Category Archives: Suomi

Muuramenjoki 2: Punaisen silmän arvoitus

Niinhän se comeback piti joelle tehdä, sen verran jäi kalattomuus kaivelemaan. Myös Jarille jäi jostain syystä (mikä lienee?) vielä polte päästä joelle, ja kun vielä saimme tahoillamme torstai-aamupäivän järjestettyä vapaaksi, suuntautui Hiluxin nokka taas kohti Muuramea. Aika tasan kahdeksan reikäreikä seisoimme asennossa hautauspalvelun ovella odottaen lupamyyjää paikalle. Saimme arkiaamuna kalastaa kahdestaan, vaan eipä se helppo keikka älläkään kertaa ollut.

Nyt tarkoitus oli vältellä hifistelyä, joten kärkeensä virittelin parin larvan ja miniliitsin litkan korvatulppaindikaattorin jatkeeksi. Vaan osumia ei kuulunut. Pyörähdimme yläosillakin tuloksetta. Vain Jarilla oli liitsissä tärppi ja yläosilla jotakin hataria nousuja pinturiin. Vasta kun vaihdoin perhot pienempiin koon 16-22 nymfeihin ja perukkeet 5X:ään, alkoi tapahtua. Joka montusta tuntui löytyvän isoja, useamman sadan gramman särkiä, joka olivat pikkunymfeihin mieltyneet.

Jokea yläosilta siltojen välistä.

Päivemmällä innostuivat kirjot pintomaan kosken alla Suvantomontussa. Jari niitä koittikin sitkeästi pinnasta jallittaa, mutta tarjoukset eivät krantuille koskibroilereille kelvanneet. Kun itse tulin paikalle, paras aktiivisuusjakso oli jo ohi, eikä pinnassa näkynyt kuin pari satunnaista pörähdystä. Olihan se pakko silti vähän tarjoilla #22:sen Grffith’s Gnatia, vaan eihän se kelvannut. Pommitimme vielä lopussa takuuvarmaksi ottimontuksi tunnettua kuoppaa miehissä liitsejä pohjaa pitkin pomputellen, ja Jarilla oli yksi kala hetken kiinni. Meikäläinen onnistui vain saamaan, yllätysyllätys, ison särjen.

Näin sidot Griffish’s Gnatin

Kyllä taas opetti kotijoki nöyryyttä. Kirjot, nuo evämakkaraksikin haukutut, osaavat jonkun aikaa koskessa majailleina olla pirun kranttuja. Tälle vuodelle jäi siis isompi koskikala taas saamatta, sillä rauhoitus on alkanut ja koskikausi taputeltu. Olisihan noita kirjonongitapaikkoja, joista rauhoitus on kumottu, mutta ei taida malttaa alkavan hauki- ja mertsarisesongin takia koskilla enää käydä.

Jari koittaa jallittaa pintovia kirjoja Suvantokuopasta. Syksy saapuu jo koskille. Niinpä on aika suunnata katseet taas merelle.

Suuri metsästäjä Muuramenjoella

Muuramenjoki on minulle erityisen rakas paikka. Kesämökkimme sijaitsi lähellä kuntakeskusta, jonka läpi joki virtaa. Isäni bongasi aikoinaan lehtijutun, jossa kerrottiin joen aukeavan kalastukselle (vuosi oli muistaakseni 1990 tai 1991), ja kun heti ensimmäisellä reissulla serkkuni kanssa joella saimme kirjon, olin myytyä miestä. Koskikalastuksen olenkin paljolti oppinut juuri Muuramenjoella, jossa piti ravata junnuna mökiltä alvariinsa. Kalastusvuorokausia Muuramessa on kerääntynyt enemmän kuin missään muussa yksittäisessä paikassa. Murtsin vikaa on myös se, että en aiemmin isoista reittikoskista tykännyt lainkaan, vaan halusin kalastaa pienimuotoisempia paikkoja. Nyttemmin on reittikoskien hyvätkin puolet minulle avautuneet, mutta pikkuvesille on jäänyt oma erityinen paikkansa sydämessäni.

Vaikka mökillä ei enää käydä, on Muuramenjoki kuulunut ohjelmistoon myös aikuisiällä. Vuosittain pitää vähintään yksi pyhiinvaellusmatka sinne tehdä. Ja mikäs tehdessä: pieni ja kaunis joki on kirkasvetinen ja todella hieno paikka kalastaa. Kalastokin on monipuolinen. Kirjolohi on pääasiallinen kohde, mutta useita nättejä jokitaimenia ja harjuksia olen onnistunut joesta saamaan. Joki on myös Päijänteen taimenen vaellus- ja kutualuetta, joten kunnon mörssäreihinkin on mahdollisuus. Tosin hyvin huolestuneena olen raporteista lukenut, että poikastuotanto varsinkin Päijänteestä nousevien vaellustaimenten osalta on todella heikkoa. Itse olen myös kalastuksessa tämän huomannut, sillä pikkutaimenten määrä on vuosien saatossa romahtanut, vaikka joki loistavaa poikasaluetta onkin. Säännöissä on nyt menty parempaan suuntaan: taimen ja harjus ovat täysin rauhoitettuja tätä nykyä. Toivottavasti asiat kehittyvät parempaan suuntaan. Mutta se synkistelystä, nyt itse asiaan.

Tämä vuoden pyhiinvaellusmatka osui syyskuun alkuun. Luvat oli varattu lauantaiaamulle, ja Jarin ja Timpan piti lähteä peesiin. Pojat innostuivat kuitenkin iltasella saunomaan ja kääntämään tuuria sen verran isolla kädellä, että aamulla kuuden aikaan miehiä kyytiin poimiessa ei heitä saanut hereille puhelimella eikä ikkunoidenkaan paukuttelu auttanut. Niinpä lähdin itsekseni ajelemaan Muurameen päin.

