Category Archives: Reissuraportit

Hopeaa Lauttasaaresta

Meikäläinen on istunut nenä tiukasti kiinni tenttikirjassa viimeisten viikkojen ajan, eikä kalalle ole ehtinyt. Samulille kun soittelin, niin Oulussakin on ollut kiireistä, ja Jukkiksen lohikausihan loppui jo aikaa sitten. Joten hiljaista on pidellyt onkimisen ja siksipä myös raporttien suhteen.

Onneksi joku sentään pääsee kalalle. Tänään heräsin puhelimen pärinään. Pikku pöpperöissä vastasin, ja toisesta päästä kuului lähinnä suoraa huutoa. Jari oli tehnyt piston Lauttasaareen, ja viimein sitkeys palkittiin: 57 senttiä ja noin 2,5 kiloa Itämeren hopeaa nousi rannalle.

Miehen itsensä kertomana homma meni näin:

“Aamulla vein Kiian töihin ja ajattelin samalla pistäytyä Lauttiksessa
tunnin verran siimoja oikomassa. Keli näytti sumuiselta ja lounaan puoleinen tuuli painoi kovaa vasten kasvoja, ehkä noin 10 m/s. Vesi oli todella matalalla, ainakin puolimetriä normaalia alempana. Aikaisemmat onkipaikat vaikuttivat nyt mahdottomilta kalastaa.

Perhoksi valitsin pienen Hailin, jolla olin saanut aiemmin pienehkön kalan Porkkalasta. Väri oli tietenkin pinkki/keltainen. Kahlailin ison hatun eteläkärkeä kohti ja heittelin koko välin hankalissa tuulissa. Pari tippiä piti vaihtaa tuulisolmujen takia.

Eteläisimmässä kärjessä on ehkä makeimman näköinen paikka koko
Lauttiksen alueella. Pitkälle työntyvä matala ryyditettynä kuplavolkkarin kokoisilla kivillä. Ensimmäisellä heitolla kiviviidakkoon tapahtui salaman nopea tärppi. Kala oli heti ilmassa. Oli huojentavaa nähdä että nyt on isompi, monen pettymyksen jälkeen pienempien kalojen muodossa. Perhoa ei suupielessä näkynyt joten oli helppo nauttia kalasta pelkäämättä perhon irtoamista.

Väsyttelin villin taimenen kuitenkin aika äkkiä ja eleettömästi. Haavia ei ollut, joten kala oli talutettava rantaan kuin lohi konsanaan. Homma onnistui ja vedin kalan pitkälle kivikkoon. Vasta nyt aloin tajuta, että se oli siinä! Kalasta kuvia ja veret pihalle. Soittokierros parhaille kalakavereille teki olosta epätodellisen.

Sanotaan nyt että 300 tuntia ei riitä ajassa tähän ensimmäisen isomman saantiin ylös asti. Tilaisuuksia on ollut, mutta aina ovat jumalat olleet väärällä
puolella. Tätä osaa arvostaa senkin takia kaikista saamistani kaloista
eniten. On se helvetin hankalaa.”

Ei voi muuta kuin onnitella! Kova yrittäminen siis palkittiin lopulta. Hyvät tunnelma itselläkin sekä kaverin, että myös omasta puolesta: tämä antaa uskoa, että noita taimenia on mahdollista merestäkin saada.

Itsenäisyyspäivälle on taas varattu Gotlannin reissu, ehkäpä siellä se meikäläisenkin kuparinen menee rikki.

Haukea ja taimenta hakemassa

Merikausi alkaa olemaan kuumimmillaan. Viime viikolla pääsin kertaallen kalalle. Läheskaimani J-M oli lähdössä veneellä mertsarin perään, ja me pummimme Timpan kanssa häneltä kyydin pelipaikoille.

Lähtö tapahtui parhaiden perinteiden mukaisesti aamulla enne kuutta, tarkoituksena oli päästä pelipaikoille aamuhämärässä. Veneen vesillelasku ei kuitenkaan sujunut ihan kuin Strömsössä, joten aurinko oli jo noussut hyvän matkaa horisontin yläpuolelle ennen kuin siimat saatiin veteen suoristettua. Pari päivää aiemmin oli etelästä kuitenkin puhallellut oikein isosti, joten vesi ja kalansaantitoiveet olivat korkealla.

Aloitimme Timpan kanssa kolaamaan erään niemen ulapanpuolta toiveena tavoittaa taimenta. Tuuli oli kääntynyt mantereen puoleiseksi ja loppunut lähes kokonaan. Meri olikin poikkeuksellisen tyyni. Kirkas auringon paiste yhdistettynä tyyneen keliin ja vielä karvan verran yli kymmenasteiseen kirkkaaseen veteen ei herättänyt luottamusta taimenen tavoittamiseen rantamiehenä. Tunnin tyhjänpyynnin jälkeen palasimme autolle, virittelimme renkaat ja siirryimme mantereen puolen sisälahteen haukia etsimään.

Näin leppoisassa kelissä kelpaa heitellä, mutta taimenen saamisen mahdollisuuksia se ei yleensä paranna.

Tällä puolella vesi oli melkoista kuravelliä, näkösyvyyttä oli vain muutamia kymmeniä senttejä. Teimme Timpan kanssa pitkän kierroksen pikkusaarten ympärystöjen kaislikoita koluten. Tapahtumat olivat yllättävänkin tiukassa. Itse sain hopeapinkillä tinselillä pari tärppiä ja yhden puikkarin uistellen. Erinäisten perhonvaihto-operaatioiden jälkeen löysin vanhan tutun fluoripapukaija-HD:n. Sameissa vesissä ennenkin tehonsa todistanut pyytö alkoi antaa osumia hieman useammin. Iltapäivästä kalojen ottihalut tuntuivat muutenkin paranevan, ja käsissä kävi pari pikkupuikkaria ja yksi parin kilon kala muutamien tärppien lisäksi. Isommat kalat vain loistivat poissaolollaan.

Illansuussa päätimme vielä pistäytyä mertsaripuolella. Rantaa kohti potkiessa J-M soitti ja kertoi, että tuuli oli navakoitunut, kääntynyt etelänsuuntaiseksi ja nostanut melkoisen aallokon, joten he tulisivat sisään hieman suunniteltua aikaisemmin. Ehdimme kuitenkin piipahtaa pikaiseen taimenrannalla, joka oli kuin eri merelle olisi tullut. Vaahtopäät löivät rantaan ja vesi oli ottanut savenharmaata väriä. Heittelimme navakassa tuulessa hetken, ja törmäsimme vielä rannalla muihin perhomiehiin. “Yllättäen” olivat tuttuja pk.netistä. Aika pienet ovat piirit meritaimenen perhokalastuksen puolella.

