Category Archives: Suomi

Verkostoitumiskalastusta

Viime vuonna kunnioitin isänmaan itsenäisyyttä reissaamalla Ahvenanmaalle meritaimenkalalle. Löysin tuolloin Perhokalastajat.netissä ilmoituksen, jossa etsittiin innokkaita taimenen kalastajia, sillä eräälle porukalle oli tullut harmittavia peruuntumisia. Koitin houkutella Samuliakin mukaan, mutta hän ei saanut aikataulujaan sorvattua sopiviksi, joten lähdin itsekseni tuntemattomien sällien seuraan kalalle. Tiesin vain muutaman kaverin nettimaineeltaan kokeneiksi meritaimenmiehiksi. Kelit eivät suosineet, ja kalat jäivät viikonlopun mittaisella puserruksella saamatta, mutta seura osoittautui aivan loistavaksi, ja saalispussiin jäi punalihaisen sijasta sillä kertaa erinomaiset kontaktit, hirveä määrä tietoa ja suuri polte meritaimenen kalastukseen. Paluumatkalla laivalla päätin, että mertsaria tullaan onkimaan vähintään niin pitkään, että saan sen ensimmäisen kalan. Sen jälkeen voi pysähtyä, katsoa taaksepäin ja miettiä, kannattiko se kaikki käytetty aika ja vaiva tämän kalan saamiseen. Tällä hetkellä tilasto on 10/0, eli kymmenen vuorokautta meritaimenen kalastusta ja nolla kalaa (no, kymmenenä päivänä on käyty heittämässä, ympäri kellon ei ihan pysty tähän aikaan vuodesta kalastamaan, ja muutama päivä on ollut vielä lyhyempikin). Tilastomerkintänä on yksi todennäköinen tärppi Dragsfjärdistä takavuosilta. Silti innostus tätä kalastusmuotoa kohtaan on vain kasvanut.

Niinpä kun viime vuotista Ahvenanmaan reissua järkkäillyt Honkasalon Lauri soitteli minulle syksyllä, että Eckerö kutsuu jälleen itsenäisyyspäivän viikonloppuna, olin heti mukana. Tällä kertaa tarkoitus oli lähteä jo Lauri1_1 torstaina 3.12., jotta saisimme kaksi täyttä kalastuspäivää. Paluu olisi sitten itsenäisyyspäivänä. Jengi olisi osin sama, kuin edellisellä reissulla, muutamia vaihdoksia oli kuitenkin tapahtunut. Koitin jälleen houkutella Samulia peesiin, mutta mies ei työkiireiltään matkaan kerennyt. Jarin sain kuitenkin matkaan lähtemään, sen kun mainitsin asiasta, niin mies oli heti mukana. Yhden harmillisen viime hetken poisjäännin jälkeen lopulliseen kokoonpanoon kuului minun ja Jarin lisäksi entuudestaan tutut Lauri, Sami ja Janne, sekä uusi tuttavuus Pekka. Kämppäkin oli vaihtunut, sillä edellisen vuoden todella loistava omakotitalo oli varattuna toiselle kalaporukalle. Taso oli siis korkealla, siksipä vähän huoletti, että mihin läävään sitä päätyy, sillä loppukauden mertsaripyynnissa valoa ei pitkään riitä, ja aikaa tulee kämpillä vietettyä. No, ei hätää, Lauri oli Viking Linen kautta onnistunut hommaamaan aivan käsittämättömän upean hirsihuvilan, vieläpä kohtuuhintaan. Pihaan ajettuamme alkoi kuulumaan armoton natina, kun leuat loksahtelivat miehillä. 120 neliötä luksusta, neljä makkaria, täysin varusteltu keittiö, iso töllö (josta oli hyvä lasittaa kalastus-DVD:tä illalla onkimisen jälkeen), rantasauna ja jopa kalastusvälineille oma ulkomökki. Sami oli hoitanut ruokapuolen työpaikkansa kautta, miellä oli seitsemän kiloa lihapullia, pahuksen herkullisia kermaperunoita ja valtavat saavilliset pippurikastiketta ja metsäsienisalaattia. Vielä kun laivalta hankittiin keissi olutta mieheen, niin ulkokalastukselliset puitteet olivat todellakin kunnossa.

SamiSami uittelee perhoa Kungsjössä.

Mutta entä se kalastus? Kelit vaikuttivat tällä kertaa paremmilta, kohtuullista kaakkoistuulta lupailtiin. Myös muutama kylmempi yö oli takana, joten veden lämpökin oli tippumassa sopiviin lukemiin. Poppoota riitti, sillä pk.netin kautta oli selvinnyt, että ainakin kuusi eri porukkaa, varmaan hyvinkin 40 henkeä, oli Kivellä taimenta perholla onkimassa. Vaan kumman hyvin sinne sekaan mahtui. Torstaina ehdimme aamulaivalla kanssani tulleiden Laurin ja Jarin kanssa nopsaan kopaista kotilahtemme pohjukan. Isäntä oli kämppää esitellessään kehunut, että nyt vesien jäähdyttyä taimenet ja siiat olisivat tulleet aivan rantamatalaan. Niinpä heti kamat sisään saatuamme oli pakko pärähtää lahden rantaan, sillä valoa oli vielä juuri sen verran, että heittää näki. Kahluuhousujen sun muiden kamojen kanssa ei kerinnyt arpomaan, niinpä meillä oli varsin tyylikäs MC Fisun perhojaoston kokoontumisajo rannassa. Yllättävän hyvin se chest pack sopii myös nahkatakin päälle. Heittelimme ehkäpä vartin rannassa, kunnes pahimmat höyryt saatiin pihalle. Pimeäkin laskeutui, joten palasimme sisätiloihin ja aloimme lämmittelemään saunaa.

MC Fisu MC Fisun Lauri ja Jari lähdössä ongelle. Jos nämä jäbät tulisivat vastaan pimeällä koskella, niin vaihtaisin puolta ja vauhdilla.

Aamulla herätys ei sujunut kaikilta ihan niin sutjakasti kuin olisi toivonut. Torstain aikainen herätys ja rankka matkapäivä tuntuivat vielä, ja liikkeelle lähtö venyi himan. Kävimme odotellessamme heittämässä Jarin ja iltalaivalla saapuneen Samin kanssa kotilahden pohjukan läpi hieman huolellisemmin. Paikalla näkyi paljon kolmipiikkejä, mikä on aina hyvä merkki. Lisäksi ympäri lahtea kruisaili kaloja, ja näkyipä välillä tuikkejakin. Merkki jäi vain ikuisesti arvoitukseksi, olisivatko olleet niitä paljon mainostettuja siikoja. Taimentakin seassa saattoi olla, mutta ainakaan meidän pyydöt eivät maistuneet. Lopulta jengi saatiin kuitenkin kokoon ja pääsimme lähtemään tunnetummille ottipaikoille Eckerön eteläkärkeen. Sieltä löytyy muutama todella nätti niemenkärki, pari mahtavaa riuttaa ja paljon tasaista rantaa ongittavaksi. Seutu on tunnettua ottialuetta, ja paikalla olikin jo parikin eri porukkaa, mutta yllättävän hyvin sinne sekaan mahtui. Ensimmäinen tapahtuma oli Laurilla, jonka perhon perässä kävi kala pyörähtämässä heti sen laskeuduttua veteen. Kohta hän saikin varsin pulskan, hieman yli 40 senttisen kalan. Myös Jarilla kävi ambulanssin Drags Devilin perässä kala pyörähtämässä, meillä muilla oli hiljaisempaa. Pääsimme pelipakoille varsin myöhään, joten päivän vähäiset valoisat tunnit kuluivat nopeasti, ja pian olikin aika siirtyä takaisin kämpille nauttimaan tuhti ateria. Sen jälkeen eivät silmät pysyneet auki, väki oli melkoisen väsynyttä. Edes saunaa ei jaksettu tulille laittaa. Itse otin pienen välikuoleman, jotta jaksoin lähteä Laurin kanssa iltalaivalla tulleita Jannea ja Pekkaa vastaan. Myös Jari lähti urheasti laivalonkun voimalla mukaan. Ajokeli oli todella hurja. Vaikka ilma oli plussan puolella, kiilteli tien pinta jäisenä ja tuntui hyvin liukkaalta. Pian Maarianhaminan jälkeen ohitsemme alkoi painamaan hälytysajoneuvoa pillit ulisten. Syy selvisi kohta, Viikkarin auto oli törmännyt jäisellä tiellä peuraan ja pyörähtänyt katon kautta ainakin kertaalleen ympäri. Matkustajat jouduttiin leikkaamaan irti, joten tie oli puolisen tuntia poikki. Astuin ulos autosta, ja meinasin kaatua saman tien, sillä tien pinta aivan umpijäässä. Paluumatka köröteltiinkin sitten kuuttakymppiä.

Eteläkärki Eckerön eteläkärkeä. Taustalla näkyvät kuohut iskevät useamman sata metriä pitkään riuttaan, jota pitkin pääsee kahlaamaan. Mahtavia paikkoja, mahtavia paikkoja.

Lauantainakaan lähtö ei ollut kovin lentävä, mutta pääsimme liikenteeseen vähän paremmissa ajoin. Ihan hämärän taitteeseen emme tosin ehtineet, mikä hieman harmitti, sillä se on kuulemma varsin hyvää peliaikaa. Olimme ottaneet Eckerön kolmen päivän lupien lisäksi lauantaille luvat Hammaruddan vesialueille. Ahvenanmaalla ei lääninluvilla ongita, vaan vesistöt on edelleen jaettu kalastuskuntien kesken, ja jokaiselle alueelle on ostettava oma lupansa. Pienen arpomisen jälkeen päätimme Samin kanssa lähteä katsastamaan hyväksi kehutut Kungsön mestat Hammaruddasta, kun muut taas lähtivät edellisen päivän hyvien kokemusten saattelemana takaisin Eckerön eteläkärkeen. Kungsöltä löysimme Samin kanssa erittäin nätin lahden, jota oli ilo kalastaa. Alueelta löytyi hyvin monimuotoista vettä: oli hiekkarantaa, kallioisia niemenkärkiä ja rakkolevän peittämiä kivikkoja. Mahdollisuudet kalansaantiin olivat olemassa, sillä kolmipiikkiä pyöri jaloissa, ja myös paikallinen opas toi venekuntansa paikalle kalastamaan parhaat paikat. He heittivät vartissa samat mestat, joiden takomiseen me käytimme koko päivän. Tuloskin oli sama, ei mitään. Myös toinen jengi oli heittänyt tyhjää Eckerössä, joten tulos ei ollut kehuttava.

Hammarudda Sami kalastaa Kungsjössä.

Sunnuntaina meillä oli vielä muutama tunti aikaa kalastaa, sillä laiva lähti vasta reippaasti kahden jälkeen. Lauri jäi kämpille ja Sami heittämään kotilahdukkaa, mutta muun porukan kanssa ampaisimme vielä kerran kohti Eckerön eteläkärkeä. Heitimme paikalla hetken, mutta keli oli jo käynyt sen verran karuksi, että meidän oli lähdettävä etsimään suojaisampaa kalastuspaikkaa. Niinpä ampaisimme Eckerön läntisimpään kärkeen Västerön alueelle kalaan. Siellä tuuli mahdollisi heittämisen, mutta aallokko oli varsin tuima. Kalastin pitkää hiekkarantapätkää, ja pääsin pitkästä aikaa oikein hyppimään välttääkseni meriveden päätymisen kahluuhousujen sisään. Päälle vyöryviä aaltoja tarkkailleessa kalastuksessa oli mukavaa extreme -henkeä, ja olisin mielestäni ansainnut myös kalan, vaan sitkeästä yrittämisestä huolimatta tulosta ei syntynyt. Myös muilla oli siiman päässä hiljaista, joten oli aika pakata vavat, käydä siivoamassa kämppä ja suunnata Maarianhaminaan laivalle.

