttökelpoinen yhdistelmä, kun siihen on saatu kunnon siima. Tein itselleni selväksi tämän jälkeen, että Loop on paska siimamerkki, enkä tule siihen enää koskaan sekaantumaan.

Norjan reissu siis meni heittelyn puolesta hyvin. Kalastuksellisesti reissu oli mahtava, kalaahan me emme säkkitolkulla kohteliaisuuttamme tietenkään ottaneet, vaan tyydyimme kala / vapa kiintiöön reissullamme. Olimme myös 6 päivässä oppineet jokainen jotenkuten heittämään väärältä puolen jokea, joten kesän tavoite heiton suhteen oli saavutettu. Tyylipisteitä emme toisillemme heitoista jakaneet, onneksi!

Lisää vapoja ja naruja

Kesä 2006 näytti osaltani todella heikolta. Olin tehnyt aikaisemmin talvella todella kannattamattoman sijoituskohteen ja varannut Miian kanssa yhteisen asunnon joka imi minun varat siltä kesältä. Lohireissu siis rajottui Ruotsin Kalix-joelle juhannuksen tienoilla. Samuli varoitteli jockfallin olevan kohtuullisen iso paikka kalastaa ja hänen muistinsa mukaan vastarannalle ei aivan tainnut heitolla ylettää. Ja oikeassahan mies oli, koski oli tosiaan miehekkään kokoinen ja perholla pystyi hallitsemaan vain murto-osan rantavedestä. Tämä ei oikeen minun ajatusmaailmaani mahtunut mitenkään…miten siellä pystyi levollisin mielin kalastamaan, kun kala varmasti nousee vastarantaa ja perholla et sinne ylety. Kaiken hyvän lisäksi paikassa piti heittää 2-4 uppoavalla ampparilla, joka ei heittomukavuudeltaan ole sitä ykkösluokkaa. Turhautuneena päätin helpottaa epätoivoista heittotilannettani katkaisemalla 15 jalkasen Visionin ja siirryin käyttämään 13 jalkasta pikkuvissua. On muuten uskomaton nautinto heittää kahta luokkaa liian raskasta synkkää siimaa julmetussa koskessa vavalla, joka on tarkotettu pintasiimalirkutteluun. Eihän siitä tullut yhtään mitään. Ei saatu kalaa. Yllätys. Menivät vastarannalta ohi ja ei yletytty.

