Category Archives: Hauki

Haukikausi käyntiin

Tämän vuoden haukikausi nytkähti käyntiin Turun saaristossa kapteeni Hollingworthin vieraana. Jose oli jälleen kutsunut piipahtamaan aalloilla Airiston. Suunnitelmissa oli yön yli reissu, joka lopulta kuitenkin typistyi päivävisiitiksi. Tampereelta sain houkuteltua matkaan Jarin, ja Josen peesiin lähti sukulaispoika Vellu. Koko orkesteri satakiloisia karjuja ja pari kellurengasta oli tarkoitus ahtaa samaan veneeseen ja ajella pelipaikoille. Siellä rengasmiehet lähtisivät ankkailemaan ja loppupoppoo heittäisi veneestä. Lopulta järkevimmäksi ratkaisuksi osoittautui ottaa meikäläisen kiekko kyytiin, muut kolme perhomiestä mahtuivat heittämään veneestä. Kapteenimme oli suunnitellut ankkailun ja venekalastuksen yhdistävää reittiä jo valmiiksi, mutta kuten usein käy, suunnitelmat elivät päivän mittaa.

Alkuviikon sääennusteet olivat luvanneet kalakelejä: pitkän lämpimän ja aurinkoisen jakson jälkeen tulisi pilvistä ja jopa vesikuuroja. Ihan kutiansa eivät ennusteet pitäneet, vaan torstain keli oli puolipilvinen ja lämmin. Aurinkoinen toukokuun alku oli nostanut veden lämpötilan vuodenaikaan nähden korkeaksi. Lämpimimmässä pohjukassa vesi oli 17,5 asteista, selkien läheisyydessäkin oltiin reilusti yli yhdentoista, Keskimäärin kalapaikoilla veden lämpö huiteli 13-14 asteen kieppeillä. Toiveissa oli, että kutu olisi lämpimässä vedessä jo ohitse ja kalat tankkaamassa.

Kierros aloitettiin Josen kotisatamasta Stormalöstä. Heti kärkeensä ampaisimme Takuupaikaksi nimetylle kaislikkopätkälle. Vaan nyt tämä tunnettu ottipaikka kumisi tyhjyyttään. Sinänsä riskisuoritus pelata hihaässä ensimmäisenä etenkin kun homma kosahti. Kalamiesten mieltä ei pieni takaisku kuitenkaan masentanut, vaan kokka suunnattiin syvemmälle lahden perukoille, jossa kuteneiden kalojen toivottiin väijyvän.

Minut heitettiin renkaineni pois kyydistä suuren kalan paikaksi tiedetyn pikkusaaren rantaan. Kolasin pitkän kaislikon ilman tapahtumia, kunnes aivan kärjestä parin varovaisen imuttelun jälkeen tärähti kunnolla. Tällä kalalla oli lähtönopeus kohdallaan: käsissä olevan siima hävisi sekunneissa ja jäin hölmistyneenä tuijottamaan tropiikkitahdilla pyörivää kelaa ajatellen, että näinköhän tulisi ensimmäinen pohjille vetänyt hauki. Ei ihan tullut, muutama kierros perhosiimaa jäi jäljelle kalan lopetettua syöksyn kaislikon keskelle. Siima oli kiertynyt korsien ympärille, joten renkaalla piti lähteä perään sotkuja selvittelemään. Lopulta sain suoran kontaktin kalaan ja talutin sen selvemmille vesille. Hetken teutaroinnin jälkeen hauki oli valmista kauraa, mutta ongelma olikin järkäleen kampeaminen renkaaseen. Vähän pohdin asiaa, mutta lopulta halusin ottaa mitat kalasta ja aloin sovittelemaan sormia leuan alle. Kokemus tuosta lip lock –otteesta on rajoittunutta, mutta hetken ähinän jälkeen sain jötkäleen syliin, josta se kuitenkin saman tien potkaisi itsensä takaisin veteen. Tässä vaiheessa arvelin kiusanneeni kalaa tarpeeksi ja nappasin viherpininkin tinselipyrstöisen Bulky Sliderin pois suupielestä. Vähän jäi harmittamaan, kun yksin ollessani sain vain muutaman hätäisen kännykameraräpsyn kalasta muistoksi. Kokoa oli kuitenkin siunaantunut varsin mukavasti, pituusarvio oli jonnekin 90-95 sentin kieppeelle ja painoakin oli varmaan kuutisen kiloa.

Isompi kala renkaan vieressä. Kaveri oli ihan tuhdissa kunnossa, mutta ei missään nimessä mätilastissa. Silti kyseessä tuskin oli kutenut kala, sillä kalassa oli kiinni toistakymmentä iilimatoa. Ne tuppaavat yleensä kutuaikana haukien liikkuessa aktiivisesti tippumaan. Toisaalta urokset harvoin kuulemma kasvavat näin isoiksi, joten jäimme asiaa ihmettelemään. Oliko kyseessä syystä tai toisesta kudun väliin jättänyt kala, tai vain poikkeuksellisen iso uros? Sukupuolimääritystä en ehtinyt tehdä.

Venemiehet olivat tällä välin kierrelleet syvemmällä lahdessa huonolla menestyksellä, tulos oli vain pari tärppiä. Niinpä meikäläinen pakattiin takaisin veneeseen, ja suoritimme alkuperäissuunnitelmista poikkeavan pidemmän siirtymän Heisalan maisemiin. Matkalla ongittiin yksi matala lahdukka, jossa kirkkaassa vedessä oli hieno seurailla valtavia lahnaparvia, kävipä muuan puikkari tukistamassa perhoa. Pikkusiirtymän jälkeen kalastusta jatkettiin parin matalahkon kaislikkolahden alueelta. Minulla oli pari kalaa tinselisliderissä kiinni, venekunnalla useampia tärppejä. Otit tuntuivat olevan kovin varovaisia.

Heittelyä Heisalan suunnalla. Minun ottamat kuvat on kännykameralla räpsitty. Taas tuli todettua, että paras kamera on se, joka kulkee mukana.

Pojat löysivät hieman kauempaa saaren toiselta puolelta pari kutulahtea. Jose nappasi ruokakalaksi parikiloisen merihauen, jonka jälkeen jengi tuli hakemaan meikäläistä. Käristimme engångsrillissä pari kyrsää ja siirryimme takaisin venekunnan löytämien lahdukoiden liepeille. Täällä näytti olevan vielä ihan täysi kututohina päällä, alueella cruisaili useampia pikkukollien ympäröimiä mammoja. Perhot maistuvat tunnetusti varsin kehnosti kesken naimapuuhien, joten itse sain tyytyä pariin imaisuun. Jari nosti yhden kutumamman veneeseen, normaalisti pienehkö puikkari painoi sukutuotteineen reilut neljä kiloa. Kun nälkäisiä kuteneita kavereita ei löytynyt, päätimme siirtyä vielä kotilahteen iltasyönnille.

Jarin nelonen. Kuva Joseph Hollingworth.

Paukkasimme jo aamulla koestetulle Takuupaikalle, sillä siitä on joka reissulla ainakin yksi kala otettu. Niin otettiin nytkin, vihervalkoiseen slinkyyni tööttäsi kiinni kilon parin puikkari. Otimme kuvat ensimmäisestä itsesidotulla slinkyllä saamastani kalasta. Kala ei ilmeisesti halunnut paparazzien piirittämäksi, sillä se alkoi kuvan oton jälkeen kovan venkoilun ja tippui veteen. Vapautus ei ollut ihan oppikirjasta ja rytäkässä peukalo sujahti kiduskansien väliin arvattavin tuloksin. Verta ei hirveästi miehestä roiskunut, mutta nyt peukkua koristavat molemmin puolin haukimiehen arvet. Toivottavasti kala selvisi vähemmin vammoin.

Takuupaikan kala, riemua jakamassa itse kapteeni. Kuva Jari Senbom.

Tästä vene suunnattiin kohti kotisatamaa, matkalla vielä Jose kehotti koestamaan sataman lähikaislikot. Minä heitin keulasta ja yllättäen huomasin komean mamman uimassa pikku-uros rinnallaan veneen ohitse. Koitin viittoilla perästä heittävälle Jarille suuntimaa, jotta saisi perhon kalan eteen. Jari sai ensimmäisen näkökontaktin kalaan vasta kun se hotkaisi hänen punamustan slinkydeceiverin suuhunsa. Komean kokoinen mamma tuli varsin rauhassa veneen viereen. Hämmästynyt sulho seurasi perässä ihmetellen, että mihin se emäntä nyt meinasi, kun juuri piti päästä sukua jatkamaan? Tilanne oli kaikkiaan varsin huvittava, pikkukolli ei kutukiimassa pelännyt venettä tai kalastajia lainkaan. Urho pötki pakosalle vasta kun mammaa yritettiin kammeta veneeseen ja se alkoi tästä tulistuneena riehumaan. Jari joutui hetken kalan kanssa vääntämäänkin, kunnes se saatiin koukattua veneeseen. Komea täydessä kutulastissa ollut kala painoi 6,5 kiloa.

Jarin mamma vedessä ja urho seuraamassa tapahtumia taustalla. Vähän kehnosti näkyy, mutta siellä se on. Kuva Joseph Hollingworth.

Jari ja kuuspuolikas. Kuva Joseph Hollingworth.

Tämä oli hyvä lopetus mukavalle päivälle. Kutuhommat olivat suurimmilta osin vielä vaiheessa, mikä näkyi varsin varovaisina tärppeinä. Kalat eivät vielä olleet saaneet kunnon tankkausvaihetta päälle. Kohdekaloja kävi veneessä tai renkaassa yhteensä viisi. Näistä kaksi kuitenkin oli hyvän kokoisia ja tapahtumiakin riitti, joten ihan tyytyväinen reissuun voi olla. Vain Vellun nollille jääminen oli harmi, olisi mukavaa, jos kaikki saisivat kalaa. Kiitokset kuitenkin taas Paimion hirmulle, kapteeni Hollingworthille kierroksesta. Viimeistään syksyllä nähdään, mahdollisesti jo paljon aiemmin.