Joessa vesi oli vuoden aikaan nähden normikorkeudella, eli matalalla. Sidoin edellisenä iltana näyttävän viherharmaan Stimulator –tyylisen indikaattoripinturin, johon kietaisin Pk.netin Hotan oppien mukaisen siimalenkin perään. Lenkkiin laitoin tapsin, jossa roikkui parit kuulapupat. Pinturin tarkoitus oli toimia kalastavana indikaattorina, mutta aluksi kalastin setillä kuin pelkällä pintaperholla, ja pupat roikkuivat lyhyessä siimassa pinturin perässä. Tämä ei tuottanut tulosta, sillä pupat eivät päässeet matalasta vedestä huolimatta tarpeeksi syvälle ja tärppejä yhtä isoa, varmaan kolmesataa grammaista särkeä lukuun ottamatta kuulunut. Pari kanssani joella ollutta nuorta jantteria olivat sen sijaan saneet ihan hyvin kalaa ja tapahtumia. Vasta kun ymmärsin käyttää pinturia kuin indikaattoria, eli sidoin sen hyvin lyhyen ja paksun perukkeen tyven päähän, ja laitoin alle pidemmän pätkän siimaa ja hieman lisää painoa, alkoi tapahtua.

Stimulatorin sidontaa videolta. Meikäläisen malli oli vähän hillitympi väreiltään, eikä nuo jalkakikkailutkaan taida perusmalliin kuulua.

Kirjo vain päätti tarttua juuri puhuessani puhelimessa. Kunnon vastaiskuja en saanut aikaan ja kala pääsikin muutaman potkun ja pikku syöksyn jälkeen irti. Päivä oli jo edennyt pitkälle, ja aamun aktiivisuusjakso oli ohi myös muilla kalastajilla. Minäkään en parin mahdollisen kalatärpin lisäksi juuri mitään saanut. Palolaitoksen suvannossa näkyi jokusia komeita pintakäyntejä ja koitinkin vähän ihan oikealla pinturillakin kalastella, mutta paria pikkukalan nousua kummempaa toimintaa ei ollut. Loppumetreillä sain vielä yhden kirjon iskemään alavirtaan rajusti uitettuun tinseliin Palolaitoksen montusta (ei siis suvannosta, me aikanaan nimesimme suvantoon laskevan pikku koskipätkän yläpuolisen virranhidastuman Palolaitoksen montuksi). Samasta paikasta aikanaan sain myös sen ensimmäisen kirjon ylävirtaan heitetyllä seitsemän senttisellä Rapala Jointedilla, joten kyllä kirjollekin tuo rajusi uitettu houkutin tuntuu välillä kelpaavaan.

Tämä on se paikka, jota meillä sanotaan Palolaitoksen montuksi. Paikat nimesimme nöösipoikina ja nimitykset poikkeavat hieman yleisemmin käytössä olevista.

Saalis jäi siis laihanlaiseksi. Tällä kertaa se jäi ihan harmittamaan, sillä olin kotona mennyt uhoamaan tuovani sapuskaa pöytään. Pakko sanoa, että tuo saaliskeskeinen kalastus on voi olla ärsyttävää. Fiilistelykalastuksessa, jota pääsääntöisesti tulee harrastettua, kalansaanti on kivaa plussaa ja positiivinen asia. Saaliskeskeisessä onginnassa kalansaanti on se normaali tilanne, ja ilman jos kotiinvietävää ei nouse , niin alkaa ketuttaa. Tällä reissulla oli tarkoitus ottaa sitä kalaa ja jättää kikkailut vähemmälle, mutta pikkusäätöihin sitten kuitenkin sorruin. Heti aamusta olisi pitänyt vain laittaa kunnolla lyijyä ja pomputella larvoja pohjassa, niin tulosta olisi varmasti syntynyt.

No, ehkäpä tyydyn kuitenkin jatkossakin enemmän fiilistelemään, vaikka kivahan se olisi joskus kotiinkin saalista tuoda. Tuo kokeilu ja kalojen tavoittelu vähän standardeista poikkeavilla tavoilla (ja vähän standardeista poikkeavien kalojen tavoittelu ja uusien paikkojen etsintä) taitaa vain olla enemmän se meikäläisen juttu. Sen verran jäi kuitenkin kalattomuus tällä kerralla kaivelemaan, että vielä yksi kierros joelle oli suunnitteilla ennen rauhoituksen alkua. Ja silloin takuuvarmasti aloitan kunnon ruoppauksella!

Tämä Nuotiomutkaksi nimeämämme paikka on yksi lempikalamontuistani koko maailmassa. Tästä on valtava määrä hyviä muistoja. Muuramenjoen reissu pitää aina aloittaa onkimalla mutka läpi, jos vain mahdollista.

Pakanallista menoa

Joskus kovinkin usko saattaa joutua koetukselle, ja kiusaukseen on helppo langeta. Näin pääsi käymään viikonloppuna myös minulle, kun jouduin ottamaan virpan kauniiseen käteen ja lähtemään vähän kuhaa jigittelemään. No ei vain, vaikka sitä nykyään lähes yksinomaan perholla tulee kalastettua, niin eipä tuossa virvelin viskomisessa ole mitään ihmeellistä. Joissain kalastustapahtumissa virppa vain toimii yksinkertaisesti paremmin, erityisesti kun kalastetaan syvemmältä. Myönnettävä myös, että onhan se vähän rennompi kalastusmuoto noin kepeänä kesäpäivänä käydä avoappiukon ja/tai –puolison kanssa vippailemassa jigiä tunteroinen järvellä. Ei tarvitse paljon riuhtoa.

Olimme siis viikonloppuna kihlattuni isän kesämökillä Toijalassa. Vaikka lauantain keli vaikutti mökkeilijästä kehnolta (kalamiehelle keli olisi ollut mitä mainioin), niin ihan leppoisa mökkiviikonloppu lopulta saatiin. Kävimme sekä lauantaina, että sunnuntaina piipahtamassa järvellä etsimässä kuhia penkan reunoilta. Lähinnä kävimme vähän ulkoilemassa, kalantulo ei ollut niin oleellista, varsinkin kun järven ottipaikat olivat vähän hakusessa. Appikin on keskittynyt mökillään enemmän uisteluun, joten varsinaisista jigailupaikoista ei ollut etukäteistietoa. Niinpä oli erinomaisen mukava yllätys, kun erään saaren reunasta nopeasti viiteen metriin laskevasta rinteestä pamahti pieni, reippaasti alamittainen kuha oranssiin matojigiin. Olin silloin liikenteessä Sallan kanssa, joten samalla sai todistettua, että kyllä sitä kalaa joskus oikeasti saadaan, vaikka harvemmin kotiin kannettaan. Enempiä kaloja ei kuulunut, mutta eipä se haitannut. Kesäpäivää oli kiva viettää järvellä leppoisasti jigaille, onnistuinpa varsin pilvisestä kelistä huolimatta polttamaan naamani pahasti. Täydellistä kesämeininkiä, siis.

