Author Archives: Lihis

Vihavuosi in My Mind

Kevät on tullut taas ja sumarireissu takana (Samuli saamamiehenä voisi raportin kirjoittaa). Toinen virallinen keväänmerkki on myös täällä, kun puhelin rullaa tuossa vieressä tauotonta uudelleen soittoa Pasi Visakiven kännykkään. Tämä lienee ainoa päivä vuodesta, kun miestä ei niin kateeksi käy. Sapettaa tuo perusnokialaisen uudelleensoitto-ominaisuus: ensimmäisen kerran uusi yritys tapahtuu viidessä sekunnissa, seuraavat pari kertaa väliä tulee jo puolisen minuuttia ja siitä eteenpäin minuutti. Olen uhrannut hieman tehokkuutta mukavuudelle, ja noita 30 sekunnin rullauksia saa tuo luuri tehdä omia aikojaan. Jääpä kädet vapaaksi vaikkapa vuodattaa täällä.

 

Niska1

Vihavuoden niska viime keväänä. 

 

Joten aloitetaan. Ensinnäkin tämä soittorumba on saatanan ärsyttävä. Joku nettipohjainen arvontasofta olisi huomattavasti kätevämpi, niin myyjille kuin ostajillekin. Arvontaan voisi heittää vaikkapa viisi itselleen sopivaa päivää, joita yrittää saada (tässä voisi sitten taktikoida, että kuinka monta arpaa uhraa suosituille viikonlopuille, vai keskittyykö johonkin viikonpäiviin). Yhdelle ihmiselle yksi setti arpoja, varmistus voisi tapahtua kätevästi vaikkapa laittamalla ylös sähköposti ja tilinumero, josta luvat maksetaan (ehkä jopa IP tai oikein pitkälle viedessä nettipankin tunnareiden kautta varmistus. Eihän tämä poista moninkertaisia varauksia pomminvarmasti, mutta suurimman osan karsisi). Arvontapäivä on keskiviikko, eikun torstai, ja luvansaaneille ilmoitus spostiin. Tällainen systeemi olisi huomattavasti nykyistä puhelinhulluutta parempi niin myyjäpuolelle, kuin erityisesti meille ostajille. Eipä olisi tänäänkään tarvinnut könytä kuudelta pystyyn kuuntelemaan tuuttausta.

No, tässä, kuten niin monessa muussakin maailman epäkohdassa, suurin kynnys taitaa olla raha. Huopeen IT-ihme Samuli laskeskeli, että tällaisen ohjelman tekemiseen menisi noin viikon päivät, sen verran spesiaali tarve on kyseessä, että netistäkään tuskin kovin valmiita pohjia koodaamisen tueksi löytyy. Vaikka tällaisen projektin tilaisi vaikkapa Koodiviidakon hyvinkin huokeaan hintaan (product placement FTW!), olisi sijoitus melkoisen kannattamaton Vihavuosi –yhdistyksen puolelta. Helpompaa ja huomattavasti halvempaa pistää Pasi roikkumaan puhelimessa yhden aamun ajan (en itse asiassa edes tiedä, saako Visakivi mitään rahallista korvausta kosken eteen uhratusta ajastaan. Tosin mahdollisuus siivuttaa lupia päältä parhaille peliajoille Suomen suosituimmalla koskikohteella on jo sinänsä melkoisen arvokas korvaus) kuin alkaa tilailemaan arvontasoftaa ja tarvittavaa serveritilaa sen pyörittämiseen. Bisnesälyllisesti siis heikko ratkaisu.

Bisnesajatteluhan on asia, mistä Vihavuotta on jossain nettikirjoitteluissa syytetty. Melkoisen älytön idea, jos miettii paria seikkaa. Ensinnäkin tuo hinta: 100€ kosken vuokraan kuuluu majoitus. Yöpaikka ja luvat kolmella kympillä ei ole todellakaan paha hinta, vertasi sitä mihin tahansa muuhun Suomalaiseen koskikalastuskohteeseen. Toisekseen se, että lupien hinnat on pidetty näinkin kohtuullisina kertoo paikkaa hoitavan tahon halusta ajatella muutakin kuin rahaa. Jos 250€:n erikoisluvatkin menevät hetkessä, niin mitä mieltä on myydä 100€:lla normilupia, puhumattakaan mistään rauhoituspäivistä. Ylipäänsä ajatus rahantakomisesta perhokalastustouhuista on vähän älytön. Jos todella haluaisi itsensä edes elättää kalastusmatkailuyrittämällä (rikastumisesta puhumattakaan), tarvitsisi lupien myynnin lisäksi huomattavan määrän oheistoimintaa, sillä kausi on toivottoman lyhyt eikä lupatuloista mitään loputonta rahavirtaa tule. Suomessa oheistoiminnan järjestäminen menestyksekkäästi on hyvin hankalaa, sillä meillä on vahvasti vallalla perinteinen eräkulttuuri, jossa yövytään teltoissa, ruuat tehdään itse eikä käytetä oppaita. Yellowstonenkin alueella, jossa kalastuskulttuuri on erilainen, lodgeille vähintään kalastuskauden veroinen aika oli loka-joulukuu, kun metsästäjäporukat tulevat paikalle.