Näin sidon Hollow Deceiverin

Blogistin on pakko olla hieman egomaanikko ja itseään korostava persoona, kun kerran on valmis ruotimaan tekemisiään julkisesti ja vielä kuvittelee, että jorinat jotain kiinnostaisivat. Niinpä saadessani pyynnön tehdä video Hollow Deceiverin sidonnasta, ylikorustunut egoni huokaisi tyytyväisyydestä ja pyyntöön oli vastattava.

Joten tässä on tulos, olkaapa hyvä. Tämä on siis minun tapani sitoa Hollow Deceiver hauelle tämän syksyn muotiväreissä viherkeltaisena. Se ei missään nimessä ole ainoa oikea tapa, mutta tämän tyylisillä Holloweilla olen parhaiten kalaa saanut. Videoon on tallennettu koko sidontaprosessi ongelmineen päivineen. Kuvausvälineenä toimi tyttöystävän pokkari, joten jälki ei ole kovin ammattimaista, mutta idea tulee toivottavasti esille.

Tykkään tehdä melkoisen pöyhkeitä ja profiililtaan isoja HD:tä, ja perhot ovat viime vuosina kasvaneet entisestään. Mielestäni haukiperhon pitää näyttää sellaiselta ylimielisen pöyhkeältä keikarilta, johon hauet käyvät vihapäissään kiinni tappamistarkoituksessa. Karvaa on paljon, perho on parhaimmillaan ja elävimmillään vasta kalan tai parin jälkeen. Näin sidotut HD:t ovat myös suuren karvamäärän ja paksujen schlappenruotien ansioista (takia) melkoisen suspeja. Omaan kalastukseen tämä käy hyvin, sillä porilaiset rannat ja kaislikonreunat ovat kovin matalia, yleensä sellaista metrin molemmin puolin. Turun suunnalla Josen kanssa kalastellessa perhot jäivät turhan pintasliippreiksi, syvemmissä vesissä painotusta olisi pitänyt olla. Lankaa, kuulasilmät tahi jopa epoksipää voisi toimia. Vahva painotus saattaa tosin haitata uintia, joka on mielestäni elävyyden lisäksi toinen pääasiallinen syy HD:n kalastavuuteen. Sopivasti sidottuna ja vaijeriin viriteltynä perho heittää todella nättiä sivusliippausta vedon päätteeksi.

Mutta sitten itse videoon, joka YouTuben rajoitusten takia jouduttiin katkomaan kahteen osaan. Numerot viittaavat videoista löytyviin kohtiin, selitykset löytyvät videon alta.

1. Materiaalit ja työkalut

Koukku: TMC 600SP

Lanka: Fireorange

Pyrstö: Vihreä schlappen ja vihreä flashbou.

Runko: Metsänvihreä bucktail ja vihreä flashbou, luonnon keltainen bucktail ja helmiäisflashbou sekä fluorinkeltainen bucktail

2. Pyrstö

Ensin pohjustus. Itse en laita bucktailia schlappenin väliin, jotkut tekevät niin. Schlappenit kiinnitetään koukulle mahdollisimman pitkänä, minä käytän neljää höyhentä. Koukun silmän ja ruodin väliin jätetään sopiva aukko, johon viimeinen bucktailnippu sidotaan. Lutrataan liimaa reippaasti pohjille.

Kuten videosta huomaa, tykkään nuhjata perhojen kanssa haukiperholle turhankin tarkasti. Haukea tuskin kiinnostaa, onko kimalteita tasaisesti joka puolella pyrstöä, mutta omaa silmään vain toispuoleisuus sattuu. Ja tunnettu faktahan on, että jos perhoon ei luota, ei sillä myöskään kalasta. Siksi asettelen yksittäisiä kimalteita perhoihin, mutta en usko, että se oikeasti olisi tarpeellista.

3. Ensimmäinen bucktailnippu

Ensimmäinen buctailnippu sidotaan lähelle pyrstöä. Otetaan parin kolmen tulitikun paksuudelta matskua ja levitellään koukulle. Tämän jälkeen vähäisemmälle karvalle jääneille alueille lisätään tavaraa. Tämä nuhjaaminen on jo hieman perustellumpaa, sillä paksun profiilin aikaansaaminen vaatii materiaalia tasaisesti joka puolelle. Varsinkin kyljet meinaavat välillä jäämään liian ohkaisiksi. Bucktailin kääntämisen jälkeen painan sen langalla selkeästi takaviistoon oikeanlaisen profiilin aikaansaamiseksi. Päälle kimalteet, joita ei todellakaan tarvitse asetella kuten itse tykkään tehdä, ja liima.

4. Seuraavat niput

Toistetaan samat operaatiot seuraavilla nipuilla. Kimalteita en viimeisen nipun päälle enää laita. Näin sidottuna fläsät kimaltelevat karvojen seasta kivasti. Kuten videosta huomaa, fluorinkeltainen bucktailini ei ole ihan optimaalista, vaan liian onttoa ja tahtoo nousta pystyy sidottaessa. Kyllä senkin ojennukseen saa, se on vain vähän hankalampaa.

5. Lanka katkeaa ja muistikortti täyttyy

P**kele. Ei ole aina helppoa ei.

6. Viimeistely

Lopuksi sidotaan perholle pää ja painetaan viimeisen nipun karvat kivaan takaviistoon. Liimat päälle.

7. Suihku

Liiman kuivuttua haetaan perholle profiilia uittamalla sitä kuuman veden alla. Painellaan karvoja taaksepäin ja jätetään kuivumaan pyrstö alaspäin.

8. Lopputulos

Tuloksena on uhmakkaan profiilin omaava HD. Lopullisen muodon perho saa vasta vedessä ja parin kalan jälkeen, kun karvat hieman harvenevat ja pehmenevät.

Haukea kelluntarenkaasta

Nyt riitti pikkunäppärät ja mukanokkelat otsikot, laitetaan kerrankin sellainen, josta heti selviää pelin henki ja postin sisältö.

Olin tänään Jarin ja Timpan kanssa Porissa kelluntarengaskierroksella. Luvassa oli navakkaa länsituulta, mutta muuten kaunis puolipilvinen syyspäivä. Liikkeelle ampaistiin ennen kukonlaulua, ja tukevan Tikkulan ABC:llä nautitun aamiaisen jälkeen päästiin kalalle aamuauringon juuri noustessa puiden latvojen yläpuolelle. Kohteeksi oli valittu tutun niemen rantakaislikot. Tuulen puolella keli oli sen verran rapsakka, että sinne ei renkaalla tehnyt mieli lähteä koestamaan. Niinpä parkkeerasimme Timpan tuoreen kala-Golfin suojan puolen rannalle. Reissu oli jo meinannut peruuntua, kun erinäisten sattumien kautta kellään meistä ei ollut autoa käytettävissä, mutta Timppa oli reippaana poikana päättänyt käydä laittamassa kala-auton, että pääsemme Poriin. Lempääläinen käytettyjen autojen myyntimies oli kaupannut 500 eurolla pojille "huolella rakastetun ja vain vähän käytetyn" farmari-Golfin. Mittarissakin oli vaatimattomat 400 000 kilometriä. Kaveri oli kuulemma ollut aito autojobbari, rasvaiset hiukset vedetty taakse ja kultakäädyt kaulassa huudellut, että tää on paras! Kotimatkalla oli öljynpainevalot vilkkuneet kuin meksikolainen kirkko joulukuussa ja Timppa oli soittanut ja vaatinut kauppoja peruttavaksi. Myyntimies oli todennut, että ei hän 500 euron kauppoja ala perumaan, ja kunnossa se rassi on, anturi vain prakaa. Sen verran tuli kuitenkin armeliaana vastaan, että uuden anturin lupasi kustantaa. Hyvin Golf meidät kyyditsi Poriin ja takaisin, ja kala-autoksihan tuo on vallan mainio. Tilaa farmarissa on hyvin, eikä tarvitse kahluukamppeissaan sisään könytessä pelätä pilaavansa nahkasisutuksia. Toivottavasti kestää jouluun asti, kaikki sen jälkeen on pelkkää bonusta.

Virittelimme renkaat auton vieressä kalastuskuntoon ja polkaisimme itsemme vesille. Timppa ja Jari olivat syksyn aikana hankkineet itselleen omat kellurenkaat, joten melkoinen karavaani lähti vesille. Montaa hetkeä ei mennyt, kun Timppa kätteli jo ensimmäistä kalaa. Haukea tuntui alueella olevan hyvin, tärppejä tuli tasaiseen tahtiin. Itse polkaisin renkaalla hieman pidemmän siirtymän poikien edelle. Ensimmäinen heitto porilaisittain poikkeuksellisen syvän kaislikon eteen, ja syksyn tehoväriksi osoittautunutta keltavihreää HD:tä vietiin vähän isomman tuntuisesti. Parin alkusyöksyn jälkeen kala alkoi lajityypillisen junnauksen ja Loopin uusvanha Greenline SW imi mehut tehokkaasti. Pian sainkin nostettua renkaaseen kauden tähän mennessä komeimman, tasan 90 senttisen köllikän. Perhon irroittelun ja kuvauksen jälkeen kala lähti takaisin omaan elementtiinsä ja minä siirryin kelluntarengasjonomme hännille. En ehtinyt heittää taas kuin kolme heittoa, kun perhoa vietiin taas. Tällä kertaa kala oli hieman pienempi, tuollainen kolmen kilon merikarkea hauki. Kalaa renkaaseen nostaessani se päätti alkaa mesoamaan sekä heiluttamaan päätään ja ylistetty, tuhoutumattomaksikin mainostettu Pro Leader napsahti poikki jo toisen kerran lyhyen tuttavuutemme aikana. Pakko sanoa, että tämä tavara ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Ottiperho kimmelsi vihreänä leukapielessä, kun kala sukelsi syvyyksiin.

90 senttiä porilaista meripetoa.

