Syksy on taas täällä, ja paras haukikausi käsillä. Isommat vihernieriät luikertavat viilenneiden vesien myötä lähemmäs rantoja myös meidän veneettömien kalamiesten ulottuville. Ensimmäiset sessiot heitettiin heti, kun Norjan reissun aiheuttamasta masennuksesta selvittiin, ja seuraavassa hieman raporttia niistä.

Pori, Elokuun loppu

Syyspuolen ensimmäinen reissu heitettiin jo elokuussa enne vesien jäähtymistä, suuntana yllättäen Porin tutut vedet. Läksimme Jarin ja Timpan kanssa koluamaan mestoja toiveissa pintapoppereihin vihaisesti iskevät hauet, ja itse väänsin myös muutaman pienemmän popperin korvatulpasta kutosen koukkuun isojen meriahventen toivossa.

Kalastus aloitettiin Kokemäenjoen suualueen matalikoilta, joissa aikaisemmin kesällä pojilla oli pärähdellyt ihan kiitettävästi. Paikka oli muuttunut melkoisesti sitten toukokuun viime visiitin. Koko matala lahti oli täynnä lumpeita ja ruohoa, kasvustojen väleissä oli erittäin mielenkiintoista polskutella popperia. Aloitin session isolla punavalkoisella haukiplopsuttimella, mutta sain vain pari ahventa nousemaan perhoon. Niinpä vaihdoin pienemmän korvatulppapopperin siiman päähän, sillä onnistuinkin saamaan yhden parisataa grammaisen ahvenen ja muutamia vihaisia iskuja. Toiveissa vain oli ollut löytää kunnon merikarkeaa puolikiloista pannuaffenta, joten kotona uhotut smetana-ahvenet jäivät haaveeksi. Mielenkiintoista touhua kuitenkin myös tuo kesäinen ahvenen kalastus popperilla, pitäisi ehkä enemmänkin tutustua. Haukien osalta minulla oli hiljaista, mutta pojat saivat muutamia komeita iskuja ja jokusen pienehkön kalankin käsissä käymään. Pitkä polkeminen kellurenkaassa imi kuitenkin parhaat mehut miehestä ja paikan vaihto Pihlavan parhaan pizzapaikan kautta oli vuorossa.

Seuraavaksi ampaisimme Lampaluodolle harvemmin käydyille paikoille. Täältä löytyi yllättäen myös mukavaa matalaa lahtea, jossa pojat pääsivät kalastamaan kahlaamalla, itse poljin rinkulalla vähän syvempiä ruovikon reunoja. Sain kuin sainkin elämäni ensimmäisen pintahauen iskemään punavalkoiseen popperiini. Pitkän tyhjän heittämisen jälkeen turtuminen oli jo päällä, ja meinasin paskoa housuuni ensimmäisen iskun kohdalla. Kala ei kuitenkaan tarttunut, eikä vielä toisellakaan uitolla, mutta kolmannella sain jo pidellä peruskarkeaa parin-kolmen kilon merikalaa siiman päässä hetken. Eipä tuo vain pysynyt. Pojilla ei matalassa lahdessa ollut tapahtumia, mutta paikka laitettiin tarkkaan muistiin, sen verran paljon se muistutti viime kauden lopulla hyvin kalaa antaneita eritäin matalia lahdenpohjukoita.

