Pitkän kalastuksellisen hiljaiselon jälkeen alkaa taas tapahtumaan. Porukalla on varattu jo seuraava reissu, parin viikon päästä lähdemme kartoittamaan Turun saariston haukivesiä. Luvassa on pari päivää tutkimusmatkailua.
Ohjelmassa on ensin torstainen iltamatka Pekan kanssa kohti Tamperetta, josta nokka aamulla kohti saariston yhdyslauttaa.
Seuraamme tilannetta.
Ja onneksi myös joskus (= yleensä kerran vuodessa) sinne pääsee. Tämän vuoden reissu sijoittu elokuun ensimmäiselle viikolle ja maihinnoususta vastasi Samuli ja Juhis. Ikävä kyllä Jukkis ei päässyt reissuun työkiireiden vuoksi.
Citroen täyteen rojua (hei, sinne jäi tilaa??) ja nokka kohti Inaria. Ensimmäinen yö oli tarkoitus kalastella Juutuan alaosilla harrinpyynnissä. Harrinonginta on tietysti aika kivaa touhua, mutta jotenkin ~30cm harrinsilpun onginta ei jaksanut ihan sytyttää. Kun olimme saaneet toistakymmentä harria mieheen pintureilla ja jokiranta tuli täyteen virvelimiehiä katsoimme parhaaksi vetäytyä kämpille jotta seuraavana päivänä jaksaisi lähteä pyytämään sitä kirkasta.
Kuvassa erinomainen Juhiksen harripinturi. Perho on saatu Espanjan MM-joukkueen kaverilta, jolla hän kalasti Simojoella harria. Loistava kalastusperho indikaattoriksi. Punaisen siiven näkyvyys on hyvä ja lisäksi se pyysi paremmin harria mitä perinteiset ottiperhot, eli Goddard caddis ja Klinkhämerit.
Kirkasta
Norjassa on kaikki kirkasta, ainakin jos katsotaan tärkeimpiä asioita eli vettä ja kaloja. Repparin majoitukseen löysimme tiemme sunnuntaina yllättävän pitkän ajomatkan ja parin pakollisen pysähdyksen jälkeen. Ungdomscenteristä löytyikin sitten paljon tuttuja, oman seuran sakkia yhden mökillisen verran ja muita tuttuja oululaisia. Välillä vaikutti että puolet väestä oli Oulusta.
Joskus – lohenkalastuksessa varsinkin – pääsee nauttimaan aivan käsittämättömistä fiiliksistä. Tulin jokirannassa pohtiessani siihen tulokseen, että mikään muu asia maailmassa ei anna samanlaista potkua. Lohenkalastus on kuin uhkapeliä, sillä erotuksella että yksi sekunti voi muuttaa kaiken kun uhkapelaamisessa pärjäämisessä kyse on usein riskien minimoinnissa. Tuhansia heittoja, satoja päiviä jokirannassa ja joka hetki odottaa sitä täydellistä tärppiä joka muuttuu toivottavasti muistoksi joka kestää lopun elämää. Päiviä kestänyt hiljaiselo luonnon keskellä voi katketa millä sekunnilla tahansa muuttuen taisteluksi, jossa suuret tunteet ovat pinnalla. Kaikkeen tähän tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä kuin voi keneltäkään inhimillisesti odottaa, huolellista valmistautumista ja ennenkaikkea onnea.
Ja sitten joskus tähtimerkit, askelmerkit, takaheitto ja rajavirrat ovat täydellisessä konjugaatiossa ja päivä muuttuu.
Saanko esitellä, Hannu Hanhi joella
Hyvät fiilikset lähtivät ennestään nousuun kun huomasin voittaneeni Repparin lupa-arpajaiset. Luulin, että minut oli diskattu arvonnasta kun nimeni sanottiin heti alussa. Paljastui että Günnar halusi kirjoittaa minulle lupalapun, no Blå tietysti – eli ei muutakun joen ehkä saalisvarminta meripoolia onkimaan! Loistohomma.
Aamulla yritin herätä parhaani mukaan aikaisin. Oltiin ylhäällä ja ties mitä ajoissa, mutta jotenkin lähtöön tuhraantui taas se pakollinen toistatuntia, ja jokirannassa olin vasta n. 8:30. Vaikka oli maanantaiaamu, oli paikallisia ringissä 6. “Ikke fisk” sille aamulle, kovin oli hiljaista. Ensimmäisessä kunnon poolissa lohet kuitenkin näyttäytyvät usein, ja tittejä hyppi tasaiseen malliin osoittaen että kalaa kyllä oli nousussa.
Edellisenä iltana olimme käyneet bongaamassa sillalta useita lohia, jotka lököttelivät hitaassa virrassa. Aikaisempiin vuosiin poiketen kalat eivät olleet tittejä, vaan näimme useita lohiluokan kaloja ja lohijalkoja. Tämä sai minut paksuntamaan perukkeen 0,42 pintaperhoiluunkin – asia josta tulin olemaan kovin tyytyväinen muutama tunti myöhemmin
Aloitin laskuni pintaperholla muiden mukana. Useampi kaveri edelläni heitti myös pinturia, asia jota harvemmin tapahtui aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa ringissä suurin osa Norjalaisista oli pintaperhohippejä! No ei sentään, neopreeniä jalassa ja 15 jalkaisia GLX:iä Alta Stingereitä oli useampia kavereilla mukana.
Laskun loppupuolella, aivan hitaan virran rajalta jo joen hidastuttua suvannoksi kurotin heiton niin pitkälle kuin pystyin. Kaikki tuntui toimivan loistavasti, uusi Z-Axis jaksoi heittää Pomperoa aivan pirun kauas verrattuna aikaisempiin virityksiini. Pompero laskeutui käytännössä seisovaan virtaan vastarannan tuntumaan ja peruke suoristui kauniisti. Piti hivenen korjata hattua onnistuneen heiton päätteeksi.
Seuraavista sekunneista minulla ei ole tarkkaa käsitystä. Vesi pärskähti väkivaltaisesti Pomperon yllä ja tein vaistomaisen vastaiskun. Samassa pinnassa näkyi pitkä pätkä lohen selkää ja raskas paino veti siimaa kohti pohjaa. En tuntenut ainuttakaan potkua, pelkästään kalan painon. Nyt oli reissun ensimmäinen tärppi ja mikä kala!
Olin koko talven kerrannut mielessäni edellisen kesän tapahtumia, kun sain siiman päähän sukellusveneluokan vastapelurin. Hätäilin, remmoin vapaa ja pidin kalaa liian tiukalla suhteessa välineisiin. Olin unettomina öinä tehnyt päätöksen, että mikäli tilanne joskus toistuisi hengitän syvään ja en ainakaan omalla sähläykselläni hommaa pilaa. Huomasin ihmeekseni olevani yllättävän tyyni, sähläys oli poissaan ja annoin kalan mennä.