Tästä eteenpäin minun kalatapahtumat jäivät tärppien asteelle. Seurimoita, imaisuja ja jopa hetkellisiä kiinnioloja kyllä riitti myös toiselle rasiasta löytyneelle viherkeltaiselle HD:lle, mutta kalat eivät siihen iskeneet samalla intensiteetillä kuin edeltäjäänsä. Tiedä sitten, oliko syy heikompaan ottiin yleinen syönnin hiljeneminen, väärä paikka vai itse perhoyksilö. Tuo ensimmäinen hauen leukapieliin jäänyt ottipeli oli ehkä onnistunein sitomani HD, siinä oli kokoa, näköä, loistavaa poukkoilevaa uintia ja hyvälle haukiperholle tyypillistä asenteen pöyhkeyttä. Kolasimme Timpan kanssa koko parin kilometrin mittaisen niemen rantakaislikot kärkeen asti. Timppa polki renkaalla koko matkan, itse huijasin hieman, ja suoritin kävelyosuuden suoraan niemen kärkeen. Sieltä löytyi varsin herkullinen kaislikkolahti, josta sain jälleen viitisen tapahtumaa, joista pari kalaa oli hetken kiinnikin. Vaan kun ei pysy niin ei pysy. Timpalla oli matkalla ollut myös tapahtumia, olipa hän erästä reippaasti tuota saamani kalaa isompaa saanut pidellä hetken aikaa. Oli pirulainen vain syöksynyt kaislikkoon, sotkenut siimat korsien ympärille ja nauranut päälle. Sen jälkeen paikat hiljenivät täysin. Niinpä heitimme renkaat kantoon ja lampsimme autolle. Jari oli kääntynyt jossain vaiheessa ympäri ja oli heittänyt aiemmin kalaa antaneet kaislikkorannat uudelleen. Kalaa oli edelleen ollut paikalla, ja tapahtumia oli ollut runsaasti. Hän oli saanut neljä haukea isoimman ollessa noin 85 senttinen.

Päivä oli edennyt tässä vaiheessa jo varsin pitkälle, ja minulla oli hieman aikaisempi kotiintuloaika, joten meillä oli enää tunnin verran aikaa kalastaa. Päätimme kuitenkin suorittaa tehokkaan paikanvaihdon Lampaluotoon. Itse lähdin renkaalla tarkoituksena tarkistaa pari kalaisaksi tunnettua kaislikonreunaa, kun taas pojat lähtivät kahlaamaan lähilahden matalia kaislikkoreunoja. Römysin renkaan kanssa hetken, mutta tuntui, että vastahankituista tuliteristä sukellusräpylöistä toinen ei istunut kunnolla. Niinpä rantauduin pienelle kivikolle. Laskin vavan kivikkoon, ja siinä räpylöideni kanssa könytessä vasta uuden tulemisen kokenut ensimmäisellä reissullaan ollut Green Line napsahti poikki. Hetken seisoin epäuskoisena, sitten meinasi tulla itku tai nauru, en ole ihan varma, kumpi. Kalastustunnelmat menivät siihen, ja pojillakin oli lahdessa ollut hiljaista, joten kamat pakattiin Golfiin ja lähdettiin kotimatkalle.

Reissutunnelmat jäivät siis ristiriitaisiksi. Alku meni hyvin, sitten vähän huonommin ja lopulta hyvin huonosti. Tapahtumia oli mukavasti, vaikka tartutus oli vaikeaa. Renkaissa kävi pikaisten laskujen mukaan yhteensä kymmenkunta kalaa päivän aikana. Positiivista oli lisäksi aikaisempia reissuja suurempi keskikoko. Päivän aikana ei tullut eikä edes näkynyt yhtään alle kahden kilon kalaa. Yläpäässäkin päästin jo lähelle sitä maagista metriä, mutta kovin harvassa Porin suunnassa nuo kunnon köllikät ovat. Tai sitten emme vain niitä osaa etsiä ja houkuttaa ottamaan. Veden lämpökin oli tippunut jo viiden kuuden asteen kieppeille, olipa muutamissa rantalahdukoissa aamulla ihan jäätä. Vielä olisi kuitenkin tarkoitus yksi tai kaksi haukireissua tehdä ennen taimenen pyyntiin siirtymistä. Toivottavasti kalantulon suhteen saatu suunta ylöspäin jatkuu ja jos vaikka kalustotappioilta tulevaisuudessa onnistuisi välttymään.

Vain muutaman tuuman tähden

Sain tänään tekstiviestitse tiedon perheenlisäyksestä. Tosin vielä toimittajana ei ollut haikara vaan Matkahuolto. Ostin Perhokalastajat.netin kautta käytettynä Loopin Green Line Saltwater -vavan. Luokitus vavalle on 8-9 ja pituutta löytyy 8 jalkaa ja saman verran tuumia päälle.

Minulla on vanhastaan saman sarjan pidempi versio, eli Green Line SW 8-9 9’3”, jota käytin haukihommissa, kunnes viime syksynä kärki katkesi kesken väsytyksen. Green Line oli niitä vapasarjoja, joihin kuului varakärjet samaan hintaan. Jostain käsittämättömästä syystä tuohon minun vanhempaan vapaan ei uutena kaupasta ostettunakaan koskaan toista kärkeä kuulunut, eikä tehtaalta enää uusia saanut. Tähän pk.netin vapakauppaan kuului kuitenkin myös toinen kärkiosa. Vaikka kärki olisi hieman lyhyempi, arvelin sen sopivan myös pidempään vapaan Hyvinhän liitos sisään solahti ja pysyi testien ajan kiinni ongelmitta. Sain siis 120 eurolla kaksi vapaa, ei paha diili.

Olen viime vuosina alkanut suosimaan lyhyempiä vapoja, sekä itse kokemani, että lukemani perusteella. Minulla on ollut käytössä aikanaan olikohan joku Shakespearen 10′ isompiluokkainen vapa, jonka joskus viisitoistakesäisenä hankin lohenkalastus ja tulevat Tenon reissut mielessä. Pahla oli hidas ja järkyttävän raskas, mutta kyllä sillä auttavasti heitti ja ensimmäisen lohenikin Yläkönkäältä rantautin. Myöhemmin minulla oli käytössä Visionin GTfour 7# 9’6” pituudessa. Se oli jo kevyempi käsitellä, mutta vielä melko löysähkö ja mielestäni hieman selkärangaton yhtään isompien, sellaisten nelikiloisten kalojen kanssa. Niinpä sekin lähti kiertoon. Heittämisen pitkillä vavoilla väitetään olevan raskaampaa, ja omat kokemukseni tukevat tätä teoriaa. Olen vain ihmetellyt, johtuvatko kokemukseni enemmän vapojen pituudesta vai muista ominaisuuksista. Nyt oli kerrankin kädessä eri pituiset, mutta samanluokkaiset vavat samasta sarjasta, joten päätin lähteä lähipuistikkoon pitämään pienimuotoiset shootoutit.

Heittotestiin osallistuneet perhepotretissa.

Ulkonäöllisesti kepit ovat lähes identtiset. Pituuseroa mittasin vavoille 13 senttiä, eli rontti viitisen tuumaa, kun pidemmässä oli käytössä kärkipala lyhyemmästä. Jos 9’3” oma kärkipala olisi käytössä, se venyttäisi eron luvatun seitsemän tuuman tienoolle. 8’8” vaparenkaat ovat myös hieman isommat kuin pidemmässä versiossa. Painossa on varmasti materiaalimäärän erilaisuuden vuoksi eroa, mutta se on niin hienovaraista, että kädessä pitäessä sitä ei huomannut. Molemmat ovat salttivapoina suunniteltu pannuttamaan valtamerikiitureita ja heittämään isoja suteja kovassa tuulessa, joten ne ovat varsin jäykkiä ja kärkitoimisia. Hetkutellessa kuitenkin tuntui, että pidempi versio olisi toiminaaltaan hieman progressiivisempi ja niiaa lähempää tyveä kuin 8’8”. Ehkä, sillä tarkkaa taivutusanalyysiä en alkanut tekemään ja ero oli melko hienovarainen. Myöskään ilman siimaa heilutellessa ei painoeroa tuntunut.

Näistä lähtökohdista en odottanut suurta eroa vapojen välille löytyvän myöskään siiman kanssa suhatessa, vaan toisin kävi. Koitin vapoja kelalta löytyneellä 8# Scientific Anglersin Air Cel Pike SSD –siimalla, ysin Vision Extreme Distancella ja Vissun Ace Camo interiampupäällä.

Pike SSD osoittautui odotusten mukaisesti liian kevyeksi molemmille vavoille. Kyllähän sitä heitti, mutta kunnolla kasin siima ei vapoja onnistunut lataamaan. Kuitenkin eroa vapojen välillä alkoi tuntumaan jo kevyemmällä siimalla heitettäessä, sillä lyhyempää vapaa oli selkeästi kevyempi heittää. Ero ei ollut valtava, mutta korostui, kun vaihdoin siiman Extreme Distanceen. 9’3”:lla heittäminen alkoi tuntumaan kädessä jo muutaman minuutin vispaamisen jälkeen, kun lyhyemmällä heittäminen oli helpompaa. Lisäksi heitto pysyi lyhyemmällä vavalla paremmin kasassa ja pitkiä siivuja oli helpompi heittää.

Vaan kun vaihdoin Ace:n kelalle, niin osat vaihtuivat. Minun Ace on hyvin raskas, alkuperäinen paino oli 29g. Siitä on pätkitty muutama metri pois, mutta painoa lienee silti reilusti yli 20g. Siiman heittäminen oli aiemminkin vanhalla vavalla raskasta, mutta se olikin tarkoitettu isoille sudeille ja kovalle kelille. Testasin siimaa ensin uudella 8’8” vavalla. Se ei toiminut ei sitten yhtään. Siima oli aivan liian raskas ja heittäminen nykivää, kun raskas siima iski käsille aina etu- ja takastopissa. En voinut käsittää, miten olin voinut kalastaa tällä siimalla. Oli sitä kuitenkin koitettava vanhalla vavalla, ja yllätys oli melkoinen, kun Ace ei tuntunutkaan yhtään niin raskaalta. Nykiminen katosi täysin heitosta ja siima lähti parilla vippauksella poistumaan kohti taivaanrantaa. Kyllä siimapaino edelleen kädessä tuntui, mutta heittämisen rytmi oli rauhallisempi, jolloin voimaa ei tarvinnut käyttää niin paljon.