Tämä järvikeikka katkaisi kivasti pitkän hiljaiselon kalastusrintamalla. Sisilian reissun jälkeen ei ole päässyt kalaan. Sillä välin Jari ja Timppa ovat liittyneet lohimiesten jaloon ryhmään Utsjoella ja Samuli laittoi eilen viestiä yllätysmatkalta Naeroylta. Kiristää vähän istua töissä. Ensi viikon perjantaille on varattu kala-aikaa ja elokuun alussa pitäisi viimein päästä Finnmarkiin. Sitä odotellessa aika virtaa hiljaa kuin Don.

Kävin kotimatkalla pahimmissa kalastushimoissani katsastamassa tilanteen Herralankoskella Lempäälässä. Vettä on aika sopivasti. Kuvassa näkyy todella hyvin myös tämä suomalaisten koskikunnostusten kirous, kun keskiuomaan on jätetty kymmenen metriä leveä täysin kiveämätön veneväylä.

Kanadasta 21km lohijokea 300.000€/vuosi – Suomen koko merialueen lohisaalis 900.000€/vuosi

Onhan tämä nyt ihan käsittämätöntä hommaa – näin taloustieteilijän näkökulmasta katsottuna.

Juhis kirjoitti juuri Kanadalaisesta lohijoesta, jonka 21km pätkän saa vuokrattua vuodeksi hintaan 300.000€. Samaan aikaan Riista- ja Kalatalouden tutkimuslaitos julkaisi lehdistötiedotteen vuoden 2010 Suomalaisten ammattikalastajien kalansaaliista. Kalaa oli tullut ennätysmäärä.

Asia mistä järkytyin oli homman taloudellinen järkevyys. Kaikkien Suomalaisten ammattikalastajien yhteenlasketun lohisaaliin arvo oli 900.000€ vuonna 2010.

Eli siis koko Suomen merialueen lohisaaliin arvo on sama kuin 63km lohijokea.

Vertailun vuoksi pelkkä Torniojoen pääväylä on 510km pitkä ja Simojoki 193km. Näistä joista puuttuu vain ne lohet..

Lue koko RTKL:n tiedote.

Kesäpäivä Tampereella

Viime sunnuntaina harrastettiin todellista lähialuekalastusta. Kaunis kesäpäivä houkutteli meidän kaksihenkisen perheen pihalle, ja samalla pääsin täyttämään viikon kalastuskiintiöstä edes pienen siivun kaivellen Pyhäjärveen kätköistä sinne keväällä istutettuja kirre- ja taimenlauttoja. Tampereen kaupunki tiputtaa (tai on ainakin aikaisemmin tiputtanut) Viinikanlahteen melkoisen mällin onkikokoista istaria keväällä, jopa 3000 kilosta joskus olen kuullut puhuttavan. Viinikanlahti on suljettu kalastukselta ennen kesäkuun alkua, ja villit tarinat kertovat, että kesäkuun alussa, ennen kuin kakki kalat on verkotettu, on jopa rantamiehen mahdollista tavoittaa taimenta ja kirjoa. Aikaisemmin olen Tammerkoskesta näitä samoja kaloja tavoitellut ja löytänytkin, mutta järven puoli on ilmeisesti liian läheisestä sijainnista johtuen jäänyt kokematta. Merta edemmäksihän se on kalaan päästävä. Mutta ei sunnuntaina.

Meitä oli liikkeellä melkoinen seurue. Naisväki otti aurinkoa ja minä sekä virppamieheksi mukaan lähtenyt kaverini Robi kalastelimme. Onkiminen oli vähän sellaista puolihuolimatonta heittelyä ja auringosta nauttimista, nyt ei kalastettu hampaat irvessä. Tuloskin oli odotettu, eli lähinnä rusketusta (lue punoitusta). Kovasti liitsiä bunnyllä ja ilman sekä sivuperukkeessa eriväristä katkaa järveen paiskottiin, mutta ilman tulosta. Päämajapaikaksi valikoitu laivalaiturin nurkka ei ehkä ollut optimaalisin kalapaikka, vettä oli meinaan heti rannasta yli viisi metriä. Onnistuin silti yhden liitsin pohjaan jättämään. Myöhemmin kävimme Robin kanssa nurkan takana venerannassa tsekkaamassa paikat. Täällä olikin syvyyslukemat perholle toimivammat ja kahlaamaankin olisi päässyt. Muuten näky olikin masentava: matalan ja syvän veden välinen penkka oli hyvinkin nähtävissä veden pinnaltakin, sillä se oli aivan täynnä verkkoja. Varmaan parikymmentä verkonmerkkiä oli nätisti rivissä vajaan kilometrin pätkällä, ja ympärillä nipussa vielä muutama varmistamassa homman. Eipä siinä pitkään viitsinyt verkkojen seassa vääntää.

Leppoisa kesäpäivä urbaanissa kalastusympäristössä oli kuitenkin mukava. Lähinnä käristettiin nahkaa, mutta olipa samalla käsille jotain tekemistä. Eipä siinä kalantuloa niin jännitettykään. Verkkomäärät olivat kyllä tiedossa mutta eivät ehkä tiedostettuja, joten kyllähän se vähän ampui downiin. Pienenä lisäbonuksena kalastusympäristölle oli Sauna Open Air –hevifestareiden päälavan rakenteet. Eipä ole aiemmin festarialueilla tullut kalastettua. Kovasti aloimme jo suunnittelemaan viinapullojen hautaamista juhla-alueelle. Minulle tuo raskaampi kitararäminä ei niin tipu (harmi sinänsä, Tampereella riittäisi hyvää keikkaa tässä genressä), mutta Norjan lohimatkaa voisi rahoittaa myymällä festarialueen ulkopuolella aarrekarttoja janoisille hevimöröille (“kymmenen askelta käppyräisestä koivusta itään on aarre, X merkkaa paikan”).