Pian muut ranalla olijat huomasivat vavan liikkeistä että nyt ei kyseessä ollut eurotitti, vaan raskampaa sarjaa. Läheiseltä sillalta tuli myös automiehiä jokikokoukseen, ja pian ympärillä oli iso rinki norskeja joilta tuli palautetta milloin mihinkin suuntaan. Kala veti siimaa tasaisesti pohjasiimoilla, mutta pysyi virran alla kiltisti. Ei puhettakaan että sitä kiinnostaisi lähteä takaisin merelle, ylävirtaan tasaisella puskulla.
Noin kymmenen minuutin tasaisen pumppaamisen – pohjasiimoille ja takaisin, pohjasiimoille ja takaisin – minulle selvisi tarinan koko kauhu. Kala kävi ensimmäistä kertaa pinnassa josta sen näki kunnolla. Nyt on 10kg kirkasta ja juuri jokeen noussutta kalaa siiman toisessa päässä!
Kädet tutisten jatkoin taistelua, kala tuntui että kala ei väsy lainkaan yhdenkäden vavan paineesta. Vapa luokilla väänsin välillä kättä vaihtaen. Arviolta 20min kalan tartutuksesta sain sitä rantamatalaan. Haavia tai koukkua ei tietenkään kenelläkään ollut, joten ei muuta kuin rantauttamaan. Pari komeaa kaarrosta matalalla ja kala ui syvemmälle. Muutaman väännön jälkeen se otti sopivan 45 asteen uintikulman rantaan nähden ja näin tilaisuuteni tulleen. Siima kiinni ja tasaista vetoa rannalle kävellen ja kala seurasi. Sain vedettyä lohen rantakivikolle tyylipuhtaasti. Mies vastaan lohi, 1-0. Ja voi sitä fiilistä!
Puntarin löydyttyä kädet täristen se saatiin ilmaan. Tasan 9,0kg ja 100cm! Ennätys tuli että ropisi.
Uusi ennätys, 9,0kg / 100cm, perhona #6 Pompero.
Nyt piti soittaa Juhikselle ylävirtaan ja tilata kaatoryypyksi varattu 12 vuotias Highland Park poolille. Reissun alussa oli sovittu, että kaatoryyppyjä ei alle 5kg kaloille oteta vaan moiseen tarvitaan jo astetta rotevampi tapahtuma.
And next, something completely different
Jotta ei asia olisi mennyt niin mukavasti sain koottua itseni reilun puolentoista tunnin päähän osuvalle seuraavalle laskuvuorolleni. Perukkeet oli vaihdettu, koukut terotettu ja onnellinen mies marssii joelle. Koko aamuna ei ollut ainuttakaan muuta tapahtumaa lukuunottamatta tukevaa tärppiäni paria tunti aikaisemmin joten en odottanut kummempia.
Reilu 10 metriä alavirtaan ensimmäisestä ottipaikasta sijoitin heiton vastarannan kuplavanaan. Perho laskeutui kauniisti ja välittömästi heitto palkittiin klassisella pintaperho-otilla. Kala oli huomattavasti vilkasliikkeisempi kuin edellinen veijari, ja paineli pitkin poolia vesi välillä pärskyen. Oli vaikea arvioida minkä kokoinen kala oli kyseessä, selvästi kuitenkin edellistä pienempi. Huutelinkin huolestuneille Norjalaisille että nyt ei ole niin iso kala kyseessä.
Kun vääntöä kuitenkin jatkui hyvän aikaa ja kalan liikkeet eivät olleet laisinkaan tittimäiset kerääntyi ympärille taas kunnon yleisö. Kalan hypättyä ilmaan tuli asianmukaiset “Oooh” -äännähdykset, kyseessä oli reipas ja kirkas lohijalka! Nyt tiesin miten homma hoidetaan. Rauhallinen vääntö, ei kiirettä ja reipas paine. Muutaman minuutin kuluttua kala tuli rantamatalaan ja vedin sen tasaisella vedolla kuiville. HUHHUH mikä fiilis!!
Toinen kala oli 82cm, puntaria ei enää löytynytkään huomattavasti pahemmin kyräilevästä norjalaisyleisöstä. Pari kaveria sentään kätteli ja riemuitsi kanssani. Yksi totesikin kalaa kantaessani kuiville että “You must go home now, we go fish”.
EIPÄ SIINÄ! Meikäläinen kyllä pitää taukoa ihan mielellään moisen päivän päätteeksi. Reipas 14kg tuoretta lohta rannalla ja kaksi laskua takana. Unohtumaton päivä, näiden takia sitä jokirantaan suunnataan yhä uudelleen ja uudelleen.
Lohta.
Onnellinen lohimies odottaa kyytiä kämpille. En jaksanut kantaa noita, en sitten millään.
Sitten onni olikin käytetty loppuun. Piti kotiin soitella ja pyytää Larissaa laittamaan lohilotto vetämään. Ei osunut kohdalle – ei numeroa 5, ei numeroa 14 eikä numeroa 6. No, en voi valittaa 🙂
Siitä olikin reilu kuukausi vierähtänyt, kun edellisen kerran olen perhovapaa kädessäni pitänyt. Enpä olisi kesäkuun alussa allekirjoittanut väitettä, että parhaaseen kalastusaikaan ei mies norkoile joenrannalla lohta tähyilemässä. Mutta näin se vaan elämä joskus koittelee ja ennen niin tärkeät asiat muuttuvat vähemmän tärkeiksi.
Mutta…Sain suuren kunnian olla Veli Autin aisaparina pitämässä perhokalastuskurssia Simojoen Lohirannassa elokuun 2008 puolivälissä. Heti alkuun on mainittava Herra Autista, että siinä on viimesen päälle perhokalastaja ja Herramies. Oli todella suuri kunnia tavata yksi suomen tunnetuimmista alan harrastajista. Näkemystä ja kokemusta on kaikenlaisesta kalastuksesta ja herran maailmankatsomus on sen verran avointa, että oppia siitä on todella helppo ottaa. Nöyryys ja vaatimattomuus on ihailtava piirre kalastajassa, joka on harrastanut lajia koko ikänsä. Minkäänlaiseen guruiluun tai muuhun tietäväisyyteen herra Autista ei ole. Kehitysideoita ja ajatuksia mm Simojoen profiilin nostamiseksi sen sijaan piisasi mielin määrin.