Tiimi Se on hänessä. Viimeisen päivän hyökkäysjoukkue juuri ennen paluumatkalle lähtöä. Vasemmalta Jari, Pekka, Janne ja allekirjoittanut.

Saalispuoli jäi siis edellisvuoden tapaan varsin surkeaksi. No, yksi kala sentään saatiin ylös asti. Myös muilla porukoilla oli ollut varsin hiljaista, vain muutamia sattumakaloja oli saatu, ja osa kokeneistakin Kiven kävijöistä jäi ilman tapahtumia. Tämä jäi hieman hämmästyttämään, sillä vaikka keli ei ehkä ollut aivan optimi, niin ihan kelpo kalailma kuitenkin. Ehkäpä vesi oli vielä liian lämmintä: kun ulapalta löytyy vielä kuusiasteista vettä, ei rantojen 3-4 astetta niin kiinnosta. Tai sitten kalaa olisi täytynyt tällä tuulella hakea ihan kunnolla suojan puolelta. Tai mertsari on vaan vähentynyt Ahvenanmaalla, istutukset pienentyneet ja/tai tuotto heikentynyt. Tai, tai, tai… Kalamies on mestari keksimään selityksiä huonolle kalantulolle, itsestään se ei koskaan voi olla kiinni. Tosin tällä kertaa ukkoa oli sen verran runsaasti takomassa alueita, että syitä voi jo etsiä muualtakin. Tuttua jengiä oli kuitenkin jälleen mahtava nähdä, jubailla menneistä ja suunnitella tulevia kalareissuja. Lauri uhosi tulevansa käymään vastalöydetyillä mestoilla Porin suunnalla, olihan hänellä sormensa pelissä näiden paikkojen löytämisen kanssa. Samin pitäisi esitellä Larun ottipaikkoja. Gotlantiin lähtöä kovasti suunniteltiin, ja luulen, että pari videopätkää näytettyäni meidän ei ensi vuonna tarvitse lähteä Samulin kanssa kahdestaan Repparille. Miellyttävä reissu kaiken kaikkiaan, ehkäpä se kalastus ei sittenkään ole niin saaliskeskistä? Ainiin, paras saalis tuli lopulta Isabellan laivabaarin hämyisessä nurkkapöydässä. Sekään ei ollut punalihaista. Tästä lisää ehkäpä myöhemmin.

Oppirahojen maksua – ja kalliisti

Noniin, meritaimenkausi on avattu, ja olipahan reissu, joka opetti ja innosti noviisia todella paljon, mutta herätti samalla myös kysymyksiä. Tuloshakuisille lukijoille laitan alkuun lyhyen raportin tapahtumista, mutta pidempiin pohdintoihin taipuvat voivat hiljentyä pohdiskelemaan kanssani opittua.

Viime talvena Ahvenanmaan reissulla Honkasalon Lauri valaisi, minkälaisia paikkoja meritaimenen kalastajan kannattaa hakea. Mukava, etelään tai länteen avautuva kivikkoinen ja rakkoleväinen ranta on hyvä, mutta paras tuntomerkki hyvälle taimenrannalle on syvän veden läheisyys. Nyrkkisäännöksi hän opasti sellaisen kymmenen metriä vettä (tästäkin on tosin huhujen mukaan poikkeuksia). Kulutin vuoden vaihteessa yhden iltapäivän kirjastossa tutkien merikortteja, ja löytyihän sieltä kriteerit täyttäviä paikkoja myös Porin suunnalta.

Testireissua en saanut järjestettyä ennen viime perjantaita. Tänä syksynä olen heittänyt haukireissua Perhokalastajat.netin kautta löytyneen Torniosta Tampereelle naisen perässä muuttaneen Jarin kanssa. Marraskuun alun kylmissä sisälahdet jo jäätyivät (haukireissuista tarkemmin myöhemmin), joten päätimme jättää Hollow Decieverit lepoon ja avata taimenkauden. Melkoinen avaus siitä tulikin.

Lyhyesti kun luvattiin kertoa (ei aina meikäläisellä tapana), niin menköön. Keli oli melkoisen rapea, mutta taimenen kalastajalle erinomainen. Reipas etelätuuli, jossain siellä 8m/s korvilla, puuskissa aina 12m/s asti, ajoi vettä pohjoiseen ja pinnan nousuun. Sateen tuhnuinen ranta, ilma noin 8 astetta ja vesi noin 3 astetta.  Ensimmäinen tapahtuma tuli iltapäivästä Jarille, kun miehen kahlaillessa ja lillutellessa Ambulanssin väristä Drag’s Devilä edessään siihen kävi pyörähtämässä kolmeenkin otteeseen pienehkö, alamitan rajoilla ollut taimen. Tapahtuma tuli laajan, veden alle matalana jatkuvan niemen päältä, noin polvisyvyisestä vedestä. Paikan ylitse löivät aallot vaahtopäinä. Kalastelimme tämän jälkeen rantaa eteenpäin noin tunnin, jonka jälkeen alkoi hämärtämään. Jari lähti ensimmäisenä takaisinpäin kalastaakseen matkalla tapahtuman antaneen matalikon läpi, itse tulin ehkä vartin päästä perässä. Ihmettelin, kun mies istuu kivellä kiskomassa röökiä, vaikka illan parhaat kalastushetket olivat käsillä. Kun pääsin kohdalle, alkoi hän kertoa kädet täristen tarinaa elämänsä kalasta. Jari oli kalastanut matalaa niemen kärkeä, kun vaahtopäiden välistä oli tällännyt iso kala. Ensimmäinen syöksy oli ollut viisikymmentä metriä suoraan selälle päin. Hetken muljattuaan kala parkkeerasi parin isomman pintakiven läheisyyteen. Perukkeen katkomisvaara oli ilmeinen, mutta kun kalan luoksekaan ei päässyt kahlaamaan, Jari koitti saada kalan kävelytettyä pois kivien luota. Taimen oli riemastunut tästä, ottanut vauhtia ja esittänyt näyttävän hyppysarjan. Kuudes hyppy jäi viimeiseksi perhon irrotessa. Suurin Jarin taimen on 5,5-kiloinen Pohjois-Ruotsista uistelemalla saatu. Tämä oli ollut isompi. Reilusti.

Sanomattakin selvää, että miestä söi. Minä kuitenkin innostuin tapahtumasta, ja paiskoin hullun kiilto silmissä vielä viimeisen vartin, kunnes pimeys pakotti lopettamaan ja palaamaan autolle. Jari ei täriseviltä käsiltään enää kalastamaan pystynyt. Reissu oli kuitenkin kaiken kaikkiaan aivan loistava, paljon parempi kuin osasin odottaa ensimmäisestä pistosta aiemmin tuntemattomalle paikalle. Tämä loi todella paljon uskoa omaan tekemiseen, ja on varmaa, että viimeiseksi taimenreissuksi tämä ei jää, ja samoille mestoille vielä palataan.

Opittua, satunnaisessa järjestyksessä

1) Meritaimenta on mahdollista saada perholla rannalta heittämällä.

2) Taimenpaikan löytäminen itse puuduttamalla persettään kirjastossa merikortin ääressä on mahdollista.

3) Kalatapahtumien saaminen omin voimin löydetystä paikasta on aivan uskomattoman hienoa.

4) Kaverin perhossa pyörähtämässä käyneestä alamitan rajoilla olleesta taimenesta voi innostua niin paljon, että meinaa kusta kahluuhousuun.

5) Elämänsä kalan menettäneelle kaverille on laiha lohtu todeta, että “parempi vaan kun et saanut ekalla reissulla semmosta mörköä ylös.”

6) Taimenet voivat olla uskomattoman matalassa myös kovassa aallokossa.

7) Meritaimenta ei suotta kutsuta tyrskytaimeneksi.

8 ) Kannattaa kalastaa ennakkoluulottomasti, varsinkin jos varsinaista kokemuspohjaista tietoa ei ole.

9) Perho kalastaa aina, kun se on vedessä.

10) Aina ei välttämättä tarvita niitä 30-metrisiä siivuja, että saa kalaa.

11) Lyhyillä heitoilla perhon hallinta ja tuntuman pitäminen kovassa aallokossa on helpompaa.

12) Guiden Coastal uppoaa liian hitaasti rankalla kelillä.

13) Asiaa voi hieman auttaa käyttämällä nopeammin uppoavaa peruketta.

14) Pienetkin rannanmuodot voivat aiheuttaa suuria virtauksia.

15) Näiden virtausten alueelta löytyy kaloja.

16) Pitkät pehmeäsiipiset perhot á la Gränd Fjyyr eivät toimi kovassa aallokossa, vaan siipi on jatkuvasti koukun mutkan ympärillä.

17) DD on toimiva peli, ainakin ambulanssivärisenä.

18) Kovassa kelissä on tärkeää, että varusteet ovat hyvät, niin itse kalastusvarusteet kuin erityisesti vaatetus.

19) Isolla aallokolla on helpompi etsiä heittopaikaksi vaikkapa kivi, heittää siitä sektori läpi, kahlata rantaan ja etsiä uusi paikka.

20) Merta on seurattava herkeämättä, että osaa ottaa isot aallot vastaan.

21) Herkeämättä seuraaminen on hankalaa, kun kahlaa rantaan selkä merelle päin.

22) Taimenenkalastuksessa kovassa kelissä on nuoren (tai nuorenmielisen) miehen harrastukseltaan toisinaan kaipaamaa extrememeininkiä, tästä on laiturin nokassa torkkuen tapahtuva mato-onginta kaukana.

23) Meritaimenen perhokalastus on aivan saatanan siistiä!

Sitten muutama kysymys

Itselläni ei juurikaan ole aikaisempaa kokemusta kovassa kelissä kalastamisesta, joten kysymykset liittyvät lähinnä niihin.

1) Missä kala luuraa isolla aallokolla? Vähän saimme jo vastaustakin, mutta kahden kalan perusteella ei ehkä kannata tehdä kovin pitkälle vieviä johtopäätöksiä. Oma oletus oli, että kalat eivät vain voi olla rannalla murtuvien aaltojen seassa pyörimässä, vaan olisivat hieman syvemmällä aaltojen alla. Tämä reissu kuitenkin osoitti toisin, kontaktit saatiin matalikolta, jonka yli aallot löivät vaahtopäinä.

2) Minkälaisia siimoja/muita vermeitä käyttää isossa aallokossa? Coastal upposi aivan liian hitaasti, jotta siitä olisi mitään varsinaista hyötyä ollut tatsin säilyttämisen kannalta.

3) Entä perhot, pitääkö ne saada aallon alle, vai voivatko ne lillua ja pyöriä vaahtopäiden seassa? Itse käytin hieman raskaampia perhoja, jota ehkä uivat hieman syvemmällä ja tasaisemmin, mutta toisaalta monet saaliskohteet pyörivät avuttomina aallokossa, ja näitä herkkupaloja taimenet (oletettavasti) kyttäilevät siellä rannan pesukoneessa.

Näitä kyssäreitä pitää vielä pohtia kokeneemmassa seurassa, ehkäpä jo tuossa itsenäisyyspäivän tienoolla, kun lähdemme perinteiselle (onhan tämä jo toinen kerta) itsenäisyyspäivän Ahvenanmaan turneelle.

Pieni on aallokko

Nyt keli oli sen verran kehno, etten viitsinyt kameraa kaivaa esille suojapussista. Niinpä kuvakollaasissa on otoksia viime itsenäisyyspäivän reissulta Eckeröhön. Siellä keli oli kevyempi ja kalat harvemmassa.

Visa viskoo

Visa viskoo Eckerössä.

Sininen hetki

Sininen hetki. Tähän sopisi soimaan Platipus –levymerkillä julkaistu Union Jackin tranceklassikko Two Full Moons and a Trourt.