Sama ranta, sama iltäpäivä,vähän eri meininki. Panoraamaohjelma onnistui nuo aallotkin blendaamaan yhteen yhtä saumaa lukuun ottamatta. Ei jaksa/osaa sen kanssa nyt taistella, joten saa kelvata tämmöisenään, saapa yleisfiiliksen rannasta.

Päivä oli siis leppoisa, mutta ei kovin tuottoisa. Nyt on kuitenkin taimenkausi saatu auki. Pääsimme tarkastamaan samalla uusia kellurengasmestoja. Kalastettavaa alueella riitti, mutta veden väri ja laiha saalis eivät tehneet vaikutusta. Hyvä tietää kuitenkin moisen mahdollisuuden olemassaolosta.

Haukikausi auki

Viime lauantaina pääsimme viimein avaamaan syksyn haukikauden. Pakko sanoa, että oli tätä odotettukin. Suuntana oli totutusti Pori ja mukaan pakattiin Jari, Timppa ja kolme kellurengasta. Kiva puolipilvinen keli lupasi hyvää, vaikka pohjoisesta puhaltanut tuuli ei paras mahdollinen kalansaannin kannalta ole.

Kalastus aloitettiin tutun niemen kulmasta, jossa tiedämme olevan porilaisittain poikkeuksellisen syviä kaislikonreunoja, eli niitä ei kahlaamalla pysty kalastamaan. Tosin vesi oli varsin korkealla ollen jotain +20 luokkaa, joten kahluukalastus olisi muutenkin ollut hankalampaa. Kun olimme vielä tuulen puolella ja aallokko liplatti kivasti kaislaan, ei perhoja tarvinnut kauaa uitella, kun alkoi tapahtua. Tärppejä tuli kivasti pojille, ja taisivat he kalatkin mieheen ottaa. Itse olin onnistunut jättmään renkaan tukiputket kotiin, joten jouduin metsästä kaivamaan sopivan kepukan, veistelemään sen oikeaan pituuteen ja vielä pyöristämään päät ennen kuin pääsin vesille.

Slip! Jari joutuu toteamaan limatuubin liukkauden.

Pääsin lopulta mukaan karkeloihin, ja pian kaislikon päässä iski seurimon ja tärpin jälkeen komealla loikalla kiva parin kilon merihauki. Vesi oli vielä hyvinkin yli 16-asteista, joten kala oli varsin pirteä ja tarjosi kivan vastuksen. Kalastelin vielä tovin kaislikonreunaa, kunnes siirryin niemen viereen muodostuvan lahden pohjukkaan.

Kalat olivat lämpimässä vedessä pirteitä, tämäkin yritti sukeltaa Timpan renkaan alle.

Ehkäpä tuuli painoi kivasti safkaa tarjolle lahden perälle, sillä kalaa reisisyvyisessä lahdukassa tuntui olevan varsin hyvin. Tällä kertaa vain muiden pyydöt toimivat paremmin, ja itse sain tyytyä pariin tärppiin, kun pojat ottivat useammankin komean kalan. Ihan isoimmat loistivat poissaolollaan, mutta varsin kiva keskikoko kalalla oli, sellaista kahden-kolmen kilon ronskia merihaukea, pikkupuikkareita ei pyytöihimme juurikaan sattunut.

Timppa löysi lahdenpohjukan ja koko reissun isoimman, 88 senttisen hauen.

Loppuillasta otimme vielä reippaan siirtymän uudelle paikalle, jonka pojat olivat scoutanneet viime vuoden puolella. Matalien lahtien täyttämä alue oli klassista kivistä porilaisrantaa ja sellaisena parhaimmillaan varmasti loppukaudesta (tämän varmisti myös paikalla verkkojaan kokenut mökki-isäntä, joka lauantai-illan juttutunnelmissa kehuskeli alueen hienoutta loppukaudesta). Nyt kaloja oli varsin harvassa, itselleni tapahtumat jäivät pariin tärppiin, Jari nappasi kaksi kalaakin.

Kaiken kaikkiaan kauden ensimmäinen reissu oli hieno. Itselläni ei käsissä käynyt kuin kaksi kalaa, Timpalla viitisen ja Jarilla vielä pari enemmän. Tärppejä silti oli, ja oli se hauen onkiminen pitkästä aikaa hienoa hommaa, kun tapahtumia piisasi. Lisäksi sain uudet kuituperhot toimimaan kivasti. Vein pari viikkoa takaperin Loopin Multipowerin läheskaimani J-M:n vavanrakennusluolaan butinlaittoa varten, ja samalla reissulla tarttui miehen rakentaman #7 9’ TicrX:n lisäksi mukaan myös keinorastojen rakentamiseen tarkoitettua keinokuitua. Lisäämällä sekaan hieman Flash’n’slinkyä matskusta sai rakennettua varsin hyvännäköisiä perhoja, jotka tuntuivat maistuvan kaloillekin, kun perinteiset HD:t pyysivät tyhjää. Tästä on hyvä jatkaa.

Muuramenjoki 2: Punaisen silmän arvoitus

Niinhän se comeback piti joelle tehdä, sen verran jäi kalattomuus kaivelemaan. Myös Jarille jäi jostain syystä (mikä lienee?) vielä polte päästä joelle, ja kun vielä saimme tahoillamme torstai-aamupäivän järjestettyä vapaaksi, suuntautui Hiluxin nokka taas kohti Muuramea. Aika tasan kahdeksan reikäreikä seisoimme asennossa hautauspalvelun ovella odottaen lupamyyjää paikalle. Saimme arkiaamuna kalastaa kahdestaan, vaan eipä se helppo keikka älläkään kertaa ollut.

Nyt tarkoitus oli vältellä hifistelyä, joten kärkeensä virittelin parin larvan ja miniliitsin litkan korvatulppaindikaattorin jatkeeksi. Vaan osumia ei kuulunut. Pyörähdimme yläosillakin tuloksetta. Vain Jarilla oli liitsissä tärppi ja yläosilla jotakin hataria nousuja pinturiin. Vasta kun vaihdoin perhot pienempiin koon 16-22 nymfeihin ja perukkeet 5X:ään, alkoi tapahtua. Joka montusta tuntui löytyvän isoja, useamman sadan gramman särkiä, joka olivat pikkunymfeihin mieltyneet.

Jokea yläosilta siltojen välistä.

Päivemmällä innostuivat kirjot pintomaan kosken alla Suvantomontussa. Jari niitä koittikin sitkeästi pinnasta jallittaa, mutta tarjoukset eivät krantuille koskibroilereille kelvanneet. Kun itse tulin paikalle, paras aktiivisuusjakso oli jo ohi, eikä pinnassa näkynyt kuin pari satunnaista pörähdystä. Olihan se pakko silti vähän tarjoilla #22:sen Grffith’s Gnatia, vaan eihän se kelvannut. Pommitimme vielä lopussa takuuvarmaksi ottimontuksi tunnettua kuoppaa miehissä liitsejä pohjaa pitkin pomputellen, ja Jarilla oli yksi kala hetken kiinni. Meikäläinen onnistui vain saamaan, yllätysyllätys, ison särjen.