Eniten tässä Vihan tapauksessa närää taitaakin aiheuttaa lopulta se, että tällainen varausrumba sotii suomalaista erämieshenkeä vastaan. Ajatellaan, että veden viljan tulisi olla kaikkien korjattavissa korvauksetta. Nykyisessä etelän ruuhka-Suomessa se ei vaan enää mene niin, eikä itse asiassa koskien kohdalta ole koskaan mennyt niin. Pakko itsekin myöntää, että tässä nököttäminen sapettaa ja jumittaa pahasti (jos lopulta pääsen läpi, en varmaan saa sanaa suustani, sen verran pitkään tuota varatun tuuttausta on tässä jo kuunneltu), mielummin soittaisin koskelle vaikka viikon etukäteen varatakseni itselleni luvan. Tai optimaalisessa tilanteessa marssisin luonnontilassa olevan Tammerkosken rantaan loputtomia Itämerestä nousseita lohilauttoja jallittamaan. Mutta nyt meidän on tyytyminen tällaiseen soittelusilmittömyyteen, koska laadukkaat paikat ovat Suomessa todella vähissä. Pitää vain toivoa, että Vihavuoden suosio vaikuttaisi tähän kulttuuriin ja saisimme tulevaisuudessa lisää järkevämmin (lue muilla tavoin kuin onkikokoisia istukkaita mättämällä ja tappamalla) hoidettuja paikkoja.

Location X

Aika katkaista pitkähkö hiljaiselo jälleen. Viime hetket ovat menneet säätäessä mahdollista uutta kesämatkaa rapakon taakse, mutta toki aikaa pitää löytyä myös harrastuksen ylläpitoon. Sumarireissut onkin jo suunniteltu, ja perhopenkinkin kaivamista esiin vakavasti harkittu. Kausi käynnistyi kuitenkin hankkimalla DVD:llinen lämpimien vesien supersilaikoiden kalastusta.

Kävin tänään Sportia-Pekassa tyttöystäväni kanssa katsastamassa hänen isälleen sopivaa syntymäpäivälahjaa. Löysimmekin varsin komean puisen, nätein kaiverruksin varustetun perhorasian, mutta niin kovin yllättäen mukaan tarttuin hieman muutakin. Muutaman pakollisen sidontatarvikeostoksen lisäksi päädyin Sportia-Pekan varsin laadukkaalle DVD-hyllylle hipelöimään lättyjä. Sieltä löytyy normaalien tanskalaisten ja ruotsalaisten tekeleiden lisäksi hyvä valikoima harvemmin suomalaisissa liikkeissä nähtyjä leffoja niin Ranskasta kuin Atlantin tuolta puolenkin. Omaan silmään iski kovasti Drake Magazinen vuoden 2006 -leffaskaban voittajan Running Down the Manin lisäksi Howard Films -tuotantoyhtiön Chasing Silver -tarpoonintylytyspätkä. Pöytäkoneellani on jo pitkään ollut aivan mahtava traileri elokuvasta, vaan kuten muistelin, Samulihan oli jo lätyn tilannut aikoinaan suoraan valmistajalta. Olivat kuulemma hämmästyneinä sähköpostilla kyselleet, että mistäpäin Suomesta löytyy tarpoonia, mihin Samuli oli vastannut haluavansa vain todistaa itselleen, että on olemassa vielä lohenkalastustakin pahempaa mielenvikaisuutta. Mutta hyllyssä oli myös saman tekijäpoppoon jatko-osaksi tituulerattu tekele, nimeltään Location X. Pyörittelin pakettia pitkään käsissäni, sillä hintaa oli 29,90€ ja lompassa olevalla 80€:llä pitäisi pärjätä koko loppukuu. No, mukaanhan se oli otettava, joten eipä tarvitse ainakaan baareissa ravat, jos nyt jotain saisi syödäkseen.