Seuraavaksi otimme vähän enemmän mailia alle ja teimme reilun siirtymän pohjoiseen syksyllä hyvin toimineille rannoille. Täällä kala oli otillaan, Jarille täräytti papukaija-HD:hen ensiheitoilla komea reilu kolmosen merihakki, joka tuli ihan käsissä asti käymään. Pojat löysivät samasta matalasta ruohikkolahdesta vielä pari kalaa mieheen lisää, hauet tuntuivat taas olevan varsin pienellä alalla lähes vieri vieressä. Itse renkailin vähän eri suuntaan saamatta kosketuksia kaloihin popperilla, joten vaihdoin myös uppovermeisiin. Valkopinkki HD ei tuottanut tulosta, joten vaihdoin uuteen keltavihreään ja erittäin ottavan näköiseen peliin. Kalastin samaa lahtea, josta sällit olivat puolisen tuntia sitten kaloja kiskoneet, kun tärähti. Otti tuli pitkän pysäytyksen aikana, ja oli melkoisen laiska, eikä kala jäänyt kiinni. Heitin muutaman kerran lisää, ja renkaan edessä perhon uittosuuntaa vaihtaessani kala iski uudestaan, jääden tällä kertaa kiinni. Nätti parin kilon hauki, jonka ajattelin viedä kotosalle puuttuvia ahvenia korvaamaan. Heitin kalan renkaaseen istuimen takana olevaan verkkopussiin, jotta se säilyisi hengissä ja hyvänä session läpi. Vaan vähän myöhemmin hetken jo virrottuaan kala aloitti hirviän rymistelyn selän takana, ja sen seurauksena lensi ulos renkaasta! No, ehkäpä tämä sitkeä sissi ansaitsi vapautensa. Vaan vähän alkoi painostamaan, kun kotona tuli uhottua suuren metsästäjän lähtevän hakemaan pötyä pöytään, ja tuliaisina näytti olevan vain villejä kalajuttuja. Onneksi läheisen saaren reunan kaislikosta paukahti uusi, hieman pienempi hauki. Tämän kalan kanssa ei arvottu, vaan se sai puukon lappeesta heti renkaaseen noustuaan. Timppakin sai vielä pari kalaa, joten tällä alueella kala oli otillaan.

 Jari ja reissun isoin.

Lopuksi hämärän laskeutuessa kävin vielä pikaisesti koittamassa tutun sillanpielien ottipaikan renkaalla. Pojat pistivät jo pillit pussiin, sillä syksyllä paikka on kahlaten kalastavalle varsin hankala. Yksi tärppi varmasta paikasta paukahtikin, ettei ihan tyhjiä sentään, vaikka olisi siitä toivonut jotain ihan ylöskin tulevan. Yhteenvetona voisi todeta, että reissu oli ihan miellyttävä alku syyskaudelle. Kalan löytäminen teetti taas töitä, eikä mitään isoja rokotiilejä siiman jatkeeksi sattunut, mutta kun oikealle paikalle osui, tuli haukia pieneltä alueelta jälleen useampia. Poppereihin olin toivonut kyllä huomattavasti enemmän toimintaa, Jarin ja Timpan kokemukset aikaisemmalta kaudelta olivat sen verran hyviä, mutta enpä vieläkään saanut niitä kunnolla pelittämään. Ensimmäinen otti kuitenkin, ja olihan se sykähdyttävää. Tästä oli hyvä jatkaa.

Paimio, 10.9.-11.9.

Haukihommiin pääsin seuraavan kerran tuossa männä viikonloppuna. kun lähdimme käymään tyttöystäväni Sallan kanssa ystäväpariskunnan mökillä Turun saaristossa. Varsinainen kalamatka ei siis ollut kyseessä, ja kotona vannotettiin, ettei koko ajan saa olla vesillä. Vähän ehdin kuitenkin heittämään ja kapteeni Kassun osaavassa ohjauksessa pari kalaa löytyikin.

Itse kapteeni, jolle kuuluu suurkiitos erinomaisesta opastuksesta ottipaikoille! 

Perjantaina pääsimme perille reippaasti kuuden jälkeen, ja hämärä oli jo laskeutumassa. Kassu ehdotteli silti välitöntä ongelle lähtöä, ja kun hallitus ei vastustanut ideaa, läksimme merelle mökin varustukseen kuuluneella varsin tukevalla alumiiniveneellä. Veden lämpökin oli laskenut alle viidentoista ihan sisälahdissakin, ulkona varmasti vielä vähemmän. Lähilahtien vesi oli sameaa, jopa sameampaa kuin viimeisellä Porin reissulla. Ehdimme heittämään ehkä tunnin ja koluamaan pari lähikasilikkoa läpi, kunnes keltavihreää HD:tä vietiin. Kyseessä oli selkeästi raavaampi yksilö, joka ei taistelutta antautunut. Lopulta kapteeni sai nostettua melko laihassa kunnossa olleen reilun 80 senttisen köllikän veneeseen. Perhon irroittamisen jälkeen kalasta napattiin kuvat ja se laitettiin takaisin kasvamaan, toivottavasti ruoka maittaa jatkossa hieman paremmin. Ilta oli hyvä päättää tähän kauden toistaiseksi isoimpaan kalaan ja siirtyä saunomaan.