Näin sidot Griffish’s Gnatin

Kyllä taas opetti kotijoki nöyryyttä. Kirjot, nuo evämakkaraksikin haukutut, osaavat jonkun aikaa koskessa majailleina olla pirun kranttuja. Tälle vuodelle jäi siis isompi koskikala taas saamatta, sillä rauhoitus on alkanut ja koskikausi taputeltu. Olisihan noita kirjonongitapaikkoja, joista rauhoitus on kumottu, mutta ei taida malttaa alkavan hauki- ja mertsarisesongin takia koskilla enää käydä.

Jari koittaa jallittaa pintovia kirjoja Suvantokuopasta. Syksy saapuu jo koskille. Niinpä on aika suunnata katseet taas merelle.

Suuri metsästäjä Muuramenjoella

Muuramenjoki on minulle erityisen rakas paikka. Kesämökkimme sijaitsi lähellä kuntakeskusta, jonka läpi joki virtaa. Isäni bongasi aikoinaan lehtijutun, jossa kerrottiin joen aukeavan kalastukselle (vuosi oli muistaakseni 1990 tai 1991), ja kun heti ensimmäisellä reissulla serkkuni kanssa joella saimme kirjon, olin myytyä miestä. Koskikalastuksen olenkin paljolti oppinut juuri Muuramenjoella, jossa piti ravata junnuna mökiltä alvariinsa. Kalastusvuorokausia Muuramessa on kerääntynyt enemmän kuin missään muussa yksittäisessä paikassa. Murtsin vikaa on myös se, että en aiemmin isoista reittikoskista tykännyt lainkaan, vaan halusin kalastaa pienimuotoisempia paikkoja. Nyttemmin on reittikoskien hyvätkin puolet minulle avautuneet, mutta pikkuvesille on jäänyt oma erityinen paikkansa sydämessäni.

Vaikka mökillä ei enää käydä, on Muuramenjoki kuulunut ohjelmistoon myös aikuisiällä. Vuosittain pitää vähintään yksi pyhiinvaellusmatka sinne tehdä. Ja mikäs tehdessä: pieni ja kaunis joki on kirkasvetinen ja todella hieno paikka kalastaa. Kalastokin on monipuolinen. Kirjolohi on pääasiallinen kohde, mutta useita nättejä jokitaimenia ja harjuksia olen onnistunut joesta saamaan. Joki on myös Päijänteen taimenen vaellus- ja kutualuetta, joten kunnon mörssäreihinkin on mahdollisuus. Tosin hyvin huolestuneena olen raporteista lukenut, että poikastuotanto varsinkin Päijänteestä nousevien vaellustaimenten osalta on todella heikkoa. Itse olen myös kalastuksessa tämän huomannut, sillä pikkutaimenten määrä on vuosien saatossa romahtanut, vaikka joki loistavaa poikasaluetta onkin. Säännöissä on nyt menty parempaan suuntaan: taimen ja harjus ovat täysin rauhoitettuja tätä nykyä. Toivottavasti asiat kehittyvät parempaan suuntaan. Mutta se synkistelystä, nyt itse asiaan.

Tämä vuoden pyhiinvaellusmatka osui syyskuun alkuun. Luvat oli varattu lauantaiaamulle, ja Jarin ja Timpan piti lähteä peesiin. Pojat innostuivat kuitenkin iltasella saunomaan ja kääntämään tuuria sen verran isolla kädellä, että aamulla kuuden aikaan miehiä kyytiin poimiessa ei heitä saanut hereille puhelimella eikä ikkunoidenkaan paukuttelu auttanut. Niinpä lähdin itsekseni ajelemaan Muurameen päin.

Joessa vesi oli vuoden aikaan nähden normikorkeudella, eli matalalla. Sidoin edellisenä iltana näyttävän viherharmaan Stimulator –tyylisen indikaattoripinturin, johon kietaisin Pk.netin Hotan oppien mukaisen siimalenkin perään. Lenkkiin laitoin tapsin, jossa roikkui parit kuulapupat. Pinturin tarkoitus oli toimia kalastavana indikaattorina, mutta aluksi kalastin setillä kuin pelkällä pintaperholla, ja pupat roikkuivat lyhyessä siimassa pinturin perässä. Tämä ei tuottanut tulosta, sillä pupat eivät päässeet matalasta vedestä huolimatta tarpeeksi syvälle ja tärppejä yhtä isoa, varmaan kolmesataa grammaista särkeä lukuun ottamatta kuulunut. Pari kanssani joella ollutta nuorta jantteria olivat sen sijaan saneet ihan hyvin kalaa ja tapahtumia. Vasta kun ymmärsin käyttää pinturia kuin indikaattoria, eli sidoin sen hyvin lyhyen ja paksun perukkeen tyven päähän, ja laitoin alle pidemmän pätkän siimaa ja hieman lisää painoa, alkoi tapahtua.

Stimulatorin sidontaa videolta. Meikäläisen malli oli vähän hillitympi väreiltään, eikä nuo jalkakikkailutkaan taida perusmalliin kuulua.

Kirjo vain päätti tarttua juuri puhuessani puhelimessa. Kunnon vastaiskuja en saanut aikaan ja kala pääsikin muutaman potkun ja pikku syöksyn jälkeen irti. Päivä oli jo edennyt pitkälle, ja aamun aktiivisuusjakso oli ohi myös muilla kalastajilla. Minäkään en parin mahdollisen kalatärpin lisäksi juuri mitään saanut. Palolaitoksen suvannossa näkyi jokusia komeita pintakäyntejä ja koitinkin vähän ihan oikealla pinturillakin kalastella, mutta paria pikkukalan nousua kummempaa toimintaa ei ollut. Loppumetreillä sain vielä yhden kirjon iskemään alavirtaan rajusti uitettuun tinseliin Palolaitoksen montusta (ei siis suvannosta, me aikanaan nimesimme suvantoon laskevan pikku koskipätkän yläpuolisen virranhidastuman Palolaitoksen montuksi). Samasta paikasta aikanaan sain myös sen ensimmäisen kirjon ylävirtaan heitetyllä seitsemän senttisellä Rapala Jointedilla, joten kyllä kirjollekin tuo rajusi uitettu houkutin tuntuu välillä kelpaavaan.

Tämä on se paikka, jota meillä sanotaan Palolaitoksen montuksi. Paikat nimesimme nöösipoikina ja nimitykset poikkeavat hieman yleisemmin käytössä olevista.

