Haukikausi käyntiin
Tämän vuoden haukikausi nytkähti käyntiin Turun saaristossa kapteeni Hollingworthin vieraana. Jose oli jälleen kutsunut piipahtamaan aalloilla Airiston. Suunnitelmissa oli yön yli reissu, joka lopulta kuitenkin typistyi päivävisiitiksi. Tampereelta sain houkuteltua matkaan Jarin, ja Josen peesiin lähti sukulaispoika Vellu. Koko orkesteri satakiloisia karjuja ja pari kellurengasta oli tarkoitus ahtaa samaan veneeseen ja ajella pelipaikoille. Siellä rengasmiehet lähtisivät ankkailemaan ja loppupoppoo heittäisi veneestä. Lopulta järkevimmäksi ratkaisuksi osoittautui ottaa meikäläisen kiekko kyytiin, muut kolme perhomiestä mahtuivat heittämään veneestä. Kapteenimme oli suunnitellut ankkailun ja venekalastuksen yhdistävää reittiä jo valmiiksi, mutta kuten usein käy, suunnitelmat elivät päivän mittaa.
Alkuviikon sääennusteet olivat luvanneet kalakelejä: pitkän lämpimän ja aurinkoisen jakson jälkeen tulisi pilvistä ja jopa vesikuuroja. Ihan kutiansa eivät ennusteet pitäneet, vaan torstain keli oli puolipilvinen ja lämmin. Aurinkoinen toukokuun alku oli nostanut veden lämpötilan vuodenaikaan nähden korkeaksi. Lämpimimmässä pohjukassa vesi oli 17,5 asteista, selkien läheisyydessäkin oltiin reilusti yli yhdentoista, Keskimäärin kalapaikoilla veden lämpö huiteli 13-14 asteen kieppeillä. Toiveissa oli, että kutu olisi lämpimässä vedessä jo ohitse ja kalat tankkaamassa.
Kierros aloitettiin Josen kotisatamasta Stormalöstä. Heti kärkeensä ampaisimme Takuupaikaksi nimetylle kaislikkopätkälle. Vaan nyt tämä tunnettu ottipaikka kumisi tyhjyyttään. Sinänsä riskisuoritus pelata hihaässä ensimmäisenä etenkin kun homma kosahti. Kalamiesten mieltä ei pieni takaisku kuitenkaan masentanut, vaan kokka suunnattiin syvemmälle lahden perukoille, jossa kuteneiden kalojen toivottiin väijyvän.
Minut heitettiin renkaineni pois kyydistä suuren kalan paikaksi tiedetyn pikkusaaren rantaan. Kolasin pitkän kaislikon ilman tapahtumia, kunnes aivan kärjestä parin varovaisen imuttelun jälkeen tärähti kunnolla. Tällä kalalla oli lähtönopeus kohdallaan: käsissä olevan siima hävisi 
sekunneissa ja jäin hölmistyneenä tuijottamaan tropiikkitahdilla pyörivää kelaa ajatellen, että näinköhän tulisi ensimmäinen pohjille vetänyt hauki. Ei ihan tullut, muutama kierros perhosiimaa jäi jäljelle kalan lopetettua syöksyn kaislikon keskelle. Siima oli kiertynyt korsien ympärille, joten renkaalla piti lähteä perään sotkuja selvittelemään. Lopulta sain suoran kontaktin kalaan ja talutin sen selvemmille vesille. Hetken teutaroinnin jälkeen hauki oli valmista kauraa, mutta ongelma olikin järkäleen kampeaminen renkaaseen. Vähän pohdin asiaa, mutta lopulta halusin ottaa mitat kalasta ja aloin sovittelemaan sormia leuan alle. Kokemus tuosta lip lock –otteesta on rajoittunutta, mutta hetken ähinän jälkeen sain jötkäleen syliin, josta se kuitenkin saman tien potkaisi itsensä takaisin veteen. Tässä vaiheessa arvelin kiusanneeni kalaa tarpeeksi ja nappasin viherpininkin tinselipyrstöisen Bulky Sliderin pois suupielestä. Vähän jäi harmittamaan, kun yksin ollessani sain vain muutaman hätäisen kännykameraräpsyn kalasta muistoksi. Kokoa oli kuitenkin siunaantunut varsin mukavasti, pituusarvio oli jonnekin 90-95 sentin kieppeelle ja painoakin oli varmaan kuutisen kiloa.
Isompi kala renkaan vieressä. Kaveri oli ihan tuhdissa kunnossa, mutta ei missään nimessä mätilastissa. Silti kyseessä tuskin oli kutenut kala, sillä kalassa oli kiinni toistakymmentä iilimatoa. Ne tuppaavat yleensä kutuaikana haukien liikkuessa aktiivisesti tippumaan. Toisaalta urokset harvoin kuulemma kasvavat näin isoiksi, joten jäimme asiaa ihmettelemään. Oliko kyseessä syystä tai toisesta kudun väliin jättänyt kala, tai vain poikkeuksellisen iso uros? Sukupuolimääritystä en ehtinyt tehdä.