Niinpä tästä heittohetkestä jäi monta kysymystä. 8’8” tuntui todellakin olevan kevyempi heittää, ainakin perus WF-siimoilla. Mutta 9’3” alkoi loistamaan, kun vaihdoin kunnolla raskasta siimaa kehiin. Ehkä raskas siima latasi pitkän, progressiivisemman vavan paremmin kuin lyhyen ja nopeamman. Hämmästyttävintä oli kuitenkin se, että erot pituudessa, toiminnassa ja painoissa olivat varsin pieniä, mutta käytännön heittämisessä ja tuntumassa oli enemmänkin eroa. Tosin on muistettava kaikkien vapatestien perustotuus, eli nämä tuntumat ja heiton raskaudet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia tuntemuksia, joiden mittaaminen empiirisesti on lähes mahdotonta. Näihin vaikuttaa kovasti testaajan tottumukset ja heittotyyli ja vaikka mikä. Tässä tapauksessa myös 9’3” ollut lyhyemmän vavan kärki saattoi muuttaa tuntumaa. Onneksi tein tämän testin lähinnä itseäni varten, joten omalla kohdalla nämä tuntemukset ovat absoluuttisia totuuksia. Muissa tapauksissa kannattaa tuloksiin suhtautua pienellä varauksella.

Käytetyt siimat eivät olleet ehkä ihan parhaita haukisiimoja, ja hauenkalastus on vapojen suunnitelut käyttö. Haluaisinkin päästä teesimään vapoja jollain kunnon ysin ja kympin haukisiimoilla. Lisäksi kottaraisen kokoiset sudit voivat hyvinkin muuttaa tuntumaa. Niinpä testejä tullaan jatkamaan käytännön kalastuksessa syksyn mittaan. Sillä näinhän se vapojen todellinen luonne tulee parhaiten esille.

Space Invaders

Syksyn hotti haukikausi on viimein pyörähtänyt käyntiin. Syyskuu meni kohdallani täysin ohi töissä ja koulussa nököttäen. Tosin katselin juuri varsin valaisevaan Kalamies.comin TV:n jaksoa, jossa Rami Eloranta opastaa suurahauen kalastukseen. Mies on kerännyt melkoisen datamäärän virppahauista vuosien varrelta, ja esittelee tuloksia parin videon verran. Syyskuu näyttää olleen isojen haukien osalta vielä varsin hiljaista, vasta loka-marraskuussa ovat vavat alkaneet notkumaan. Kalastuksessa on tosin aina syytä muistaa, että muuttujia on hurjasti ja henkilökohtaiset tekniikat ja yksinkertaisesti kalastusaika voivat vaikuttaa tuloksiin paljon, mutta mielenkiintoista pohdittavaa pätkässä silti on.

Gäddfiskesäsongen har äntligen börjat. Jag missade helt September på jobbet och i skolan. I September blev jag förkyld och jag hade en komplikation på olika kroppsfunktioner. Symtom på erektil dysfunktion uppträdde. Men jag löste dem med hjälp av kamagra medicin.

Kalamies-TV, jakso 13

Ei tosin sillä, että tässä puhtaasti suurhauen kalastaja olisi. Kyllä sellainen viisikiloinen on vieläkin erittäin mukava kala, ja metri on edelleen tälle vuodelle ylittämättä. Mutta kyllä sitä isompi aina tässä haukihommassa kiinnostaa, ja kuten Eloranta toteaa, jos isoja haluaa, tulee niiden kalastukseen keskittyä. Pienempää kurkkua tulee siinä sivussa.

Kalassa olen päässyt Porin suunnalla käymään jo kertaalleen, tällä reissulla ihan veneestä. Juurikin tällä hetkellä odottelen Timppan kyytiä, tarkoitus on iskeä pariksi tunniksi tuohon ihan kotinurkille. Perhojakin vääntelin eilen illalla, ja tulipa luotua uusi malli samalla. Mielenkiintoinen sekoitus deceiver –tyylistä ja keinokuituperhoa. Runko on muovikimalletta, jota jostain aikanaan löysin pussin lohitinseleitä varten. Ei toiminut niissä, mutta uusi käyttö löytyi haukiperhoista. Tämä lähtee tänään testiuittoon, tuloksista myöhemmin arkemmin.

Melkoinen alien –väritys tuolle tuli. Onnistuneita perhokuvia varten tarvitsisi pieni studiotila väskätä, nyt kuvat räpsitään ainoassa ulkovaloltaan riittävässä paikassa keittiön pöydällä ja taustana on mitä nyt läheltä sattuu käteen löytymään. Tällä kertaa se sattui olemaan tyttöystävän ostoskassi.

Saaristoseikkailu

Syksy on taas täällä, ja paras haukikausi käsillä. Isommat vihernieriät luikertavat viilenneiden vesien myötä lähemmäs rantoja myös meidän veneettömien kalamiesten ulottuville. Ensimmäiset sessiot heitettiin heti, kun Norjan reissun aiheuttamasta masennuksesta selvittiin, ja seuraavassa hieman raporttia niistä.

Pori, Elokuun loppu

Syyspuolen ensimmäinen reissu heitettiin jo elokuussa enne vesien jäähtymistä, suuntana yllättäen Porin tutut vedet. Läksimme Jarin ja Timpan kanssa koluamaan mestoja toiveissa pintapoppereihin vihaisesti iskevät hauet, ja itse väänsin myös muutaman pienemmän popperin korvatulpasta kutosen koukkuun isojen meriahventen toivossa.

Kalastus aloitettiin Kokemäenjoen suualueen matalikoilta, joissa aikaisemmin kesällä pojilla oli pärähdellyt ihan kiitettävästi. Paikka oli muuttunut melkoisesti sitten toukokuun viime visiitin. Koko matala lahti oli täynnä lumpeita ja ruohoa, kasvustojen väleissä oli erittäin mielenkiintoista polskutella popperia. Aloitin session isolla punavalkoisella haukiplopsuttimella, mutta sain vain pari ahventa nousemaan perhoon. Niinpä vaihdoin pienemmän korvatulppapopperin siiman päähän, sillä onnistuinkin saamaan yhden parisataa grammaisen ahvenen ja muutamia vihaisia iskuja. Toiveissa vain oli ollut löytää kunnon merikarkeaa puolikiloista pannuaffenta, joten kotona uhotut smetana-ahvenet jäivät haaveeksi. Mielenkiintoista touhua kuitenkin myös tuo kesäinen ahvenen kalastus popperilla, pitäisi ehkä enemmänkin tutustua. Haukien osalta minulla oli hiljaista, mutta pojat saivat muutamia komeita iskuja ja jokusen pienehkön kalankin käsissä käymään. Pitkä polkeminen kellurenkaassa imi kuitenkin parhaat mehut miehestä ja paikan vaihto Pihlavan parhaan pizzapaikan kautta oli vuorossa.

Seuraavaksi ampaisimme Lampaluodolle harvemmin käydyille paikoille. Täältä löytyi yllättäen myös mukavaa matalaa lahtea, jossa pojat pääsivät kalastamaan kahlaamalla, itse poljin rinkulalla vähän syvempiä ruovikon reunoja. Sain kuin sainkin elämäni ensimmäisen pintahauen iskemään punavalkoiseen popperiini. Pitkän tyhjän heittämisen jälkeen turtuminen oli jo päällä, ja meinasin paskoa housuuni ensimmäisen iskun kohdalla. Kala ei kuitenkaan tarttunut, eikä vielä toisellakaan uitolla, mutta kolmannella sain jo pidellä peruskarkeaa parin-kolmen kilon merikalaa siiman päässä hetken. Eipä tuo vain pysynyt. Pojilla ei matalassa lahdessa ollut tapahtumia, mutta paikka laitettiin tarkkaan muistiin, sen verran paljon se muistutti viime kauden lopulla hyvin kalaa antaneita eritäin matalia lahdenpohjukoita.

Seuraavaksi otimme vähän enemmän mailia alle ja teimme reilun siirtymän pohjoiseen syksyllä hyvin toimineille rannoille. Täällä kala oli otillaan, Jarille täräytti papukaija-HD:hen ensiheitoilla komea reilu kolmosen merihakki, joka tuli ihan käsissä asti käymään. Pojat löysivät samasta matalasta ruohikkolahdesta vielä pari kalaa mieheen lisää, hauet tuntuivat taas olevan varsin pienellä alalla lähes vieri vieressä. Itse renkailin vähän eri suuntaan saamatta kosketuksia kaloihin popperilla, joten vaihdoin myös uppovermeisiin. Valkopinkki HD ei tuottanut tulosta, joten vaihdoin uuteen keltavihreään ja erittäin ottavan näköiseen peliin. Kalastin samaa lahtea, josta sällit olivat puolisen tuntia sitten kaloja kiskoneet, kun tärähti. Otti tuli pitkän pysäytyksen aikana, ja oli melkoisen laiska, eikä kala jäänyt kiinni. Heitin muutaman kerran lisää, ja renkaan edessä perhon uittosuuntaa vaihtaessani kala iski uudestaan, jääden tällä kertaa kiinni. Nätti parin kilon hauki, jonka ajattelin viedä kotosalle puuttuvia ahvenia korvaamaan. Heitin kalan renkaaseen istuimen takana olevaan verkkopussiin, jotta se säilyisi hengissä ja hyvänä session läpi. Vaan vähän myöhemmin hetken jo virrottuaan kala aloitti hirviän rymistelyn selän takana, ja sen seurauksena lensi ulos renkaasta! No, ehkäpä tämä sitkeä sissi ansaitsi vapautensa. Vaan vähän alkoi painostamaan, kun kotona tuli uhottua suuren metsästäjän lähtevän hakemaan pötyä pöytään, ja tuliaisina näytti olevan vain villejä kalajuttuja. Onneksi läheisen saaren reunan kaislikosta paukahti uusi, hieman pienempi hauki. Tämän kalan kanssa ei arvottu, vaan se sai puukon lappeesta heti renkaaseen noustuaan. Timppakin sai vielä pari kalaa, joten tällä alueella kala oli otillaan.