Mutta lyhyestä virsi kaunis, perjantaina paikanpäälle saavuttua vetäsin Lohirannan emännän tarjoaman päivällisen kitusiin ja kokosin vavat ja painuin Harrikosken niskalle kattomaan tilannetta. Vettä oli taas hulaillaan ja vaikeuksi
a kahlata saareen, mutta uintireissulta sentään vältyin. Parit laskut saaressa ei tuottaneet muuta kuin hyvää mieltä perhon lentäessä 65 machin nokassa kauniisti yli niskan. Heittäminen maistui taas pirun hyvältä ja pieni harjoitustauko oli ilmeisesti antanut vain lisäherkkyyttä heittoon.
Harriniskan kopastua ajattelin, että lähden Hanskalla piipahtamaan ennen saunavuoroa. Noin parisataa metriä harriniskan alapuolella joki tekee mutkan oikeaan ja ajattelin, että onpas mukavan näköinen kurvi omalla rannalla ja ajattelin heittää ½ tuuman pupujussiputkea muutaman heiton kivien eteen. Oisinko kerenny kymmenkunta heitto tehdä, kun kivien eestä pamahti Lohi kiinni ja heti ensi metreiltä oli selvää, että vastassa on useampi kilo Simojokelaista. 50 metrin syöksy ylävirtaan, kaksi komeaa roiskausta ilmaan, punnitus veteen noin kasin-kympin kalaksi, hyväksi paahtunut yksilö näytti olevan kyseessä. Jonkin aikaa kala kohkasi eestaas keskivirrassa ja….sitten IRTI! Täytyy sanoa, että syyllistyin kyllä varsin epäurheilijamaiseen käytökseen, kun LeCien lensi kohtuu rivakkaan rantapusikkoon. Vitutti. 9. karkuutettu kala tälle kesälle peräjälkeen. Eipä muuta.
Tässä vielä kameran purettuani pari kuvaa viime reissulta.
Jukkis ongella Alakönkäällä. Hurja koski.
Kohtuulliset kaleväät. Ei voinut valittaa jokirannassa..
.. saati kämpillä. Jos ei kala syö niin me syödään.
(Ja kyllä, tiedetään että Salmo Salar lopettaa syömisen aloittaessaan kutuvaelluksen makeaan veteen. Joten syömme siis aina hyvin.)
Ale ja haavivalmista tittiä.
Pitkä päivä.
Vaan ei aina niin vakava 🙂
Kaikkea sitä käy. Näin kesken työpäivän surffasin Googlea – ihan työasioilla – ja Google tempasi hakutuloksena Ngongotahassa, Uudessa Seelannissa, myynnissä olevan talon. Ei siinä muuta, mutta olen käynyt kalassa kyseisen talon takapihalla maailman toisella puolella…
No, jatketaanpa töitä. Talon myyntihinta oli nimittäin 306.000€. 🙂
Kauden 2008 päätapahtuma ainakin minun osaltani on ohitse. Täytyy kyllä myöntää, että päällimmäisenä reissulta on vielä mielessä ääretön pettymys, joka ei kokonaan liity kalastukseen, vaan elämään yleensä.
Ei reissukaan mikään lottovoitto osaltani ollut, aivan käsittämättömän huonoa tuuria ja kokemuksen puutetta, mutta kerrataan nyt päivä päivältä tapahtumat, sekä minun, että Samulin osalta.
Torstai 3.7
Saavuttuamme Alakönkään leirintäalueelle oli tuttu porukka juuri palannut joelta suut maireassa hymyssä, saalista oli siis tullut kohtuullisesti. Kuikuilimme törmältä vedenkorkeutta, joka kieltämättä oli melkoinen yllätys heinäkuun ekalle viikolla. Kamppeet kasaan ja arvontalipuke vetämään, ei tärpännyt ensimmäisenä iltana, muille kuin Alelle. Kävimme Samulin kanssa illalla heittämässä Piltamon ja puronsuun, mutta vettä tuntui meidän makuumme olevan pikkaisen liikaa. Tästä siirryimme Kempin montulle, jossa parin kierroksen heittely ei antanut mitään tapahtumia. Siirryimme Kinnusen Matin vaunuun yöpuulle.
Perjantai 4.7
Nukuimme aamulla kohtuu pitkään, Ale oli mennyt Jussaan Mastokankaan Erkin mukana veneellä, ja kohta piippas puhelin, että Erkki oli rantauttanut vajaan kympin kalan ja Ale saanut titin. Me teimme Samulin kanssa pikamuuttoa vaunusta mökkiin, kiskaisimme evästä naamariin ja ajelimme Kemppiin heittämään. Matkalla puhelin piippasi ja kertoi Mastokankaan saaneen 10,4 kg kalan. Toiset ne ossaa!!! Oisko ollu eka lasku, kun näin reilunkokoisen titin posauttavan ilmaan ja viskasin 4 nron kakshaara Lakkapään hyppykohtaan ja PÄNG kala samantien kiinni. Tämä riemu loppui kuitenkin kalan ensimmäiseen hyppyyn, jostain syystä, syystä jota en vieläkään käsitä, siima oli rapsahtanut poikki ja kala jäi sinne, samoin myös ottiperho. Lopun päivää heitimme Kemppiä sitten hiljaisuuden vallitessa ( ainakin kalojen suhteen, rannalla sen sijaan toimitus tapahtui varsin vuolaana paikallisten asiantuntijoiden toimesta). Illan arvonnassa onni ei ollut taas meikäläisen kohdalla, Samuli sen sijaan onnistui Alen kanssa nappaamaan särkkäluvan. Itse painuin yöksi heittämäään Kemppiin, siellä ei mitään havaintoa kaloista.
La 5.7
Samulilta tuli aamutuimaan viestiä särkiltä, oli Pikku-Jalvesta pudottanut titin rantahietikolta. Varsinaista C & R meininkiä, perkeleiden kera. Alelle titti reppuun. Ite otin vähän lepiä aamupäivästä, ja lähdin kattomaan, missä kunnossa Piltamo on parin päivän vedenlaskun jälkeen. Vielä oli liikaa vettä, mutta ajattelin heittää muutaman kiekan isossa peilissä ja kopasta puronsuuta. Ja puronsuun alaosasta paukasi sitten ihan hyvän kokonen kala kiinni nro 4 – kakshaaraseen Seppäsen Maunon perhoon ( runko keltasta streniä mustalla välivyöllä ja valkeakärkinen oravasiipi). Kiputin joitakin kymmeniä metrejä kalan perässä ja rupesin vääntämään pukaria rantaa kohti. Ajattelin, että otan kalan maihin niiltä sijoilta, kun ei koukkumiestä ollut näkyvissä. Tässä vaiheessa iski sitten se kokemattomuus päälle ja vedin kalan niin pahaan paikkaan, että onnistui lyömään siiman johonkin kiven kulmaan ja narut poikki. Voi että piti taas sylkeä pitkään ja hartaasti. Noin 4 kilon lohijalka, sinne meni. Keräsin kamppeet ja painuin mökille. Hiljaista oli ollut loppupäivän särkilläkin, ei havaintoja lohnakkeista. Illan arvonnassa ei taas onni potkinutkoko porukkaa. Muiden jäädessä nukkumaan, itse painuin illalla vielä Kemppiin ja pudotin samalla laskulla kaks kalaa, tittejä luultavasti. En tiedä ottivatko huonosti, mutta päräys ja irti. That’s it.