Saalis jäi siis laihanlaiseksi. Tällä kertaa se jäi ihan harmittamaan, sillä olin kotona mennyt uhoamaan tuovani sapuskaa pöytään. Pakko sanoa, että tuo saaliskeskeinen kalastus on voi olla ärsyttävää. Fiilistelykalastuksessa, jota pääsääntöisesti tulee harrastettua, kalansaanti on kivaa plussaa ja positiivinen asia. Saaliskeskeisessä onginnassa kalansaanti on se normaali tilanne, ja ilman jos kotiinvietävää ei nouse , niin alkaa ketuttaa. Tällä reissulla oli tarkoitus ottaa sitä kalaa ja jättää kikkailut vähemmälle, mutta pikkusäätöihin sitten kuitenkin sorruin. Heti aamusta olisi pitänyt vain laittaa kunnolla lyijyä ja pomputella larvoja pohjassa, niin tulosta olisi varmasti syntynyt.

No, ehkäpä tyydyn kuitenkin jatkossakin enemmän fiilistelemään, vaikka kivahan se olisi joskus kotiinkin saalista tuoda. Tuo kokeilu ja kalojen tavoittelu vähän standardeista poikkeavilla tavoilla (ja vähän standardeista poikkeavien kalojen tavoittelu ja uusien paikkojen etsintä) taitaa vain olla enemmän se meikäläisen juttu. Sen verran jäi kuitenkin kalattomuus tällä kerralla kaivelemaan, että vielä yksi kierros joelle oli suunnitteilla ennen rauhoituksen alkua. Ja silloin takuuvarmasti aloitan kunnon ruoppauksella!

Tämä Nuotiomutkaksi nimeämämme paikka on yksi lempikalamontuistani koko maailmassa. Tästä on valtava määrä hyviä muistoja. Muuramenjoen reissu pitää aina aloittaa onkimalla mutka läpi, jos vain mahdollista.

Loimijoenlohta ja vihernieriää

Viime perjantaina sain viimein vapaapäivän ja mahdollisuuden lähteä kalaan. Oli sitä odotettukin, heinäkuu on ollut varsin kuivaa kautta kalastuksellisesti. Sain houkuteltua myös Jarin matkaan, vaikka kova oli homma saada mies lähtemään kalaan, piti ihan kerran soittaa ja vähän vihjaista. Perjantaiksi oli luvattu lähes kolmenkympin lämpötiloja, joten ajattelimme jättää koskissa kituvat istukkaat rauhaan ja keskittyä hellekaloihin: toutaimeen ja popperihaukeen.

Kierros alkoi keväältä tutulta Länsi-Suomen toutainvirralta. Kävimme kesäkuussa pariin otteeseen paikalla, ja onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan surffilautoihin komeita tärppejä ja yhden puolentoista kilon kalan ylöskin (rapsoja piti tehdä, mutkumutku…). Lisäksi olin perhokalastajat.netin ihmeellisessä maailmassa törmännyt Togeen, joka pitää toutaimen perhokalastukseen erikoistunutta Fly Fishing for Asp –blogia. Kertakaikkisen mainio lisä suomen jalokalavaltaiseen blogivalikoimaan, täytyy sanoa. Utelin kaverilta vinkkejä toutaimen onkimiseen. Oli kuulemma samoilla mestoilla käynyt edellisenä päivänä ja saanutkin kalan, joten odotukset olivat korkealla.

Kalapoikakalenterin heinäkuun uros onkii toutainta.

Vaan, kuten niin usein tässä rakkaassa harrastuksessa, kaikki ei mennytkään käsikirjoituksen mukaan. Paikalle saavuttaessa yllätys oli melkoinen, kun joki kuohusi valtavana ruskeana massana. Ilmeisesti Suomen yli viikolla pyyhkineet ukkoskuurot olivat sataneet vähän isommin valuma-alueelle, ja vettä ryöppysi koskessa enemmän kuin toukokuun alussa ja näkösyvyyttä oli noin 15 senttiä. Näky ei ollut kalastuksellisesti rohkaiseva, mutta kolusimme koskea kuitenkin parin tunnin ajan saamatta mitään kontakteja kaloihin. Muutamat roiskahdukset näimme, eli kyllä siellä kaloja oli ja ne syönnöstivätkin, mutta usko ei vain riittänyt.

Vettä huilasi huolella ja värikin oli vähintään haasteellinen. Kuva Jari Senbom.

Niinpä aktivoimme suunnitelmamme kakkosvaiheen ja paukautimme Poriin kesähaukea poppereilla pyytämään. Popperikalastus on ollut to do –listalla jo pitkään, mutta kunnolla en oikein sitä ole päässyt vielä toteuttamaan. Viime vuoden elokuulta plakkarissa oli vain yksi perhoa pariin kertaan tavoitellut kaveri. Nyt suuntasimme poikien viime kesänä mainioksi mestaksi toteamalle Kokemäenjoen suistoalueelle. Alue on varsinainen popperimiehen unelma: kilometritolkulla munasyvyistä lumpeiden ja ruovikoiden täplittämää matalikkoa, joka ei ilmeisesti joen aiheuttaman virtauksen takia ole vielä muuttunut täysin mudaksi, vaan on oikein hyvin kahlattavissa.

Teimme Jarin kanssa varmaankin parin kilometrin kierroksen kahlaillen ja popperia plopustellen. Ensin meininki vaikutti varsin rauhalliselta, mitä ihmettelimme, sillä viime vuonna pojat olivat saaneet paljon tärppejä hauilta ja komeilta meriahveniltakin. Lopulta Jari kuitenkin hihkaisi, kun ensimmäinen kesähauki kävi päsäyttämässä perhoon. Eihän se tarttunut, mutta jäin seuraamaan tilannetta, sillä kaloilla on tapana lyödä useampi huti ennen kuin koukku tarttuu leukaan. Seuraavalla heitolla pienehkö puolentoista kilon hauki ampuikin valtavalla vauhdilla uudestaan kiinni perhoon hypäten kokonaan ilmaan. Tällä kertaa se myös osui, ja popperi löytyi syvältä kidasta, kun hetken päästä kalaa kädessä huljuteltiin. Sama meininki jatkui läpi illan, aina sieltä täältä iski hauki todella vihaisesti popperiin. Joku siinä läiskeessä ajaa kalat hulluuden partaalle, otit eivät todellakaan ole mitään pikku pyörähdyksiä, vaan yleensä on vähintään puoli kalaa ilmassa. Hauet olivat pienehköjä, kuten tähän aikaan vuodesta matalikoilla voi odottaakin, isoimman ollessa parin kilon luokkaa. Kävimme vielä aivan loppuillasta katsastamassa tutut kaislikonreunat vähän jykevämmän kaverin toivossa, mutta isompia ei täältäkään löytynyt.