Jari ja reissun isoin.

Lopuksi hämärän laskeutuessa kävin vielä pikaisesti koittamassa tutun sillanpielien ottipaikan renkaalla. Pojat pistivät jo pillit pussiin, sillä syksyllä paikka on kahlaten kalastavalle varsin hankala. Yksi tärppi varmasta paikasta paukahtikin, ettei ihan tyhjiä sentään, vaikka olisi siitä toivonut jotain ihan ylöskin tulevan. Yhteenvetona voisi todeta, että reissu oli ihan miellyttävä alku syyskaudelle. Kalan löytäminen teetti taas töitä, eikä mitään isoja rokotiilejä siiman jatkeeksi sattunut, mutta kun oikealle paikalle osui, tuli haukia pieneltä alueelta jälleen useampia. Poppereihin olin toivonut kyllä huomattavasti enemmän toimintaa, Jarin ja Timpan kokemukset aikaisemmalta kaudelta olivat sen verran hyviä, mutta enpä vieläkään saanut niitä kunnolla pelittämään. Ensimmäinen otti kuitenkin, ja olihan se sykähdyttävää. Tästä oli hyvä jatkaa.

Paimio, 10.9.-11.9.

Haukihommiin pääsin seuraavan kerran tuossa männä viikonloppuna. kun lähdimme käymään tyttöystäväni Sallan kanssa ystäväpariskunnan mökillä Turun saaristossa. Varsinainen kalamatka ei siis ollut kyseessä, ja kotona vannotettiin, ettei koko ajan saa olla vesillä. Vähän ehdin kuitenkin heittämään ja kapteeni Kassun osaavassa ohjauksessa pari kalaa löytyikin.

Itse kapteeni, jolle kuuluu suurkiitos erinomaisesta opastuksesta ottipaikoille!

Perjantaina pääsimme perille reippaasti kuuden jälkeen, ja hämärä oli jo laskeutumassa. Kassu ehdotteli silti välitöntä ongelle lähtöä, ja kun hallitus ei vastustanut ideaa, läksimme merelle mökin varustukseen kuuluneella varsin tukevalla alumiiniveneellä. Veden lämpökin oli laskenut alle viidentoista ihan sisälahdissakin, ulkona varmasti vielä vähemmän. Lähilahtien vesi oli sameaa, jopa sameampaa kuin viimeisellä Porin reissulla. Ehdimme heittämään ehkä tunnin ja koluamaan pari lähikasilikkoa läpi, kunnes keltavihreää HD:tä vietiin. Kyseessä oli selkeästi raavaampi yksilö, joka ei taistelutta antautunut. Lopulta kapteeni sai nostettua melko laihassa kunnossa olleen reilun 80 senttisen köllikän veneeseen. Perhon irroittamisen jälkeen kalasta napattiin kuvat ja se laitettiin takaisin kasvamaan, toivottavasti ruoka maittaa jatkossa hieman paremmin. Ilta oli hyvä päättää tähän kauden toistaiseksi isoimpaan kalaan ja siirtyä saunomaan.

Tämän kauden isoin, toistaiseksi. Kuva Kasper Andresen.

Sosialisointia jatkuikin sitten varsin pitkään yöllä, ja lauantaina olo oli sen mukainen. Lähtö ei siis ollut ihan lentävä, mutta lopulta iltapäivästä päätimme kuitenkin lähteä käymään vähän ulompana kirkkaammilla vesillä. Myös naiset pakattiin veneeseen mukaan, suunnitelmana heittää heidät jonnekin saareen sientä etsimään, mutta lopulta hyvää paikkaa ei tullut vastaan, joten kapteeni ja kaksi kyytiläistä kykkivät veneessä pari tuntia minun viskoessa perhoa. Kalastin koko joukon varsin hyvän näköisiä kaislikon reunoja lävitse vaihdellen perhoa. Aloitin keltävihreällä ja siirryin aikaisemmin Paimion kirkkaassa saaristovedessä hyvin toimineen valkopinkin kautta valko-viher-siniseen, mutta kalaa ei vain kuulunut. Parin tunnin paiskomisen jälkeen alkoi kyytiläisillä olla jo usko koetuksella, mutta onneksi nappasin kotimatkalta sisemmältä saaristosta jo selkeästi värjäytyneestä vedestä yhden peruskarkean vajaan parin kilon merihauen, joten maine ei ihan täysin mennyt. Tämän ottamista ruokakalaksi jo hieman harkittiin, mutta kalaa oli tarkoitus tehdä vasta sunnuntaina, joten päätettiin hakea tuoretta kalaa vasta aamupäivästä pannulle.

Kaksi komeaa luontokappaletta samassa potretissa. Kuva Salla Merikari.

Meri-ilmastossa täytyy olla jotain erikoisia entsyymejä, sen verran kaamea olo myös sunnuntaiaamuna oli. Päivä meni chillaillessa, joten kalalle emme koskaan sunnuntaina päässeet. Ehkä parempikin niin, ettei tullut liikaa onkimassa käytyä, vaan välillä ihan seurusteltuakin ihmisten kanssa. Hauskaa kuitenkin oli, ja samaan suuntaan ollaan jo suunnittelemassa kapteeni Hollingworthin johdolla uutta, vähän intensiivisempää kalastusta sisältävää reissua.

Asiantuntijan opissa Turussa

Olen parin viime viikon ehtinyt käydä Porissa haukiongella ja avaamassa koskikauden Vilppulassa ja Kotalan suunnalla. Alkuvuodesta asetettu tavoite oli päästä kalalle vähintään kerran viikossa aktiivisen kauden ajan, ja tässä tahdissa olen pysynyt varsin hyvin. Kirjoittaminen sen sijaan on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan (osasyy saattaa olla myös siinä, että mitään kovin ihmeellisiä tapahtumia ei noille reissuille osunut). Joudunkin nyt hyppimään ja raportoimaan suoraan pain viikon takaisista hieman totutuista kaavoista poikenneesta reissusta.

Tämä visiitti sai alkunsa, kun Pope kommentoi aikaisempia haukirapsoja ja esitti kutsun lähteä saariston suuntaan kalalle. Näissä piireissä ei moisia kutsuja pidetä vain kohteliaisuuksina, joten suoritin välittömän yhteydenoton pk.netin kautta. Nimimerkin takaa löytyi Turkulainen herrasmies Joseph Hollingworth, tuttavallisemmin Jose. Hän pitää myös mielenkiintoista blogia nimeltään 2 Sekuntia. Yksityisviestit singahtelivat suuntaan jos toiseenkin arpoessamme saaristoiskun päivämäärää. Lopulta muutaman yllättävän vaihdoksen jälkeen saimme sovittua tapaamisen päivämääräksi perjantain 11.6.

Ampaisin siis aamujunalla Turguseen, jossa Jose olikin jo steissillä vastassa. Tästä matka kaupan kautta jatkui kohti miehen Paraisten tuntumassa sijaitsevaa venettä. Kelistä oli povattu varsin sateista, ja harmaata vihmaa tippui taivaalta tasaisena virtana oikeastaan heti startista lähtien. Veden lämpötila heilui 13 ja 16 asteen välillä, riippuen siitä, kuinka syvällä lahdessa kalastimme. Kalakelit siis.

Ennen reissua olin kasannut painetta Josen niskaan julistamalla miehen alueensa asiantuntijaksi, ja odottavani erinomaisen ammattimaista opastusta parhaille paikoille. Viestijutustelussa tuli myös puheeksi Porin suunnan veden värjäytyneisyys, joten kirkas vesi olisi ihan tervetullutta vaihtelua. Ja voi pojat, olihan se erilaista, todellakin. Jo ensimmäisen, ihan sataman kulmalta löytyneen kaislikon reunassa perhoa pystyi seuraamaan koko heiton ajan. Siitä asiantuntija johdatti meidät ulommas kohti Airistoa, ja veden sen kun kirkastuivat. Lisäksi veneestä kalastaessa näkyvyys on korkeamman tarkkailupaikan ansiosta huomattavasti parempi kuin renkaalla tai kahlaten heiluttaessa. Mauin Jimpat tulivat kerrankin todella tarpeeseen. Jo seuraavan kaislikon reunalla huomasin hauentumpin seuraamassa perhoani. Koitin pari hitaampaa nykyä, mutta vasta kun otin perhoa pitkään ja vauhdilla sisään, ampaisi kala komealla loikalla kiinni papukaija-HD:iin, mutta eihän se tarttunut. No, onneksi isäntä suoritti paikkoheiton ja otti kalan seuraavalla yrityksellä veneessä käymään. Sama toistuikin päivän aikana todella monesti, minä keulahomona sössin kalan toisensa jälkeen, ja Jose joutui paikkaamaan perästä meikäläisen möhläykset. Ainakin neljän tai viiden kalan kanssa kävi sama juttu.

Seuraavat kyydit löytyivät läheisen saaren kupeessa kasvavasta ruohikosta. Asiantuntijalla rysähti ammattitaitoisesti tarjottuun siniseen HD:iin isosti ja todella pirteästi. Tämä kaveri luuli ilmeisesti kirkkaassa vedessä olevansa isommankin lätäkön hopeatorpedo, sen verran vauhdikasta oli meno. Meikäläinen joutui paatin puikkoihin, että saimme etäisyyttä kaislikkoon, sillä sinne tuntui kalalla olevan kova hinku. Lopulta hauki saatiin veneen viereen, vaan siinä touhutessa Josen perukkeesta paukahti leikari rikki, ja tämä pauttiarallaa nelosen kala palasi elementtiinsä ottiperho syvällä kidan uumenissa. Pitää toivoa, että iso perho kidassa ei haittaa menoa liikaa, sillä tämä kaveri todellakin ansaitsisi jatkaa vetistä vaellustaan.