Location X

Leffan idea on siis tarpoonin kalastus tropiikin kirkkailla vesillä. Koukku on tällä kertaa tuntematon sijainti. Tästä nimi Location X. Flikan aluksi jo julistetaan, kuinka tuotantotiimi haluaa pitää paikan sijainnin suurena salaisuutena, jotta tämä paralleelisuniversaalinen tarpoonitaivas ei pilaammu kammottavien kalastaja-armadojen syöksyessä paikalle hunnilauman lailla. Mukaan valitut kolme koekalastajaa julistava kilpaa, kuinka heillä ei ole pienintäkään aavistusta, missä mennään (ilmeisesti salaisilla kalastajan muilutuslennoilla on lainattu oppeja CIA:lta) ja jopa oppaat ovat pukeutuneet lännenryöstäjien lempiasuun, kasvot peittävään huiviin. Stetsonit ovat tosin vaihtuneet lippiksiin ja polarisoivat rillit on saatu nenälle. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, tämä “kerrotaan, mutta ei kerrota” -tyyli sapettaa minua kovasti. Kehutaan julkisessa mediassa, kuinka kalaa tulee kuin kuokalla, paikat ovat sadunomaisia ja ennätykset paukkuvat joka toinen päivä, mutta ähäkutti, etpä tiedä missä. Vaan tässä pätkässä se ei niin haittaa. Asiaan vaikuttanee useampi tekijä: itse kyseistä kirjoitustyyliä täällä harrastin (ja samalla ymmärsin, miksi niin pitää joskus tehdä) ja tarponinkalastuksen parissa riittää vielä koluttavaa tunnetummissakin piakoissa, semminkin kun missään ei vielä ole päässyt käymään. DVD tuli kuitenkin ostettua enemmänkin viihteeksi kuin oppimateriaaliksi, ja tässä pätkässä paikan salailu on osa draaman kaarta aina nimeä myöten.

Se kaari vaan jää kovin suoraksi. Paikan paratiisimaisuudella ja salaisuudella ei hehkuta kunnolla, kalastajaesittelyt ja -haastattelut jäävät jotenkin pliisuiksi eikä jutulla ole oikein selkeää alkua, kehitystä kohti huippua ja sitten sitä kliimaksia. Viihteellinen filmi nousee ja uppoaa tarinansa mukana, eikä tästä pätkästä sisällöllisesti opetusmateriaaliksikaan ole, joten vakuuttavuutta puuttuu. Toinen ongelmakohta on tekninen toteutus. Ehkä odotukseni olivat turhan korkealla, mutta kiinnitettyäni loppukuun ruokarahat DVD:hen, odotin kyllä tuhnua TV-tasoa parempaa tavaraa. Samuli informoi jälkikäteen, että molemmat yhtiön leffat on tehty suoraan televisioon ja kaupattu maksukanaville, mutta olisivat nyt viitsineet DVD-versiosta edes poistaa mainoskatkoille mentäessä jenkkitelevisiossa näkyvät ohjelman tunnarit. Muutenkin kuvakoko kusee läppärilläni, DVD-valikot ovat onnettomat ja yleinen kuvausjälkikin hieman kattelee. Ymmärrän toki, että näitä pätkiä tehdään pienellä joukkueella, mutta olisi hyvä koittaa palkata edes jonkin moinen asiantuntija tekemään ne kohdat, joita ei vain itse osaa. Nyt sama sälli, Todd Free on tusannut tuottajana, ohjaajana, kuvaajana äänisuunnittelijana sekä kertojana, ja jälki on sen mukaista. Varsinkin itselleni oleellinen äänisuunnittelu on kehnoa, biisivalinnoissa olisi parannettavaa ja musiikki ei tue muuta elokuvaa niin kuin sen pitäisi. Erityisen kammottavaa on Toddin toiminta kertojana. Herra höökii mikkiin kehnosti kompressoituja latteuksia  köyhän miehen Horatio Canemaisella poljennolla. Tämä ainakin itselleni onnistui pilaamaan yllättävänkin suuren osan jännitteestä, jota viihdefilmiin pitäisi onnistua luomaan. “No matter what you do…” *paussi, jonka aikana heitetään polaroidit silmille* “…the tarpon always have the advatage.”

Jotta ei aivan väärää kuvaa tule, on todettava, että katoisin lätyn samalta istumalta ekstroineen putkeen. Pituutta ei tosin ole yhteensä kuin 90 minuuttia, mutta koko sen ajan pysyin viihdytettynä. On tuo tarpoonin kalastus vain hienon oloista hommaa. Opas kiljuu “strip, strip, strip, twitch, twitch!”, suursilakka inhaloi perhon ja syöksyyy muutamassa sekunnissa sadan metrin päähän esittämään hyppyshowta. Kaloja veneen ympärillä pyörii paljon, niille tarjotaan perhoa, saadaan ottamaan, karkuutetaan ja muutamalle päästään jopa sanomaan eväpäivää. Kun kameraveneessä kalastavalla oppaan kaverilla tarttuu iso tarpooni kiinni ja vapa katkeaa melkein kahvasta, opas itse vilkuilee ympärilleen nähdäkseen “What’s wrong?” vajaan satakiloisen tarpoonin loikkiessa taustalla, ja kun tilanne selviää, toteaa tyynesti vain, että “Well, that’s tarponfishing.”