Kesähauki vääntää. Kaikki näissä kuvissa näkyvä on kahlattavissa ja kalastettavissa. Kuva Jari Senbom.

Kesämies ja kala. Kuva Jari Senbom.

Täytyy kuitenkin sanoa, että on se pinturikalastus mahtavaa, oli kalalaji mikä hyvänsä! Huteja tulee plopustellessa paljon, tälläkään reissulla ei kädessä tainnut käydä kuin kalat mieheen. Mutta toimintaa ja tiukkoja tilanteita riittää. Toutaimen pariin myös palaamme elokuussa varmasti, sitäkin toivottavasti pinnasta surffeilla onkien. Seuraavalla reissulla kalastetaan kuitenkin ihan atlantin lohta. Ensi lauantaina suuntaamme Samulin kanssa kohti tuttuja maastoja Repparille. Kelit näyttävät ainakin tällä hetkellä varsin suosiollisilta, toivokaamme hyvää reissua.

Pakanallista menoa

Joskus kovinkin usko saattaa joutua koetukselle, ja kiusaukseen on helppo langeta. Näin pääsi käymään viikonloppuna myös minulle, kun jouduin ottamaan virpan kauniiseen käteen ja lähtemään vähän kuhaa jigittelemään. No ei vain, vaikka sitä nykyään lähes yksinomaan perholla tulee kalastettua, niin eipä tuossa virvelin viskomisessa ole mitään ihmeellistä. Joissain kalastustapahtumissa virppa vain toimii yksinkertaisesti paremmin, erityisesti kun kalastetaan syvemmältä. Myönnettävä myös, että onhan se vähän rennompi kalastusmuoto noin kepeänä kesäpäivänä käydä avoappiukon ja/tai –puolison kanssa vippailemassa jigiä tunteroinen järvellä. Ei tarvitse paljon riuhtoa.

Olimme siis viikonloppuna kihlattuni isän kesämökillä Toijalassa. Vaikka lauantain keli vaikutti mökkeilijästä kehnolta (kalamiehelle keli olisi ollut mitä mainioin), niin ihan leppoisa mökkiviikonloppu lopulta saatiin. Kävimme sekä lauantaina, että sunnuntaina piipahtamassa järvellä etsimässä kuhia penkan reunoilta. Lähinnä kävimme vähän ulkoilemassa, kalantulo ei ollut niin oleellista, varsinkin kun järven ottipaikat olivat vähän hakusessa. Appikin on keskittynyt mökillään enemmän uisteluun, joten varsinaisista jigailupaikoista ei ollut etukäteistietoa. Niinpä oli erinomaisen mukava yllätys, kun erään saaren reunasta nopeasti viiteen metriin laskevasta rinteestä pamahti pieni, reippaasti alamittainen kuha oranssiin matojigiin. Olin silloin liikenteessä Sallan kanssa, joten samalla sai todistettua, että kyllä sitä kalaa joskus oikeasti saadaan, vaikka harvemmin kotiin kannettaan. Enempiä kaloja ei kuulunut, mutta eipä se haitannut. Kesäpäivää oli kiva viettää järvellä leppoisasti jigaille, onnistuinpa varsin pilvisestä kelistä huolimatta polttamaan naamani pahasti. Täydellistä kesämeininkiä, siis.

Tämä järvikeikka katkaisi kivasti pitkän hiljaiselon kalastusrintamalla. Sisilian reissun jälkeen ei ole päässyt kalaan. Sillä välin Jari ja Timppa ovat liittyneet lohimiesten jaloon ryhmään Utsjoella ja Samuli laittoi eilen viestiä yllätysmatkalta Naeroylta. Kiristää vähän istua töissä. Ensi viikon perjantaille on varattu kala-aikaa ja elokuun alussa pitäisi viimein päästä Finnmarkiin. Sitä odotellessa aika virtaa hiljaa kuin Don.

Kävin kotimatkalla pahimmissa kalastushimoissani katsastamassa tilanteen Herralankoskella Lempäälässä. Vettä on aika sopivasti. Kuvassa näkyy todella hyvin myös tämä suomalaisten koskikunnostusten kirous, kun keskiuomaan on jätetty kymmenen metriä leveä täysin kiveämätön veneväylä.

Sisilialainen kalajuttu

Juhannus meni tänä vuonna vähän erilaisissa merkeissä. Sallalla oli kesälomat päällä, ja parhaiten omiin aikatauluihin sopiva hetki lähteä reissuun oli juhannus. Äkkilähdöt Aurinkomatkoilta eivät ole pahan hintaisia, ja buukkaukseen lähti reissu Sisiliaan, tarkemmin sanottuna Taorminaan. Jälkeenpäin juhannussäitä netistä katsellessa ajankohta oli varsin oiva.

Vähän turistikuvaa alkuun. Taorminan kuuluisin nähtävyys kreikkalainen teatteri ja Etna taustalla sauhuamassa.

Taormina sijaitsee Sisilian itärannikolla pienen kallionnyppylän päällä, ja sitä ympäröi sininen Välimeri. Kalamiehen mielessä moinen romanttisten tuijotteluhetkien lisäksi herättää muitakin vahvoja tunteita ja pakkoliikkeitä. Netistä selailemalla löytyi jonkin verran tietoa. Medflyfish –foorumilla muutkin turistit käyvät kyselemässä kalaohjeita myös englanniksi. Ohjeet ovat tavallisesti varsin yleispäteviä, mutta sitä kautta eksyin Spinning Sicilia Nord –sivustolle. Sivut ovat italiaksi, mutta Googlen kääntäjä tekee nykyään jo varsin ymmärrettävää jälkeä, jos kääntää joltain isolta kieleltä englanniksi. Sivuston kaverit järkkäävät opastettuja virvelireissuja Sisilian pohjoisosissa niin järville kuin merellekin. Meidän kohde oli hieman eri puolella Sisiliaa, mutta tietoa sivustolta sai varsin hyvin.

Ja ne tiedot olivat lupaavia: Vaikka Välimeri on pahasti ylikalastettu, Sisiliassa ja sen ympäristössä kalakannat ovat vielä varsin hyvässä kuosissa. Järvissä kalastetaan bassia (black tai largemouth bass kääntäjän mukaan, vähän vaihteli) ja merellä pääkohteena on meribassi. Myös muita kalalajeja on mahdollista tavoittaa varsinkin merestä, erilaisia napsijoita ja barracudaa ainakin. Kuvagalleriassa vilahtelee melkoisia mölliköitä, onpa joukossa myös jalompaa kalaa. Ilmeisesti jostain vuoriston joista on mahdollista saada myös taimenta ja kirjoa. Lohikaloja saa onkia kuitenkin kotona, joten tarkoitus oli lähteä nimenomaan merelle heittämään.