Kolasimme ruohikon loppuun meikäläisen heittäessä ja Josen keskittyessä veneen pitämiseen sopivalla etäisyydellä. Uusia tärppejä ei tutusta ottipaikasta kuitenkaan kuulunut, joten Jose ehdotti uutta kierrosta. Kuulemma jos yksi kala löytyy, niin paikalla on yleensä muitakin. Asiantuntijan arvelut osuivat jälleen kohdalleen, tosin minun pyytöjäni eivät kalat kelpuuttaneet. Josen uuteen siniseen ja varsin hirviömäisen kokoiseen HD:iin sen sijaan tälläsi jälleen varsin tukeva merihauki. Tämän kaverin väsyttely sujui hauelle tyypillisemmin juroessa, ja hetken kädenväännön jälkeen veneeseen saatiin nostettua erittäin tukevassa kunnossa oleva vihertiikeri. Pituutta kalalla oli 82 senttiä, ja Jose arveli sen olevan todennäköisesti uusi hänen uusi perhorekordi. Mies oli ymmärrettävästi tyytyväinen asiantuntijuuteensa, vaikka vaatimattomana kaverina antoi valtaosan kunniasta vieraan mukanaan tuomalle hyvälle onnelle ja harmitteli, kun huonona isäntänä itse otti kalat pois pyörimästä jättäen keulahomon nuolemaan näppejään. Meikäläistä ei kyllä yhtään haitannut, että isompiakin kaloja veneeseen nostettiin. Hyvä vaan, että ammattimies näytti mallia, kun omat kikat eivät purreet.

Asiantuntija reissun komein pötkylä käsissään. Ottipeli lojuu veneen lattialla kuvan alareunassa. Jose oli hankkinut Canoniinsa mahtavan laajakuvalisäkkeen, jonka kanssa kittilinssikin sai aivan uusia ulottuvuuksia. Laajimmalla kulmalla jatke piirtää kuvan reunoille mustat rajat, mutta omaan silmään ne näyttävät jopa välillä ihan hyviltä. Jos ei miellytä, niin helppohan nuo on leikata pois.

Kalan jälkeen olikin hyvä rantautua lähisaaresta löytyneelle loistavalle taukopaikalle, jossa täydellisen sadesuojan tarjonneen männyn alla evästeltiin hetki. Makkara kärysi ja läppä lensi hyvän tovin, mutta lopulta takaisin vesille oli päästävä. Ampaisimme reippaamman siirtymän pitkän lahden perukoille. Täällä vesi oli hieman värjäytyneempää, tosin Porin ruskeista vesistä poiketen väri oli vihertävä. Ensimmäisen kaislikon reunasta löytyi muutama kilon kahden peruspuikkari. Yksi rotevampikin kala kävi seurailemassa sinivalkoista HD:ä, mutta ei katsonut aiheelliseksi ampua kiinni. Tämän jälkeen kalan löytäminen teettikin taas kovasti työtä, kolasimme melkein pari ilman kontakteja. Seuraava satsi kaloja löytyi laajan rakkolevän peittämän matalikon reunalla kasvavasta kaislikosta. Kaloja oli jälleen pienellä alueella useampia, saimmekohan viitisen kalaa tuolta samalta pikku pätkältä. Parhaimmillaan väsyttelimme kahta puikkaria yhtä aikaa. Tuplatärpit ovat aina kivoja, ja yläfemmat läpsähtelivät koleassa kesäillassa.

Allekirjoittanut väsyttää kalaa numero 10 tuplatärpit antaneen kaislikon reunalla. Video Joseph Hollingworth.

Illan päätteeksi ajelimme reilumman siirtymän kasvaneessa aallokossa eräälle asiantuntijan suosittelemalle kapeikon kaislikkoreunalle. Jälleen Jose tunsi omat vetensä, ja saimmekin vielä parit puikkarit mieheen (asiantuntija joutui taas suorittamaan pari paikkoheittoa minun rähmäillessä kalojen kanssa). Lopulta kaartaessamme kohti kotisatamaa ja odottavaa Tampereen junaa pysyimme ynnäämään päivän saldon, joka oli 15 paatissa käynyttä haukea. Koko oli pääasiassa kilon kahden väliin, isoimmiksi jäivät Josen kaksi raavaampaa kalaa. Itse asiantuntijakin piti päivää varsin onnistuneena, ja oli mielissään, kun pystyi näyttämään vieraalle saaristokalastuksen parhaita puolia (asiantuntijan blogista voi käydä lukemassa reissurapsan). Enkä minä voinut millään tavalla tätä analyysiä kiistää.

Josen erittäin toimiva kalavene taukopaikan rannassa männyn alta kuvattuna.

Kaloja siis löytyi hyvin, mutta ei kuitenkaan liian helposti, vaan sekä paikkoja, että perhoja joutui hakemaan. Alkureissusta sininen näytti olevan ylivoimaisesti ottavin väri, mutta loppua kohden omaksi tehopelikseni osoittautui pinkkivalkoinen HD. Jose tosin teki tappavan varmaa työtä sinisellä hirviöllään, vaikka muitakin välissä koitti. Uitto sai myös olla hyvinkin nopeaa, mikä oli selkeä ero totuttuun todella hiljaiseen nykimiseen. Kalat löytyivät yleensä paketeista, yhdessä paikassa oli lähes aina useampi kala, kun ympärillä, aivan saman oloisissa paikoissa oli aivan hiljaista. Tämä on ollut koko kevätkalastuksen kuva, myös Porissa. Kalojen etsiminen on teettänyt työtä, mutta kun ne kerran löytää, on äksöniä luvassa enemmänkin. Erona oli nyt se, että veneellä liikuttaessa on etsiminen todella paljon tehokkaampaa. Myös keskikoko on kalalla ollut koko kevään varsin pientä. Isojakin on väliin mahtunut, mutta kun syssyllä pienemmätkin kalat olivat sellaisia kahden ja puolen kilon merimakkaroita, niin nyt aikaisemmin poissaolollaan loistaneet kilopuikkarit ovat muodostaneet pääosan saaliista paikasta riippumatta. Tiedä sitten mikä tämänkin takan on.

Saaristoiskusta jäi kuitenkin erittäin hyvä fiilis. Kaloja etsittiin ja saatiin. Lisäksi kirkkaassa vedessä oli kutkuttavaa seurata perhon kulkua, kun hetkenä minä hyvänsä ympäröivästä vihreydestä saattoi ampua vihainen torpedo tappotarkoituksissa kiinni perhoon. Ennen kaikkea huippureissun takasi kuitenkin erinomaisen leppoisa ja asiantunteva kippari, hattu päästä ja iso kumarrus Joselle. Päivän päätteeksi sovimme, että tämä reissu ei todellakaan jää viimeiseksi. Syksylle on jo suunnitteilla uusia kierroksia saaristomeren helmaan, ja sitä odotellessa kutsuin Josen käymään tällä Pirkanmaan koskilla. Eikä tämä kutsu ollut todellakaan vain kohteliaisuusmielessä heitetty.

Loistava reissu, Lihis suosittelee! Kuva Joseph Hollingworth.

Kesäpäivä Porissa

Kevään haukitsembalot jatkuivat reilu viikko takaperin perjantaina 14.5., kun suuntasimme jälleen Jarin ja Timon kanssa Poriin etsimään vihernieriöitä. Uhosin viime keikan jälkeen toimittavani saalikuvia, ja saatiinhan niitä. Helppoa se ei tosin ollut, mutta lopulta ahkera piiskaaminen palkittiin.

Aloitimme kalastuksen jälleen tutulta lahdukalta Kokemäenjoen suualueella. Tällä kertaa keli suosi haukimiestä ja lämpötila hipoi hellelukemia. Veden lämpökin oli matalassa noussut jo tuonne viidentoista asteen tuntumaan, joten toiveet aktiivisen kalan löytämisestä olivat vireillä. Nilkkasyvyiset rantalahdet olivat aivan käsittämättömän täynnä kutulahnaa. Pelipaikoille kahlatessa pystyi sameassakin vedessä seurailemaan monikiloisten lituskojen säntäilyä. Tuli mieleen, että näitäkin voisi olla mielenkiintoista onkia vitosen vavalla ja nymfeillä tai liitseillä. Tiedä sitten, olisiko kesken kutupuuhien sapuska kuitenkaan maistunut. Mutta haukia täältä tultiin etsimään, joten tuumasta toimeen. Hajaannuimme ympäri lahtea ja aloimme piiskaamaan ruohikkojen ympäristöä. Hauet eivät kuitenkaan tuntuneet tällä kertaa olevan ruokajonossa, sillä tarmokkaasta heittämisestä huolimatta tuloksena oli vain yksi Jarilla valkoisessa HD:ssä kiinni ollut kala. Poljimme lahdella pari tuntia, mutta kun kaloja ei alkanut kuulua, päätimme vaihtaa paikkaa.

Reissua varten sidottuja Hollow Deceivereitä tuulessa.

Navigaattorin ohjastamina lähdimme hakeutumaan Pihlavanlahden toiselle puolelle tutkimaan uusia paikkoja. Pikkuteitä risteillessä meinasi välillä usko loppua, mutta lopulta löysimme itsemme sopivasta niemenkärjestä. Lahnoja pyöri täälläkin, mutta hauista ei kuulunut mitään. Lisäksi pohja oli huomattavasti mutaisempi ja upottavampi kuin lähempänä joen suuta, joten kahlaaminenkin alkoi olla melko tuskaista. Aurinko porotti ja hiki virtasi. Päädyimme pienelle saarelle pitämään taukoa, ottamaan aurinkoa ja pitämään taktiikkapalaveria. Ehdottelin siirtymistä tutuille ottimestoille siltojen kupeeseen, jotka ovat toimineet aiemmin niin keväällä kuin syksylläkin. Aikaisemmilla visiiteillä syksyllä paikka on kalastettavissa kunnolla vain renkaasta. Niinpä pojat eivät olleet kovin innostuneita ajatuksesta, mutta päätimme kuitenkin käydä katsastamassa paikat matkalla muille vesille. Tämä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi.

Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa olla kesä, kesä.

Keväällä, ennen kuin lumpeet ja kaisla täyttävät lahden, on alue helposti kahlaavan kalastettavissakin. Itse virittelin kuitenkin renkaan ja lähdin koluamaan tuttuja karikon reunan kaislikoita. Ensimmäinen hauki paukautti kiinni ihan alkupäästä, josta yleensä kalaa on löytynyt vähän kehnommin. Puikkari oli todella pieni, tuskin edes 40 senttinen, mutta fiilis oli hyvä. Tili aukaistu, ja jos kalaa löytyi jo näiltä C-luokan paikoilta, olisi parista parhaasta pohjukasta odotettavissa hyviä tuloksia. Pari vihaista tärppiä sainkin, ja käytin vielä yhtä, noin kiloista kutenutta kalaa renkaassa. Sitten aloin kuuntelemaan lähilahdesta kuuluvia kiljahduksia. Jari oli lähtenyt matalaan mutalahteen kahlailemaan ja löytänyt varsinaisen hotspotin. Hauet olivat aivan matalassa kaislojen sisällä kutupuuhissa, mutta koko lahti oli täynnä joko kutenutta, tai kutua odottavaa kalaa. Rannassa oli jatkuva kutumekastus käynnissä, vähän syvemmällä posahti aina välillä komeasti, kun hauet iskivät valtavina lauttoina paikalla pyöriviin pikkusalakoihin kiinni. Heittosektori oli lahdessa kahlatessa 360 astetta, ja joka puolella oli mahdollisuus tiukkaan tärppiin. Kun salakat alkoivat hyppiä pakoon perhon kohdilla, osasi aina ottaa vähän tiukemman otteen vavasta, sillä hauki oli seuraamassa perhoa. Paras meininki oli heti aluksi, kun Jari ja Timppa paiskoivat lahdessa, eikä vettä oltu vielä poljettu mutavelliksi. Kalaa oli paljon, pojilla oli paritkin tuplatärpit. Koko oli merihaueksi ehkä vähän pettymys, pääasiassa sellaista kilon tai kahden puikkaria. Isoimman, reilun kolmosen kalan otti jälleen Timo. Miehellä tuntuu olevan uskomaton taito kaivaa aina ne reissun isoimmat kalat, kun kokeneemmat vierellä nyhtävät tyhjää. Selkeä luontaisen kalamiehen vaisto, sillä hänen perhokalastusura on toistaiseksi lyhyt (innostuksesta päätellen siitä tulee vielä pitkä), mutta hyvin menestyksekäs. Nämäkin taisivat olla Timon ensimmäisiä perhohaukia.

Laitetaan nyt niitä saaliskuvia, kun kerta luvattiin. Tässä tuplatärpin tuloksia. Illalla Senbomin grillissä tirisi hauki.

Haukimestari Timppa ja isompia lahdesta löytyneitä kölliköitä.

Itse renkailin vielä hetken, ja pääsin pippaloihin vasta, kun paras otti oli jo hieman hiipunut. Siinäkin meni vielä säädellessä hetki, kun räpsin kameralla niitä luvattuja saaliskuvia. Lopulta heitin illan päätteeksi pienen kierroksen lahdella. Koska kalat olivat varsin aktiivisia, oli pakko koittaa foamislideriä, johon malli olin saanut Location X –tarpoonintylytysvideolta. Eipä pelannut ei, mutta heti kun pistin tutun valkopinkin-HD:n, torppasi tomera hauki kiinni. Kokoa ei ollut merihaueksi mitenkään mainittavasti, mutta puhtia senkin edestä, ja kala antoikin paljon paremmat kyydit kuin moni isompi lajitoverinsa. Pojat olivat jo saaneet pyyntihimonsa väsyteltyä, ja odottelivat rannassa, joten tähän kalaan oli hyvä päättää reissu. Yhteensä saimme tästä samasta, noin sata metriä pitkästä lahdesta viitisentoista kalaa. Perhoista pelasivat parhaiten papukaija-HD ja Jarille sitomani valkopinkki-CFD, joka oli session päätteeksi melko rankassa kunnossa. Kalan koko oli tosiaan pienehköä, missä lienee isommat luuranneet. Mutta tunnelma oli silti mahtava, kun Ahti oli lopulta palkinnut ahkerat kalamiehet.

Taivastupla. Vas. Pojat polkevat mutaa ottilahdessa. Oik. Isäntä itse väsytyksen lumoissa. Kuva: Jari Senbom

Pieni mutta pippurinen. Kuva: Jari Senbom

Viime viikonloppu menikin sitten kalastuksellisesti täysin sivu suun. Minun oli tarkoitus lähteä Turun suuntaan haukiongelle, mutta kutsujan yllättävän työkiireen takia reissua jouduttiin siirtämään kesäkuulle. Jari oli kiireinen Siuronkoskella järjestämiensä kalastuskisojen parissa, enkä muitakaan kontakteja saanut houkuteltua kalalle. Yksin olen pahuksen laiska lähtemään, ja niin koko viikonloppu jäi välistä. Tulevana perjantaina on kuitenkin pakko lähteä, sai ketään mukaan tahi ei. Koskillakin alkaa pikkuhiljaa olemaan kausi käynnissä, mutta luulen, että haukihommiksi tämä vielä menee. Pintavedet lienevät helteissä kovasti lämmenneet, mutta nettiraportit kertovat vielä varsin hyvistä saaliista, joten on se lähdettävä koittamaan. Siispä jatkoa seuraa.

Ennen kaikkea muistakaa, että kesä on viimein täällä! Toivokaamme sopivasti sateita ja auringonpilkahduksia, vesiperhoshätsinkejä ja kaislikkomulahduksia, hopeakylkien välähdyksiä kiven huopeissa.

Summertime,
And the livin’ is easy
Fish are jumpin’
And the cotton is high

Haukimiehen paluu arkeen

Viimein koitti odotettu perjantai ja isku Poriin. Lähtö jälleen venähti, ja pääsin ampaisemaan matkaan vasta yhden maissa. Porin tiellä odotti sitten Tampere-Pori super-suurpujottelu (Jukkikselle kiitokset tämän termin lanseeramisesta), sillä kauniin perjantai-iltapäivän kunniaksi kaikki seutukunnan rekkamiehet olivat päättäneet lähteä ajelulle, eivätkä henkilöautokuskit ilmeisesti olleet huomanneet talvirajoitusten jo päättyneen. Melko tuskastuttavaa köröttää kahdeksaa kymppiä satasen alueella, kun kalavedet siintävät silmissä ja kello tikittää.

Lopulta pääsin parin tunnin köröttämisen jälkeen perille. Se tarkoitti tällä kertaa jo viime reissulla tiedusteltua matalaa lahtialuetta. Alue on kahlaavaan hauenkalastajan unelma. Matalaa reisisyvyistä matalikkoa kilometreittäin, varsin kiinteä savinen pohja ja lukematon määrä laikuittain kasvavia ruoholäikkiä, eli kalastettavaa alueella riittää valtavasti. Viime iskulla kaloja ei löytynyt, mutta alue vaikutti todella hyvältä kevätpaikalta. Vesi oli lämmennyt jo lähes kymmenasteiseksi ja kelikin oli lupaava, lämmin, mutta hieman pilvinen, joten odotukset olivat korkealla. Vielä kun kaislikon läpi kahlatessa pelottelin useammankin kalan, tuli ensimmäinen puoli tuntia tahkottua todella tarkasti. Hauen kalastus on kuitenkin siitä erikoinen laji, että jos ei tapahtumia ala heti kuulumaan, keskittyminen raukeaa ja epätoivo hiipii puseroon. Olen aina ihmetellyt, kuinka lohta tai meritaimenta jaksaa heittää päivätolkulla ilman tietoakaan kaloista, mutta hauestaessa levottomuus valtaa mielen jo muutaman tärpittömän hetken jälkeen. No, kai se kalojen suurempi määrä haukea hakiessa selittää osan, mutta toisaalta välillä Repparilla lohta pinturoidessa nousuja on enemmän kuin normihaukipäivänä tapahtumia. Silti sitä vain jotenkin jaksaa niinä hiljaisempinakin päivinä paremmin. Mene ja tiedä, tai go figure, kuten tuolla isossa maailmassa sanoisivat.

Maisemakuvaa hauenkalastajan Eldoradosta. Kalastettavaa alueella riittää, ja kaikki tässä nähtävä on kahlattavissa.

Heittelin siis ruovikkopätkän reunaa puolihuolimattomasti, kun yllättäen stripatessa siimassa tuntui painoa. Kala oli käynyt imaisemassa papukaija-HD:n kitusiinsa vähän pidemmällä vetojen väliin jääneellä paussilla. Peruskarkea noin kolmen kilon merihauki väsähti varsin pikaisesti, ja pääsin kaivelemaan koukkua kidasta. Operaatio ei ollut kovin helppo reisisyvyisessä vedessä ilman minkäänlaista kiinteää alustaa. Pääsin testaamaan pk.netistä nimimerkki Jupackolta ostamiani kidanavaajia, jotka toimivatkin varsin hyvin. Kala ei vain tykännyt hamppilääkärin yrityksistä saada suu auki, ja ravisteli itsensä irti avaajista. Lopulta sain suonipihdit tungettua suuhun, otteen koukusta ja vapautettua kalan. Kuvia ei ikävä kyllä keskellä lahtea ollut mitään mahdollisuuksia ottaa, järkkäri kun oli tukevasti repussa.