Kevättä rinnassa, Part II – Tanssii haukien kanssa

Toutaimen ja taimenien lisäksi keväällä tuli jahdattua myös haukia. Suursuunnitelma oli kaivaa kutuhauet esille Porin suunnalla, mutta niin vain ihan varsinainen kutuhetki livahti käsistä. Kuitenkin jokunen vihernieriä lopulta löytyi, joten tässä tarinaa:

Lempäälä 20.4.2009

Tänä vuonna haukikausi avattiin jo hyvissä ajoin. Seurailin aktiivisesti meren pintalämpötiloja (on muuten kätevä tuo Itämeriportaali, siellä on paljon muutakin kiinnostavaa seurattavaa) koko kevään ajan ja odottelin jäiden lähtöä ja vesien pientä lämpiämistä sinne hauen kudulle sopivaksi. Merellä jäät lähtivätkin näillä main, mutta päätimme silti Simon kanssa lähteä kevään avaukselle Lempäälään. Simo ei niin hauen kalastuksesta perusta, vaan toivoi virtavettä, ja Lempäälään suvannoissa haukea huhujen mukaan riittää harvennettavaksi. Niinpä suunnitelmaksi muotoutui Simon osalta kirjojen kaapiminen Herralankoskesta samalla kun minä etsisin mahdollisia kutuhaukia renkaan kanssa suvannoilta. Järvet olivat vielä jäässä ja kylmäähän kun pentele se vesi oli, kuten oli odotettua. Haukia ei näkynyt, vaikka hieman koitin myös uistella syvimpien monttujen päältä. Renkaalla se ei vain mitään juhlaa ole tuo uistelu, varsinkin kun toistaiseksi ei ole ollut varaa sijoittaa kunnon sukellusräpylöihin. Minulla on nyt käytössä hyvään hintaan ostamani Kineticin Waterspeed U-Boat (on muuten vaikea tuosta firmasta löytää googlella mitään), joka on melko vastaava malli kuin Poseidon, vain selkänoja näyttää olevan matalampi. Waterspeed menee mukavan pieneen tilaan, mutta pakko sanoa, että Poseidonin korkeampi selkänoja olisi mielyttävämpi. Tosin tuulisina päivinä matalasta profiilista saattaa olla apua. Lempäälässä todella hyinen pohjoistuuli puhalsi voimalla pitkin jokea, joten jouduinkin aluksi kantamaan rengasta kilometrin verran alavirtaan ja sitten kellumaan tuulen mukana ylös. Virtaussuunta tosin negatioi tuulen antaman edun tehokkaasti. No, pääsinpä avaamaan kalastuskauden ja sain etureisille kunnon reenit.

VLUU L100, M100  / Samsung L100, M100

Lempäälän suvantomaastoa. Täältä haukia huhujen mukaan löytyy.

Salmet 18.5.2009

Suurena suunnitelmanani oli Haihun toutainretkien jälkeen käydä katsastamassa eräät Tampereen lähellä sijaitsevat salmet, josko toutainta olisi sieltä löytynyt. Pari viikkoa kuitenkin hurahti koulutouhuissa ja muissa menoissa niin, etten ongelle päässyt. Kuitenkin maanantaina 18.5. löytyi sopiva rako lähetä salmille koestamaan, ja tyttöystävälläni koska Sallalla oli vapaapäivä, joten hän lähti mukaan ulkoilemaan. Tarkoitus oli lähteä hyvissä ajoin liikkeelle, mutta niin vain aamupäivästä tusatessa aikaa vierähti, ja olimme salmilla vasta joskus neljän aikoihin. Koitin ruopata toustkia salmesta pohjia pitkin, mutta mitään ei siiman päässä tapahtunut, eikä pinnallakaan paljon eloa näkynyt, mitä nyt jokunen epävarma kalan pyörähdys, niin päädyin melko nopsaan täyttämään rengastani. Salmen lähellä kasvoi todella herkullisen oloisia kaislikoita, ja päätin lähteä niitä koestamaan haukien toivossa. Lahti oli matala, ja kuollutta kaislaruokoa riitti pinnan alla vielä kymmenien metrien päähän näkyvästä ruovikon reunasta. Heittojen sijoittaminen oli siis melko hankalaa, hyvin kala pystyi väijymään katkenneiden ruokojen seassa. Päätin kuitenkin koittaa lähinnä näkyvää rajaa, siitä sai mukavan kiintopisteen, johon heittoja sijoittaa. Hetken reunaa kolattuani sain laiskan pyörähdyksen perhon perään aivan uiton loppuvaiheessa. Roiskaisin välittömästi uuden heiton lähelle, ja kala tuli taas perhon perään, mutta ei ottanut. Paiskoin perhoa muutaman kerran samalle paikalle ilman reaktiota, kunnes huomasin kalan jälleen Kala1 perhon perässä aivan viime metreillä. Vedin perhoa vavan avulla äkkiä sivulle muuttaen uintisuuntaa. Tämä sai hauen hermostumaan ja viimein vihernieriä tälläsi voimalla perhoon kiinni. Hirveästi pienehköä puolentoista kilon puikkaria ei tarvinnut väsytellä, vaan sain sen pian nostettua  renkaaseen ja laskettua taas takaisin vetiseen valtakuntaansa. Jatkoin tämän jälkeen kaislikon kolausta ilman sen ihmeempiä tapahtumia. Lopulta päädyin aivan matalan lahden pohjukkaan. Siinä oli hieman syvempi, ilmeisesti kaivettu kohta erään pihamaan sivussa, ja siinä pyöri jotain hyvän kokoista kalaa paljon. Havaitsin kalat jo kauempaa, kun ylilentänyt lokki pelotteli pinnan tuntumassa puljanneita kaloja. Haukiperhoista eivät kalat välittäneet, vaan pelästyivät siiman lentäessä niiden ylitse. Vedenpinnassa ollut siima ei haitannut. Hyvin erikoista, ja kalojen laatukin jäi ikuiseksi kysymysmerkiksi. Kalamiehellä kuitenkin saattaa tuo ajantaju hieman hävitä, kun tietää ympärillä kalaa pyörivän, ja Salla joutuikin jo huhuilemaan rannalta minua takaisin päin, sillä olimme sopineet vielä illaksi menoa. Kauden avaushauki nousi kuitenkin ylös, ja samalla ensimmäinen keväthauki, jonka olen saanut. Aiempina vuosina hauen kalastus on keskittynyt nimenomaan syksylle, joten nyt tuli todistettua itselleen, että on se mahdollista myös keväällä.

Kala2Kutala

Hauelle tyypillisesti tämäkin kaveri oli imenyt perhon syvälle suuhun, ja kidanavaajia tarvittiin. Ihmettelen, miten joskus junnuna on ilman selvitty. Kuvat Salla Merikarin ottamia.

Pori 20.5.2009

Pitihän sitä keväällä vielä kuitenkin merellekin päästä. Niinpä pari päivää edellisestä ja olimme tyttöystävän kanssa jälleen matkalla ulkoilemaan, tällä kertaa tarkoitus oli hakea haukea Porin edustalta. Päätin mennä koestamaan kalantuloa Pohjoisen satamatien siltojen luokse. Tämä pitkä siltapätkä omaa erinomaisen oloista haukivettä, ja on melkoisen komea nähtävyys jo ihan läpiajettunakin. Onpa silloille annettu melkoiset nimetkin: alueelta löytyvät mm. Kuuttosuntti, Oodee ja Revaskeri. Varsinkin Oodeen sillan nimen tausta kiinnostaa, lieko joku aatelisherra ottanut turhan tuhdin henkosen ooppiumpiipusta näillä kohden joskus 1800-luvun puolella? No, jos nimi ei miestä pahenna, niin sillasta se ainakin tekee komeamman. Alue on myös erittäin kalaisan oloista: laajoja pikkuauton kokoisista mollukoista koostuvia kivikoita ja niiden välissä herkullisia ruovikoita. Todella nättiä seutua kaiken kaikkiaan, vaikkakin veneilijöille voisi tuottaa harmaita hiuksia.

Kivikko1 Revaskerin alueen kivikoita. Kyllä, siellä on myös kala siiman päässä.

Kalastusalueeksi otin isoimman, Revaskerin sillan laitamaastot. Siitä löytyi sopiva pikkuluoto, johon saimme auton parkkiin, ja tyttöystävä pääsi aurinkoon lueskelemaan kirjaansa sillä välin kun minä koluaisin ruovikon reunoja kellurenkaalla. Tunnelma kalastukseen oli kohdallaan, ruovikot näyttivät todella herkullisilta. Pienen lahden toisella puolella oli muutama muukin kalastaja, asia, joka aina lupaa ennestään tuntemattomille paikoille tullessa hyvää. Lisäksi rannasta löytyi mädäntymästä arviolta seitsenkiloisen hauen raato. Heräsi kysymys, mitä järkeä tämän kalan nirhaamisessa ja pusikkoon heittämisessä oli? Jokioloissa tajuan logiikan, jonka perusteella hauet heitellään rannalle, sillä syöhän tämä kurja peto niin kovin arvokkaiden lohikalojen poikaset. Siis ymmärrän tämän, en hyväksy, sillä hauet ja taimenet ovat elelleet keskenään samoissa vesissä vuosituhansia, ja tulleet ilman ihmisen avustusta toimeen varsin hyvin. Hauki on sekä vesistön että geenistön puhtaanapitolaitos: kehnompi aines joutaa kiertoon, ja vain parhaat selviävät. Sitä paitsi, jos joesta otetaan yksi kolmekiloinen pois, tilalle putkahtaa neljä kilon puikkaria. Iso hauki pitää myös oman reviirinsä puhtaana puikkareista, joten nyppimällä nämä mahtavimmat pois, tehdään lohikalakannoille huomattavaa hallaa. Mutta millä helvetin logiikalla heitetään seitsemän kilon hauki rannalle merellä? Tätä en enää edes voi ymmärtää.

Raato1 Mitä v*tun järkeä? Ei voi käsittää tällaista komeiden kalojen mätänemään jättämisiä. Toivottavasti kyseessä on vahinko (kuten itsellenikin meinasi myöhemmällä reissulla käydä), eikä tarkoituksellinen mädätys.


No, kalastuksellisesti löytö lupaili kuitenkin hyvää. Niinpä rengasta ei malttanut koota, vaan ensiheitot oli päästävä laittamaan heti ja välittömästi auton viereltä löytyvään pieneen poukamaan. Vesi oli  melkoisen värjääntynyttä, eikä valkopinkki Craft Fur Deceiver kovin selkeästi vedestä erottunut. Muutaman heiton jälkeen perhon perään ilmestyi pienet pyörteet. Innostuin jo, että kalahan se siellä, vaan seuraavilla heitoilla ei mitään kuulunut, joten päättelin perhon itsensä tai jonkun kasvin aiheuttaneen pyörteet, siinä määrin pienoisetHeitto1 ne olivat. Siirryin poukaman toiselle puolelle, ja heittelin suunnilleen samoille mestoille, jossa pyörteet perhon perään ilmestyivät. Nostin perhon pintaan heiton lopuksi, ja majesteetillisen rauhallisesti sameasta vedestä sen perässä nousi pannukarhea puolentoista kilon hauki. Pysäytin sisäänoton. Hauki tuijotti tappajan katseellaan perhoa, mutta vain lillui kymmenisen senttiä sen takana, odottaen. Nykäisin siimasta, perho pomppasi puoli metriä eteenpäin, samaten kala sen perässä, edelleen kuono lähes kiinni schlappeneissa. Toinen nykäys, kala tuli eteenpäin, ja sitten pelästyi lähenevää rantaa ja kalastajaa, ja kääntyi pois. Vielä seuraavallakin heitolla kala seurasi perhoa rantaan, sitten mielenkiinto hävisi. Nopea perhon vaihto, jälleen seurio, mutta ei tärppiä. Uusi perhonvaihto ei auttanut, joten päätin antaa tälle kalalle rauhan ja lähetä etsimään uusia.