Perhokalastajien parissa pk.netin perusteella hevimiehiä löytyy, joten jos Saunaan on tulossa, niin kannattaa ottaa vavat mukaan! Tai ehkä ei, jos se viina-aarre sittenkin löytyy.

Kalastusta kauniina kesäpäivänä.

Tutustumismatka Poltinkoskelle

Turbosärkien ja seisovan veden kalastus on mukavaa, mutta perhokalastus on kuitenkin luotu lohikalojen jallittamiseksi virtaavassa vedessä ja siellä sen itsekin olen oppinut. Niinpä oli mahtavaa päästä viime perjantaina avaamaan koskikalastuskausi ihan tosissaan. Kohteeksi valikoitui aikaisemmin käymätön Poltinkoski Ikaalisten kulmilta ja matkaan lähdettiin totutusti Jarin ja Timpan kanssa. Poltti oli kaikille tuntematon paikka, joten samalla pääsimme toteuttamaan tavoitetta kiertää toistaiseksi käymättömiä Pirkanmaan koskikohteita. Lähtö hieman venähti ja luvanostoon Ikaalisten Golffille päästiin vasta kuuden jälkeen. Muutama muukin onkimies koskella näytti olevan, mutta nämä kaveri keskittyivät kirren kiilto silmissään tykittämään välisuvantoa, johon tuore steelheadparvi olikin kuulemma tiistain noussut putkea pitkin. Ketään muista kalamiehistä en suvannon ulkopuolella havainnut.

Tämä oli melkoisen käsittämätön juttu, sillä suvannosta alaspäin oli varmastikin kilometrin verran äärimmäisen kaunista koskea, johon lähdimme tutustumaan. Tämä itse Poltinkoskena tunnettu pätkä on pienimuotoinen, mutta erittäin moni-ilmeinen paikka. Koski muistutti paljon Kotalan koskia. Tummavetisenä kuohuvassa uomassa riitti monttuja ja kiventakusia kalan väijypaikoiksi. Virittelin larvaongen Sageen ja uuteen kutosen Loopin Multi Poweriin laitoin päivällä PPK:n artikkelin innoittamana sidotun Jarpan muunnoksen. Jo ensimmäisessä montussa kävi kala pyörähtämässä Jarpan perässä. Vaihdoin perinteiseen tinseliin, johon kala kävi vihaisesti iskemässä vesi roiskuen ja siimassa tuntui pikku nykäisykin. Taimenhan se oli, vaikkakin vähän pienen puoleinen, eikä se enää uuteen ottiin innostunut. Lähimontuistakaan ei enempiä kaloja kuulunut, joten lähdin tarpomaan etukäteen jo alaspäin lähteneiden poikien perään.

Jari larvailee Poltinkosken yläosilla.

Tutustumiskäynnin hengessä painelin alaspäin varsin vauhdilla ja ohitin monta todella herkullisen näköistä paikkaa. Muutamiin oli pakko pysähtyä vähän heittämään, ja erään kiven takaa tinseliin iski vihaisesti kiinni hyvän kokoinen kala. Kovasti se kirjolta näytti, mutta isoon tinseliin vauhdilla pinnasta päsäyttäminen ja kovan kosken kiventakusen väijypaikka viittaisi taimeneen. Lopullista lajinmääritystä en saanut tehtyä, sillä kala pääsi hetken väännön jälkeen irti. Harmitti ja taisi muutama ärräpääkin siinä ilmoille päästyä, sillä kala oli varsin hyvän kokoinen.

Hetken harmittelun jälkeen matka alaspäin jatkui, ja yhytin pian pojat koluamasta nätin näköistä koskimonttua larvoilla. Timpalla oli ollut paikassa kiinni kilon kieppeille ollut taimen, joka oli viime metreillä haavin suulta päässyt pakoon. Seurailin jamppojen kalastusta hetken ja kävin vielä kopaisemassa saman montun tinsulalla. Kiven vierustan peilistä alavirtaan vauhdilla uitettuun tinseliin tämmäsi kiinni nätti taimen. Tämä ehjäeväinen kaunokainen antautui kevyen taistelun jälkeen, pituutta kalalla oli vajaat 40 senttiä. Erittäin kaunis kala.

Jari ja Timppa kolaavat kohtaa, jossa Timpalla oli kala kiinni. Valovoima kittilinssissä ei tummenevassa illassa oikein riittänyt, koitin retusoida kuvia tuhoamatta niitä täysin, mutta hieman heikoksi tulos jäi.

Lopulta päädyimme alasuvannolle, jonka pohjasta koitin kotiinviemiskirjoa tovin kaivella liitsi-pupa-katkis –yhdistelmällä. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Suvannon jälkeen seurasi vielä lyhty ja jyrkkä lähes putousmainen ryöpsähdys vanhan myllyn ohitse. Sekä niskalla, että putouksen alla oli vanhat, kiveen kiinnitetyt metalliset passituolit juoma- ja vapatelineineen, joten ottipaikkoja taisivat olla. Meidän pyytöihin ei kaloja kuitenkaan kuulunut, joten suuntasimme takaisin autolle tarkoituksena koluta koskea välisuvannosta ylävirtaan.

Poltinkosken alapuolinen suvanto. Pinturimiehelle varsin herkullista virtaa, nyt ei tuikkeja täällä pahemmin näkynyt.

Väki oli koskella illan mittaan vähentynyt, vain pari sitkeää virvelimiestä jaksoi takoa välisuvantoa. Sekaan oli lähdettävä soppaa hämmentämään, mutta kirjoja tai muitakaan kaloja ei kovasta liitsinviskomisesta huolimatta kuulunut. Pojat jäivät vielä suvantoa pommittamaan, minä lähdin ylävirtaan katsomaan tätä Kärkelänkoskeksi nimettyä pätkää.