Tämän kauden isoin, toistaiseksi. Kuva Kasper Andresen.

Sosialisointia jatkuikin sitten varsin pitkään yöllä, ja lauantaina olo oli sen mukainen. Lähtö ei siis ollut ihan lentävä, mutta lopulta iltapäivästä päätimme kuitenkin lähteä käymään vähän ulompana kirkkaammilla vesillä. Myös naiset pakattiin veneeseen mukaan, suunnitelmana heittää heidät jonnekin saareen sientä etsimään, mutta lopulta hyvää paikkaa ei tullut vastaan, joten kapteeni ja kaksi kyytiläistä kykkivät veneessä pari tuntia minun viskoessa perhoa. Kalastin koko joukon varsin hyvän näköisiä kaislikon reunoja lävitse vaihdellen perhoa. Aloitin keltävihreällä ja siirryin aikaisemmin Paimion kirkkaassa saaristovedessä hyvin toimineen valkopinkin kautta valko-viher-siniseen, mutta kalaa ei vain kuulunut. Parin tunnin paiskomisen jälkeen alkoi kyytiläisillä olla jo usko koetuksella, mutta onneksi nappasin kotimatkalta sisemmältä saaristosta jo selkeästi värjäytyneestä vedestä yhden peruskarkean vajaan parin kilon merihauen, joten maine ei ihan täysin mennyt. Tämän ottamista ruokakalaksi jo hieman harkittiin, mutta kalaa oli tarkoitus tehdä vasta sunnuntaina, joten päätettiin hakea tuoretta kalaa vasta aamupäivästä pannulle.

Kaksi komeaa luontokappaletta samassa potretissa. Kuva Salla Merikari. 

Meri-ilmastossa täytyy olla jotain erikoisia entsyymejä, sen verran kaamea olo myös sunnuntaiaamuna oli. Päivä meni chillaillessa, joten kalalle emme koskaan sunnuntaina päässeet. Ehkä parempikin niin, ettei tullut liikaa onkimassa käytyä, vaan välillä ihan seurusteltuakin ihmisten kanssa. Hauskaa kuitenkin oli, ja samaan suuntaan ollaan jo suunnittelemassa kapteeni Hollingworthin johdolla uutta, vähän intensiivisempää kalastusta sisältävää reissua.

Viimein koitti odotettu perjantai ja isku Poriin. Lähtö jälleen venähti, ja pääsin ampaisemaan matkaan vasta yhden maissa.  Porin tiellä odotti sitten Tampere-Pori super-suurpujottelu (Jukkikselle kiitokset tämän termin lanseeramisesta), sillä kauniin perjantai-iltapäivän kunniaksi kaikki seutukunnan rekkamiehet olivat päättäneet lähteä ajelulle, eivätkä henkilöautokuskit ilmeisesti olleet huomanneet talvirajoitusten jo päättyneen. Melko tuskastuttavaa köröttää kahdeksaa kymppiä satasen alueella, kun kalavedet siintävät silmissä ja kello tikittää.

