20/0
Kuoharikala oli jälleen tarjolla, mutta kun ei osaa niin ei.
Messuviikonloppu oli kalastukselle pyhitetty. Pienen arpomisen jälkeen päätimme Timpan kanssa lähteä lauantaina kalalle ja sunnuntaina messuille säästämään. Onkipaikaksi valittiin Dragsfjärdin tunnettu meritaimenranta.
Talvimyrskyt olivat kaataneet puita myös täällä.
Edeltävä viikko oli ollut hyvää keliä: etelätuulta, lämpöistä ja aurinkoista. Lauantaiksi tietenkin kaikki muuttui: harmaa päivä muutaman asteen plussalla ja kylmä, pyörteilevä tuuli iski silmille, kun hyppäsimme uimarannan kohdalla pois autosta. Sunnuntaiksi oli luvattu aurinkokelit, mutta tämä oli meidän kalapäivä ja onkia piti, joten varustetta niskaan ja jorpakkoon.
Kalastelimme ensin uimarantaa ja siitä kohti niemen nokkaa ilman tapahtumia. Törmäsimme yhteen siian onkijaan, joka rohkaistakseen meitä totesi nähneensä alueella taimenia, viime keväänä. Hei, tänks!
Timppa onkii Dragsin rantaa.
Muutaman tunnin tuloksettoman kalastuksen jälkeen alkoi olla jo kylmä ja ajatus kotiinlähdöstä hiipiä mieleen. Sitten paikalle kaarsi vene, joka oli pyörinyt rantoja pitkin jo pidempään. Paatissa oli pari virppasälliä, jotka paiskoivat punaisia lottoja kohti rantakiviä. Tulivat siihen kyselemään, että onko miten kalaan näkynyt. Hämmästyivät kovasti, kun totesin hiljaista pidelleen ja alkoivat esittelemään omaa saalista: kirjo ja mittataimen, toisen mitallisen olivat kuulemma päästäneet takaisin ja yksi isokin ollut kiinni. Ihmettelivät itsekin, miten kalaa oli niin hyvin liikenteessä, vaikka moinen matalapaine ei yleensä keväällä ole se kuningaskeli.
Tämä havainto antoi kovasti uutta virtaa meidän kalastukseen. Hetken paiskomisen jälkeen tutuinkin siimassa tuttu töksähdys, vaikka taimentranssiin vaipuneelta kesti sekuntitolkulla tajuta, että nyt on kala kiinni. Nätti mittataimen loikki heti ensimmäisenä viidellä komealla hypyllä suoraan jalkoihin ja minä lapoin siimaa sisään minkä kerkesin. Sitten kala jäi jalkoihin muljuamaan, ja ehdin kerätä kädet täristen siimat kelalle. Sivuperukkeessa ollut pinkki Mulkkis kimalteli kalan suupielessä.
Taimen otti pari lyhyttä syöksyä ja minä kahlasin heittokiveltä rantaan. Sain jo selkeästi väsyneen kalan jalkoihin ja mielessä alkoi pyörimään poksahtava kuohuviinipullo, kun vapa suoristui perhon irrotessa. Kala jäi vielä sekunniksi rantaveteen pyörimään, melkein jo hyökkäsin perään, mutta ihan ei ehtinyt. Epätoivo iski mieleen, mikä helvetti tässä on nyt niin vaikeaa? Universumille osoitettiin useita kysymyksiä siitä, mitä niin pahaa olen elämässäni tehnyt, että tällaista ansaitsen.
Tuollaisen tärkeän kalan tiputtamisen jälkeen olo on epätodellinen. Viisi minuuttia vituttaa aivan armottomasti, mutta adrenaliinin laskettua tulee kovin ristiriitainen tunne. Ei tiedä, pitäisikö mennä vimmatusti piiskaamaan vai käpertyä kokoon rantakiville. Mutta aina, kun se ketutus lopulta laskee, asian hyvät puolet pääsevät pintaan: hyvä, että edes jotain tapahtumia ja jos kerta yhden sai ottamaan, niin miksei toistakin. Niinpä loppupäivä heitettiin huolella, mutta enempiä tapahtumia ei ollut.
No, nyt on koukutettu ja karkuutettu Suomen vesistäkin ensimmäinen taimen. Nyt tilastossa komeilee lukema 20/0: 20 päivää meritaimenen perässä ilman tulosta. Taas tuli oppia: sivuperukkeen käyttö ei ole vain turhaa solmujen lisäämistä siimaan, vaan ihan kannattava taktiikka. Kuohari pullon korkki on edelleen kiinni, mutta selkeästi alkaa jo olemaan vähän löysällä. Kyllä se sieltä kohta irtoaa, ehkä jo ensi vuonna.