Jos itse Poltinkoski alavirtaan suvannosta oli positiivinen yllätys, niin ylävirassa sijaitseva Kärkelänkoski oli varsin tylsä. Syvä ja kapea ränni oli kunnostettu vain heittelemällä isoja kivenmurikoita koskeen. Ei porrastuksia, pohjapatoja tai muuta mielenkiintoista struktuuria. Niskaakaan ei ollut, virta vain pikkuhiljaa kulki vauhdikkaammin kunnes jossain vaiheessa murtui kuohuiksi. Uittelin tinseliä parissa kiventakusessa, mutta homma meni lähinnä kävelyksi. Palasin takaisin välisuvannolle. Jari paiskoi Poltinkosken niskalla streameria. Hänellä oli käynyt kiepsahtamassa perhossa hyvän kokoinen kala. Seurailin hommaa hetken, Jarilla kävi toinenkin kala perhossa, mutta ei tarttunut. Suvannossa alkoi näkymään pimenevässä yössä jokusia tuikkijoita, joita Timppa yritti jallittaa. Minä poistin viimein tinselin siiman päästä ja vaihdoin Coddardiin. Sateisessa pimeässä yössä heiton äärikantamilla tuikkivien kalojen kanssa kisailu oli kutienkin erinomaisen haastavaa, varsinkin kun perhoa tai tuikkejakaan ei enää nähnyt. Hetken tapahtumattoman takomisen (ei sillä, enpä välttämättä olisi nousuja pimeässä nähnytkään, vaikka niitä olisi ollut) jälkeen keräsin kimpsut kasaan, semminkin kun Jari ja Timppa olivat jo vaihtaneet siviileihin ja odottelivat autolla. Niinpä käänsimme Hiluxin nokan kohti kotia siinä yhden kieppeillä yöllä. Tehokas reilu kuuden tunnin tutustuminen uuteen kohteeseen oli ohi.

Tutustumisretki oli varsin onnistunut. Poltti yllätti kauneudellaan. Ennakkokäsitykset kirreparatiisista pitivät osin paikkansa, mutta tämä toiminta oli keskittynyt välisuvannolle. Siitä alaspäin oli erittäin kaunista koskea, jossa tuntui kalaakin olevan varsin hyvin. Nettisivujen mainokset paikallisesta taimenesta tuntuivat pitävän kutinsa, eikä mainostettu vaelluskalojen vierailu keväisin ja syksyisin tuntunut enää lainkaan epäuskottavalta. Ei tunnetun koskipaikan “löytäminen” antanut ihan samanlaisia kiksejä kuin vaikkapa toutainten onnistunut jymäyttäminen surffilaudoilla (tästä ehkä myöhemmin lisää), mutta pakko se on myöntää, että tuossa virtaavan veden kalastuksessa on jotain eirinomaisen hienoa. Varmaa on, että tänne tullaan vielä uudestaan, sillä todella monta herkkumonttua jäi nyt koittamatta, ja ylempänä jokialueella sijaitsevat Leppäkoski ja Kalliokoski jäivät kokonaan näkemättä.

Haukikausi käyntiin

Tämän vuoden haukikausi nytkähti käyntiin Turun saaristossa kapteeni Hollingworthin vieraana. Jose oli jälleen kutsunut piipahtamaan aalloilla Airiston. Suunnitelmissa oli yön yli reissu, joka lopulta kuitenkin typistyi päivävisiitiksi. Tampereelta sain houkuteltua matkaan Jarin, ja Josen peesiin lähti sukulaispoika Vellu. Koko orkesteri satakiloisia karjuja ja pari kellurengasta oli tarkoitus ahtaa samaan veneeseen ja ajella pelipaikoille. Siellä rengasmiehet lähtisivät ankkailemaan ja loppupoppoo heittäisi veneestä. Lopulta järkevimmäksi ratkaisuksi osoittautui ottaa meikäläisen kiekko kyytiin, muut kolme perhomiestä mahtuivat heittämään veneestä. Kapteenimme oli suunnitellut ankkailun ja venekalastuksen yhdistävää reittiä jo valmiiksi, mutta kuten usein käy, suunnitelmat elivät päivän mittaa.

Alkuviikon sääennusteet olivat luvanneet kalakelejä: pitkän lämpimän ja aurinkoisen jakson jälkeen tulisi pilvistä ja jopa vesikuuroja. Ihan kutiansa eivät ennusteet pitäneet, vaan torstain keli oli puolipilvinen ja lämmin. Aurinkoinen toukokuun alku oli nostanut veden lämpötilan vuodenaikaan nähden korkeaksi. Lämpimimmässä pohjukassa vesi oli 17,5 asteista, selkien läheisyydessäkin oltiin reilusti yli yhdentoista, Keskimäärin kalapaikoilla veden lämpö huiteli 13-14 asteen kieppeillä. Toiveissa oli, että kutu olisi lämpimässä vedessä jo ohitse ja kalat tankkaamassa.

Kierros aloitettiin Josen kotisatamasta Stormalöstä. Heti kärkeensä ampaisimme Takuupaikaksi nimetylle kaislikkopätkälle. Vaan nyt tämä tunnettu ottipaikka kumisi tyhjyyttään. Sinänsä riskisuoritus pelata hihaässä ensimmäisenä etenkin kun homma kosahti. Kalamiesten mieltä ei pieni takaisku kuitenkaan masentanut, vaan kokka suunnattiin syvemmälle lahden perukoille, jossa kuteneiden kalojen toivottiin väijyvän.

Minut heitettiin renkaineni pois kyydistä suuren kalan paikaksi tiedetyn pikkusaaren rantaan. Kolasin pitkän kaislikon ilman tapahtumia, kunnes aivan kärjestä parin varovaisen imuttelun jälkeen tärähti kunnolla. Tällä kalalla oli lähtönopeus kohdallaan: käsissä olevan siima hävisi sekunneissa ja jäin hölmistyneenä tuijottamaan tropiikkitahdilla pyörivää kelaa ajatellen, että näinköhän tulisi ensimmäinen pohjille vetänyt hauki. Ei ihan tullut, muutama kierros perhosiimaa jäi jäljelle kalan lopetettua syöksyn kaislikon keskelle. Siima oli kiertynyt korsien ympärille, joten renkaalla piti lähteä perään sotkuja selvittelemään. Lopulta sain suoran kontaktin kalaan ja talutin sen selvemmille vesille. Hetken teutaroinnin jälkeen hauki oli valmista kauraa, mutta ongelma olikin järkäleen kampeaminen renkaaseen. Vähän pohdin asiaa, mutta lopulta halusin ottaa mitat kalasta ja aloin sovittelemaan sormia leuan alle. Kokemus tuosta lip lock –otteesta on rajoittunutta, mutta hetken ähinän jälkeen sain jötkäleen syliin, josta se kuitenkin saman tien potkaisi itsensä takaisin veteen. Tässä vaiheessa arvelin kiusanneeni kalaa tarpeeksi ja nappasin viherpininkin tinselipyrstöisen Bulky Sliderin pois suupielestä. Vähän jäi harmittamaan, kun yksin ollessani sain vain muutaman hätäisen kännykameraräpsyn kalasta muistoksi. Kokoa oli kuitenkin siunaantunut varsin mukavasti, pituusarvio oli jonnekin 90-95 sentin kieppeelle ja painoakin oli varmaan kuutisen kiloa.