Neliosainen Sagen #7 FLi olisi juuri sopiva peli bassijahtiin ja mahtui mukavasti rinkkaan. Lisäksi hellekledjujen sekaan tarvitsisi heittää vain kela, peruketta, siimaleikkuri ja rasiallinen perhoja. Ainoa uupumaan jäänyt oli hallituksen lupa. Hieman oli pelko perseessä, että mitenköhän sitä suhtaudutaan, jos romanttisen pakomatkan tarvikelistaan ehdotetaan lisättäväksi perhovapa. Mutta eipä kihlatulla lopulta mitään asiaa vastaan ollut, olipa jopa jälkeenpäin huolissaan, että ehdinkö kalastaa riittävästi.

Kalaan pääsin lopulta juhannuslauantaina, kun teimme piston Taorminasta muutaman kilometrin päähän Giardini Naxoksen rantakohteeseen. Olin aiemmin Etnan rinteille suuntautuneella reissulla bongaillut bussin ikkunasta kalapaikkoja, ja Naxoksen aallonmurtajan seutu ja alueen niemenkärki muutenkin vaikutti lupaavimmalta. Vaivasin matkaoppaita hieman erikoisemmilla kyselyillä, ja lopulta selvisi, että merikalastus ei maksa mitään ja on sallittua lähes kaikkialla uimarantojen ulkopuolella (Taorminan kohta teki pienen poikkeuksen, tosin kaikki vapaat rantapaikat alueella pruukaavat olemaan uimarantaa). Aallonmurtajat ovat tunnettuja ottipaikkoja, ja niemenkärjen laavakivikko muodosti herkullisia lahdukoita ja taskuja alueelle. Nousuvesilammikoissa rannassa seilasi parvittain hopeanhohtoista pikkukalaa ja rapuja möyri alueella paljon. Bassien täytyi vain odotella suu auki kallioiden reunalla aaltojen mereen huuhtomia herkkupaloja. Aallokko olikin melkoinen, sillä tuuli oli juurikin lauantaina kovimmillaan koko reissulla ja paikoitellen se oli varsin navakkaa. Sagen tuuliominaisuudet on tullut kuitenkin testattua mertsarijahdissa, ja erinomaisen hyvin se toimi myös Välimerellä.

Komeita ovat kalapaikat Sisiliassa.

SSN:n pojat suosittelivat 7-11 senttisiä vaappuja (käyttävät ilmeisesti paljon Nilsuja, ovat jopa Invincibleistä arvostelun tehneet), ja kun rantavedessä hopeakyljet välkehtivät, oli perhonvalinta selvä: noin 10 senttinen tinseli perukkeen päähän ja pomppien kohti aallonmurtajan kulmaa, jossa sijaitsi herkullinen kivikko. Aallot löivät kohisten kivien yli ja niiden taakse muodostui ottipaikan oloinen rylläkkä, jossa voisi niin meribassin kuin –taimenenkin kuvitella viihtyvän. En ehtinytkään heittää kuin viitisen kertaa, kun tinselissä tuntui raskasta vetoa. Alkuun en heti pystynyt uskomaan, että kala oli kiinni, niin nopeasti asiat tapahtuivat. Mutta uskottava se oli. Tämän jälkeen alkoikin kova pohtiminen, että miten saada kala rantaan. Olin heittänyt korkealta aallonmurtajan valtavien laavakivestä ja betonista tehtyjen kuutioiden päältä, mereen oli matkaa hyvinkin yli kaksi metriä. Lähdin urheillen ja hyppien etsimään paikkaa, josta pääsisin rantaan, ja lopulta parisenkymmentä metriä taaempaa löytyi kahden kuution väliin jumittunut kivi, jota pitkin pystyi kipuamaan alas aallonmurtajalta. Sain väsytettyä kalan ylhäältä varsin valmiiksi ja vedettyä rantamatalaan, sitten vapa pystyssä kipusin alas kallioille ja jotenkin koko operaation ajan sain pidettyä siiman kireällä ja kalan kiinni. Kun vihdoin sain kalan käsiini se osoittautui kuin osoittautuikin komeaksi meribassiksi, kooltansa oli ehkäpä vajaa 60 senttiä ja painoa parisen kiloa. Olo oli kuin voittajalla: esikatsotusta kalanpaikasta viidennellä heitolla uusi kalalaji plakkariin. Joutui siinä hieman tuulettamaan. Jälkeenpäin kuulin, että suurin osa operaatiosta taltioitui myös videolle, joka julkaistaan tässä lähiaikoina. Valokuvat ovat kaukaa otettu, koska olin varsin hankalassa paikassa, jonne kameraneito ei päässyt laitteineen seuraamaan. Mutta eipä sen väliä, kalavehkeitten mukana raahaminen osoittautui viiden minuutin aikana kaiken sen vaivan arvoiseksi.

Jälleen uusi kalalaji kirjattavaksi. Miedot on tässä vielä tuuletukset.

Ymmärrettävästi innostuin menestyksestä kovasti, mutta jatko palautti taas maan pinnalle. Paiskoin tinseliä rannassa ainakin pari-kolme tuntia ilman kalakontakteja. Koitin myös coneheadilla varustettua tinsulaa heittää, jotta pääsisin vähän syvemmälle aaltojen alle, mutta hiljaista piteli silläkin. Jos varustelistaa haluaisi päivittää seuraavaa reissua varten, joku sopiva upposiima tai peruke voisi olla kova, jotta pääsee sen pahimman aallokon alle ja perhoon saa pidettyä vähän paremman kontaktin.

Näkymä Taorminasta Giardini Naxokseen ja Etnalle. Niemenkärki ja aallonmurtaja kuvassa vasemmalla.

Lopulta ehdin heittelemään yhtenä iltana muutaman tunnin ajan. Tarkoitus oli myös vuokra-autoreissun yhteydessä käydä katsastamassa SSN:n poikien suosittelemia hotspotteja, joita löytyi ainakin Cefalun (on muuten myös Aurinkomatkojen kohde Sisiliassa, lähtijöille vinkvink) ympäristöstä. Paikan löytäminen osoittautui hieman haastavaksi, eikä aikatauluunkaan kalapysähdys lopulta oikein mahtunut. Mutta ei se mitään, minä oli oikein tyytyväinen. Tarkoitushan ei missään vaiheessa ollut lähteä kalareissuun, vaan vähän heitellä biitsillä lorvailun ohessa. Tulokset olivat paljon odotettua paremmat, kun kalankin kerran sain ylös. Jos siis on lähdössä Sisiliaan (tai muualle Välimerelle) lomareissuun, niin suosittelen lämpimästi ottamaan mukaan sopivan vahvan merivavan ja parit tinselit. Kannattaa kuitenkin muistaa, että perheen kanssa reissuun lähdettäessä ei mennä pelkästään kalalomalle, mutta brunan ottamisen ohessa voi aina vähän kalastella. Toisaalta Sisiliaan voisi tehdä myös ihan kalareissuja. Ryanair lentää Tampereelta nykyään suoraan saarelle (40-60€ näytti suuntaansa olevan), ja kalastus merellä on ilmaista. Sisävesien kalastuksesta en osaa tarkemmin sanoa, mutta esimerkiksi SSN:n kavereiden kautta varmasti saa järjestettyä jotain. Monipuolinen kalastus, runsaat kalakannat ja letkeä ilmasto ja elämänmeno tekevät Sisiliasta varsin houkuttelevan kalamatkakohteen.