Ja niitähän löytyi. Renkailin herkullisten ruovikoiden luokse. Ensimmäinen pieni kilon puikkari iski kiinni jo siirtymällä, kun vedin perhoa samalla perässä. Seuraavan ampui kiinni kahden kiven välisestä yllättävän pienestä rakosesta ja kävi myös renkaassa. Puikkarikokoa tämäkin edusti, mutta olin kovin tyytyväinen ja kalastus tuntui helpolta. Ylimieliset aatokset siitä, että haukihan siis ottaa mihin vaan ja koukun terävyydelläkään niin väliä, kun vetää kuitenkin perhon kitusiin asti, alkoivat nousta urean mukana hattuun. Onneksi jatko palautti taas todellisuuteen. Saman luodon laidassa oli nätti viisikymmenmetrinen ruovikko, jossa tuoreet varret vasta pilkistelivät veden päälle. Siinä oli kaksi herkullisen näköistä poukamaa, jotka bongasin jo rannalta ja lupasin sukuelimeni pantiksi siitä, että ainakin niistä isomassa kalaa olisi. Kolasin ensin pienemmän poukaman, josta perhoon ampuikin parikin eri kalaa. Toinen ei tarttunut lainkaan, toinen tippui hetken rimpuilun jälkeen. Testasin CFD:n koukun, ja tylsähköhän se oli. No, tuli taas todistettua se, että ei se haukikaan hurjasta otistaan huolimatta aina tartu, vaan koukun todella tarvitsee olla terävä. Minulla oli mukana vain melkoisen onneton kohlo Rapalan koukun teroitin, mutta onneksi 3/0 Tiemcon 600 SP (on muuten loistava koukku noin yleisesti, tykkään paljon) on tarpeeksi iso koukku, että sitä pystyi vähän viilailemaan ennen saapumista todelliselle hotspotille. Aloitin kalastuksen isomman poukaman laitamilta. Tämäkin oli vielä sen kokoinen, että samoilta sijoilta kalasti koko alueen. Ensimmäiset kymmenen viisitoista heittoa eivät tuottaneet tulosta, joten kylmä hiki meinasi jo nousta otsalle sukukalleuksieni kohtaloa hätäillessä. poukaman perukoilta kuitenkin tärähti kunnon pärskeiden saattelemana selkeästi paremman kokoinen kala. Huutelin tyttöystävän rannalle tallentamaan tätä miehen ja pedon taistoa, ja lähdin hilaamaan kalaa pois ruovikosta, kohti kuvauspaikkaa. Se kulki todella kiltisti renkaan perässä, mutta ei suostunut pintaan missään vaiheessa, vaikka pidin kalaa melkoisen tiukalla. Lopulta rantaan päästyämme kala innostui, teki pari kunnon syöksyä ja mökötti pohjan tuntumassa, joten tiesin, että nyt on kunnon krokotiili kiinni. Silti, kun kala lopulta nousi pintaan, sen kokoa peljästyin sekä minä, että ennen kaikkea rannalla ollut kuvaaja. Vieläpä, kun se päätti suunnata syöksynsä suoraan rantaa kohden, seurasi asiasta jonkin verran kiljumista. Lopulta pötkylä kuitenkin taipui, ja sain nostaa toistaiseksi urani komeimman hauen kuvattavaksi. Pituutta oli 85 senttiä, painoa lienee ollut jonnekin viiden kolon tietämiin. Merihaueksi ei vielä mikään mahtava, mutta kyllä se suun muikeaksi silti veti, tästä on hyvä jatkaa.

Kala_Pori3 Rannan lähelle päästyäni vastustaja päätti ottaa muutaman kunnon syöksyn. Taustalla kiven vasemmalla puolella ottipaikka, oikealla matala lahdukka, jossa kalat mulivat.


Kala_Pori1 Siinä se on, nätti possu. Tiukka taisto ja päivä auringossa ovat nostaneet terveen punan saamamiehen poskille.


Loppuilta meni sitten edellistä fiilistellessä. Kalastelin vielä luodon reunat, ja päädyin isolle matalalle lahdelle, jossa kaloja muli joka puolella. Vaan sama kuin Kutalassa, mikään ei näille veijareille kelvannut. Aivan rannan tuntumassa eräskin kala ui pitkään nilkkasyvyisessä vedessä selkä pintaa viistäen, ja menisin vannomaan, että kyseessä oli hauki, niin tutunoloiset pyöreän oloiset peräevät siellä vilkkuivat. Luulin, että hauen kutu olisi ollut ohi jo jokunen viikko sitten, mutta ehkä hitaimmat hämäläishauet olivat petipuuhiin vasta päässeet. Tärppejä ei myöskään muista, joskin herkullisen näköisistä paikoista tullut, joten auton nokka suunnattiin kohti Tamperetta tyytyväisin mielin.

Kala_Pori2 Heihei! Uudet treffit sovittu syksylle, tai viimeistään ensi vuodelle, eikös? Myös nämä kuvat on ottanut Salla Merikari.


Simojoen kausi on alkanut

Nyt se sitten käynnistyi, Simojoen lohikausi on vuodelle 2009 auki. Tämä on nyt vähän typerä reissuraportti kun Jukkis siellä joella oli enkä minä – mutta pakko silti kirjoittaa tilanteesta 🙂

Lohta nousee, pohjoistuulen myötä todella hitaasti mutta rannalle asti on virallisten tietojen mukaan tullut yksi 10kg eväkäs ja epävirallisten tietojen mukaan pari muuta joista ei netissä ole huudeltu. Nyt on, hähä.

Tarkoitus olisi tällä viikolla tehdä ainakin yksi iltapisto joelle, sitten viikonloppuna reilumpaa vääntöä. Tutkan mukaan joessa on jo 89 lohta, ja joen pituuden (193km) huomioonottaen pikaisella laskukaavalla:

(pituus) / (nousseet_lohet – saadut_lohet)

193 km / (89 – 1) = 2193 metriä per lohi.

Jos oletetaan, että heitetään 1,5 metrin välein (3kpl 0,5m askelia heiton välissä) tarvitaan 1462 heittoa että lohi näkee perhon kerran – OLETTAEN että heitto kantaa vastarannalle asti eli voi kattaa koko joen yhdellä heitolla. Sehän ei toki ole ongelma, köhhöh.

Tulemme siis seuraamaan täällä kauden tapahtumia, ja tiukkojen tilastotietojen valossa seuraamaan Simojoen lohenpyytäjän arkea.

Ainiin, ja se reissuraportti. Jukkis oli joella pe-la yön ja lauantaina osan päivää. Ilmeisesti joella yhteensä 3 siimojenkatkotusta, jukkiksella ei suoria havaintoja (korjaa, jos olen väärässä). Olosuhteet melko hurjat, välillä lunta ja kova pohjoistuuli.

Kevättä Rinnnassa, Part I – Sumarit ja toutaimet

Kevät on täällä jälleen, ja kalastuskausi saatu alulle myös täällä kotomassa. Tässä hieman kertomuksia kevään koettelemuksista.

Kärnänkoski su 29.3. – ma 30.3.


Sumarireissu Kärnälle on muodostumassa perinteeksi. Siellä on siis käyty useammin kuin kerran. Tällä kertaa lähdin Tampereelta matkaan mukanani Simo, Oulun osastoon kuului Samulin lisäksi Pekka, Perttu ja Kari. Peinteikkäästi ajoitus osui taas aivan käsittämättömällä tuurilla nappiin, sillä piiitkän pakkasjakson jälkeen tulivat ensimmäiset yhtään leudommat kelit juurikin sunnuntaille. Niinpä korria oli taas liikenteessä ronskisti, ja kalatkin aktivoituivat kevään ensikuoriutumisen satoa maistelemaan ihan urakalla. Varsinkin Oulun osasto osasi ottaa tästä ilon irti, ja Pekka, Kari ja Perttu napsivatkin kaloja pintureilla kiitettävästi. Ensimmäiset kalat tulivat ylempää, ensimmäisen kuohun jälkeisestä tasaisesta virranosasta. Viime vuonna hyvin toiminut Hiirenvirran alaosan suvanto oli kovan talven jäljiltä kokonaan jäässä, siellä ei siis kalastamaan päästy. Myöhemmin päivällä aksöni siirtyi välisuvantoon. Tänä vuonna suvannon keskiosan pääsi kalastamaan rantojen jäälautoilta. Niillä kikkailu oli tosin välillä melko kuumottavaa puuhaa, kun jää ritisi ja paukkui alla, ja ihan reunalle emme uskaltautuneetkaan menemään. Oulun pojilla on kyllä hämmästyttävä kyky olla siellä, missä tapahtuu, ja kun minä mätin pinturia tyhjäoloiselle yläosalle (no, pari pintakäyntiä havaitsimme), Oulun osasto nosti pinturikalaa kuin kuokalla aiemmin niin hiljaiselta vaikuttaneesta välisuvannosta. Vielä oikea-aikainen puolenvaihto pojilta, ja taas olivat vavat mutkalla. Kun Perttu, Kari ja Pekka lähtivät kotimatkalle viiden aikoihin, alkoi Samulin show. Hän keksi uittaa nymfeja rauhallisesti nykien jään reunoja kohti välisuvannossa, ja kalat tuntuivat hullaantuneen tähän tyyliin. Ilmeisesti nymfejä oli hyvin liikenteessä. Ennen illan pimenemistä Samulin onnistui koukuttaa lähes kymmenkunta kalaa, joista jäällekin päätyi muutama. Simokin sai nymfeillä kontakteja, itselläni oli hiljaista, vaikka sitkeästi koitin pinturia ja nymfia mättää. Kalat olivat mukavaa koko luokkaa, isoimmat ylössaadut hätyyttelivät viittakymppiä, yleisin koko oli siinä 30-40 sentin välillä. Ainakin yksi selkeästi isompi kala havaittiin, ja Samuli sai sen tartutettua, mutta isojen kalojen nostaminen välisuvannon jääkannelle osoittautui äärimmäisen hankalaksi. Huomattavaa ensimmäisenä päivänä oli kalojen aktiivisuuden lisäksi parikin seikkaa: loppuliu’un runsaista kuoriutumisista huolimatta ei siellä tälläkään reissulla kaloja näkynyt (olisiko yksi pintakäynti ollut) ja liitseillä ei saatu kalan kalaa reippaasta yrityksestä huolimatta!

Simo ihmettelee, kun korrit ovat löytäneet kuoriutumisalustan Samulin piposta.


Oulun osasto kolaa välisuvantoa.


Samuli ja Simo Kärnän sillalla. Kuten ilmeistä huomaa, sumarikalastus on hienoa puuhaa.


Samuli kalastaa kosken yläosilla.


Majapaikkamme oli jälleen Wiikin kartano, ja miellyttävän yön ja maittavan aamiaisen jälkeen ampaisimme maanataina Samulin ja Simon kanssa joelle suurin odotuksin. Korreja oli liikkeellä ehkä jopa enemmän kuin lauantaina, mutta jostain syystä kalat loistivat poissaolollaan. Päivä ei edes ollut mitenkään erityisen kirkas, vaan tasaisen harmaa. Silti välisuvannossakin näimme vain muutamia pintakäyntejä siinä missä lauantaina iltasella pystyi parhaaseen aikaan näkemään useampia pintovia kaloja suvannon alueella. Liekö kaloja jo kiusattu tarpeeksi silloin, vai mikä lienee? Saimme kuitenkin nymfeillä kontakteja kaloihin, Samuli ja Simo saivat muutaman ja minäkin lopulta indikaattorin kanssa uittamaani nymfiin sen reissun ainokaisen, noin kolmekymmensenttisen taimenen. Liitseillä, niin tavallisilla kuin bunnyilläkin, otettiin muutama kala, jotta ihan vaille tehoja ei tuo yleisnymfi kuitenkaan jäänyt. Kuitenkin yleseisti maanantai oli paljon rauhallisempi kuin sunnuntai, eikä isompia kaloja näkynyt lainkaan.