Kalastus on siis loistavaa, ja se aiheuttaa palavan halun päästä jonnekin lämpimään (ei toteutune vielä muutamaan vuoteen, mutta joskus sinne on päästävä). Ideapuolelta jäi haaviin myös uudenlainen tapa tehdä pintasliippari hauelle, jotta ihan pelkäksi viihteeksi ei homma lopulta mennyt. Muutenkin DVD:n ekstrat ovat hyviä, ja tukevat teosta mainiosti. Tekninen toteutus ja tarina eivät vain pääse ihan odotetulle tasolle, vaikkaikin on myönnettävä, että sijoituksen koko suhteessa käytettäviin resursseihin asetti henkilökohtaiset odotukset kovin korkealle. Tarpoonin flätsikalastuksessa on vielä se huono puoli, että maisemat eivät lopulta nii-in komeita ole, vaihtelusta puhumattakaan. Lätyn kuitenkin parissa viihtyi, ja kun pari kertaa pätkän vielä katsoo, niin luulen, että haitat eivät näytä enää lainkaan niin isoilta ehkä Toddin kerrontaa lukuunottamatta. Vaan jos olisin toisin tiennyt, olisin saattanut sijoittaa johonkin hieman informatiivisempään pätkään.

Astianpesukonelohi

Meillä on täällä Huopeessa kovia lohimiehiä. Varsinkin Samulin taloudessa on norjalaista pintaperholohta (à 100€/kg) nautittu tänä syksynä urakalla, ja itsellänikin vielä joulugraaviksi filettä riittää. Niinpä uusille resepteille on aina käyttöä. Suosikkini viime aikoina on ollut simppeli uunilohi, jota on syötetty usemmallekin viattomalle uhrille, ja kaikki ovat sitä erinomaisena pitäneet. Sunnuntaita hyödyllisesti netin ihmemaailmassa viettäen törmäsin kuitenkin erittäin mielenkiintoiseen uuteen ehdotelmaan, astianpesukoneloheen (mahtava sana). Eräs bloggari on bongannut reseptin Alaskan Department of Fish and Gamen sivuilta, testannut sitä ja selvinnyt operaatiosta hengissä ja ilmeisesti järjissäänkin. Homma on sinänsä simppeli: otetaan siivu lohifilettä, laitetaan kunnon foliokääreeseen mausteineen ja kääre astianpesukoneeseen. Samalla, kun edellisten aterioiden jämät putsataan lautasista, saadaan aikaiseksi höyrystettyä lohta. Minullahan ongelma nykyisessä kämpässäni on astioiden manuaalipesu, tiskiharjalla riipiessä ei lohesta mahda valmista tulla millään. Mutta suosittelen koneen omistajia kokeilemaan vähän erilaista reseptiä, ja joulupöydässäkin mahtaa naamat venähtää, kun isäntä ryntää ottamaan lohen pois astianpesukoneesta. Samuli raportoinee kokeen onnistumisesta, jahka pääsee reseptiä testaamaan. Jonkunhan tämä on nyt selvitettävä…

Lihis the Cruel, Terror of Porkkala, slayer of five (ok, I let four of them go, but hey, I have blood on these hands!)

Olin sopinut helsinkiläistyneen ystäväni Jussin kanssa pienimuotoiset taimenpeijaiset pääkaupunkimme rannikolle. Pienen hiomisen jälkeen päätimme valita ajaksi lauantain 15.11., ja lopulta päätimme vaihtaa kohdekalankin haukeen, kun vesikin oli vielä mukavan lämpöistä. Saavuin siis perjantaina illasta Jussin residenssiin. Ennen liikkelle lähtöä käväisin vielä Lidlissä hakemassa mestareiden aamupalan ja muutaman meksikolaisen oluen. Otin sikspäkillisen Solia matkaan ja lähdin etsimään limeä, vaan sitä ei löytynyt. Meksikaanolitkut eivät ilman sitruslisää maistu juuri miltään, ja samaan hintaanhan saisi mäyräkoirallisen Olvia. No, mäyristen vieressä oli sitten lavat, ja kas kun Karjalat olivat hyvässä alessa, pitäisiköhän saman tien sellainen laittaa, ei niitä kaikkia tarvitse kerralla juoda. Tarkoitus oli ottaa perjantai-ilta iisisti, katsastaa kalanpaikat ja uuvahtaa raskaan viikon jälkeen aikaiseen. No, karttaa tutkittiin huolella ja Jussin työkaverin suositusten, kuultujen huhujen ja muutaman oluen siivittämänä valittiin kohteeksi Porkkalan niemi. Sitten innostuimme kaivamaan syntikkani autosta ja sessioimaan kunnolla. Hesarin paukahtaessa luukusta meillä oli parhaat surina-ambientit ja noin kymmenennet bisset menossa, sen jälkeen vielä teimme tulevan suven suuren tusinatrancehitin ja soittelimme parit kännipuhelut. Lauantaiaamuna lähtö ei siis ollut varsin lentävä. Emmekä edes koko lavallista tuhonneet, jäi sinne vielä neljä tölkkiä juomati!