Sunnuntai 6.7
Aamulla Kemppiin, eka laskulla asiantuntijan jaloista tärppi, rullanpäräys ja irti. Tuntui Jukkapojalla olevan taas melko mollivoittoinen reissu, ei antaudu kala helpolla. Iltapäivään Kempin päivystystä, sen jälkeen Piltamossa piipahdus ja mökille syömään ja ottamaan lepiä, edessä rauhoituspäivä ja alkavan viikon uudet kujeet.
Maanantai 7.7
Pakollinen rauhoituspäivä, takana 10 tunnin yöunet ja uudet miehet levon myötä kehissä. Visiitti yläkönkäällä haistelemassa tuulia ja hetken jo mietimme leirin siirtoa loppuviikosta yläkönkäällä. Mökkikin oilsi järjestynyt, mutta saimme jatkettua mökin vuokraa alakönkäällä, joten päätimme jäädä sinne. Illan arvonnassa onni potkaisi koko mökkiseuruetta, päätimme ottaa veneen ja suunnata aamulla särkille.
Tiistai 8.7
Veneellä Välikariin, jossa vesi huilasi kohtuu runsaana. Ale ilmoitti toka laskulla, että joku kävi ropsautamassa perhoa. Tulin itse perässä ja kuopan kohdassa nykäisy vavassa, vastaisku ja siimat löysäksi. Kelan jarru oli jostain syystä mennyt täysin löysälle, enkä näin ollen saanut minkäälaista vastaiskua aikaan. Ja C & R meininki täryytti taas jonkin verran. Tämän jälkeen heittelimme muutaman tunnin melko tyhjää, kunnes veneessä maatessa kuulin vislauksen, ja vilkaisu joelle päin kertoi Samulin olevan vääntövuorossa kalan kanssa. Oli tempaissut ” helekutin” rumaan ruskeaan sarvijaakkoon, oisko ollu koko 6 tai 8. Hyvän 
väännön jälkeen Ale haavitsi reippaan kolmen kilon titin. Oli jo syytä hymyyn, ja ensimmäisiin kaatoryyppyihin. Loppupäivän pyydimme sitten tyhjää. Arvonnassa oli Samulin vuoro jäädä särkkien ulkopuolelle, minä ja Ale sentään saimme luvat särkille.
Keskiviikko 9.7
Itselläni alkoi univaje painamaan todella pahasti, eikä henkinen hyvinvointi muutenkaan enää ollut paras mahdollinen kalastusta ajatellen. Rimpuilimme Alen kanssa Jalven nuoraan ja Alen lähdettyä kopaisemaan karin alapäätä, lähdin itse seikkailemaan koskeen etsien sopivaa väylää kahlata päävirran reunaan. Pääsin kyllä virran reunaan, mutta kesti 45 minuuttia, kun pääsin sieltä pois. Meinasi jo usko loppua ja olin pirauttaa Sepe-kopterin hakemaan väsyneen kalastajan takaisin rantaan. Tämän jälkeen heitin kaksi perhoa kiveen, tein uuden perukkeen sivutapseineen ja heitin nekin samaan kiveen ja tuumasin Alelle, että nyt jos ei hävitä tästä paikasta, niin pörssin myyntiosastolla on kasa perhokamppeita myynnissä. Keräsimme romppeet ja painuimme Kotamontun alapuoliselle särkälle. Keli alkoi olla kohillaan ja rohkenimme jopa heittää paitasilleen ensimmäistä kertaa tälle reissulle. Aikamme tyhjää heitettyä heräsin tähän maailmaan, kun tempasin alaheiton koskeen ja perhojen noustessa vedestä koitti titti ehtiä perhojen perään, mutta perhojen lähtönopeus vedestä oli sitä luokkaa reipasta, että titti jäi nuolemaan näppejään. Huomasin myös alempana titin hypyn ja komensin Alen jokeen ja ei aikaakaan, kun GLX tanssahteli rytmikkäästi titin kiskoessa narun päästä. Parin kilon titti rantaan ja säkkiin, lupa pelastettu Alen osalta. Menin itse perästä jokeen ja huomasin taas kaukana titin hypyn ja kiskaisin perhon pitkälle poikkivirtaan ja jäin odottelemaan siiman tuloa virranreunan peilin kohdassa. Suoran siiman nokasta armoton tälläys perhoon ( iso Greenlander 2- haara nro 2) ja eiku väsyttelemään. Muutaman kevyen syöksyn jälkeen totesin, että hankkimani Greysin GRXi on kelana täysi susi, jarrun lähtökitka on kova ja rulla päräyttää helposti ylikierroksia. Tämän vuoksi rantaa kohti kahlatessani kala teki syöksyn ja vapa pääsi löystymään ja kala irti. Ei voinut enää käsittää. Loppupäivä sitten auringonottoa ja tyhjänpyytämistä. Samuli oli neppaillut Kempissa ja Piltamossa, Kempin yläpuolella oli ollut tärppi, jonka paikan asiantuntija oli 200 metrin päästä todennut lohiluokan kalaksi. Samuli itse tosin oli vahvasti titin kannalla, mutta pakkohan se on viisaampaa uskoa ;). Illan arvonnassa väki oli vähentynyt huomattavasti, ja saimme Samulin kanssa luvat särkille. Alelle tämä keskiviikon lupa oli viimeinen. Reissun saaliina 6 tittiä.