Isompi kala renkaan vieressä. Kaveri oli ihan tuhdissa kunnossa, mutta ei missään nimessä mätilastissa. Silti kyseessä tuskin oli kutenut kala, sillä kalassa oli kiinni toistakymmentä iilimatoa. Ne tuppaavat yleensä kutuaikana haukien liikkuessa aktiivisesti tippumaan. Toisaalta urokset harvoin kuulemma kasvavat näin isoiksi, joten jäimme asiaa ihmettelemään. Oliko kyseessä syystä tai toisesta kudun väliin jättänyt kala, tai vain poikkeuksellisen iso uros? Sukupuolimääritystä en ehtinyt tehdä.

Venemiehet olivat tällä välin kierrelleet syvemmällä lahdessa huonolla menestyksellä, tulos oli vain pari tärppiä. Niinpä meikäläinen pakattiin takaisin veneeseen, ja suoritimme alkuperäissuunnitelmista poikkeavan pidemmän siirtymän Heisalan maisemiin. Matkalla ongittiin yksi matala lahdukka, jossa kirkkaassa vedessä oli hieno seurailla valtavia lahnaparvia, kävipä muuan puikkari tukistamassa perhoa. Pikkusiirtymän jälkeen kalastusta jatkettiin parin matalahkon kaislikkolahden alueelta. Minulla oli pari kalaa tinselisliderissä kiinni, venekunnalla useampia tärppejä. Otit tuntuivat olevan kovin varovaisia.

Heittelyä Heisalan suunnalla. Minun ottamat kuvat on kännykameralla räpsitty. Taas tuli todettua, että paras kamera on se, joka kulkee mukana.

Pojat löysivät hieman kauempaa saaren toiselta puolelta pari kutulahtea. Jose nappasi ruokakalaksi parikiloisen merihauen, jonka jälkeen jengi tuli hakemaan meikäläistä. Käristimme engångsrillissä pari kyrsää ja siirryimme takaisin venekunnan löytämien lahdukoiden liepeille. Täällä näytti olevan vielä ihan täysi kututohina päällä, alueella cruisaili useampia pikkukollien ympäröimiä mammoja. Perhot maistuvat tunnetusti varsin kehnosti kesken naimapuuhien, joten itse sain tyytyä pariin imaisuun. Jari nosti yhden kutumamman veneeseen, normaalisti pienehkö puikkari painoi sukutuotteineen reilut neljä kiloa. Kun nälkäisiä kuteneita kavereita ei löytynyt, päätimme siirtyä vielä kotilahteen iltasyönnille.

Jarin nelonen. Kuva Joseph Hollingworth.

Paukkasimme jo aamulla koestetulle Takuupaikalle, sillä siitä on joka reissulla ainakin yksi kala otettu. Niin otettiin nytkin, vihervalkoiseen slinkyyni tööttäsi kiinni kilon parin puikkari. Otimme kuvat ensimmäisestä itsesidotulla slinkyllä saamastani kalasta. Kala ei ilmeisesti halunnut paparazzien piirittämäksi, sillä se alkoi kuvan oton jälkeen kovan venkoilun ja tippui veteen. Vapautus ei ollut ihan oppikirjasta ja rytäkässä peukalo sujahti kiduskansien väliin arvattavin tuloksin. Verta ei hirveästi miehestä roiskunut, mutta nyt peukkua koristavat molemmin puolin haukimiehen arvet. Toivottavasti kala selvisi vähemmin vammoin.

Takuupaikan kala, riemua jakamassa itse kapteeni. Kuva Jari Senbom.

Tästä vene suunnattiin kohti kotisatamaa, matkalla vielä Jose kehotti koestamaan sataman lähikaislikot. Minä heitin keulasta ja yllättäen huomasin komean mamman uimassa pikku-uros rinnallaan veneen ohitse. Koitin viittoilla perästä heittävälle Jarille suuntimaa, jotta saisi perhon kalan eteen. Jari sai ensimmäisen näkökontaktin kalaan vasta kun se hotkaisi hänen punamustan slinkydeceiverin suuhunsa. Komean kokoinen mamma tuli varsin rauhassa veneen viereen. Hämmästynyt sulho seurasi perässä ihmetellen, että mihin se emäntä nyt meinasi, kun juuri piti päästä sukua jatkamaan? Tilanne oli kaikkiaan varsin huvittava, pikkukolli ei kutukiimassa pelännyt venettä tai kalastajia lainkaan. Urho pötki pakosalle vasta kun mammaa yritettiin kammeta veneeseen ja se alkoi tästä tulistuneena riehumaan. Jari joutui hetken kalan kanssa vääntämäänkin, kunnes se saatiin koukattua veneeseen. Komea täydessä kutulastissa ollut kala painoi 6,5 kiloa.

Jarin mamma vedessä ja urho seuraamassa tapahtumia taustalla. Vähän kehnosti näkyy, mutta siellä se on. Kuva Joseph Hollingworth.

Jari ja kuuspuolikas. Kuva Joseph Hollingworth.

Tämä oli hyvä lopetus mukavalle päivälle. Kutuhommat olivat suurimmilta osin vielä vaiheessa, mikä näkyi varsin varovaisina tärppeinä. Kalat eivät vielä olleet saaneet kunnon tankkausvaihetta päälle. Kohdekaloja kävi veneessä tai renkaassa yhteensä viisi. Näistä kaksi kuitenkin oli hyvän kokoisia ja tapahtumiakin riitti, joten ihan tyytyväinen reissuun voi olla. Vain Vellun nollille jääminen oli harmi, olisi mukavaa, jos kaikki saisivat kalaa. Kiitokset kuitenkin taas Paimion hirmulle, kapteeni Hollingworthille kierroksesta. Viimeistään syksyllä nähdään, mahdollisesti jo paljon aiemmin.