No, lopulta pääsimme matkaan puolen päivän maissa. Harhailimme hyvän tovin Porkkalan yksityisteitä ja tapasimme sillalta kalastelevan toveri venäläisten joukkueen. Sillan vieressä oli iso “Sillalta kalastaminen kielletty” -kyltti. (Kalastus)kulttuuri itänaapurissa pruukaa olemaan hieman erilainen, ei ole niin just noiden sääntöjen kanssa. Lopulta löysimme Porkkalan niemen kärjessä sijaitsevalle ulkoilualueelle, josta sopivat rannat löytyivät. Kurvasimme parkkikselle, jossa varustetason ero kävi harvinaisen selväksi. Jussi ei onnistunut edes vastahankittuja kumppareitaan kotoa löytämään, ja citykalastaja farkuissa, tennareissa ja virpan kanssa oli valmiina, kun minä olin vasta saanut kaivettua vavan esille putkesta. Meillä olisi maksimissaan kaksi tuntia aikaa ennen pimeää, ja pelkkään varustautumiseen tuhrautui ainakin puoli tuntia. Jossain vaiheessa pälkähti päähän, että onkohan tämä nyt ihan oikeassa suhteessa, onko homman ydin päässyt unohtumaan? Mutta uutta kellurengasta oli päästävä kokeilemaan, joten ei auttanut kuin alkaa pumppaamaan. Kineticin rengas oli kyllä hyvä, kun sen lopulta kasaan sai. Istuinosakin oli ilmalla täytettävä ja renkaassa istutaan miellyttävästi veden yläpuolella. Ongelma tuli kuitenkin, kun perhossa kiinni ollut hauki törmäsi renkaaseen ja jollain helkkarin tavalla sai siihen aikaan reiän. Oli hieman hätä kädessä, kun yritin irroittaa syvällä kitusissa killuvaa perhoa hauen kidasta kun samalla ilma karkaa ponttoonista. No, eipä kiirehditä enempää asioiden edelle.

Kalastuksen aloittelimme erittäin pienestä ruovikoiden ympäröimästä lahdesta. Laitoin edellisella merireissulla vakuuttaneen papukaija Hollow Decieverin pyydöksi, eikä kalakontaktia tarvinnut pitkään odotella. Ensimmäinen huti tuli kymmenen minuutin heittelyn jälkeen, ja pian sen jälkeen pääsin käyttämään renkaassa sellaista pannukarhean taimenen kokoaista pikkupuikkaria. Kolasin pikkulahden rantapöheiköt läpi, ja tapahtumia riitti tasaiseen tahtiin. Isoin renkaassa käytetty kala oli erittäin nätti parin kilon merihauki, kyljet pullollaan vihreitä pilkkuja. Homma toimi kuin kuuluisa junan vessa, renkaasta oli ilo heittää ja kun tapahtumia riitti, tunsi todella viihtyvänsä merellä. Lahden pohjukasta lähti pieni puro, joka virtasi vallan vinhasti takaisin mereen. Jotenkin hankalaa vieläkin ottaa koppia konseptista, jossa meri virtaa mereen. Lienee ollut laskuvesi tai jotain päällä. Puron läpi kelluttuani rantauduin hetkeksi tutkailemaan ympäristöä. Hieman kauempana siinsi erittäin ottavan näköinen kaislikko, ja vaikka valo alkoi jo hiljalleen vähentyä, oli sinne poljettava. Vaan taas unohtui, että renkaalla yhtään pidempien matkojen liikkuminen on hidasta ja pahuksen raskasta. No, saivatpa etureidet reeniä. Kaislikolle päästyäni tosin vaivat unohtuivat. Kovin leveä kaistale ei ollu, ehkä noin viisitoista metriä, mutta reunat olivat todella herkullisen oloista hieman harvempaa ruovikkoa ja kaislojen keskelle muodostui pieni hauelle haiseva laguuni. Heitin ensimmäisen heiton ja mietin, että jos tästä ryteiköstä ei haukea löydy, niin ei mistään, strippasin siimaa pari kertaa sisään ja BANG! Reissun isoin hauki torppasi kiinni melkoisella voimalla. Tämä kala oli todella pirteä, luuli kai olevansa parempikin tropiikin limatuubi ja pisti kunnon shown pystyyn, ottaen yhden todella terävän, melkein pohjasiimoille vieneen spurtin ruovikkoon. Sieltä sen lopulta sain kuitenkin houkuteltua esiin ja hetken kuluttua vapaaksi. Heittelin ruovikon ulkolaitaa vielä hetken, kunnes siirryin lähemmäksi ja kävin kalastamaan laguunia. Olisikohan se ollut kolmas heitto, kun sieltä sähähti reissun toiseksi isoin, vajaa kakkosen kala kiinni HD:in. Tämänkin silakkaimurin kanssa sai vääntää ihan tosissaan, tällä kertaa tosin päätin olla päästämättä sitä kaislikkoon. Sagen seiskaluokkainen Fli jaksoikin vääntää tämän kokoluokan kalan vaivatta avoimille vesille ja kaikki sujui mukavasti, kunnes se perhanan kala onnistui puhkomaan renkaani. Eikä kyse ollut edes koukusta, sillä se oli tukevasti kalan kitusissa kiinni, itseasiassa niinkin pahasti, että hauki oli lopulta pakko murhata. Nyt oli kuitenkin hyvä hetki ottaa kala, sillä menimme illalla ystäväni luokse syömään, ja suurten saalistajien pöytään kantama tuore kala otettiin ilolla vastaan. Peratessa hauen vatsasta löytyi kolme puoliksisulanutta silakanraatoa, oli käynyt hieman ulapalla harventamassa parvea, ennen kuin asettui kaislikon kupeeseen kytikselle. Perkuun jälkeen kunnon suolat mallia Otamo, joka pyyhittiin ennen uuniin menoa pois. Uuniin mukaan purkki kermaa, sitruunaa sekä ronskisti voita ja koko komeus nautittiin suppilovahverokastikkeen kanssa. Pakko myöntää, että hauki itsesään on hieman mautonta, mutta kunnon lisukkeilla siitäkin saa erittäin maukkaan aterian.