Kaiken kaikkiaan reissu oli kuitenkin erittäin onnistunut. Osuimme jälleen hirveällä säkällä oikeaan aikaan koskelle, sillä olihan reissu varattu jo joskus tammikuussa. Tämän perusteella alan pian pitämään korrikalastusta kovin helppona, mutta eiköhän se pakkasjakso vielä kohdalle satu ja opeta meikäläistäkin tavoille. Sitä odotellessa pitänee koputella jokaista vastaantulevaa puuta muistuttavaa materiaalia.

Samuli vapauttaa kalaa ja kalastelee loppuliukua. Tätä kuvakollaasia voisi esitellä ulkomaan vieraille ja kehua, että “this is flyfishing in f*king Finland!” Saattaisivat jopa uskoa.


Simo käskyttää heittosektorit ja ottipaikat.


Pakollinen korrikuva.


Samuli toivottaa hyvää ja onnellista kalastuskautta 2009 kaikille Huopeen lukijoille!



Haihunkoski su 3.5. – ma 4.5.


Kevät tuli tänä vuonna selkeästi paria viime vuotta myöhemmin. Ei, se ei tullut myöhässä, vaan nyt saattoi vain hetkestä aikaa olla normaalin aikataulun mukainen. Joka tapauksessa paksut jääkannet pysyivät järvissä pidempään, ja niinpä veden lämpiäminen Haihulla toutaimen kutunousun kannalta otolliseen noin seitsemään asteeseen tapahtuikin viime vuotista myöhemmin. Tällä arviolla ja aikataulujen yhteensorvaamisella (piti taas sitä Wappua kuitenkin hieman juhlistaa) saimme arvottua Samulin kanssa toutainjahdin päiviksi sunnuntain 3.5. ja maanantain 4.5. Sunnuntaina paikalle saapuessamme oli kosken alla toutskapooleissa jo täysi miehitys. Mikäs siinä, kevätilma oli suosiollinen ja kalaakin joessa vielä oli. Tosin meille kävi perinteiset: “olisitte olleet täällä toissapäivänä!” Toutaimet olivat paukanneet koskeen wappuaattona, ja jälleen väärään kohta iskenyt aurinkoinen keli lämmitti veden nopeasti kutulämpöön, sinne yhdeksän-kymmenen asteen kieppeille. Niinpä kausi oli jälleen armottoman lyhyt. Aattona oli kuulemma vavat olleet mutkalla, jatkuvasti, lauantaina oli ollut vielä tiukka meno, mutta sunnutaina täytyi jo tehdä töitä kalansa eteen. Ei siinä, kyllä kaloja vielä näkyi, ja niitä tasaiseen tahtiin saatiin. Väkeä oli melko runsaasti, joten pian Samuli lähti koluamaan alempaa suvantoa. Sieltä hän saikin nopeasti muutaman imaisun ja lopulta nätin Haihun peruskokoisen toutaimen, sellaisen vajaa kolmosen kalan ylös. Soitto tuli minulle ylävirtaan pian tämän jälkeen, että nyt alas ja äkkiä. Lähdin mukaan, ja en kauaakaan ehtinyt perhoa uitella, ennen kuin tömähti. Hieman pienen puoleinen yksilö, noin parin kilon luokkaa, mutta sainpahan toutaimen tällekin kaudelle. Nätisti oli suusta kiinni, ja perhona niinkin poikkeuksellinen toutainpeli kuin tinseli. Muutamia tärppejä lukuunottamatta ei sunnuntaille suurempia tapahtumia ollut.

Samulin toutain

Samulin toutain. Vaikka nettinörtti onkin, niin mies ei selvästi ole kasvanut IRC-gallerian äärellä, kun omakuvat hakevat näinkin pahasti.

Lihis ja toutain

Lihis ja toutain.


Samuli kolaa Haihunkosken alinta suvantoa.


Maanantaina päätimme lähteä koestamaan eräitä Tampereen lähimaastossa sijaitsevia salmia, joissa kuullun mukaan toutaimia pitäisi liikuskella. No, nyt ei näkynyt, taisi vesi olla vielä liian kylmää, mittatulokseksi saimme noin neljä astetta. Haihullahan tumma ja erittäin matala yläpuolinen järvi lämpeenee todella nopeasti varsinkin aurinkoisella kelillä, ja siellä veden lämpö huitelikin jo kymmenen asteen kieppeillä. Ei ihme, että toutaimet eivät pitkään joessa viihtyneet. Salmilla ei kuitenkaan näkynyt mitään kalaa, joten päätimme vielä ajella Haihulle koittamaan kontakteja iltapäiväksi. Koski oli kuitenkin lähes kuollut. Yhtään toutainta ei muistaakseni saatu, roiskauksiakaan ei kosken alusessa näkynyt. Ihan lupa-alueen alarajalla, siltojen luona, melskasi jotain isoa kalaa, mutta laji jäi ikuiseksi mysteeriksi, sillä mitkään streamerviritykset sen enempää pinnasta kuin pohjastakaan uitettuna eivät näille roiskijoille kelvanneet. Liekö Haihuun nouseman jotain muutakin (särki)kalaa kudulle, jolloin eivät perhot kiinnosta? Päivän ainoaksi tilastomerkinnäksi jäi pinkkiin Bunnyyn paukannut kirjolohi alimman kosken alta. Ihan kiva pikkuveijari, 8-9 luokkainen Loopin Green Line Salt Water on vain hitusen turhan karkea peli nautittavaan kirjon ongintaan. No, kotona oli tyttöystävä hyvin yllättynyt ja tyytväinen, kun kerrankin suuri saalistaja tuo reissultaan kalaa kotiin syötäväksi (hieman mietin, että pitäisikö tämä ottaa kettuiluna, mutta ilmassa taisi kuitenkin olla ihan aitoa ihastusta). Samulilla oli lisäksi yksi kala kiinni, ja joitan epävarmoja imaisuja saimme, mutta yleisesti hyvinkin hiljainen päivä maanantai oli, ja toutaimen kutunousu oli auttamattomasti ohi. Niinpä päätimme poistua kohti Sportia-Pekkaa jo hyvissä ajoin. Kumma muuten, että lohta pystyy kalastamaan viikon verran, vaikka tapahtumapuolella olisi yksi titti ja pari tärppiä, mutta melkein missä tahansa muussa kalastuksessa tylsistyminen ja epätoivo hiipivät puseroon jo parin tunnin tapahtumattoman kolaamisen jälkeen. No, mertsaria on kyllä yritetty “melko” monta tuntia ilman pienintäkään merkkiä kalasta. Jaksaminen vaatii vain sopivan transsin päälle saamisen, sen jälkeen jaksaa tyhjää paiskoa pitkäänkin, vaan lohestuksessa sen päälle kytkeminen vain tuntuu olevan kaikista helpointa, varsinkin kaksikätisellä nelivitosta alavirtaan mättäessä.

Pakko laittaa Huopeeseenkin välillä kunnon kurkku auki -kuvia, ettei mene ihan puunhalailuksi koko touhu. No ei, hyvähän sitä on kalaa välillä ottaa syötäväksikin sieltä, missä kannat sen kestävät. Kirjolohikannat yleensä kestävät, sillä pitkään ei mene, ennenkuin tankkiautosta taas paukahtaa seuraava nousuparvi.



Haihun toutainkausi pääsi siis hiukan livahtamaan ohi. Ikkuna näyttää tällaisena kevään olevan too-odella pieni, joten tarkempaa päivistystä menestys jatkossa vaatii. Tosin parhaana päivänä paikalle osuminen on erittäin hienoa, kun isojen ja vahvojen kalojen kanssa pääsee vääntämään todella paljon. Nyt tarkoituksena on koittaa vielä kesällä löytää järviltä toutsken ruokailupaikat, ja vedellä tinseleitä ja surffilautoja vesi pärskyen pintaa pitkin. Ensimmäinen yritys ei tosin tuottanut tulosta, kuten myöhemmin selviää.

Pasmat sekaisin

Noniin, päästiinhän sinne lopulta läpi, juuri edellisen postin julkaisun jälkeen. Menin tosiaan ihan lukkoon, kun yllättäen ei kuulunutkaan enää tuuttausta, vaan Visakivi alkoi haloota huutelemaan luurissa. No, ehdin sen verran kuitenkin mukaan, että sain kuulla viimeistenkin lupien menneen puoli kahdeksan aikaan. Sain itseni peruutuspaikkajonoon, tosin vasta sijalle 14., eli taitaa tänäkin vuonna jäädä Vihavuosi välistä. Hyvin harmillista. Paikan elitismi ei tule niinkään hinnasta, vaan siitä, että tunteeko tarpeeksi laajan piirin aktiivisia ystäviä, jotta voi laittaa kunnon puhelinringin pystyyn. Yksinäisellä soittajalla kun on kovin heikot mahdollisuudet osua oikeaan väliin.

Vihavuosi in My Mind

Kevät on tullut taas ja sumarireissu takana (Samuli saamamiehenä voisi raportin kirjoittaa). Toinen virallinen keväänmerkki on myös täällä, kun puhelin rullaa tuossa vieressä tauotonta uudelleen soittoa Pasi Visakiven kännykkään. Tämä lienee ainoa päivä vuodesta, kun miestä ei niin kateeksi käy. Sapettaa tuo perusnokialaisen uudelleensoitto-ominaisuus: ensimmäisen kerran uusi yritys tapahtuu viidessä sekunnissa, seuraavat pari kertaa väliä tulee jo puolisen minuuttia ja siitä eteenpäin minuutti. Olen uhrannut hieman tehokkuutta mukavuudelle, ja noita 30 sekunnin rullauksia saa tuo luuri tehdä omia aikojaan. Jääpä kädet vapaaksi vaikkapa vuodattaa täällä.

 

Niska1

Vihavuoden niska viime keväänä. 

 

Joten aloitetaan. Ensinnäkin tämä soittorumba on saatanan ärsyttävä. Joku nettipohjainen arvontasofta olisi huomattavasti kätevämpi, niin myyjille kuin ostajillekin. Arvontaan voisi heittää vaikkapa viisi itselleen sopivaa päivää, joita yrittää saada (tässä voisi sitten taktikoida, että kuinka monta arpaa uhraa suosituille viikonlopuille, vai keskittyykö johonkin viikonpäiviin). Yhdelle ihmiselle yksi setti arpoja, varmistus voisi tapahtua kätevästi vaikkapa laittamalla ylös sähköposti ja tilinumero, josta luvat maksetaan (ehkä jopa IP tai oikein pitkälle viedessä nettipankin tunnareiden kautta varmistus. Eihän tämä poista moninkertaisia varauksia pomminvarmasti, mutta suurimman osan karsisi). Arvontapäivä on keskiviikko, eikun torstai, ja luvansaaneille ilmoitus spostiin. Tällainen systeemi olisi huomattavasti nykyistä puhelinhulluutta parempi niin myyjäpuolelle, kuin erityisesti meille ostajille. Eipä olisi tänäänkään tarvinnut könytä kuudelta pystyyn kuuntelemaan tuuttausta.

No, tässä, kuten niin monessa muussakin maailman epäkohdassa, suurin kynnys taitaa olla raha. Huopeen IT-ihme Samuli laskeskeli, että tällaisen ohjelman tekemiseen menisi noin viikon päivät, sen verran spesiaali tarve on kyseessä, että netistäkään tuskin kovin valmiita pohjia koodaamisen tueksi löytyy. Vaikka tällaisen projektin tilaisi vaikkapa Koodiviidakon hyvinkin huokeaan hintaan (product placement FTW!), olisi sijoitus melkoisen kannattamaton Vihavuosi –yhdistyksen puolelta. Helpompaa ja huomattavasti halvempaa pistää Pasi roikkumaan puhelimessa yhden aamun ajan (en itse asiassa edes tiedä, saako Visakivi mitään rahallista korvausta kosken eteen uhratusta ajastaan. Tosin mahdollisuus siivuttaa lupia päältä parhaille peliajoille Suomen suosituimmalla koskikohteella on jo sinänsä melkoisen arvokas korvaus) kuin alkaa tilailemaan arvontasoftaa ja tarvittavaa serveritilaa sen pyörittämiseen. Bisnesälyllisesti siis heikko ratkaisu.