Sisilia on kaunis paikka, suosittelen käymään. Vavan kanssa tai ilman.

Kesäpäivä Tampereella

Viime sunnuntaina harrastettiin todellista lähialuekalastusta. Kaunis kesäpäivä houkutteli meidän kaksihenkisen perheen pihalle, ja samalla pääsin täyttämään viikon kalastuskiintiöstä edes pienen siivun kaivellen Pyhäjärveen kätköistä sinne keväällä istutettuja kirre- ja taimenlauttoja. Tampereen kaupunki tiputtaa (tai on ainakin aikaisemmin tiputtanut) Viinikanlahteen melkoisen mällin onkikokoista istaria keväällä, jopa 3000 kilosta joskus olen kuullut puhuttavan. Viinikanlahti on suljettu kalastukselta ennen kesäkuun alkua, ja villit tarinat kertovat, että kesäkuun alussa, ennen kuin kakki kalat on verkotettu, on jopa rantamiehen mahdollista tavoittaa taimenta ja kirjoa. Aikaisemmin olen Tammerkoskesta näitä samoja kaloja tavoitellut ja löytänytkin, mutta järven puoli on ilmeisesti liian läheisestä sijainnista johtuen jäänyt kokematta. Merta edemmäksihän se on kalaan päästävä. Mutta ei sunnuntaina.

Meitä oli liikkeellä melkoinen seurue. Naisväki otti aurinkoa ja minä sekä virppamieheksi mukaan lähtenyt kaverini Robi kalastelimme. Onkiminen oli vähän sellaista puolihuolimatonta heittelyä ja auringosta nauttimista, nyt ei kalastettu hampaat irvessä. Tuloskin oli odotettu, eli lähinnä rusketusta (lue punoitusta). Kovasti liitsiä bunnyllä ja ilman sekä sivuperukkeessa eriväristä katkaa järveen paiskottiin, mutta ilman tulosta. Päämajapaikaksi valikoitu laivalaiturin nurkka ei ehkä ollut optimaalisin kalapaikka, vettä oli meinaan heti rannasta yli viisi metriä. Onnistuin silti yhden liitsin pohjaan jättämään. Myöhemmin kävimme Robin kanssa nurkan takana venerannassa tsekkaamassa paikat. Täällä olikin syvyyslukemat perholle toimivammat ja kahlaamaankin olisi päässyt. Muuten näky olikin masentava: matalan ja syvän veden välinen penkka oli hyvinkin nähtävissä veden pinnaltakin, sillä se oli aivan täynnä verkkoja. Varmaan parikymmentä verkonmerkkiä oli nätisti rivissä vajaan kilometrin pätkällä, ja ympärillä nipussa vielä muutama varmistamassa homman. Eipä siinä pitkään viitsinyt verkkojen seassa vääntää.

Leppoisa kesäpäivä urbaanissa kalastusympäristössä oli kuitenkin mukava. Lähinnä käristettiin nahkaa, mutta olipa samalla käsille jotain tekemistä. Eipä siinä kalantuloa niin jännitettykään. Verkkomäärät olivat kyllä tiedossa mutta eivät ehkä tiedostettuja, joten kyllähän se vähän ampui downiin. Pienenä lisäbonuksena kalastusympäristölle oli Sauna Open Air –hevifestareiden päälavan rakenteet. Eipä ole aiemmin festarialueilla tullut kalastettua. Kovasti aloimme jo suunnittelemaan viinapullojen hautaamista juhla-alueelle. Minulle tuo raskaampi kitararäminä ei niin tipu (harmi sinänsä, Tampereella riittäisi hyvää keikkaa tässä genressä), mutta Norjan lohimatkaa voisi rahoittaa myymällä festarialueen ulkopuolella aarrekarttoja janoisille hevimöröille (“kymmenen askelta käppyräisestä koivusta itään on aarre, X merkkaa paikan”).

Perhokalastajien parissa pk.netin perusteella hevimiehiä löytyy, joten jos Saunaan on tulossa, niin kannattaa ottaa vavat mukaan! Tai ehkä ei, jos se viina-aarre sittenkin löytyy.

Kalastusta kauniina kesäpäivänä.

Tutustumismatka Poltinkoskelle

Turbosärkien ja seisovan veden kalastus on mukavaa, mutta perhokalastus on kuitenkin luotu lohikalojen jallittamiseksi virtaavassa vedessä ja siellä sen itsekin olen oppinut. Niinpä oli mahtavaa päästä viime perjantaina avaamaan koskikalastuskausi ihan tosissaan. Kohteeksi valikoitui aikaisemmin käymätön Poltinkoski Ikaalisten kulmilta ja matkaan lähdettiin totutusti Jarin ja Timpan kanssa. Poltti oli kaikille tuntematon paikka, joten samalla pääsimme toteuttamaan tavoitetta kiertää toistaiseksi käymättömiä Pirkanmaan koskikohteita. Lähtö hieman venähti ja luvanostoon Ikaalisten Golffille päästiin vasta kuuden jälkeen. Muutama muukin onkimies koskella näytti olevan, mutta nämä kaveri keskittyivät kirren kiilto silmissään tykittämään välisuvantoa, johon tuore steelheadparvi olikin kuulemma tiistain noussut putkea pitkin. Ketään muista kalamiehistä en suvannon ulkopuolella havainnut.

Tämä oli melkoisen käsittämätön juttu, sillä suvannosta alaspäin oli varmastikin kilometrin verran äärimmäisen kaunista koskea, johon lähdimme tutustumaan. Tämä itse Poltinkoskena tunnettu pätkä on pienimuotoinen, mutta erittäin moni-ilmeinen paikka. Koski muistutti paljon Kotalan koskia. Tummavetisenä kuohuvassa uomassa riitti monttuja ja kiventakusia kalan väijypaikoiksi. Virittelin larvaongen Sageen ja uuteen kutosen Loopin Multi Poweriin laitoin päivällä PPK:n artikkelin innoittamana sidotun Jarpan muunnoksen. Jo ensimmäisessä montussa kävi kala pyörähtämässä Jarpan perässä. Vaihdoin perinteiseen tinseliin, johon kala kävi vihaisesti iskemässä vesi roiskuen ja siimassa tuntui pikku nykäisykin. Taimenhan se oli, vaikkakin vähän pienen puoleinen, eikä se enää uuteen ottiin innostunut. Lähimontuistakaan ei enempiä kaloja kuulunut, joten lähdin tarpomaan etukäteen jo alaspäin lähteneiden poikien perään.