Torstai 10.7
Lompsimme kotamonttuun pikkuisen myöhässä, joten emme ihan paalulta päässeet täräyttämään monttua. Virkeä aamunavaus : Siirin paalupaikalta lähtenyt nuori kaveri tuli tuhatta ja sataa lohen perässä kotamonttuun ja pienen taiston jälkeen nostin pyrstöstä reilun kasin kalan rantaan. Pieni kauneusvirhe onnelliselle saamamiehelle oli se seikka, että perho oli kalan poskessa kiinni. Samaan aikaan kotamontossa väsyteltiin tittiä ja tämä lohi tempaisi ohituskaistaa edelle. Meininkiä kerrakseen. Klo 9:35 sitten tärähti Samulilla nro 2 yksnokkaseen lakkapäähän. Loopin Multi otti jos semmosta kumaraa, että aavistelin siiman päässä olevan reilusti tittä isompi vastapeluri. Kyllä teki hyvää ja pahaa kahtoa, kun monet reissut mukana tyhjääkin pyytänyt kaveri nauttii elämänsä huippuhetkistä kalan vetäessä väkevästi kosken niskaa kohti. Sain videoitua koko taistelun siihen saakka, kunnes työnsin kalan pyrstöstä rannalla. Voi sitä elämää, 92 senttiä kirkasta Jäämeren Lohta rannalla! Tässä kuvaajan parhaat palat ja ohjeet väsyttäjälle ( olin itsekin melkeen yhtä täpinöissään kuin itse saamamies) :
– Virrassa luonne pois ja sitten rantaan!
– Samulia tympässee, tuo se on v*****sta hommaa 😀 ( miehellä suupielet korvan takana )
– Katohan ku Luuppi rytkähtellee ( kala syöksyy vimmatusti kohti niskaa)
– Kuhan vejät rantaan ennenku kameran muistikortti loppuu ( 4 gigan kortti )
– Kohan ei -piip- karkaa niskalta alas
– Älä vaan päästä niskalle sitä ( 5 kertaa putkeen, kriittinen tilanne )
– Samuli : “pohjasiima solmussa”, Jukka : ” äää, se mitään meinaa”
– Nyt mennee 
jalka jo…. ( mitähän tuoki lie tarkottanu..)
– Tähän se on hyvä vettäää, ensin tullee syvä ja sitten matala ( aika looginen päättely )
– Jukka: Hyvinhän se Koma pellaa, samuli: älä älä ala maalaamaan siellä.. ( Visionin luottokela, josta jarruja poksunu useammallaki )
– Nyt kävi pinnassa, ei taida olla vielä ihan keittopataan valmis
– Kohta käy Samuli katteeksi…
– On se tuo Fröödini eri mies, se on tuo lakki niin hyvä pojalla ( Samulin paskerikin tuli tuossa mieleen näköjään….)
– Oooo hyvä kala, viijen 
kilon kala ( veteen eka kerran nähtynä )
– Minä sanon hep ni ota kiinni ja vejä rannalle
– Nyt kääntyy, nyt tullee….ei vielä…nyt tullee..no niin, nyt nyt nyt ( Ja tulihan se!!!)
Näin meni torstai, muita tapahtumia ei sitten meillä ollutkaan tuolle päivälle, mutta Samulin mieli oli varmasti jo saadusta kalasta sen verran tyytyväinen, että suuria paineita lisäkaloille ei enää ollut.
Itselläni alkoi paineet kasvaa kohtuullisiksi, 7 karannutta kalaa joista kaksi katkotusta. Ei hyvä saldo, ei ollenkaan. Tämä tiesi viimeiselle luvalle kohtuullista urakkaa, vaikka tervejärkinen mies olisi mennyt ja nukkunut väsymyksen pois. Minä sen sijaan otin tunnin nokoset, kävin hakemassa särkkäluvan ja painuin Piltamoon. Keli oli mukavan leppoissa, pilvessä ja tyyni, lämpötila 10 astetta. Piltamon isoa peiliä hakkasi jo viiden miehen rinki, joten jäin suosiolla alapeilin kohdalle, jossa oli kolme kaveri heittämässä. Hetken porinan jälkeen kävi ilmi, että hehän ovat kotikylän miehiä, joten juttu alkoi luistaa ja minulle vinkattiin, että keskipeilissä on hetki sitten käyny todella iso kala pinnassa möyrähtämässä. Tuumasivat, että sen verran kaukana, että eivät aivan ylety perhoa sinne tarjoamaan. Siinäkö oli minun tilaisuuteni, tätäkö varten sitä on kevät heittolaiturilla seisottu ja haettu niitä viimeisiä metrejä. Lähdetään koittamaan..
LeCien jatkeena oli Alelta lainaan saatu 10-11 Powertaper intermediate ja perukkeen nokassa Villen Villapaidan marjapuuron värinen muunnos nro 2:n kakshaaraan kiedottuna. Pitkällähän kiven nokasta piti heittää, ja ampupäällä tuollaisen + 30 metrisen kalastusheiton tekeminen ei niitä helpoimpia juttuja ole. Yks heitto kuitenki lähti todella kauas ja oikaisi perukkeen, nopea korjaus ylävirtaan ja PÄNG!!!! Ei tarvinnut kolmea sekuntia miettiä, mikä perhoon oli tarttunut. Kaks kertaa julmettu nykäsy, sen jälkeen pintaan räsähti toista metriä lohta ja irti! Taas irti!!!! En edes osannut olla kovin pettynyt, otti kokemuksena oli sitä luokkaa, että huhhuh. Tämän jälkeen heittelystä ei vähään aikaan tullut yhtään mitään. 5 minuutin kuluttua venemies tuli samaan kohtaan ja täsmälleen samasta paikasta vapa veneessä alkoi taipuilla ja kotvasen kuluttua rannalle vetästii 12,3 kiloa painanut kojamo. Paikallinen soutaja epäili vahvasti, että sama kala oli perhoani käynyt tukistelemassa. Vielä ei vaan ollut minun vuoroni, ehkä joku toinen kerta. Jonkun aikaa kolasin vielä keskipeiliä ja puronsuuta, mutta hiljasta oli. Lähdin nukkumaan muutamaksi tunniksi ennen aamun viimeistä sessiota.
Perjantaia 11.7
En ollut paljon vahingosta viisastunut, vaan huomasin aamusta räpiköiväni taas Jalven karilla heittopaikkaa etsien. Tällä kertaa ei kuitenkaan tarvinnut koko perhorasiaa jätättää kivikkoon. Parin tunnin session jälkeen totesimme, että parempi mennä kotamonttuun heittämään viimeset heitot. Sinne saavuttuamme muutama titti olikin ylös rapsahtanut. Jokin tovi siinä virvottiin ilman tulosta, ja kun selän takana Siiristä vetivät kalaa solkenaan, ei meidän auttanut kuin nöyrtyä ja pakata reput ja laahustaa Siiriin. Toiveet olivat korkealla, kun jokainen näytti saavan titin rannalle, paino kaloilla 1,5 – 3,0 kg, yksi 4,3kg jalka ja yksi kenties lohiluokan kalan karkuutus. Omalle heittovuorolle Samulin perään lähtiessä toiveet olivat siis korkealla. Samuli karkuutti laskulla pari tittiä, itselläni ei tapahtunut kerrassa mitään. Syynä kenties uppoava siima ja iso perho. Muut sai pintasiimalla ja pikkuperhoilla kalansa.