Lopulta pääsin parin tunnin köröttämisen jälkeen perille. Se tarkoitti tällä kertaa jo viime reissulla tiedusteltua matalaa lahtialuetta. Alue on kahlaavaan hauenkalastajan unelma. Matalaa reisisyvyistä matalikkoa kilometreittäin, varsin kiinteä savinen pohja ja lukematon määrä laikuittain kasvavia ruoholäikkiä, eli kalastettavaa alueella riittää valtavasti. Viime iskulla kaloja ei löytynyt, mutta alue vaikutti todella hyvältä kevätpaikalta. Vesi oli lämmennyt jo lähes kymmenasteiseksi ja kelikin oli lupaava, lämmin, mutta hieman pilvinen, joten odotukset olivat korkealla. Vielä kun kaislikon läpi kahlatessa pelottelin useammankin kalan, tuli ensimmäinen puoli tuntia tahkottua todella tarkasti. Hauen kalastus on kuitenkin siitä erikoinen laji, että jos ei tapahtumia ala heti kuulumaan, keskittyminen raukeaa ja epätoivo hiipii puseroon. Olen aina ihmetellyt, kuinka lohta tai meritaimenta jaksaa heittää päivätolkulla ilman tietoakaan kaloista, mutta hauestaessa levottomuus valtaa mielen jo muutaman tärpittömän hetken jälkeen. No, kai se kalojen suurempi määrä haukea hakiessa selittää osan, mutta toisaalta välillä Repparilla lohta pinturoidessa nousuja on enemmän kuin normihaukipäivänä tapahtumia. Silti sitä vain jotenkin jaksaa niinä hiljaisempinakin päivinä paremmin. Mene ja tiedä, tai go figure, kuten tuolla isossa maailmassa sanoisivat.

Maisemakuvaa hauenkalastajan Eldoradosta. Kalastettavaa alueella riittää, ja kaikki tässä nähtävä on kahlattavissa.

Heittelin siis ruovikkopätkän reunaa puolihuolimattomasti, kun yllättäen stripatessa siimassa tuntui painoa. Kala oli käynyt imaisemassa papukaija-HD:n kitusiinsa vähän pidemmällä vetojen väliin jääneellä paussilla. Peruskarkea noin kolmen kilon merihauki väsähti varsin pikaisesti, ja pääsin kaivelemaan koukkua kidasta. Operaatio ei ollut kovin helppo reisisyvyisessä vedessä ilman minkäänlaista kiinteää alustaa. Pääsin testaamaan pk.netistä nimimerkki Jupackolta ostamiani kidanavaajia, jotka toimivatkin varsin hyvin. Kala ei vain tykännyt hamppilääkärin yrityksistä saada suu auki, ja ravisteli itsensä irti avaajista. Lopulta sain suonipihdit tungettua suuhun, otteen koukusta ja vapautettua kalan. Kuvia ei ikävä kyllä keskellä lahtea ollut mitään mahdollisuuksia ottaa, järkkäri kun oli tukevasti repussa.

Kala palautti uskon tekemiseen, ja seuraavan ruokotilkun reunaa tulikin heitettyä varsin tarkasti. Jo muutaman heiton päästä aivan uiton loppumetreillä tuntui pieni tärppi ja perhon perään ilmestyivät pyörteet. Kymmenkunta heittoa lisää, ja perhoa vietiin. Tällä kertaa kyseessä oli vähän harteikkaampi, noin vitosen mamma. Tai ainakin kaverin maha pullotti kivasti, tosin en enää päivän päätteeksi ollut varma, oliko se kudusta vai vastasyödystä lahna-ateriasta (tästä tarkemmin myöhemmin). Irrotuksen ja hatunnoston jälkeen päätin vielä viskata saman ruovikon toiseen päähän, ja kas, heti ensiheitolla vesi kuohahti vihaisesti ja edellistä puolet pienempi krokotiili pääsi käteltäväksi. Alkoi jo vähän naurattamaan, että näinkö helppoa tämä oikeasti on? Vielä kun noin vartin päästä pääsin irroittamaan seuraavan peruskarkean kolmekiloisen samasta papukaija-HD:stä, aloin tuntemaan itseni ihan kunnon haukimieheksi, röyhistelin rintakehää ja suunnittelin soittoja eri tiedotusvälineisiin rehvastellakseni kymmenien kalojen päiväsaaliillani.