Porkkalan possukka. Tämä oli pikkulahden isoin ja kaunein tapaus. Pahoittelen kuvien vähyyttä, mutta renkaassa ei hirveästi viitsi kameran kanssa kikkailla.


Yleisesti reissu oli mitä mainion. Eksploraatio oli onnistunutta, ja, toisin kuin eräänkin suurvallan seikkailut Lähi-Idässä ovat antaneet ymmärtää, hyvin pienen tiedustelutiedon ja parin satelliittikuvan avulla tehty isku voi onnistua. Hämmästyttävän pienellä pyyntiponnistuksella saavutettiin loistavia tuloksia. Hieman näin jälkikäteen harmittaa, että emme pääseet lähtemään aikaisemmin ja tutkimaan enenmmän paikkoja, mutta tärkeintä oli, että hauskaa piisasi, niin perjantaina kuin lauantainakin. Seuraavana kohteena onkin sitten Ahvenanmaa ja tavoitekalana taimen, joskin tällä kertaa olemme lähdössä hieman kokeneemmassa seurassa. Toivottavasti nakertaa!

Haukia, vaan ei perholla

Käytin tässä jälleen aikaani hyödyksi: Piti tehdä koulutöitä, sen sijaan kolasin YouTubesta haukivideoita. Törmäsin perus pulikanuiton lisäksi pariin varsin mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään pätkään.

Haukien käsinkalastusta

Hauen käsinkalastusta Rahajoella. Kuinka monta tällaista hauen kutunousun kohteena olevaa pikkujokea mahtaa löytyä? Ei varmasti ole ihan yhtä tai kahta. Ajatus aikaisen kevään koskikalastuksesta isoilla steamereilla haukien toivossa ei tunnu yhtään hassummalta idealta. Paikat vain pitäisi tuntuea. Ensi keväänä pitänee pyrkiä aluksi löytämään kutupaikat Meri-Porin suunnalta, pikkujokien kolaus on varmasti mielenkiintoinen, mutta aikaa ja bensaa vaativa projekti. Katsotaan, jos kaikelta toutaimen kuritukselta siihen ehtisi. Bonuksena videossa esiintyy Suomen nopealiikkeisin kalastustoimittaja Jari Tuiskunen, joka Takaheitto-Taskisena sisäpiirissä tunnetaan.

Sukeltaa haukien kanssa

Sukellusta haukien seassa Valkiajärvellä jossain päin Suomea. Erittäin kirkasta vettä ja emeraldin hohtoisia tuimailmeisiä haukia. On se vain komea kala omassa elementissään, ihan päällikkö! Vain rauhallinen isoja padimattoja sisältävä ambientausta puuttuu. Esimerkiksi Brian Enolta löytyy oivaa matskua Ambient 4 – On Land albumiltaan, kauneuden ihailun taustalle käy Tal Coat, myteerisempää tunnelmaa tarjoaa Lantern Marsh. Kaksi välilehteä vain auki, toiseen video, toiseen biisi, ja kappaleen vaihto ensimmäisen loputtua, niin tunnelma on taattu. Tai jos kaipaa rytmitystä, niin Banco de Gaian kotisivuilta löytyvä mp3:na Big Men Cryn nimikkobiisi on oiva tausta. Selkänoja vaateriin ja matkalle siihen ihastuttavan tuntemattomaan pinnanalaiseen maailmaan, jonka mystisyys vetää kerta toisensa jälkeen takaisin vesien äärille selvittelemään sen esittämiä kysymyksiä vapa kädessä.