Tyhjin käsin siis laskulta pois. Seuraavaa kierrosta odotellessa päätin, että nyt ei tittiä ongita ja latasin ison tempelhund- putkiperhon narun nokkaan. Aika vierähti sen verran pitkälle, että totesin viimeisen laskun olevan edessä. Samuli meni edellä ja tällä kertaa ei tärpännyt. Itse moukaroin uoman reunaa putkella ja totesin, että taitaa olla aika epätoivosta hommaa, kun titit hyppi perhon vierestä ilmaan säikähtyneenä !!!! Tämä oli pikkusen turhan paksua jopa minulle, joten kelasin siimat pois, nostin hatun päästä ja kiitin jokea. Se oli tältä vuodelta nyt tässä.
Kolme lupaa takana ja tänään on levätty rauhoituspäivänä. Ensin unta alle kellon ympäri ja tänään on ehditty touhuta – käyty kylillä Uulan ryös.. säästössä, Eräkontion Utsjoen telttamyymälässä ja ihmettelemässä Yläköngästä. Varsinaisen kalastuksen tulos on ollut aika heikohkoa nuoremmalla polvella, Jukkis tiputti puronsuun montusta lohijalan rantauttaessa siimojen katkettua ja minä pudotin oman tittini hietikolle sitä rantauttaessa. Tämän lisäksi on ollut pari tukevaa tärppiä, joiden aiheuttaja on jäänyt epäselväksi. Ale onnistui näyttämään mallia ja tämän hetken saldona on 5 tittiä Boratbockan perhoalueelta.
Päästiinkin täällä määritelemään Catch & Release tarkemmin, se on kalan takaisinpäästäminen siten, että jälkikäteen ei kiroiluta perkeleesti. Meitä ei voi laskea tähän kerhoon, sillä voin luvata että kirottu on.
Vesi on laskenut reilusti joka päivä, vielä vähän ja Piltamo alkaa olla kalastuskunnossa. Tällä hetkellä siellä on liikaa vettä. Ylivoimaiseksi voittajaksi onkin muodostunut Kempin monttu yläpuolisine alueineen, jota on varsin mukava heittää ja pyörittää rinkiä. Kalatapahtumat ovat olleet lähinnä aikaisin aamulla ja iltapäivällä 13-14 aikoihin.
Ikävä on tuo Boratbockan arvonta, joka suoritetaan 20.6 – 20.7 välisenä aikana. Sekaan mahtuu vain 35 kalastajaa ja se rikkoo porukassa onkimisen aika reilusti. Arvonta suoritetaan alakönkään kahvilassa klo 21:10, tähän asti tuuri on käynyt useampaan kertaan Alella, kerran Samulilla ja Jukkis: zero points. Tänään jos arvonnassa lykistää lähdetään aamulla seitsemältä pommittamaan kotamonttua. Sitten jos päivällä on aurinkoista pintaperhohippi-Samuli taitaa käydä kolistelemassa pari monttua Pomperolla. Vaan se jää nähtäväksi..
Sitten pakolliset että muistetaan jatkossa: Sää on ollut kylmä, yöllä +4-5C ja päivisin alle 9C. Tuuli pahimmolleen 10m/s pohjoisesta ja välillä sataa. Veden lämpö oli 1.7 15C ja 5.7 enää 11C. Lohta on noussut ja liikkunut aika hyvin, varsinkin yläosilta on kuulemma saatu hienoja ja isoja kaloja. Jalat puuttuvat melkein kokonaan, tittiparvet eivät ole vielä tulleet mutta isoja lohia kyllä liikkuu.
PS. Ensin poltteli tuo Vetsikkojoki minua pahasti, kunnes leirintäalueelta selvisi että joki on ollut suljettu viimeiset kolme vuotta. Että se siitä. No mutta, pidän peukkuja että huomisen hääpäiväni kunniaksi saan luvan särkille.
Polttaa polttaa. Enää pari päivää ja lähtö Tenolle. Vettä on kuulemma aivan hervottomia määriä, enemmän kuin kevättulvassa.
Samaan aikaan kun Jukka kävi vetämässä 18 tunnin heittosession Simojoella pidin “seuraa” vieraille ja sidoin perhoja. Tuli tehtyä isoja putkia jos tulvassa joutuu onkimaan. Seuraavaksi täytyy ottaa taukoa ja katsoa jalkapalloa, mutta sidontakarkelot jatkunevat aina torstaihin asti.
On se kumma, miksei sitä tule sidottua talvella?
Jukkis, 30.6.2008 klo 16:07
Järki lähtee. Melkosta kidutusta laittaa mies töihin muutama päivä ennen kesän lohireissua, kerrassaan edesvastuutonta toimintaa. Eikö meille Lohenkalastajille voisi isot AY-herrat sopia omia TES-sääntöjä? Ehdottaisin työstä vapautusta 1.6 – 31.8 välisenä aikana. Ei tästä työnteosta nimittäin yhtään mitään tule.
Kävin lauantaina lataamassa Simolla tyhjät pois. Kuten Samuli mainitsikin, 18 tunnin heittosessio täysin kuolleella joella vaatii jo hiukan kieroja mattoja vintillä…;). Mutta minkäs teet kun polte on niin kova. Mutta eipähän tartte lähteä Tenon rantaan harjottelemaan, se on tehty jo huhtikuun lopun päivistä lähtien. Perhoverstas on pyörinyt täydellä kapasiteetilla pari viikkoa, ja eilen rohkenin ensimmäisen kerran tarttua imuriin sillä seurauksella, että pölypussi oli samantien tukossa. Mutta nyt on perhoja, satoi tai paistoi, hukkui tulvaan tai kuivui uomaan, ihan sama. Toinen mokoma sidotaan sitten rannassa.
Kuten Samuli mainitsi, Tenolla piisaa vettä. Ja sekös se huolta ja murhetta aiheuttaa. Heräsin aamulla puoli viiden aikaan pohtimaan, että mitenköhän siitä tulvasta selviää. Olen tässä työpäivän metsästänyt halpaa kertakäyttöupposiimaa. Tuntuu vaan olevan hinnoissaan nuo Power Taperit vielä. Täytynee Prismasta hakea yks rumasti lentävä Ace:n tekele…ihan kaiken varalta. Samoin kaikkea muuta tarpeellista pitää vielä varata mukaan. Reissun päältä pyrimme tekemään tilanneraporttia sen kuin aika antaa myöten. Toivottavasti Samuli on varannut kunnon nuijjan mukaan, voi olla nimittäin kohtuullisen haastava paikka saada ensin minut pois joelta ja sitten vielä Ale, meidän mökki-isäntä, kymmeniä vuosia Tenolla kulkenut rajamies. Siinä sitä onki haastetta kerrakseen.