Kala palautti uskon tekemiseen, ja seuraavan ruokotilkun reunaa tulikin heitettyä varsin tarkasti. Jo muutaman heiton päästä aivan uiton loppumetreillä tuntui pieni tärppi ja perhon perään ilmestyivät pyörteet. Kymmenkunta heittoa lisää, ja perhoa vietiin. Tällä kertaa kyseessä oli vähän harteikkaampi, noin vitosen mamma. Tai ainakin kaverin maha pullotti kivasti, tosin en enää päivän päätteeksi ollut varma, oliko se kudusta vai vastasyödystä lahna-ateriasta (tästä tarkemmin myöhemmin). Irrotuksen ja hatunnoston jälkeen päätin vielä viskata saman ruovikon toiseen päähän, ja kas, heti ensiheitolla vesi kuohahti vihaisesti ja edellistä puolet pienempi krokotiili pääsi käteltäväksi. Alkoi jo vähän naurattamaan, että näinkö helppoa tämä oikeasti on? Vielä kun noin vartin päästä pääsin irroittamaan seuraavan peruskarkean kolmekiloisen samasta papukaija-HD:stä, aloin tuntemaan itseni ihan kunnon haukimieheksi, röyhistelin rintakehää ja suunnittelin soittoja eri tiedotusvälineisiin rehvastellakseni kymmenien kalojen päiväsaaliillani.

Tätähän ei hyvällä piireissä katseltu, vaan palautus maan pinnalle oli kova ja karu: ei tärpin tärppiä, nykyn nykyä enää tämän viimeisen kalan jälkeen. Poljin matalikossa parin kilometrin ja viiden tunnin kiepin. Taukoja sain pidettyä vain muutaman kiven kohdalla, jolloin pystyin laskemaan hetkeksi repun, juomaan tilkan vissyä ja vaihtamaan perhoa. Vaan mikään ei tunnut kelpaavan, eivät uudet, eivätkä vanhat temput. Sessiosta tuli lopulta varmasti rankin hauenkalastusrupeama ikinä. Vaikka jalka ei nilkkaa myöten mutaan uponnutkaan, joutui voimaa sen nostamiseen käyttämään hieman enemmän, ja reisisyvyinen vesi lisäsi vastusta. Kun samalla heitin koko ajan, olin autolle kahdeksan jälkeen raahautuessani todella puhki. Kahlatessani rantalahdukoiden läpi huomasin kaikista perimmäisessä olevan jotain meneillään. Lahden pinta kiehui pyrstöjen vipattaessa ilmassa. Ensin arvelin, että vihernieriät ne siellä olivat lemmentöissä, ja ehkäpä ne kaikki kalat olivat kadonneet tänne. Mutta tovin toimintaa seurattuani näin muutaman pyrstön sen verran läheltä, että pystyin luokittamaan kalat särjensukuisiksi. Sen tarkempaan lajintunnistukseen eivät rahkeet riittäneet, ehkäpä lahnoja, ehkäpä jotain muita. Mutta paljon niitä joka tapauksessa oli.

Tämä laittoi miettimään. Parin saamani hauen vatsat pullottivat varsin komeasti. Arvelin ensin niiden olevan kutemattomia mammoja, mutta jälkeenpäin mietittynä pullotus oli etuvatsassa, varsin samaan tapaan kuin edellisessä postissa retostelemallani viime syksyn rekordikrokotiilillä. Se yksilö oli laiduntamassa nimenomaan valtavassa lahnaparvessa. Ehkäpä nyt saamani kaverit olivat jo hoitaneet petipuuhat ja olivat sijoittuneet saksalaisten sukellusveneiden toisessa maailmansodassa käyttämää taktiikkaa mukaillen saaliin todennäköisimmän uintireitin varrelle kuin susilauma ikään, ja iskivät herkkupalojen kimppuun lituskojen siirtyessä kutupaikoilleen? Huitelihan veden lämpökin jo kymmenen asteen tienoolla, jolloin kutu voisi olla jo ohi. Kun en yhtään yksilö avannut, niin tämä jäi spekuloinnin tasolle. Alue oli kuitenkin valtava, ja luulisi siellä olevan enemmänkin haukia helpon aterian perässä. En kuitenkaan saanut mitään elonmerkkiä muualta. Siihen saattoi olla syynä myös se, että väsyneenä ja tuskastuneena en ehkä malttanut enää kalastaa tarpeeksi tarkasti tai uittaa riittävän hitaasti. Viileässä vedessä kalat tuntuivat kuitenkin selkeästi tarvitsevan varsin tarkkaa kampaamista, jotta ne sai ottamaan perhoon.

Papukaija-HD ja hyvin palvellut puruperuke. Piireissä vähän oltiin sitä mieltä, ettei tuo väri ole papukaijaa nähnytkään, mutta minulle kaikki kelta-viher-punaiset, ja erityisesti fluoriväriset, hässäkät ovat aina olleet papukaijoja. Oli mikä oli, niin tehokas väritys tuo ainakin on, nytkin kaikki tapahtumat tulivat tähän samaan yksilöön.

Paljon jäi siis vielä pohdittavaa ja parannettavaa. Kauden avauskalat tuli kuitenkin otettua, ja sessio olikin paitsi raskas, myös hyvin antoisa. Peliajat ovat selkeästi käsillä. Jarikin oli Torniossa käydessään pyörähtänyt tutulla matalalla kutulahdella, ja näky oli ollut hurja. Pikku lampareessa oli pyörinyt kymmenkunta mammaa valtava parvi kolleja kimpussaan. Perhot eivät luonnollisesti paljon kiinnostaneet, yhden kolmen kilon kalan oli kuulemma ylös saanut. Kausi on kuitenkin päällä koko rannikkoalueella, nyt pitää vain takoa, kun rauta on kuumaa. Tulevana viikonloppuna pitääkin ottaa uusi visiitti Porin suunnalle, ja onpa viime postin kommenttiraidan innoittamana suunniteltu myös vierailua tuonne Turun saariston suuntaan. Joten raportit jatkuvat, ehkäpä ensi kerralla saadaan näytille saaliskuviakin.

Harjoittelemalla oppii

Tämä poikkeuksellisen havainnon tein tuossa eilen illalla, kun jatkoin harjoitteita epoksipäisten haukiperhojen kanssa. Nyt sain aikaan jo huomattavasti parempia ja helpommin heitettäviä heduja, näitä kehtaa jo hauille esitelläkin. Materiaalitkin tosin perhoissa olivat ehkä päiden vääntämisen kannalta helpompia, mukavasti kiharia luonnonkuituja. Punamustassa ihmeessä, jota jo aiemmin esittelin, materiaali on kettua. Uusi vihreä hässäkkä on tehty jostain tuntemattomasta, jo muutama vuosi sitten Perhomessujen alelaarista löytyneestä karvasta. Tämänkertaisessa sidontasessiossa oli muutenkin suosiossa vähän luonnollisemmat värit, kun tein Jarille vielä toiveiden mukaisen täysin valkoisen HD:n. Se onnistuikin varsin mukavasti.

PuMu hässäkkä ennen epoxy –käsittelyä.

Ja jälkeen, kyllä ne silmät näyttävät hyviltä haukiperhossa.

Vähän luonnollisemman väristä välillä. Paino sanalla vähän. Ostin messusunnuntaina Sportia-Pekan aleilla käydessäni uuden erän vihreitä schlappeneita, ja tässä pussissa on nyt todellakin pitkiä sulkia. Tulee melkoisen komeita mörssäreitä näistä.

Tilaustyönä sidottu täysvalkoinen HD ennen suihkussa käyntiä. Ei ollenkaan hassumman oloinen peli.

Kalastuksen osalta kausi on startannut rauhallisesti. Olin vielä vapunaattona Haihunkoskella ottamassa toutaimia vastaan. Paikallisia Viialan perhokalastajien jäseniä käyskenteli uudella ja hienolla heittolaiturilla, ja osasivat kertoa, että keskiviikkona vesi oli jo ollut 7,3 astetta, mutta yksi kylmä päivä välissä oli tiputtanut sen alle seiskaan. Perjantain aikana vesi lämpeni tasaisesti. Kun minä jouduin lähtemään kuuden aikoihin vapun viettoon, oli se noussut taas 7,5 asteeseen. Mutta sepä ei toutskalle riittänyt, vaan kahdeksan astetta pitäisi olla, joten kaloja ei joessa ollut. Nyt kylmät yöt ja muutama sateinen päivä viikon aikana ovat pitäneet nousun muutenkin rauhallisena. Jari ja Timppa kävivät sunnuntaina koskella, mutta hiljaista oli ollut. Omalla kohdalla vapunvietto äityi melkoisesti suunniteltua pidemmäksi, joten aaton jälkeen en ole päässyt koskella käymään. Nyt sieltä nettitietojen mukaan on kuitenkin jo jonnin verran kalaa saatu, mutta mitään megaryntäystä ei tänä vuonna ilmeisesti nähdä. Erästä kosken rannalla kuulemaani sanontaa mukaillen: toutaimen nousu on kuin ripulin lääkitseminen pieremällä, eli helvetin tarkkaa touhua (alkuperäisessä anekdootissa puhutaan krapulan lääkitsemisestä kaljalla, mikä sekin on varsin osuvaa).

Haihunkoski 30.4.2010. Vettä piisasi varsin runsaasti, mutta oli se ihan kalastettavalle tasolle jo laskenut. Vasemmassa laidassa uusi, hieno ja parhaille toutainpaikoille rakennettu heittolaituri.

No, nyt viikonloppuna on lähdettävä tilannetta korjaamaan. Hakkiperhoja sitoneena ja netistä muiden saamien kölliköiden kuvia katselleena olen päätynyt suunnitelmissani pieneen perjantai-iskuun Porin suuntaan. Kauden pitäisi olla parhaimmillaan, ja onhan tuo Suomen ensimmäinen kansainvälinen haukiturneekin, Kvarken International Pike Fly Fishing Tournament 2010, siirretty Raippaluodosta tuonne Merikarvian mestoille. Eli ei pitäisi ihan kehno ottiaika olla. Sunnuntaina on sitten äitien päivä, ja kas, kun rakas äitini sattuu asumaan Viialassa. Siinä sivussa tulee ehkä sitten käytyä koskellakin. Raporttia tapahtumista seuraa.

Viime syksyn ennätys 107cm, ja samalla henkilökohtainen haukirekordi. Tähän lähdetään hakemaan perjantaina parannusta.

Huove

Perhokalastus, Elämä ja siltä väliltä