Vakuutusyhtiön pettämätön asiantuntemus perhokalastusvälineissä toi minulle jonkun satasen kirstun pohjalle uutta lohipyssyä varten. Aikaisemmat hyvät kokemukset GuideLinen siimoista ohjasivat valintani 14,9′ Guidelinen AWM:ään luokkaan 10-11. Samaan rahaan sain kela&siimapaketin ja ammuin Simojoelle testaamaan. Jumankauta mikä norsupyssy. Jo ensivedolla huomasin, mistä aineksista tämä vapa on tehty. Tällä vavalla kalastaminen ei välttämättä ole mitään nautiskelua, vaan raakaa työtä. Testosteroni tihkuu vavan liitoksista, kun vavalle tarjoaa n 40 gramman ampupäätä uppokärellä ja raskaalla kupariputkella höystettynä. Tällä vavalla aioin heittää todella pitkälle. ja olisin heittänytkin ellei: a. juoksusiimana käyttämäni slicksi olisi punoutunut kunnon vedossa tuhannelle sykerölle, sitä kun alkoi jaloissa lujumaan melkosia määriä ja b. olisin osannut hallita sitä määrää juoksusiima jaloissani. Kun sekä a-, että b kohdan ongelmista selvisi ( onnistumisprosentti 1/100), niin siima poistui aika kauas. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että monesti itse perhosiima oli pitemmällä kuin itse perho. Slicksin liukkaudesta johtuen vedestä lähtenyt luuppi ei saanut tarpeeksi vastusta ja jäi rullautumatta auki, jolloin siima lensi yhtenä myttynä eteenpäin. Ei hyvä, ei etenkään kalastusheitoissa. Tämän ongelman ratkaisi taas herra Tursas, jonka LeCie’tä testatessani huomasin mikä ero on PVC:llä ja slicksillä juoksusiimana ( jälleen vaarantava virhe, kaverin välineiden testaaminen). PVC:n vastus vaparenkaissa on slicksiä kovempi ja jarruttaa lentävää luuppia sen verran, että se pääsee ilmalennon aikana avautumaan. Tästä johtuen myös perho löytyi yleensä sieltä kauimmaisesta pisteestä. Kalastusta ajatellet loistava homma. Slicksit, kaikkiaan 3 rullaa poistuivat aktiivipalveluksesta repun pohjalle ja tilalle tulivat jälleen RIO:n PVC-juoksusiimat. Taas oli heitto hiukan enemmän hallinnassa. Tuntuma itse heittosiimaan ehkä oheni hieman, mikä jonkin verran vaikeutti nostoa ja ankkurin asettelua, mutta suurin ongelma, eli siiman myttääntyminen heiton aikana ja luupin avautumattomuus poistuivat. Hyvä. Itsetuntoa alentavaa heittopituuden menetystäkään en PVC:hen palatessani kokenut, joten asiat tuntuivat olevan kunnossa. Loppusilauksen kaudelle antoi 3 tunnin Sorro Zorron heittokurssi, joka fiilasi käsien ja vartalon liikeradat kuntoon. Sorro on vannoutunut Jörkka-mies, jonka heittofilosofiaan kuuluu, että yläkäsi kaivaa nenää ja alakäsi tekee työn. Itse en ollut täysin valmis noudattamaan Sorron oppeja, mutta hyvin selväksi kävi, mitä on scandinavian underhand cast. Talviunille oli hyvä lähteä.

Grande Finale and neverending dream..

Olin talven 2006-2007 aikana innostunut varsin aktiivisesti seuraamaan muutamalla nimeltä mainitsemattomalla forumilla käytävää varsin tiukkasävyistä keskustelua muutamien nimeltä mainitsemattomien henkilöiden välillä ampumapäitten vs. speysiimojen paremmuudesta. Itselleni käsite Spey-siima oli aivan outo, mutta aikani forumin virtuoosien kirjoituksia sanakirja kädessä luettuani päättelin, että kyseessä on jonkinlaisen WF-siiman ja ampumapään combo. Kun ampparin heitto-osa on normaalisti kahdenkäden kepakossa n. 10-15 metriä, on se spey-siimoissa huomattavasti pidempi, 15 metristä eteenpäin. Myös kartioinnissa ja painotuksessa on eroja. 13 metrinen Guiden amppari painaa samanverran kuin 20 metrinen speysiiman heitto-osa, siis noin karkeasti. Se siitä, hyvä tietää että Spey siimalla pystyy heittämään kilometrin päähän ainakin teoriassa. Sama se spey-siimoille, minä olin ampparimies. Pakissa odotti kaksi uutta Guiden 11 luokan powertaperia, painoltaan 44 gramman paikkeilla. Rupeaa se AWM nöyrtymään…

Kesä 2007 oli kalastuksellisesti varsin runsas, yhteensä 2 ja ½ viikkoa pohjoisessa. Ja väärältä puolen, koko ajan. Gaulalta opittu tyyli oli poikaa, mutta Neidenillä koin nöyryytyksen. En ollut se joka ringissä heitti pisimmälle, vaan naapurin vanha lohikettu kiskaisi yliolan heitolla liinat suoriksi venerantaa kolatessa. Juuri kun tässä paikassa olisi pitänyt heittää pitkälle, niin minä tupeksi edelleen juoksusiiman kanssa. PVC:kin sitä riittävästi mytätessä jalkoihin tahtoo mennä solmuun. Muuten kyllä mutta kun ei. En osannut käsitellä juoksusiimaa. Lisäksi minun oli hankala kääntää heittoa väärältä puolen suoraan poikkivirtaan ja heittää vielä pitkälle. Ja tuuli kävi koko ajan alavirrasta jokea myöten, joka ei yhtään helpottanut tilannetta. En siis osannut vielä aivan kaikkea.