Saaristossa

Olemme Samulin kanssa suunnitelleet syksyistä haukikarnevaalia Saaristomerelle ainakin parin vuoden ajan, ja nyt lopulta päätimme lopettaa särkimäisen leuanloksuttelun ja toteuttaa suunnitelmat. Niinpä data virtasi sekä ykköset ja nollat saivat kyytiä, kun hiiret savuten etsimme sopivaa päämajaa iskullemme. Olen ilmeisesti sen verran verkkoajan kasvatti, että minulle hyvät tai edes jonkinlaiset nettisivut ovat erittäin tärkeä osa yrityksen imagoa. Jos sivua ei löydy, niin yritys ei kiinnosta, mutta huolella tehdystä ja näyttävästä nettisivusta (mistä Huove ei tällä hetkellä ole ehkä paras esimerkki, mut hei kohta kuulkaas me näytetään…) tulee lisäuskottavuutta. Niinpä on harmillista, että joissain piireissä tätä ei ymmärretä, ja isojenkin tapahtumien nettisivut (ja usein muutenkin tiedotus) sutaistaan kasaan vasurilla, surullisimpana esimerkkinä vuoden 2007 perhokalastuksen MM-kisat Simojoella. Mutta lopulta elektrokustin poljettua useamman digitonnin edestä sähköposteja suuntaan jos toiseenkin löytyi useamman vaihtoehdon joukosta mieluisin: Houtskärin kyljessä sijaitseva piskuinen Berghamnin saari ja ajaksi viikonloppu 17.10.-19.10.2008. Nyt olisimme siis menossa oikein kunnolla ulkosaaristoon! Hyökkäysosasto Hauki muodostui lopulta viisijäseniseksi: Oulun delegaattiin kuului Samuli ja jo sumarireissulta tuttu Pekka Otamo. Tampereelta minun lisäksi mukaan lähti kesätöistä Rengaslinjalta tuttu aloitteleva, mutta innokas perhokalasta Sami ja päätoimittajaystäväni Seppo, joka ei juuri kalastusta aikaisemmin ole harrastanut, mutta kaipasi hieman ulkoilua ahtaasta toimituksesta ja päätti samalla tehdä jutun reissusta Aviisiin (tästä uhkaa näköjään pahasti tulla tapa. Viimeksi olimme Samulin kanssa Finnmarks Dagsbladetissa vuonna 2006 Repparin reissun yhteydessä. Pääseminen lohenkalastajana lehteen Finnmarkiissa on kuin päätyisi paperille pokerinpelaajana Las Vegasissa.) Oulun sankarit saapuivat luokseni torstaina puolen yön maissa, ja parin pakollisen lääkäriopiskelijoiden löytämisen toivossa otetun oluen ja toinen toistaan hurjempien kalatarinoiden jälkeen sipaistiin pikaiset unet. Aamulla keräsin joukon kasaan, kävimme Ärrällä hankkimassa lääniluvat ja päräytimme parilla pirssillä kohti Turkua siinä kahdeksan korvilla.

Perjantai meni kului lähinnä matkaillessa: Ensin Turkuun, siitä kohti Kaarinaa ja eteenpäin Paraisille, jossa kävimme kaupassa. En ole itseasiassa koskaan aikasemmin ollut näin ison porukan kanssa liikenteessä, joten viiteen mieheen viikonlopun aikana häviävä ruokamäärä oli aikaisemman kokemuksen puutteessa hieman hankala arvioida. Samaten kustannusten jakaminennäin ison porukan kesken ei ole niitä helpompia tehtäviä, vaikka siitä tällä kertaa joviaalissa jengissä helposti selvittiinkin. Ensi kertaa silmällä pitäen olisikin hyvä ottaa John Gierachin opit käyttöön (tosin, Gierach opettaa myös, että reissuun ei pidä koskaan lähteä kolmea henkeä isommalla porukalla, mutta eihän sitä nyt IHAN kaikkea kirjoitettua tarvitse uskoa, eihän?) ja luoda erillinen rahasto, ”kitty”, yhteisiä menoja varten. Homma toimii näin: otetaan vaikkapa kirjekuori, jokainen laittaa sinne sopivaksi arvioidun summan rahaa, vaikkapa 50€, ja kaikki yhteiset kulut maksetaan tästä. Jos raha loppuu, niin kaikki sujauttavat lisää pätäkkää kassaan, ja ylijääneet voidaan jakaa reissun päätteeksi osanottajien kesken tasan, tai jos heittäytyy kilpahenkiseksi, niin vaikkapa reissun isoimman kalan saanut, pahiten mulannut tai vaikka ensinnä sammunut saa jämät. Helpottaa huomattavasti tätä rahasäätöä, eikä kukaan päädy maksumieheksi ja penäämään kuukausien päästä saamisiaan, kun muut lupasivat ”laittaa tilille ihan heti kun kato kotiin pääseen juu…” No, kuten sanottu, tällä kertaa homma kuitenkin toimi jouhevasti, ja saatuamme vähän täytettä puolityhjiin autoihimme (Samuli väitti kivenkovaan autonsa olevan ”aivan täynnä”, vaikka kamaa ei takana ollut edes niskatukiin asti. Ilmeisesti uuden, isomman kala-auton hankinnan sivuvaikutuksena on mennyt suhteellisuuden taju.) ammuimme kohti ensimmäistä lauttaa välillä Parainen-Nauvo. Aamupäivälautoilla ei tunkua ollut, ja pääsimme ajamaan suoraan sisään. Meri tuoksui, saaristo oli kaunis ja autossa päät käänyivät oikealta vasemmalle kuolatessamme toinen toistaan paremman näköisiä haukiruovikoita. Nauvo-Korppoo lautalla huomasi jo meriveden selkeän kirkastumisen verrattuna sisäsaariston vihreään humukseen. Kun lopulta pääsimme Houtskäriin Kittuisin sataamaan odottamaan Berghamniin vievää yhteyslauttaa M/S Finnötä, oli näkösyvyys jo viiden metrin luokkaa ja tunnelma katossa. Jouduimme odottamaan paattia puolitoista tuntia, mutta aika oli ihan kohtuullisen hyvä tappaa vaikkapa kalastamalla. Itse kaivoin torstaina Sportia-Pekan syysalesta neljänkymmenen pinnan miinuksellä säästämäni seiskaluokkaisen yhdeksän jalan Sagen Fli:n ensiheitoilleen. Vahva keppi, juuri sen henkinen kun hain. Jaksoi heittää isoa Hollow Deceiveriäkin, ei ehkä vaikeuksitta, mutta jaksoi kuitenkin, toisin kuin edeltäjänsä 9’6’’ GTFour samassa luokassa. Enemmän tästä ehkä myöhemmin. Ensimmäiset seuriot saimme myös jo aikaan, kun laiturin kupeesta löytyneen kaislikon reunasta Samulin lusikkaa (oli mennyt kaivamaan vanhat UL-vehkeensäkin naftaliinista reissua varten!) ja sen jälkeen Pekan perhoa kävi seurailemassa parikiloinen saariston ruovikkorokotiili. Lopulta M/S Finnö saapui paikalle, ja ahdoimme autot sekä miehet sisään tähän maksimissaan kaksi autoa ja kahdeksan matkustajaa imevään valtameriristeilijään.