Jukkis, 1.7.2008 klo 5:36
Heräsin mietiskelemään aamuyön tunteina, että jos isot nousuparvet ovat jo tulleet Tenoon, niin nehän ovat kovan veden myötä pötkineet ylävirtaan sen minkä pyrstöistään ovat päässeet. No, tämähän tarkoittaa sitä, että me menemme perässä. Vaikka asemapaikaksi olemme kaavailleet könkään seutua, on meillä mahdollisuus näppärästi liikkua laajallakin alueella…kaljan juontia on tosin näin tapahtuessa säännösteltävä hieman…
Metsästin eilisen illan sitä uppoanarua, mutta ei löytynyt ainakaan Prismasta. Alkaa tulla hätä. Jostain se on kaivettava. Pari pörhelöä tuli myös kietastua, Tempelhund Variantteja tuumaseen kuparitööttiin. Noihin sen on pakko ottaa.
Jukkis, 2.7.2008 klo 19:17
14 tuntia lähtöön. Kaikki valmistelu alkaa olla tehty. Vavat tarkastettu ja korjattu, siimat puhdistettu ja rasvattu. Vanhat perukkeet poistettu ja uudet viritetty tilalle. Lakkasin juuri viimeisen perhon pään, seuraava sidotaan sitten epätoivon hetkellä, hetkellä jolloin usko omiin kotona talven aikana väsättyihin luomuksiin on koetuksella. Tämä hetki varmasti tulee reissun aikana….
Strategiat on puitu aamuyön tunteina, kun uni ei enää viiden jälkeen ole tullut. Kaikki on nyt mietitty viimeistä piirtoa myöten valmiiksi. Ja aivan varmasti kun jokivarteen astuu, niin nämä mielikuvat ja suunnitelmat on samantien siirrettävä romukoppaan ja mietittävä asiat uudelleen…joki ei ole koskaan sellainen, kuin sen kotona sängyssä kuvittelee olevan. Lisää paineita toi kotipuolesta tulleet terveiset ja Isäukon kutinat siitä, että nyt se poika taitaa ison kalan napata. Kannustuksena vanhemmilta jokivarteen lähtee upouusi Retken jakkara, jolla on niin lokoisa istuskella ja katsella virran vientiä. Kyllä on Samuli taas kateellinen :D. Kiitoksia vaan vanhemmille harrastusten tukemista, ilman sitä tästä hommasta ei koskaan olisi mitään tullutkaan.
Uuden repun lisäksi varustehankintoina Guiden AWM saa työparikseen Guiden Sink1/Sink2 Power Taperin. Pakko myöntää, että sattui lievä ylireagointi tuon synkän siiman hankinnan kanssa. Hain nimittäin eilen Tiurasta Guiden Sink4/Sink5 siiman ja kävin testaamassa sen heittolaiturille. Uppos muuten hyvin ,ei ois kivelle paljon hävinny. Ja tämähän se huoletti aamuyöstä sen verran paljon, että yhdeksän aikaan roikuin Tiura-uistimen oven kahvassa nöyränä pyytelemässä siiman vaihtoa. Toisen vavan olen jo lisävarustellut Mach:n 65:lla sink-tippillä ja supernopeasti uppoavalla perukkeella. Kahtotaanhan, mitä sieltä vavan nokasta loppujen lopuksi jokeen lentää, kunhan paikan päälle päästään.
Ei kait tässä, seuraava raportti tulee ( jos tulee ) jokivarresta, kun ehdin taukoa pitämään ( jos ehdin taukoa pitämään). Toiveta ( varsinkin turhia sellaisia ) saa aina esittää, en tiedä vaadinko liikaa, mutta yhtä isoa lähden reissulta hakemaan. Jokainen voi mielessään päätellä, mitä kellekkin se iso tarkoittaa. Mittään en luppaa, mutta kaiken teen, jotta toiveesta tulis totta. Ale oli jo yhden menettäny katkottamassa siimat. Nyt pakkaamaan pirssiä. Moro!
Tämä topiikki ei ole vitsi, ei edes huono sellainen. Kuten Samuli jo edellisessä raportissaan mainitsi, myös ylemmät voimat ovat huomanneet Huoven poppoon piilevät perhokalastuskyvyt ja näin ollen saimme kunnian olla ensimmäisellä varauskierroksella Simojoen kalastusoppaita värvätessä. Tämähän voisi tuntua suurelta kunnialta, mutta…..
Joka tapauksessa törötin keskiviikkona 18.6 klo 17.00 Lohirannan leirintäalueella ja virittelin heittovälineitä pelikuntoon. Tällä välin kokoustiloissa hikeään pyyhki toistakymmenpäinen ihmisjoukkio suuresta kansainvälisestä metsäyhtiöstä tietämättä illan suurta spektaakkelia. Kuuden maissa porukka purkaantui pihalle ja ilmeistä päätellen edessä oleva tapahtumanumero oli yllättävä jokaiselle osallistujalle. Myös oma hämmennykseni oli melkoinen, kun ymmärsin, että edessäni on poppoo, joka ei ole elämän kuuna päivänä perhovapaan koskenut. Että se siitä kalastusopastuksesta….
Eipä siinä, heiton opettaminen on ihan jeesjees hommaa. Tosin en ole saanut koulutusta perhonheiton opettamiseen, olenhan itsekin täysin koulutusta vailla oleva perhonheittäjä. On muuten huomattavan paljon helpompi heittää itse, kuin opettaa pystymetsästä tulleita käsittelemään perhovapaa. Jouduin tosissaan käyttämään kaiken mahdollisen keskittymiskyvyn, jotta olisin päässyt opetuksessani niin perustasolle, kuin tämän ryhmän kanssa tilanne vaati. Vähän sama fiilis, kuin opettaisi vaahtosammuttimen kokoista tenavaa ajamaan pyörällä ensimmäistä kertaa. Mieleen palasi väistämättä ajat viidentoista vuoden takaa, jolloin itse tartuin perhovapaan ensimmäisen kerran. Ei rytmiä, ei koordinoituja liikeratoja, ei tämän taivaallista ymmärrystä perhonheittoon liittyvistä fysiikan ihmeistä. Voimaa riittävästi liikaa ja jos siima ei lennä niin vielä lisää voimaa, puristus rystyset valkeina vavasta ja niin edelleen. On se vaan jännä, miten käsittämättömän helppoa on aivan perusjutut heitossa tehdä täysin väärin. Ei vaikka kuinka pyrkii kädestä pitäen neuvomaan niin saman tien kun opastettava saa vavan kouraan niin mikään oppi ei ole mennyt perille.