Tenolla sitten päätin jälleen katkaista Guiden vavan nokkarenkaan juuresta. Uitutti sen verran paljon, että ostin samoilta lämpösiltä 14,8 jalksen GuideLinen LeCien luokkaan 10-11. Ja samalla ketutuksella menin tältä nimeltä mainitsemattomalta forumilta katselemaan, miten Guiden takuuhuollon kanssa menetellään, kun silmiini sattui teksti, että kyseinen LeCie on loistava Spey vapa. Tuo nelikirjaiminen sanahirviö alkoi vainota minua ihan tosissaan. Minä ampparimies olin ostanut Speyvavan. WTF ??? Lakaisin harmitukseni maton alle. Minä en tuollaiseen englantilaiseen hifistelyperhokulttuuriin ala ollenkaan. Ampumapäät on tehty pohjoismaisiin kalastusolosuhteisiin pohjoismaisille kalastajille ja MINÄ olin pohjoismaalainen ja kalastan pohjoismaissa.

Olin rovaniemellä työreissulla kun matonalle lakaistu ongelma pomppasi kalastusvälinehyllystä kimppuuni. Hyllyssä roikkui pahvinen laatikko jossa luki; Hardy Mach II Salmon 55 ft. Spey WF10F. Pyörettelin pahvista pakettia hyppysissä ja irvistelin itselleni, kokeileisikko? Ennakkoluuloton piru sisälläni otti vallan ja kohta huomasin pankkikortin liukuvan lukijan läpi ja poistuin kotimatkalle ensimmäinen Spey-siima Fordin takapenkillä köllötellen ja ilkkuen minulle minun heikkoluontoisuuttani. En ole koskaan vitkastellut joelle lähdössä liian kauan, mutta tuona iltana lähtöni joelle oli ennennäkemättömän riskiä. Virittelin uuden siiman Danielssonin rullalle ja liitin sen suoraan pohjasiimaan. Heitto-osa 55 jalkaa (16,50m)ja siinä kiinteänä oleva PVC-juoksusiima ovat yhteensä noin 34 metriä ja vavan mittainen peruke liitettynä pituuskapasiteetti lähentelee 40 metriä. Taaperrin heittolaiturille ja vedin sinisen heitto-osan LeCien vaparenkaista läpi ja heilautin. Pitkä heitto-osa tuntui oudon kevyeltä raskaisiin ampumapäihin tottuneena, mutta lensi varsin vähällä voimalla ja oikaisi itsensä ja perukkeen todella nätisti. Seisoin pari sekuntia ja kelasin tapahtunutta. Hulluus iski vallan ja revin samantien koko juoksusiiman jalkoihini, rullasin siiman suoraksi, nostin vavan ja heilautin heitto-osan vierelleni ja vetäisin. Havahduin tähän maailmaan kun siiman juoksu loppui ja vapa nyökkäsi hyväksyvästi heiton päätyttyä. Minusta oli tullut speymies yhdellä heitolla.