Venemiehet olivat tällä välin kierrelleet syvemmällä lahdessa huonolla menestyksellä, tulos oli vain pari tärppiä. Niinpä meikäläinen pakattiin takaisin veneeseen, ja suoritimme alkuperäissuunnitelmista poikkeavan pidemmän siirtymän Heisalan maisemiin. Matkalla ongittiin yksi matala lahdukka, jossa kirkkaassa vedessä oli hieno seurailla valtavia lahnaparvia, kävipä muuan puikkari tukistamassa perhoa. Pikkusiirtymän jälkeen kalastusta jatkettiin parin matalahkon kaislikkolahden alueelta. Minulla oli pari kalaa tinselisliderissä kiinni, venekunnalla useampia tärppejä. Otit tuntuivat olevan kovin varovaisia.
Heittelyä Heisalan suunnalla. Minun ottamat kuvat on kännykameralla räpsitty. Taas tuli todettua, että paras kamera on se, joka kulkee mukana.
Pojat löysivät hieman kauempaa saaren toiselta puolelta pari kutulahtea. Jose nappasi ruokakalaksi parikiloisen merihauen, jonka jälkeen jengi tuli hakemaan meikäläistä. Käristimme engångsrillissä pari kyrsää ja siirryimme takaisin venekunnan löytämien lahdukoiden liepeille. Täällä näytti olevan vielä ihan täysi kututohina päällä, alueella cruisaili useampia pikkukollien ympäröimiä mammoja. Perhot maistuvat tunnetusti varsin kehnosti kesken naimapuuhien, joten itse sain tyytyä pariin imaisuun. Jari nosti yhden kutumamman veneeseen, normaalisti pienehkö puikkari painoi sukutuotteineen reilut neljä kiloa. Kun nälkäisiä kuteneita kavereita ei löytynyt, päätimme siirtyä vielä kotilahteen iltasyönnille.
Jarin nelonen. Kuva Joseph Hollingworth.
Paukkasimme jo aamulla koestetulle Takuupaikalle, sillä siitä on joka reissulla ainakin yksi kala otettu. Niin otettiin nytkin, vihervalkoiseen slinkyyni tööttäsi kiinni kilon parin puikkari. Otimme kuvat ensimmäisestä itsesidotulla slinkyllä saamastani kalasta. Kala ei ilmeisesti halunnut paparazzien piirittämäksi, sillä se alkoi kuvan oton jälkeen kovan venkoilun ja tippui veteen. Vapautus ei ollut ihan oppikirjasta ja rytäkässä peukalo sujahti kiduskansien väliin arvattavin tuloksin. Verta ei hirveästi miehestä roiskunut, mutta nyt peukkua koristavat molemmin puolin haukimiehen arvet. Toivottavasti kala selvisi vähemmin vammoin.
Takuupaikan kala, riemua jakamassa itse kapteeni. Kuva Jari Senbom.
Tästä vene suunnattiin kohti kotisatamaa, matkalla vielä Jose kehotti koestamaan sataman lähikaislikot. Minä heitin keulasta ja yllättäen huomasin komean mamman uimassa pikku-uros rinnallaan veneen ohitse. Koitin viittoilla perästä heittävälle Jarille suuntimaa, jotta saisi perhon kalan eteen. Jari sai ensimmäisen näkökontaktin kalaan vasta kun se hotkaisi hänen punamustan slinkydeceiverin suuhunsa. Komean kokoinen mamma tuli varsin rauhassa veneen viereen. Hämmästynyt sulho seurasi perässä ihmetellen, että mihin se emäntä nyt meinasi, kun juuri piti päästä sukua jatkamaan? Tilanne oli kaikkiaan varsin huvittava, pikkukolli ei kutukiimassa pelännyt venettä tai kalastajia lainkaan. Urho pötki pakosalle vasta kun mammaa yritettiin kammeta veneeseen ja se alkoi tästä tulistuneena riehumaan. Jari joutui hetken kalan kanssa vääntämäänkin, kunnes se saatiin koukattua veneeseen. Komea täydessä kutulastissa ollut kala painoi 6,5 kiloa.
Jarin mamma vedessä ja urho seuraamassa tapahtumia taustalla. Vähän kehnosti näkyy, mutta siellä se on. Kuva Joseph Hollingworth.
Jari ja kuuspuolikas. Kuva Joseph Hollingworth.
Tämä oli hyvä lopetus mukavalle päivälle. Kutuhommat olivat suurimmilta osin vielä vaiheessa, mikä näkyi varsin varovaisina tärppeinä. Kalat eivät vielä olleet saaneet kunnon tankkausvaihetta päälle. Kohdekaloja kävi veneessä tai renkaassa yhteensä viisi. Näistä kaksi kuitenkin oli hyvän kokoisia ja tapahtumiakin riitti, joten ihan tyytyväinen reissuun voi olla. Vain Vellun nollille jääminen oli harmi, olisi mukavaa, jos kaikki saisivat kalaa. Kiitokset kuitenkin taas Paimion hirmulle, kapteeni Hollingworthille kierroksesta. Viimeistään syksyllä nähdään, mahdollisesti jo paljon aiemmin.