Tätähän ei hyvällä piireissä katseltu, vaan palautus maan pinnalle oli kova ja karu: ei tärpin tärppiä, nykyn nykyä enää tämän viimeisen kalan jälkeen. Poljin matalikossa parin kilometrin ja viiden tunnin kiepin. Taukoja sain pidettyä vain muutaman kiven kohdalla, jolloin pystyin laskemaan hetkeksi repun, juomaan tilkan vissyä ja vaihtamaan perhoa. Vaan mikään ei tunnut kelpaavan, eivät uudet, eivätkä vanhat temput. Sessiosta tuli lopulta varmasti rankin hauenkalastusrupeama ikinä. Vaikka jalka ei nilkkaa myöten mutaan uponnutkaan, joutui voimaa sen nostamiseen käyttämään hieman enemmän, ja reisisyvyinen vesi lisäsi vastusta. Kun samalla heitin koko ajan, olin autolle kahdeksan jälkeen raahautuessani todella puhki. Kahlatessani rantalahdukoiden läpi huomasin kaikista perimmäisessä olevan jotain meneillään. Lahden pinta kiehui pyrstöjen vipattaessa ilmassa. Ensin arvelin, että vihernieriät ne siellä olivat lemmentöissä, ja ehkäpä ne kaikki kalat olivat kadonneet tänne. Mutta tovin toimintaa seurattuani näin muutaman pyrstön sen verran läheltä, että pystyin luokittamaan kalat särjensukuisiksi. Sen tarkempaan lajintunnistukseen eivät rahkeet riittäneet, ehkäpä lahnoja, ehkäpä jotain muita. Mutta paljon niitä joka tapauksessa oli.

Tämä laittoi miettimään. Parin saamani hauen vatsat pullottivat varsin komeasti. Arvelin ensin niiden olevan kutemattomia mammoja, mutta jälkeenpäin mietittynä pullotus oli etuvatsassa, varsin samaan tapaan kuin edellisessä postissa retostelemallani viime syksyn rekordikrokotiilillä. Se yksilö oli laiduntamassa nimenomaan valtavassa lahnaparvessa. Ehkäpä nyt saamani kaverit olivat jo hoitaneet petipuuhat ja olivat sijoittuneet saksalaisten sukellusveneiden toisessa maailmansodassa käyttämää taktiikkaa mukaillen saaliin todennäköisimmän uintireitin varrelle kuin susilauma ikään, ja iskivät herkkupalojen kimppuun lituskojen siirtyessä kutupaikoilleen? Huitelihan veden lämpökin jo kymmenen asteen tienoolla, jolloin kutu voisi olla jo ohi. Kun en yhtään yksilö avannut, niin tämä jäi spekuloinnin tasolle. Alue oli kuitenkin valtava, ja luulisi siellä olevan enemmänkin haukia helpon aterian perässä. En kuitenkaan saanut mitään elonmerkkiä muualta. Siihen saattoi olla syynä myös se, että väsyneenä ja tuskastuneena en ehkä malttanut enää kalastaa tarpeeksi tarkasti tai uittaa riittävän hitaasti. Viileässä vedessä kalat tuntuivat kuitenkin selkeästi tarvitsevan varsin tarkkaa kampaamista, jotta ne sai ottamaan perhoon.

Papukaija-HD ja hyvin palvellut puruperuke. Piireissä vähän oltiin sitä mieltä, ettei tuo väri ole papukaijaa nähnytkään, mutta minulle kaikki kelta-viher-punaiset, ja erityisesti fluoriväriset, hässäkät ovat aina olleet papukaijoja. Oli mikä oli, niin tehokas väritys tuo ainakin on, nytkin kaikki tapahtumat tulivat tähän samaan yksilöön.

Paljon jäi siis vielä pohdittavaa ja parannettavaa. Kauden avauskalat tuli kuitenkin otettua, ja sessio olikin paitsi raskas, myös hyvin antoisa. Peliajat ovat selkeästi käsillä. Jarikin oli Torniossa käydessään pyörähtänyt tutulla matalalla kutulahdella, ja näky oli ollut hurja. Pikku lampareessa oli pyörinyt kymmenkunta mammaa valtava parvi kolleja kimpussaan. Perhot eivät luonnollisesti paljon kiinnostaneet, yhden kolmen kilon kalan oli kuulemma ylös saanut. Kausi on kuitenkin päällä koko rannikkoalueella, nyt pitää vain takoa, kun rauta on kuumaa. Tulevana viikonloppuna pitääkin ottaa uusi visiitti Porin suunnalle, ja onpa viime postin kommenttiraidan innoittamana suunniteltu myös vierailua tuonne Turun saariston suuntaan. Joten raportit jatkuvat, ehkäpä ensi kerralla saadaan näytille saaliskuviakin.