Kaikki aikaisemmin koetut hyvät hetket ampumapäiden kanssa menettivät arvonsa silmän räpäyksessä. Onnistuin n. 90% suorituksista heittämään koko heittosiiman pihalle ilman sen kummempaa riuhtomista tai voimankäytön liioittelua. Olin jälleen kokemassa uutta valaistumista, tunne oli samanlainen, kuin vuosia sitten testatessani Samulin settiä Kitkajoen rannassa. Voiko välineillä olla niin ratkaiseva merkitys perhonheitossa? Kyllä voi. Spey siiman erinomaisuuteen on luettava heitto-osan pituus ja kartiointi, joka tasapainottaa paino-osan pidemmälle matkalle. Pituus heitto-osassa merkitsee vähemmän ammuttavaa juoksusiimaa joka vähentää kiroilua juoksusiiman kanssa. Tasapainoisempi kartio on helpompi asettaa ankkuriin eikä ole mielestäni niin tarkka ajoituksen suhteen kuin ampumapää. Tämä edesauttaa heiton onnistumista, vaikka itse asettelu ei olisikaan täydellinen. Pitkää klumppia on huomattavasti helpompi ohjailla vedessä ollessaan, jonka pitäisi luonnollisesti tuoda tehokkuutta myös kalastuskäytössä. Pisteenä iin päälle lainasin Samulilta Rio:n speyheitto-DVD:n, jonka oppeja sinnikkäästi tahkosin koko syksyn heittolaiturillani. Opetusvideon ansiosta sain ratkaistua monta monta ongelmaa, kuten ankkurin asettelun, d-luupin suunnan, tuulen suunan vaikutuksen heittotekniikkaan, käsien ja vartalon oikean liikeradan ja ennenkaikkea monta uutta heittotekniikkaa. Videon jälkeen minulle selvisi mitä on snap-t, snakeroll, single&double spey jne. Nämä erilaiset heittotekniikat ovat rikastaneet perhonheittoani aivan valtavasti. Huomasin, että pelkkä pitkälle heittäminen ei ole enää itseisarvo, vaan on osottava heittää pitkällä joka säässä ja joka paikassa kalastusoloissa, mikäli tarve vaatii.

Tämän kesän hankintoja on ollut 65 jalkanen Mach:n heittosiima uppokärjellä. Tämä siima asettaa jo aivan uudet haasteet heittoon, koska heitto-osa on jo 20 metriä pitkä, eikä uppokärki enää nousee aivan tuosta vaan virran imusta. Pikkuhiljaa tämänkin siiman oikkuihin alkaa päästä käsiksi, vuosien tahkoamisesta on siis ollut jotain hyötyä, koska tuntuma siimaan, koordinoidut liikkeet, voiman säätäminen ja kaikki pienet niksit tulevat vain kovan harjoittelun tuloksena. Nostoja, nostoja, nostoja ja vielä kerran nostoja. Sanoisin, että nosto ankkuriin on heiton ratkaisevin vaihe, koska itse heitto on mekaaninen suoritus, jossa vapa työnnetään tai vedetään tai työnnetään ja vedetään vaakalinjassa etustoppiin. Jos nosto on tehty päin persiitä, ei heitto lähde vaikka itse etuheitto olisi kuinka täydellinen tahansa. Porukka on useaan otteeseen nauranut minulle, kun kertoilen heittäväni joskus tarkoituksella väärin. Mutta silloin kun osaat tietoisesti heittää väärin, niin osaat heittää myös tietoisesti oikein. Ja kun osaat heittää tietoisesti oikein, olet positiivisen ongelman edessä – sinun on jatkettava juoksusiimaa, koska alkuperäinen ei enää riitä. Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin työni päässä. Nyt se vasta alkaa, harjoittelu näet. Vähintään kerran kaksi viikossa käyn heittolaiturilla heittämässä eri heittovariaatioita. Jokainen heittosessio alkaa perusnostoilla vedestä viereen ja pois. Keskityn erityisesti d-luupin suuntaan eri heittovariaatioissa, koska se on heiton suuntauksen kannalta kaikkein oleellisinta. Jokaisen heitto-ongelmien kanssa painivan kannattaa katsoa jokin perustavaa laatua oleva heittovideo, tai käydä asiantuntijan heittokursseilla. Näillä toimenpiteillä voi nopeuttaa vuosien työskentelyä. Turhaa heittämistä ei olekaan, vaan jokainen epäonnistutkin heitto vie lähemmäs onnistunutta heittoa. Näin se vaan on.