Maakuntakalakierros

Toutain on Pirkanmaan maakuntakala, joten on tavallaan ihan luonnollista, että sen perässä joutuu myös ajelemaan ympäri maakuntaa. Viime lauantain kaudenavauksessa tulikin kilometriä ihan kiitettävästi. Toutskarin perässä siis kaartelimme ympäri Pirkanmaata, tehtiinpä pieni pisto Satakunnan puolellekin.

Kierros alkoi aamusella, kun Jari ja Timppa tulivat kahdeksan aikaan meikäläistä hakemaan tuosta pihalta. Ensimmäisenä kohteena tarkastettiin tutut virtasalmet, joihin toutaimen tiedetään kutuaikoina kerääntyvän. Vaan vesi oli vielä siellä kuuden asteen kieppeillä, eli liian kylmää. Joten eikun ukot takaisin autoon, pedaali metalliin ja matka jatkui.

Seuraavalle kohteelle köröteltiin hetki. Kyseessä oli perslihaksia puuduttaneen karttaetsinnän ja useampien tutkimusprujujen selaamisen lopputuloksena löytynyt toiveiden toutaineldorado. Paikanpäällä olikin useampia nättejä koskipaikkoja, vaan sateenkaaren päässä ei tällä kertaa väijynyt kultakylkinen aarre. Jarilla oli pari mahdollista imaisua, mutta muuten oli hiljaista. Veden lämpö oli jo kivunnut yli yhdeksän, eli kututouhut olivat jo ohitse ja kalat hävinneet koskipaikoilta. Muuten tämä uusi joki oli erittäin miellyttävä tuttavuus. Luvanhinnat eivät päätä huimanneet, paikallisesta Kesportista hankittu lappunen kustansi 5€. Siis koko kaudelle. Tosin joki ei lohikalapitoinen ole, joten lääninluvallakin kalastettavissa. Paikallinen jantteri kävi virvelillä viskomassa isoa punavalkoista popperia, joten syönnöstävän toutaimen kalastus koskipaikoissa on varmasti mahdollista. Tänne pitää ehdottomasti palata, ja onpahan nyt kausilupakin plakkarissa.

Nättejä koskipätkiä löytyi useampiakin, tässä yksi.

Timppa onkii loppuliukua.

Muutaman tunnin tyhjän tahkoamisen jälkeen pojat alkoivat ehdotella palaamista tutuille kalakohteille. Jari suoritti pikaisen puhelintiedustelun Siuron suuntaan, ja toutaimet olivat koskeen kuulemma saapuneet. Joten nokka suunnattiin takaisin kohti kotikontuja.

Matkalla käytiin vielä tarkastamassa tilanne muilla tutuilla kohteilla. Haihussa vesi oli lämmennyt yli yhdeksän asteen ja kausi paketissa. Vedenlämpöäkin tarkempi indikaattori oli paikallisen perhokerhon jermujen häviäminen heittolaiturin passipaikalta. Lohipoolin tunnelmaa vahvistivat jokirannassa kuullut uutiset. Toutaimet olivat tulleet koskeen vappupäivänä, heti ensimmäisen visiittini jälkeen ja lähteneet perjantaina, päivää ennen seuraavaa vierailuani. Ei ole helppoa ei.

Kävimme vielä pyörähtämässä Lempäälässä Herralankoskella. Tällä vesi oli jo kymmenasteista, kirjolohiparvet ja taimenet nousseet koskeen ja väkeä kuin Rovaniemen markkinoilla. Joten ammattimaisen körssitauon jälkeen väki takaisin autoon, sillä suursärkiä tänne oltiin tultu kalastamaan, ei mitään hemmetin lohikaloja!

Tämänkertaisen tour de toutaimen viimeinen kohde oli Nokialla sijaitseva Siuronkoski. Läheisestä sijainnistaan huolimatta kyseinen koski ei ole kuulunut meikäläisen vakirepertuaariin. Lyhyt ja syvä ryöpsähdys ei ole perhomiehelle ideaalipaikka ja tämän tyylistä ongintaa tuli ehkäpä Tammerkoskella aikanaan harrastettua jo tarpeeksi. Siuro osaa myös olla välillä varsin ruuhkainen. Tappituntumalla kalastamisesta tulee minulle kiireellinen tuntuma. Paikkojen kalastus rauhassa on hankalaa, kun joku hönkii koko ajan niskaan ja heittopaikka valitaan sieltä missä tilaa on. Tähän asiaan tosin voi suhtautua myös toisella tavalla. Kalastus voi olla myös varsin leppoisaa, jos välillä aina istuu alas odottamaan vuoroaan ja samalla rupattelee muiden kalamiesten kanssa mukavia. Lauantai-illan kunniaksi koskelle oli saapunut kymmenkunta onkimiestä, mutta homma toimi mukavasti, kun kohteliaat kanssakalastajat kyselivät, että joko tälle heittopaikalle olisit tulossa. Mukavaa väkeä tuo Siuron vakkariporukka muutenkin on, tosin meikäläisen sisäänajoa helpotti se, että Jari kuuluu tähän aktiivijengiin. Muutenkin pitää muistaa hattua nostaa puuhamiehille, kun jaksavat hienoa kalapaikkaa ylläpitää.