Bisnesajatteluhan on asia, mistä Vihavuotta on jossain nettikirjoitteluissa syytetty. Melkoisen älytön idea, jos miettii paria seikkaa. Ensinnäkin tuo hinta: 100€ kosken vuokraan kuuluu majoitus. Yöpaikka ja luvat kolmella kympillä ei ole todellakaan paha hinta, vertasi sitä mihin tahansa muuhun Suomalaiseen koskikalastuskohteeseen. Toisekseen se, että lupien hinnat on pidetty näinkin kohtuullisina kertoo paikkaa hoitavan tahon halusta ajatella muutakin kuin rahaa. Jos 250€:n erikoisluvatkin menevät hetkessä, niin mitä mieltä on myydä 100€:lla normilupia, puhumattakaan mistään rauhoituspäivistä. Ylipäänsä ajatus rahantakomisesta perhokalastustouhuista on vähän älytön. Jos todella haluaisi itsensä edes elättää kalastusmatkailuyrittämällä (rikastumisesta puhumattakaan), tarvitsisi lupien myynnin lisäksi huomattavan määrän oheistoimintaa, sillä kausi on toivottoman lyhyt eikä lupatuloista mitään loputonta rahavirtaa tule. Suomessa oheistoiminnan järjestäminen menestyksekkäästi on hyvin hankalaa, sillä meillä on vahvasti vallalla perinteinen eräkulttuuri, jossa yövytään teltoissa, ruuat tehdään itse eikä käytetä oppaita. Yellowstonenkin alueella, jossa kalastuskulttuuri on erilainen, lodgeille vähintään kalastuskauden veroinen aika oli loka-joulukuu, kun metsästäjäporukat tulevat paikalle.

Eniten tässä Vihan tapauksessa närää taitaakin aiheuttaa lopulta se, että tällainen varausrumba sotii suomalaista erämieshenkeä vastaan. Ajatellaan, että veden viljan tulisi olla kaikkien korjattavissa korvauksetta. Nykyisessä etelän ruuhka-Suomessa se ei vaan enää mene niin, eikä itse asiassa koskien kohdalta ole koskaan mennyt niin. Pakko itsekin myöntää, että tässä nököttäminen sapettaa ja jumittaa pahasti (jos lopulta pääsen läpi, en varmaan saa sanaa suustani, sen verran pitkään tuota varatun tuuttausta on tässä jo kuunneltu), mielummin soittaisin koskelle vaikka viikon etukäteen varatakseni itselleni luvan. Tai optimaalisessa tilanteessa marssisin luonnontilassa olevan Tammerkosken rantaan loputtomia Itämerestä nousseita lohilauttoja jallittamaan. Mutta nyt meidän on tyytyminen tällaiseen soittelusilmittömyyteen, koska laadukkaat paikat ovat Suomessa todella vähissä. Pitää vain toivoa, että Vihavuoden suosio vaikuttaisi tähän kulttuuriin ja saisimme tulevaisuudessa lisää järkevämmin (lue muilla tavoin kuin onkikokoisia istukkaita mättämällä ja tappamalla) hoidettuja paikkoja.

Lihis the Cruel, Terror of Porkkala, slayer of five (ok, I let four of them go, but hey, I have blood on these hands!)

Olin sopinut helsinkiläistyneen ystäväni Jussin kanssa pienimuotoiset taimenpeijaiset pääkaupunkimme rannikolle. Pienen hiomisen jälkeen päätimme valita ajaksi lauantain 15.11., ja lopulta päätimme vaihtaa kohdekalankin haukeen, kun vesikin oli vielä mukavan lämpöistä. Saavuin siis perjantaina illasta Jussin residenssiin. Ennen liikkelle lähtöä käväisin vielä Lidlissä hakemassa mestareiden aamupalan ja muutaman meksikolaisen oluen. Otin sikspäkillisen Solia matkaan ja lähdin etsimään limeä, vaan sitä ei löytynyt. Meksikaanolitkut eivät ilman sitruslisää maistu juuri miltään, ja samaan hintaanhan saisi mäyräkoirallisen Olvia. No, mäyristen vieressä oli sitten lavat, ja kas kun Karjalat olivat hyvässä alessa, pitäisiköhän saman tien sellainen laittaa, ei niitä kaikkia tarvitse kerralla juoda. Tarkoitus oli ottaa perjantai-ilta iisisti, katsastaa kalanpaikat ja uuvahtaa raskaan viikon jälkeen aikaiseen. No, karttaa tutkittiin huolella ja Jussin työkaverin suositusten, kuultujen huhujen ja muutaman oluen siivittämänä valittiin kohteeksi Porkkalan niemi. Sitten innostuimme kaivamaan syntikkani autosta ja sessioimaan kunnolla. Hesarin paukahtaessa luukusta meillä oli parhaat surina-ambientit ja noin kymmenennet bisset menossa, sen jälkeen vielä teimme tulevan suven suuren tusinatrancehitin ja soittelimme parit kännipuhelut. Lauantaiaamuna lähtö ei siis ollut varsin lentävä. Emmekä edes koko lavallista tuhonneet, jäi sinne vielä neljä tölkkiä juomati!

No, lopulta pääsimme matkaan puolen päivän maissa. Harhailimme hyvän tovin Porkkalan yksityisteitä ja tapasimme sillalta kalastelevan toveri venäläisten joukkueen. Sillan vieressä oli iso “Sillalta kalastaminen kielletty” -kyltti. (Kalastus)kulttuuri itänaapurissa pruukaa olemaan hieman erilainen, ei ole niin just noiden sääntöjen kanssa. Lopulta löysimme Porkkalan niemen kärjessä sijaitsevalle ulkoilualueelle, josta sopivat rannat löytyivät. Kurvasimme parkkikselle, jossa varustetason ero kävi harvinaisen selväksi. Jussi ei onnistunut edes vastahankittuja kumppareitaan kotoa löytämään, ja citykalastaja farkuissa, tennareissa ja virpan kanssa oli valmiina, kun minä olin vasta saanut kaivettua vavan esille putkesta. Meillä olisi maksimissaan kaksi tuntia aikaa ennen pimeää, ja pelkkään varustautumiseen tuhrautui ainakin puoli tuntia. Jossain vaiheessa pälkähti päähän, että onkohan tämä nyt ihan oikeassa suhteessa, onko homman ydin päässyt unohtumaan? Mutta uutta kellurengasta oli päästävä kokeilemaan, joten ei auttanut kuin alkaa pumppaamaan. Kineticin rengas oli kyllä hyvä, kun sen lopulta kasaan sai. Istuinosakin oli ilmalla täytettävä ja renkaassa istutaan miellyttävästi veden yläpuolella. Ongelma tuli kuitenkin, kun perhossa kiinni ollut hauki törmäsi renkaaseen ja jollain helkkarin tavalla sai siihen aikaan reiän. Oli hieman hätä kädessä, kun yritin irroittaa syvällä kitusissa killuvaa perhoa hauen kidasta kun samalla ilma karkaa ponttoonista. No, eipä kiirehditä enempää asioiden edelle.

Kalastuksen aloittelimme erittäin pienestä ruovikoiden ympäröimästä lahdesta. Laitoin edellisella merireissulla vakuuttaneen papukaija Hollow Decieverin pyydöksi, eikä kalakontaktia tarvinnut pitkään odotella. Ensimmäinen huti tuli kymmenen minuutin heittelyn jälkeen, ja pian sen jälkeen pääsin käyttämään renkaassa sellaista pannukarhean taimenen kokoaista pikkupuikkaria. Kolasin pikkulahden rantapöheiköt läpi, ja tapahtumia riitti tasaiseen tahtiin. Isoin renkaassa käytetty kala oli erittäin nätti parin kilon merihauki, kyljet pullollaan vihreitä pilkkuja. Homma toimi kuin kuuluisa junan vessa, renkaasta oli ilo heittää ja kun tapahtumia riitti, tunsi todella viihtyvänsä merellä. Lahden pohjukasta lähti pieni puro, joka virtasi vallan vinhasti takaisin mereen. Jotenkin hankalaa vieläkin ottaa koppia konseptista, jossa meri virtaa mereen. Lienee ollut laskuvesi tai jotain päällä. Puron läpi kelluttuani rantauduin hetkeksi tutkailemaan ympäristöä. Hieman kauempana siinsi erittäin ottavan näköinen kaislikko, ja vaikka valo alkoi jo hiljalleen vähentyä, oli sinne poljettava. Vaan taas unohtui, että renkaalla yhtään pidempien matkojen liikkuminen on hidasta ja pahuksen raskasta. No, saivatpa etureidet reeniä. Kaislikolle päästyäni tosin vaivat unohtuivat. Kovin leveä kaistale ei ollu, ehkä noin viisitoista metriä, mutta reunat olivat todella herkullisen oloista hieman harvempaa ruovikkoa ja kaislojen keskelle muodostui pieni hauelle haiseva laguuni. Heitin ensimmäisen heiton ja mietin, että jos tästä ryteiköstä ei haukea löydy, niin ei mistään, strippasin siimaa pari kertaa sisään ja BANG! Reissun isoin hauki torppasi kiinni melkoisella voimalla. Tämä kala oli todella pirteä, luuli kai olevansa parempikin tropiikin limatuubi ja pisti kunnon shown pystyyn, ottaen yhden todella terävän, melkein pohjasiimoille vieneen spurtin ruovikkoon. Sieltä sen lopulta sain kuitenkin houkuteltua esiin ja hetken kuluttua vapaaksi. Heittelin ruovikon ulkolaitaa vielä hetken, kunnes siirryin lähemmäksi ja kävin kalastamaan laguunia. Olisikohan se ollut kolmas heitto, kun sieltä sähähti reissun toiseksi isoin, vajaa kakkosen kala kiinni HD:in. Tämänkin silakkaimurin kanssa sai vääntää ihan tosissaan, tällä kertaa tosin päätin olla päästämättä sitä kaislikkoon. Sagen seiskaluokkainen Fli jaksoikin vääntää tämän kokoluokan kalan vaivatta avoimille vesille ja kaikki sujui mukavasti, kunnes se perhanan kala onnistui puhkomaan renkaani. Eikä kyse ollut edes koukusta, sillä se oli tukevasti kalan kitusissa kiinni, itseasiassa niinkin pahasti, että hauki oli lopulta pakko murhata. Nyt oli kuitenkin hyvä hetki ottaa kala, sillä menimme illalla ystäväni luokse syömään, ja suurten saalistajien pöytään kantama tuore kala otettiin ilolla vastaan. Peratessa hauen vatsasta löytyi kolme puoliksisulanutta silakanraatoa, oli käynyt hieman ulapalla harventamassa parvea, ennen kuin asettui kaislikon kupeeseen kytikselle. Perkuun jälkeen kunnon suolat mallia Otamo, joka pyyhittiin ennen uuniin menoa pois. Uuniin mukaan purkki kermaa, sitruunaa sekä ronskisti voita ja koko komeus nautittiin suppilovahverokastikkeen kanssa. Pakko myöntää, että hauki itsesään on hieman mautonta, mutta kunnon lisukkeilla siitäkin saa erittäin maukkaan aterian.

Porkkalan possukka. Tämä oli pikkulahden isoin ja kaunein tapaus. Pahoittelen kuvien vähyyttä, mutta renkaassa ei hirveästi viitsi kameran kanssa kikkailla.