Tulimme siis opastettavien kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että perhonheitto on todella vaikeaa…mikä itselleni ei ollut mikään uusi uutinen. Parin tunnin sessiossa ei paljon asioita ehdi lävitse käydä, mutta loppujen lopuksi jokainen opastettava osasi käsitellä perhovapaa kohtalaisesti ja heittää siimaa kohtuullinen kauniisti sen pakolliset kymmenen metriä, joka useimmissa tilanteessa riittää kalastukseen aivan varmasti. Jokainen luultavasti uskoi seikan, että kymmenestä metristä neljäänkymmeneen metriin tarvitaan vuosien työ, eikä se jokaiselta onnistu edes vuosien jälkeenkään. Perhonheitto on taiteen- ja tieteenlaji mitä suuremmissa määrin.
Ehdin myös opastuksen päätteeksi käväistä oikeasti kalassakin. Hanskan niskalla vesi huilasi jo kohtuullisen mallikkaasti, mutta riutalle ja ottikivelle ei vielä uskaltanut kaahlata. Niskalla oli pari kaveria Pudasjärveltä perhoa heittämässä, mutta hiljaista oli ollut koko illan. Manasivat siimojansa, kun eivät saaneet perhoa lentämään keskivirtaa pidemmälle ja manaaminen yltyi, kun käväsin vetäsemässä laskulla siimat suoriksi vastarannan pusikkoon. Epäilivät, että on tainnut tälle kesälle tulla enemmänkin heitettyä…liekköhän…lahjattomathan ne reenaa, vai miten se oli…
Heitin sitten talviturkinkin vielä kahloessani sähkölinjan alusmonttua ruoppaamaan. Tais olla kolmas kerta kyseiselle pelipaikalle pyrkiessä, mutta lämmin sää ei tarhtia hidastanut, vaikka vesivana lirisi pitkin persvakoa;). Sähkölinjan montussa joku pienehkö eläjä kävi perhoani tukistamassa, mutta eliön lajitunnistusta en parin nykäisyn perusteella pystynyt päättelemään. Palatessani niskalle ja kierrosta heittäessäni sain tukevan tärpin niskan alla olevasta ammeesta. Valitettavasti olin TAAS turhan hätäinen ja nykäisin perhon kalan suusta pois. Manaamiseksi meni siis tämäkin reissu, mutta vielä se Hanskan niska joku kerta joutuu nöyrtymään, viimestään eläkepäivillä!
Vesi siis makimoilleen, lämpö n. 16 astetta ja vielä kestää laskea jonkin verran, jolloin perhokalastus on parhaimmillaan. Tällä viikolla olis tarkotus keskiviikkona käydä koeajamssa Samulin hankkima Loop Multi 15 kinttusena. Tosin itse joutuu ihailemaan vapaa hyvän matkan päästä, sen verran elämä ja perhokalastus on miestä opettanut, että tällä tulo/meno – suhteella ei toisen vapaa sovi mennä testailemaan. Lisäksi ensi perjantaiksi on taas tulossa opastuskeikka Simojoelle. Tällä kertaa päästään jo kalastamaan, sillä Etelä-Suomesta on tulossa muutaman hengen polttariporukka, joka halusi perjantai-illan pyhittää kalastukselle ja olivat toivoneet joen tuntevaa opasta näyttämään vähän paikkoja. Mistähän sitä sen joen tuntevan oppaan löytäs….
.. ennenkuin tämä porukka sieltä lohen (ei titin, niitä on saatu 2 sitten kesän 2003) rantauttaa. Tänään 15.5.2008 oli meikäisen lohikauden viralliset avajaiset. Jukka oli käynyt jo viime viikolla heittämässä pahimpaan hätään, joten joki oli siinämielessä jo korkattu.
Reissuun lähdettiin sunnuntaiaamuna klo 0600 tasan. Tavoitteena oli ehtiä Hanskan niskalle ensimmäisenä, ja siitä kopaista pari paikkaa ennen luvanmyynnin aukeamista klo 0900. Suuressa viisaudessaan Simojoen rahakirstun vartija on nimittäin lopettanut lupien myynnin Internetissä. No, noin seitsemän maissa on Simojoen termeissä myöhässä. Hanskan niskalla oli paikallinen lohijorma (kuten Jukka asian ilmaisi) heittämässä lusikkaa. Ei muuta kuin seuraava kohde alle – Vähä-Taini. Sitten varsinaisella koskella meitä kohtasi karu paluu arkeen.
Paikallinen lohijantteri (kuten itse asian ilmaisin) ajoi parhaan ottimontun päälle suoraan veneellä. Hetken uisteltuaan (moottorilla!! mikä vika oli lohen soutamisessa?) kaveri päätti ankkuroida itsensä keskelle ottipoolia. Kiva. No, tästä häkeltyneinä hörppäsimme kahvit ja painuimme alavirtaan tekemään pari laskua.
Muutama (no 5, **tti) perhoa pohjassa myöhemmin vaihdoimme koskea ilman tapahtumia. Olin jättänyt pohjaan kaikki Pupujussit ja pari muuta Simon ottiperhoa. Tähän väliin huomautus, ettei kirjaimellisesti voida puhua ottiperhoista sillä kalaa ei tavallisesti tule. Ottiperhoiksi nimitän nyt kuitenkin niitä pyyntöjä, joihin syystä tai toisesta on kehittynyt luottamus joella. Yhtä ja sama olisi kyllä uittaa märkää villasukkaa, silläkään ei nimittäin ole tullut ainuttakaan kalaa. Sinänsä mielenkiintoisen asiasta tekee sen, että niillä kahdella perholla joilla todistettavasti olemme Simojoesta lohta saaneet, ei juurikaan tule kalastettua. Tämä siksi, etteivät ne ole ns. ottiperhoja vaan epätoivossa valittuja satunnaisia perhoja. Ja kyllä, tämä kuulostaa jokirannassa pohdittuna täysin loogiselta ajatuksenkululta.
No, selitykset sikseen ja lyhyesti loppukliimaksiin.
..
..
Noniin, eli sitä ei ollut. Pari koskea, unohtunutta makkarapakettia ja noin miljoonaa sääskeä myöhemmin totesimme että tässähän se nyt oli ja mukavampi oli täällä kuin kotona ja hulluhan täällä joella käy mutta millos mennään uudestaan?
Ai niin, ja pyydettiinhän minua ja Jukkaa sentään kalastusoppaaksi Lohirantaan mikäli paikalle siunaantuu yritys- tai ulkomaalaisvieraita. Ilmoitimme toki olevamme käytettävissä jos tarve vaatii. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, vähän sama fiilis kuin olisi valittu Saharan uimamaisteriksi.