Tänä vuonna toutaimet tuntuviat tykästyneen luonnonuomaan. Jari oli käynyt talven aikana räjäyttämässä reiän voimalauoman ja luonnonuoman väliseen kivisuisteeseen (ihan luvan kanssa ja tilaustyönä, toim. huom.) ja samassa rytäkässä oli "vahingossa" muutamia mopoauton kokoisia kiviä unohtunut jokeen. Niinpä sillan yläpuolelle luonnonuoman molemmin puolin muodostui mukavat peilit ja virransivut, joissa toutarit tykkäsivät puljata. Moisia ei aiemmin kuulemma ole paikalla ollut. Jari ja Timppa miehittivät Koskibaarin puoleisen rannan, minä sukelsin keskisaareen voimalauomaa lirkkimään. Kohta Jarilla oli Pike Booster luokilla, kun toutari tempoi siiman päässä. Enpä heti muista nähneeni yhtä rajusti taipunutta vapaa, mutta silti kala väkipakolla kovassa virrassa veti sillan alle ja lopulta kietoi perukkeen kiviin. Myös Timppa sai pidellä hetken ensimmäistä toutaintaan, kun puolentoista kilon kala oli jäänyt niskasta kiinni tinseliin. Hetken rypistelyn jälkeen sekin irtosi. Perhomiehiä kerääntyi tapahtumien jälkeen baarin puolen rannalle useampia. Koitin vähän ehdotella kiertävän rinkisysteemin perustamista, mutta taisi käydä kuten sille eräälle vääräleualle, joka Alakönkään särkillä ehdotti kalastusta ylävirtaan pinturilla: en oikein tullut ymmärretyksi. Tapahtumia ei kuitenkaan illan aikana enää kenelläkään ollut, joten mekin siirryimme baarin puolelle kannustamaan Leijonamiehistöä voittoon.

Tein vielä sunnuntaiaamuna parin tunnin piston koskelle. Nuori virvelikaveri sai baarin puolelta yhden kolmen kilon kalan, joka sekin oli ikävä kyllä niskasta kiinni. Minulla ei ollut imaisuakaan. Timppa oli käynyt maanantaina koskella ja päässyt neljää kalaa pitelemään, ja Jarillakin oli tiistaina ollut joitain kaloja kiinni. Tänään keskiviikkona oli puoleen päivään mennessä raporttien mukaan jo vesi lämmennyt ja kalat hävinneet. Eli taisi tältäkin toutarin kutukaudelta jäädä meikäläiselle luu käteen. Mutta odotellaan hetki, kun tuo vesi lämpenee tuonne 12 asteen paremmalle puolelle, alkaa syöntilätinä koskilla taas, jospa silloin saisi onnistumisia. Sitä ennen päästäänkin haukikalaan, huomenna lähdemme kohti Paraisia, jossa kapteeni Hollingworth ja hänen paljon puhuttu veneen uusi keulamysteeri ottavat vastaan juhlavin menoin.

Siuron luonnonuoma ja perhomiesten kokoontumisajot. Tuo luonnonuoma on varsinkin näin isommalla vedellä erittäin nätti. Myöhemmin kesällä neulapato lyödään kiinni ja uoma kuivuu pikku puroksi. Saa nähdä, lisääkö tuo vasemmalla vähän vilahtava Jarin räjäytystyön tulos vesimäärää ja uutta mielenkiintoista kalastusaluetta kuinka paljon.

Tour de Toutaimen virallinen kulkupeli.

Tampereen kevät

On parempi kuin Pariisin kevät. Nyt kun jaffa alkaa poraamaan silmää ja lämmittämään päivällä kelit erinomaisen keväisiksi, alkavat vapakäden pakkoliikkeet pahenemaan. Nykimistä hillitäksemme kävimme Jarin ja Timpan kanssa Tammerkosken niskalla Mältinrannassa hieman harjoittelemassa heittoa. Pojjaat ovat hankkineet talven aikana kahden käden kepukat, ja nyt pitäisi niillä vielä opetella heittämään. Lähdin siis näyttämään heiton mallia, tosin tässä tapauksessa opettajakin on varsin puolitaitoinen ja kovasti opastuksen tarpeessa. Oma heittäminen olikin hieman tukkoista. Osa mahtoi johtua siitä, että olen tottunut ampupäitä käyttämään, ja jätkät olivat ihan kunnon speysiimat hankkineet. Toisaalta, eipä tuo kahden käden heittäminen mitenkään kovin ammattimaisesti koskaan ole sujunut. No, jotain tolkkua pojille heittoon toivottavasti saatiin, eikä homma tunnu enää niin epätoivoiselta. Kameraa en tajunnut mukaan ottaa, joten kännykkäräpsyn on nyt riitettävä kuvamateriaalin osalta.

Tammerkoskikin kohisee keväällä komeimmillaan. Talven aikana sekä Nässyn että Pyhäjärven pinta lasketaan varsin alas, ja Tammerkoskikin paljastaa omaavansa varsin mielenkiintoiset pohjanmuodot varsinkin alaosalta Ratinan suvannon loppuliussa. Todella herkullisen näköisiä kiviä ja virranreunoja, tosin tämä kohta on kalastusalueen ulkopuolella. Mutta kiva tuossa sillalla on yliopistolle köpötellessä jäädä fiilistelemään kevättä ja Tammerkosken mennyttä suuruutta. Kyllä tämä talvi tästä taittuu ja kohta jo päästään ongellekin!

Tammerkoski pauhaa, vaahtopäinä lyö!

Rise–leffailta Tampereelle

Viimein on mahdollisuus päästä katsomaan perhokalastuselokuvia kunnon kankaalta Tampereella Rise –perhokalastuselokuvafestivaalin (kyllä, oman kielikäsitykseni mukaan se on yhdyssana) rantautuessa Tammerkoksen laitamille elokuvateatteri Niagaraan. Olen itse osittain syypää tähän.

Ensimmäinen näytös Suomessa järjestettiin syksyllä Helsingissä. Matkakustannuksineen elokuvaillalle olisi tullut turhan tuhti hintalappu, joten vierailu jäi tekemättä, mikä sapetti kovasti. Tuntemuksia piti parhaiden nettiperinteiden mukaan mennä purkamaan pk.nettiin, vaan tällä kertaa anonyymin itkuruikutuksen sijaan päädyin ottamaa suoraan yhteyttä järjestävään tahoon. Pistin kyselyä suoraan Suomen (ja ymmärtääkseni koko Euroopan) leffailloista vastaavalle Karuvaaran Tonille, jotta josko olisi mahdollista saada leffailtaa myös tänne Hämeeseen. Tietäisin hyvän paikan, ja ajaksikin launtai Perhomessujen aikaan olisi mitä mainioin. Toni pyysi soittelemaan ja päädyin lopulta auttamaan paikan järjestämisessä.

Niinpä Perhomessulauantaina 16.4. päästään Tamperella nauttimaan Rise –elokuvaillasta. Luvassa on ainakin yksi täyspitkä DVD ja trailereita. Liputkin saa kätevästi netistä, jotta eikun paikalle.

Huove

Perhokalastus, Elämä ja siltä väliltä