Yleisesti reissu oli mitä mainion. Eksploraatio oli onnistunutta, ja, toisin kuin eräänkin suurvallan seikkailut Lähi-Idässä ovat antaneet ymmärtää, hyvin pienen tiedustelutiedon ja parin satelliittikuvan avulla tehty isku voi onnistua. Hämmästyttävän pienellä pyyntiponnistuksella saavutettiin loistavia tuloksia. Hieman näin jälkikäteen harmittaa, että emme pääseet lähtemään aikaisemmin ja tutkimaan enenmmän paikkoja, mutta tärkeintä oli, että hauskaa piisasi, niin perjantaina kuin lauantainakin. Seuraavana kohteena onkin sitten Ahvenanmaa ja tavoitekalana taimen, joskin tällä kertaa olemme lähdössä hieman kokeneemmassa seurassa. Toivottavasti nakertaa!

Haukia, vaan ei perholla

Käytin tässä jälleen aikaani hyödyksi: Piti tehdä koulutöitä, sen sijaan kolasin YouTubesta haukivideoita. Törmäsin perus pulikanuiton lisäksi pariin varsin mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään pätkään.

Haukien käsinkalastusta

Hauen käsinkalastusta Rahajoella. Kuinka monta tällaista hauen kutunousun kohteena olevaa pikkujokea mahtaa löytyä? Ei varmasti ole ihan yhtä tai kahta. Ajatus aikaisen kevään koskikalastuksesta isoilla steamereilla haukien toivossa ei tunnu yhtään hassummalta idealta. Paikat vain pitäisi tuntuea. Ensi keväänä pitänee pyrkiä aluksi löytämään kutupaikat Meri-Porin suunnalta, pikkujokien kolaus on varmasti mielenkiintoinen, mutta aikaa ja bensaa vaativa projekti. Katsotaan, jos kaikelta toutaimen kuritukselta siihen ehtisi. Bonuksena videossa esiintyy Suomen nopealiikkeisin kalastustoimittaja Jari Tuiskunen, joka Takaheitto-Taskisena sisäpiirissä tunnetaan.

Sukeltaa haukien kanssa

Sukellusta haukien seassa Valkiajärvellä jossain päin Suomea. Erittäin kirkasta vettä ja emeraldin hohtoisia tuimailmeisiä haukia. On se vain komea kala omassa elementissään, ihan päällikkö! Vain rauhallinen isoja padimattoja sisältävä ambientausta puuttuu. Esimerkiksi Brian Enolta löytyy oivaa matskua Ambient 4 – On Land albumiltaan, kauneuden ihailun taustalle käy Tal Coat, myteerisempää tunnelmaa tarjoaa Lantern Marsh. Kaksi välilehteä vain auki, toiseen video, toiseen biisi, ja kappaleen vaihto ensimmäisen loputtua, niin tunnelma on taattu. Tai jos kaipaa rytmitystä, niin Banco de Gaian kotisivuilta löytyvä mp3:na Big Men Cryn nimikkobiisi on oiva tausta. Selkänoja vaateriin ja matkalle siihen ihastuttavan tuntemattomaan pinnanalaiseen maailmaan, jonka mystisyys vetää kerta toisensa jälkeen takaisin vesien äärille selvittelemään sen esittämiä kysymyksiä vapa kädessä.

Saaristossa

Olemme Samulin kanssa suunnitelleet syksyistä haukikarnevaalia Saaristomerelle ainakin parin vuoden ajan, ja nyt lopulta päätimme lopettaa särkimäisen leuanloksuttelun ja toteuttaa suunnitelmat. Niinpä data virtasi sekä ykköset ja nollat saivat kyytiä, kun hiiret savuten etsimme sopivaa päämajaa iskullemme. Olen ilmeisesti sen verran verkkoajan kasvatti, että minulle hyvät tai edes jonkinlaiset nettisivut ovat erittäin tärkeä osa yrityksen imagoa. Jos sivua ei löydy, niin yritys ei kiinnosta, mutta huolella tehdystä ja näyttävästä nettisivusta (mistä Huove ei tällä hetkellä ole ehkä paras esimerkki, mut hei kohta kuulkaas me näytetään…) tulee lisäuskottavuutta. Niinpä on harmillista, että joissain piireissä tätä ei ymmärretä, ja isojenkin tapahtumien nettisivut (ja usein muutenkin tiedotus) sutaistaan kasaan vasurilla, surullisimpana esimerkkinä vuoden 2007 perhokalastuksen MM-kisat Simojoella. Mutta lopulta elektrokustin poljettua useamman digitonnin edestä sähköposteja suuntaan jos toiseenkin löytyi useamman vaihtoehdon joukosta mieluisin: Houtskärin kyljessä sijaitseva piskuinen Berghamnin saari ja ajaksi viikonloppu 17.10.-19.10.2008. Nyt olisimme siis menossa oikein kunnolla ulkosaaristoon! Hyökkäysosasto Hauki muodostui lopulta viisijäseniseksi: Oulun delegaattiin kuului Samuli ja jo sumarireissulta tuttu Pekka Otamo. Tampereelta minun lisäksi mukaan lähti kesätöistä Rengaslinjalta tuttu aloitteleva, mutta innokas perhokalasta Sami ja päätoimittajaystäväni Seppo, joka ei juuri kalastusta aikaisemmin ole harrastanut, mutta kaipasi hieman ulkoilua ahtaasta toimituksesta ja päätti samalla tehdä jutun reissusta Aviisiin (tästä uhkaa näköjään pahasti tulla tapa. Viimeksi olimme Samulin kanssa Finnmarks Dagsbladetissa vuonna 2006 Repparin reissun yhteydessä. Pääseminen lohenkalastajana lehteen Finnmarkiissa on kuin päätyisi paperille pokerinpelaajana Las Vegasissa.) Oulun sankarit saapuivat luokseni torstaina puolen yön maissa, ja parin pakollisen lääkäriopiskelijoiden löytämisen toivossa otetun oluen ja toinen toistaan hurjempien kalatarinoiden jälkeen sipaistiin pikaiset unet. Aamulla keräsin joukon kasaan, kävimme Ärrällä hankkimassa lääniluvat ja päräytimme parilla pirssillä kohti Turkua siinä kahdeksan korvilla.

Perjantai meni kului lähinnä matkaillessa: Ensin Turkuun, siitä kohti Kaarinaa ja eteenpäin Paraisille, jossa kävimme kaupassa. En ole itseasiassa koskaan aikasemmin ollut näin ison porukan kanssa liikenteessä, joten viiteen mieheen viikonlopun aikana häviävä ruokamäärä oli aikaisemman kokemuksen puutteessa hieman hankala arvioida. Samaten kustannusten jakaminennäin ison porukan kesken ei ole niitä helpompia tehtäviä, vaikka siitä tällä kertaa joviaalissa jengissä helposti selvittiinkin. Ensi kertaa silmällä pitäen olisikin hyvä ottaa John Gierachin opit käyttöön (tosin, Gierach opettaa myös, että reissuun ei pidä koskaan lähteä kolmea henkeä isommalla porukalla, mutta eihän sitä nyt IHAN kaikkea kirjoitettua tarvitse uskoa, eihän?) ja luoda erillinen rahasto, ”kitty”, yhteisiä menoja varten. Homma toimii näin: otetaan vaikkapa kirjekuori, jokainen laittaa sinne sopivaksi arvioidun summan rahaa, vaikkapa 50€, ja kaikki yhteiset kulut maksetaan tästä. Jos raha loppuu, niin kaikki sujauttavat lisää pätäkkää kassaan, ja ylijääneet voidaan jakaa reissun päätteeksi osanottajien kesken tasan, tai jos heittäytyy kilpahenkiseksi, niin vaikkapa reissun isoimman kalan saanut, pahiten mulannut tai vaikka ensinnä sammunut saa jämät. Helpottaa huomattavasti tätä rahasäätöä, eikä kukaan päädy maksumieheksi ja penäämään kuukausien päästä saamisiaan, kun muut lupasivat ”laittaa tilille ihan heti kun kato kotiin pääseen juu…” No, kuten sanottu, tällä kertaa homma kuitenkin toimi jouhevasti, ja saatuamme vähän täytettä puolityhjiin autoihimme (Samuli väitti kivenkovaan autonsa olevan ”aivan täynnä”, vaikka kamaa ei takana ollut edes niskatukiin asti. Ilmeisesti uuden, isomman kala-auton hankinnan sivuvaikutuksena on mennyt suhteellisuuden taju.) ammuimme kohti ensimmäistä lauttaa välillä Parainen-Nauvo. Aamupäivälautoilla ei tunkua ollut, ja pääsimme ajamaan suoraan sisään. Meri tuoksui, saaristo oli kaunis ja autossa päät käänyivät oikealta vasemmalle kuolatessamme toinen toistaan paremman näköisiä haukiruovikoita. Nauvo-Korppoo lautalla huomasi jo meriveden selkeän kirkastumisen verrattuna sisäsaariston vihreään humukseen. Kun lopulta pääsimme Houtskäriin Kittuisin sataamaan odottamaan Berghamniin vievää yhteyslauttaa M/S Finnötä, oli näkösyvyys jo viiden metrin luokkaa ja tunnelma katossa. Jouduimme odottamaan paattia puolitoista tuntia, mutta aika oli ihan kohtuullisen hyvä tappaa vaikkapa kalastamalla. Itse kaivoin torstaina Sportia-Pekan syysalesta neljänkymmenen pinnan miinuksellä säästämäni seiskaluokkaisen yhdeksän jalan Sagen Fli:n ensiheitoilleen. Vahva keppi, juuri sen henkinen kun hain. Jaksoi heittää isoa Hollow Deceiveriäkin, ei ehkä vaikeuksitta, mutta jaksoi kuitenkin, toisin kuin edeltäjänsä 9’6’’ GTFour samassa luokassa. Enemmän tästä ehkä myöhemmin. Ensimmäiset seuriot saimme myös jo aikaan, kun laiturin kupeesta löytyneen kaislikon reunasta Samulin lusikkaa (oli mennyt kaivamaan vanhat UL-vehkeensäkin naftaliinista reissua varten!) ja sen jälkeen Pekan perhoa kävi seurailemassa parikiloinen saariston ruovikkorokotiili. Lopulta M/S Finnö saapui paikalle, ja ahdoimme autot sekä miehet sisään tähän maksimissaan kaksi autoa ja kahdeksan matkustajaa imevään valtameriristeilijään.

Saaristomerien karuja rantakallioita Berghamnista.

Pääsimme perille Berghamnin satamaan pitkän matkustuspäivän jälkeen puoli viiden aikoihin. Berghamn on erittäin hurmaava pikkusaari. Vakituisia asukkaita on kolme, kesällä mökkikauden aikana saarella on enemmänkin väkeä. Mökkimme sijaitsi pienen niemen kallioisella länsirannalla, ja toisella puolella niemeä oli pitkä ja ruovikkoinen lahti, joka osottautui melkoiseksi haukiparatiisiksi. Muuten saarella kalastamamme rannat olivat lähinnä melko nopsasti syvenevää ulkosaariston kalliota, tosin koko pohjoiskärki jäi rajallisen ajan ja kulkumahdollisuuksien takia kokematta. Satamassa meitä vastassa oli isäntämme Lasse Veira, joka pyyhälsi paikalle todellisella saaristoautollaan. Monenmoista kiesiä olen nähnyt, mutta eipä aikasemmin ole tullut vastaan sellaista, jossa kasvaisi jäkälää! Lasse oli erittäin miellyttävä avulias ja puhelias isäntä. Parin kilometrin matkalla pitkin saaren halkovaa kalliopaikoilla hädin tuskin tieksi tunnistettavaa hiekkapolkua meille esiteltiin niin kalanpaikkoja, saaren kolmesta lehmästä yhden juuri poikimaa vasikkaa kuin sukulaisten mökkejä ja rantoja, joille ei sopinut mennä heilumaan. Päästyämme mökille paikkojen esittelyn yhteydessä Lasse tempaisi esiin vakiovarustukseen kuuluvat merikartat, ja neuvoi kalojen paikat jopa heittosuuntia myöten. Saimme tietää metrien tarkkuudella parhaat haukiruovikot, taimenrannat ja ahvenkarit, matalikot ja kivien paikat, veden alaiset penkat ja matalikot. Taitaa mies olla jonkun hetken kotikulmillaan merellä viettänyt. Sain vielä ylinmääräisen tuulahduksen saaristolaishenkeä, kun aivanta kysellessä Lasse ensin katsoi kuin vähämielistä ja sitten totesi, että se on katkennut lukkoon jo kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken kaikkiaan erittäin mukava isäntä ja esimerkillistä asiakaspalvelua.