Jari larvailee Poltinkosken yläosilla.

Tutustumiskäynnin hengessä painelin alaspäin varsin vauhdilla ja ohitin monta todella herkullisen näköistä paikkaa. Muutamiin oli pakko pysähtyä vähän heittämään, ja erään kiven takaa tinseliin iski vihaisesti kiinni hyvän kokoinen kala. Kovasti se kirjolta näytti, mutta isoon tinseliin vauhdilla pinnasta päsäyttäminen ja kovan kosken kiventakusen väijypaikka viittaisi taimeneen. Lopullista lajinmääritystä en saanut tehtyä, sillä kala pääsi hetken väännön jälkeen irti. Harmitti ja taisi muutama ärräpääkin siinä ilmoille päästyä, sillä kala oli varsin hyvän kokoinen.

Hetken harmittelun jälkeen matka alaspäin jatkui, ja yhytin pian pojat koluamasta nätin näköistä koskimonttua larvoilla. Timpalla oli ollut paikassa kiinni kilon kieppeille ollut taimen, joka oli viime metreillä haavin suulta päässyt pakoon. Seurailin jamppojen kalastusta hetken ja kävin vielä kopaisemassa saman montun tinsulalla. Kiven vierustan peilistä alavirtaan vauhdilla uitettuun tinseliin tämmäsi kiinni nätti taimen. Tämä ehjäeväinen kaunokainen antautui kevyen taistelun jälkeen, pituutta kalalla oli vajaat 40 senttiä. Erittäin kaunis kala.

Jari ja Timppa kolaavat kohtaa, jossa Timpalla oli kala kiinni. Valovoima kittilinssissä ei tummenevassa illassa oikein riittänyt, koitin retusoida kuvia tuhoamatta niitä täysin, mutta hieman heikoksi tulos jäi.

Lopulta päädyimme alasuvannolle, jonka pohjasta koitin kotiinviemiskirjoa tovin kaivella liitsi-pupa-katkis –yhdistelmällä. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Suvannon jälkeen seurasi vielä lyhty ja jyrkkä lähes putousmainen ryöpsähdys vanhan myllyn ohitse. Sekä niskalla, että putouksen alla oli vanhat, kiveen kiinnitetyt metalliset passituolit juoma- ja vapatelineineen, joten ottipaikkoja taisivat olla. Meidän pyytöihin ei kaloja kuitenkaan kuulunut, joten suuntasimme takaisin autolle tarkoituksena koluta koskea välisuvannosta ylävirtaan.

Poltinkosken alapuolinen suvanto. Pinturimiehelle varsin herkullista virtaa, nyt ei tuikkeja täällä pahemmin näkynyt.

Väki oli koskella illan mittaan vähentynyt, vain pari sitkeää virvelimiestä jaksoi takoa välisuvantoa. Sekaan oli lähdettävä soppaa hämmentämään, mutta kirjoja tai muitakaan kaloja ei kovasta liitsinviskomisesta huolimatta kuulunut. Pojat jäivät vielä suvantoa pommittamaan, minä lähdin ylävirtaan katsomaan tätä Kärkelänkoskeksi nimettyä pätkää.

Jos itse Poltinkoski alavirtaan suvannosta oli positiivinen yllätys, niin ylävirassa sijaitseva Kärkelänkoski oli varsin tylsä. Syvä ja kapea ränni oli kunnostettu vain heittelemällä isoja kivenmurikoita koskeen. Ei porrastuksia, pohjapatoja tai muuta mielenkiintoista struktuuria. Niskaakaan ei ollut, virta vain pikkuhiljaa kulki vauhdikkaammin kunnes jossain vaiheessa murtui kuohuiksi. Uittelin tinseliä parissa kiventakusessa, mutta homma meni lähinnä kävelyksi. Palasin takaisin välisuvannolle. Jari paiskoi Poltinkosken niskalla streameria. Hänellä oli käynyt kiepsahtamassa perhossa hyvän kokoinen kala. Seurailin hommaa hetken, Jarilla kävi toinenkin kala perhossa, mutta ei tarttunut. Suvannossa alkoi näkymään pimenevässä yössä jokusia tuikkijoita, joita Timppa yritti jallittaa. Minä poistin viimein tinselin siiman päästä ja vaihdoin Coddardiin. Sateisessa pimeässä yössä heiton äärikantamilla tuikkivien kalojen kanssa kisailu oli kutienkin erinomaisen haastavaa, varsinkin kun perhoa tai tuikkejakaan ei enää nähnyt. Hetken tapahtumattoman takomisen (ei sillä, enpä välttämättä olisi nousuja pimeässä nähnytkään, vaikka niitä olisi ollut) jälkeen keräsin kimpsut kasaan, semminkin kun Jari ja Timppa olivat jo vaihtaneet siviileihin ja odottelivat autolla. Niinpä käänsimme Hiluxin nokan kohti kotia siinä yhden kieppeillä yöllä. Tehokas reilu kuuden tunnin tutustuminen uuteen kohteeseen oli ohi.

Tutustumisretki oli varsin onnistunut. Poltti yllätti kauneudellaan. Ennakkokäsitykset kirreparatiisista pitivät osin paikkansa, mutta tämä toiminta oli keskittynyt välisuvannolle. Siitä alaspäin oli erittäin kaunista koskea, jossa tuntui kalaakin olevan varsin hyvin. Nettisivujen mainokset paikallisesta taimenesta tuntuivat pitävän kutinsa, eikä mainostettu vaelluskalojen vierailu keväisin ja syksyisin tuntunut enää lainkaan epäuskottavalta. Ei tunnetun koskipaikan “löytäminen” antanut ihan samanlaisia kiksejä kuin vaikkapa toutainten onnistunut jymäyttäminen surffilaudoilla (tästä ehkä myöhemmin lisää), mutta pakko se on myöntää, että tuossa virtaavan veden kalastuksessa on jotain eirinomaisen hienoa. Varmaa on, että tänne tullaan vielä uudestaan, sillä todella monta herkkumonttua jäi nyt koittamatta, ja ylempänä jokialueella sijaitsevat Leppäkoski ja Kalliokoski jäivät kokonaan näkemättä.

Huove

Perhokalastus, Elämä ja siltä väliltä