Perhonsidontaa, odotusta ja elämää
Nyt on meneillään ehkä paras hetki reissusta: odotus ja valmistautuminen. Tässä olen useamman viikon lykännyt lohikauden valmisteluja mutta tänään se koitti. Olen koko illan kasannut kamoja valmiiksi ja inventoinut perhoja, teroittanut koukkuja ja heittänyt liian monta perhoa roskiin hajonneina.
Lopputuloksena on taas pitkä, pitkä sidontalista. Jäljellä ei ole yhtään ehjää Ally’s Shrimpiä, kaikki Black Sheepit ovat enemmän tai vähemmän tohjona ja hopeisia 3/4″ putkia ei ole yhtään. Yllätys 🙂 Ja sitten vietävä tuo Cascade näyttää lupaavalta ja pari PPK:ssa ollutta DeeSnapiakin pitäisi vääntää. Aapua, reissuun enää 10 päivää — miksen sitonut näitä talvella?
Mutta aloin tässä arvostamaan perhonsidontaa jälleen kerran. Tunne on kerrassaan loistava kun saa aikaiseksi pienen ja niin kauniin esineen joka näyttää juuri siltä kuin halusi. Kun perhoresepti herää henkiin omien käsien kautta, siihen asettuvat suuret odotukset. Harvaan fyysiseen asiaan kiintyy niin paljon kuin kauniiseen ottiperhoon, jonka on omin käsin sitonut. Ostoperhot ovat kuin tusinauistimia, mutta itse sidottuihin perhoihin ruumiillistuu kaikki se pitkän talven odotus ja kaipuu joelle.
Ilman perhonsidontaa kalastus olisi vain mukavia päiviä joella. Sidonnan kautta odotus ja kaikki se mukava saa fyysisen olomuodon jo paljon ennen itse reissuun pääsyä. Kaikeksi onneksi ihmismieli osaa suodattaa epämukavat asiat reissun odotuksesta. Harvoin sitä muistaa iniseviä hyttysparvia, jäätäviä vesisateita, **tin liukkaita rantakiviä ja niitä tuhansia heittoja, jolloin ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Sidontapenkin ääressä takaheiton ankkuri osuu täydellisesti kohdalleen, peruke suoristuu kauniisti ja voi vähän korjata hattua onnistuneen heiton päälle. Kaikki on vielä täydellistä, hetkittäin harmonian rikkoo vain katkeava sidontalanka tai änkyräpäälle osunut runkohäkilä.
Enää yksitoista päivää ja istun taas jokirannassa, yhtä ymmällään kuin aina ennenkin. Mihin se tänään ottaa?