Samuli ja Pekka laatimassa hyökkäyssuunnitelmaa saunamökin edustalla.

Kalastukseen perjantaina ei jäänyt paljoakaan aikaa. Kun lopulta saimme kamat sisään ja kalavehkeet vireeseen, aurinko oli jo katoamassa horisontin taakse. Jätimme Samulin ja Pekan kelluntarenkaineen ruovikkolahdelle ja lähdimme Samin ja Sepon kanssa etsimään tietä meille neuvotulle hyvälle rannaltakalastuspätkälle. Aluksi hieman sekoilimme ja päädyimme Lassen enon ehdottomasti kielletyille rantakallioille kalalle, mutta onneksi eno itse ei tainnut olla mökillään paikalla. Lopulta löysimme oikean tien, ja pääsimme rantaan heittämään. Ehdimme piiskata ehkä noin puoli tuntia, ennen kuin pimeys oli totaalista ja tuli aika siirtyä takaisin mökille saunomaan, perhoja sitomaan ja seuraavan päivän kujeita suunnittelemaan. Pojat lahdellakaan eivät olleet kummemin onnistuneet, kun lopulta jonkin epämääräisen kelluntarengas/venesekoilun (yksityiskohdista oltiin vaitonaisia) jälkeen onnistuivat kalastamaan vain pari kymmentä minuuttia. Ilta meni saunoessa, pelkkiä hyviä juttuja kertoessa ja perhoja sitoessa. Perjantain merkittävämmäksi saaliiksi jäi lopulta legendatekijä Sepon kuolemattomaksi jäänyt lausahdus kelluntarenkaista. Ensimmäisen kerran nähdessään Pekan kalastamassa renkaastaan hän nimesi laitteen välittömästi vesien rullatuoliksi ja käyttäjät vesien invalideiksi (ja tästä johdettuna rullatuolit asfalttiviidakon kelluntarenkaiksi). Priceless!

Pekka kalastaa rullatuolistaan. Taustalla tädin miehen paatti.

Illan sidontasession tulos. Papukaija HD osoittautui kovaksi ottipeliksi.

Lauantaina koitti reissumme ainoa täysi kalastuspäivä. Edellisenä iltana kyhätyn sotasuunnitelman mukaisesti tarkoitus oli alun perin jakaa porukka kahteen. Vesien invaldit (vielä Gierach viittauksia: hän kutsuu rengaskalastajia nimellä ”fishing commandoes”. Jotenkin ylevämpää.) eli Samuli ja Pekka kolaisivat renkaillaan ruovikkolahtea ja minä, Seppo ja Sami ahtautuisimme käytössämme olevaan veneeseen ja ajaisimme jollekin Lassen kalaisiksi kehumalle luodolle. Mökin hintaan kuulunut vene oli kuitenkin pieni, vain askeleen perussoutuvenettä isompi lasikuitupaatti neljän hevosvoiman peräprutkulla, ja vaikka yöllä varsin myrskyisäksi yltynyt puhuri (tämäkin lienee kovin suhteellista, paikallisille keli tuskin oli pikku syystuuloista kummempi) oli aamuun mennessä hieman rauhoittunut, niin meillä maakravuilla ei ollut munaa lähteä purtilolla vaahtopäiden armoille. Venekuntamme päätyi lopulta kalastamaan rannalta odotellessamme tuulen rauhoittumista. Aloitimme kalastuksen aivan ruovikkolahden pohjukasta, jota pystyi kalastamaan myös rannalta. Tapahtumia ei pitkään tarvinnut odotella, ensimmäinen seurio tuli muistaakseni Samulille parin heiton jälkeen, ja hetken päästä Sami otti ensimmäisen kilon hauenpuikkarin rantakivikolle käymään. Hetkeä myöhemmin myös Pekka avasi pelin taltuttaessaan rullatuolissaan ensimmäisen perhohaukensa ikinä, nätin pari kiloisen krokotiilin. Ensimmäinen tapahtuma minulle tuli, kun heitin perhoni kaislojen yli ruohikossa olevaan pieneen lahdentapaiseen. Siima meni kaislojen yli ja perhon kohotessa ilmaan pärskähti oikein kunnolla hauen iskiessä vauhdilla kiinni.Hieman harmitti, ettei tullut poppereita sidottua, sillä pintahauestus on näyttävää ja äärimmäisen jännittävää. Uudestaan en kalaa saanut kuitenkaan vastasidotusta papukaijanväriestä Hollow Deceiveristä innostumaan. Siirryinkin siis eteenpäin pienen kallionnyppylän päälle ja heitin lyhyen kymmenmetrisen vippauksen läheisine kaislapusikon kylkeen. Kirkkaassa vedessä perhos oli helppo seurata, ja taisin hieman säpsähtää, kun vihreä hahmo hyökkäsi kuin tyhjästä perhon kimppuun. Tartutus kuitenkin onnistui, ja Loopin 8-9 luokkainen Loopin Green Line SW vei voimat puolentoista kilon kalalta nopeasti. Kävin noukkimassa kalan haaviin rannansta, puukonlappealla päähän ja kurkku auki, sillä tänään savustettaisiin haukea! Karkuutin vielä lahden pohjukasta kaislikon kupeesta yhden kalan ja sain pari tärppiä. Tällä välin Samuli oli siirtynyt takaisin rantamieheksi: hän oli onnistunut heittämään perhonsa kellurenkaasen kiinni jo rannassa, ja reikähän siitä tuli, vaan sitä ei huomattu ennen veteen menoa. Ei auttanut kun puhallella lisää ilmaa renkaaseen ja polkea kohti rantaa. Samuli päätti ottaa veneen käyttöön, sillä ruovikkolahti oli suojassa pahimmilta tyrskyiltä. Veneeseen kuitenkin mahtuu kaksi kaveria, joten laitoimme Samin kyytiin ja lähdimme Sepon kanssa onkimaan isäntämme ottavaksi osoittamaa rantapätkää saaren toisella puolella. Ongin ensin haukivermeillä, koska arvelin asioista enemmän tietäviltä kuulemani perusteella, että mertsaria koittaessa joutuu kalastamaan lähinnä tyhjää ja halusin hieman äksöniäkin. Vaan kalliorannat suorastaan haisivat meritaimenelta ja hetken hekumoituani sillä onnen tunteella, jonka taimenen saaminen soisi, oli pakko pistää Sage viuhumaan. Niinpä oikeastaan koko loppupäivä meni heittäessä Drag’s Deviliä ja Hailia taimenen toivossa, ja kuten arvata saattoi, ilman tapahtumia. Seppo kolasi samoja kallioita eri lusikoilla, mutta ei hänkään löytänyt haukea, ahventa tahi taimenta. Kaislalaguunilla pojat sen sijaan olivat kepittäneet haukea ihan urakalla. Pekka oli käyttänyt renkaan vierellä kuusi kalaa ja Samikin oli ottanut pari. Samulilla toiminta oli tosin jäänyt pariin tärppiin, mutta tapahtumia kuitenkin, toisin kuin vastarannalla. Illasta oli luvassa siis oikein kunnon fish fry, kun hauet Otamon tyyliin isolla kädella suolattuina lykättiin savustuspönttöön. Purut tosin puuttuivat, eivätkä epätoivoiset yritykset saada katajat ja muu kuiva puuputu savuamaan onnistuneet, joten tyydyimme käristämään hauet mansikkana hehkuvassa savupöntössä ihan vain lämmön avulla. Täytyy kuitenkin sanoa, että saunan jälkeen perunoiden ja muutaman oluen kanssa nautittu saaristohauki maistui hyvälle.

Ensimmäinen saaristohaukeni. Kuva Seppo Honkanen.

Reissun avauskalan rantautus käynnissä.

Loopit eivät isoilla haukitussukoilla heitellessä ole aina niin seksikkäitä. Ei ihme, että ruopaisi hieman kellurengasta takaheitossa.

Savustus

Pekka savustaa. Kuten huomata saattaa, puuta käytettiin hieman reilummin.

Sunnuntaina ehdimme vielä kalastaa aamupäivän. Otimme veneen alle ja lähdimme hakemaan Sepolle ensimmäistä kalakontaktia ruohikkolahdelta. Lopulta se tulikin, mutta ikävä kyllä pääsi irti kalan sotkettua siimat kaislikkoon. Minulla oli hiljaista, vaikka pelipaikoilla onginmmekin. Lopulta nappasimme Samin kyytiin, ja koska merenkäynti oli selkeästi rauhoittunut, ajoimme porukalla vielä hyväksi kehutulle luodolle heittämään. Keskityin heittämään lähinnä Hailia ja edellisen päivän hauen syönnösnäytteen inspiroimana pikkutinseliä, sillä kalani maha oli pullollaan pientä, noin viisisenttistä salakkaa. Tapahtumia ei kuitenkaan sieltä kuulunut. Sunnuntain onnistujaksi nousi Samuli, joka paikatulla renkaallaan kaivoi viisi haukea ruohikosta. Sami onnistui löytämään vielä neljä kalaa, joten reissun saalissaldoksi muodostui lopulta 18 kalaa, jotka kaikki saatiin samasta laajasta ruohikkolahdesta. Ei lainkaan hassumpi saldo ensimmäiselle saaristoreissulle. Koko oli ehkä hieman pettymys: isoimmat kalat olivat noin kahden ja kolmen kilon väliin, ja suurin osa kalsoita jäi yhden ja kahden kilon haarukkaan. Itse aikaisempien kokemusten perusteella odotin mereltä saatavan kalan keskikoon olevan hieman parempi.

Ei Seppokaan aivan saaliitta jäänyt. Tässä vastarantautettu partahauki maanisen saalistajan ihailtavana.

Kuitenkin hommasta jäi erittäin hyvä maku suuhun (näistä kalareissuista kun harvemmin jää, ainahan se ikävää on olla onkimassa…). Suomesta löytyi vielä jotain todella paljon aiemmin kokemastani poikkeavaa kalastusta. Kalastaminen kirkkaassa vedessä kalliorannoilla oli huikaisevan hieno kokemus, ja saaristolaismeininki, jota isäntämme onnistuneesti edusti, erittäin rempseää ja rentouttavaa. Tähän aikaan syksystä sisäsaariston laajoilta ruovikkoaluelita olisi ehkä löytynyt paremmin kalaa, mutta kokemuksena vierailu ulkosaaristoon lauttamatkoineen oli mahtava. Ensi kerralla pitää vain varata paremmin aikaa, sillä meri on laaja ja ottipaikkoja riittä sen verran, että yhdellä täydellä kalastuspäivällä ei ehdi näkemään kuin kalpean aavistuksen alueen tarjoamista mahdollisuuksista. Ja eiköhän se taimenkin sieltä lopulta löydy kun vain tarpeeksi jaksaa takoa.

Yllä: Pekka kalastaa kaislikkolahdessa. Alla: Rojut kantoon ja kohti seuraavaa haastetta. Ensi syksynä löydämme itsemme varmasti taas saaristosta.