Saaristomerien karuja rantakallioita Berghamnista.

Pääsimme perille Berghamnin satamaan pitkän matkustuspäivän jälkeen puoli viiden aikoihin. Berghamn on erittäin hurmaava pikkusaari. Vakituisia asukkaita on kolme, kesällä mökkikauden aikana saarella on enemmänkin väkeä. Mökkimme sijaitsi pienen niemen kallioisella länsirannalla, ja toisella puolella niemeä oli pitkä ja ruovikkoinen lahti, joka osottautui melkoiseksi haukiparatiisiksi. Muuten saarella kalastamamme rannat olivat lähinnä melko nopsasti syvenevää ulkosaariston kalliota, tosin koko pohjoiskärki jäi rajallisen ajan ja kulkumahdollisuuksien takia kokematta. Satamassa meitä vastassa oli isäntämme Lasse Veira, joka pyyhälsi paikalle todellisella saaristoautollaan. Monenmoista kiesiä olen nähnyt, mutta eipä aikasemmin ole tullut vastaan sellaista, jossa kasvaisi jäkälää! Lasse oli erittäin miellyttävä avulias ja puhelias isäntä. Parin kilometrin matkalla pitkin saaren halkovaa kalliopaikoilla hädin tuskin tieksi tunnistettavaa hiekkapolkua meille esiteltiin niin kalanpaikkoja, saaren kolmesta lehmästä yhden juuri poikimaa vasikkaa kuin sukulaisten mökkejä ja rantoja, joille ei sopinut mennä heilumaan. Päästyämme mökille paikkojen esittelyn yhteydessä Lasse tempaisi esiin vakiovarustukseen kuuluvat merikartat, ja neuvoi kalojen paikat jopa heittosuuntia myöten. Saimme tietää metrien tarkkuudella parhaat haukiruovikot, taimenrannat ja ahvenkarit, matalikot ja kivien paikat, veden alaiset penkat ja matalikot. Taitaa mies olla jonkun hetken kotikulmillaan merellä viettänyt. Sain vielä ylinmääräisen tuulahduksen saaristolaishenkeä, kun aivanta kysellessä Lasse ensin katsoi kuin vähämielistä ja sitten totesi, että se on katkennut lukkoon jo kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken kaikkiaan erittäin mukava isäntä ja esimerkillistä asiakaspalvelua.

Samuli ja Pekka laatimassa hyökkäyssuunnitelmaa saunamökin edustalla.

Kalastukseen perjantaina ei jäänyt paljoakaan aikaa. Kun lopulta saimme kamat sisään ja kalavehkeet vireeseen, aurinko oli jo katoamassa horisontin taakse. Jätimme Samulin ja Pekan kelluntarenkaineen ruovikkolahdelle ja lähdimme Samin ja Sepon kanssa etsimään tietä meille neuvotulle hyvälle rannaltakalastuspätkälle. Aluksi hieman sekoilimme ja päädyimme Lassen enon ehdottomasti kielletyille rantakallioille kalalle, mutta onneksi eno itse ei tainnut olla mökillään paikalla. Lopulta löysimme oikean tien, ja pääsimme rantaan heittämään. Ehdimme piiskata ehkä noin puoli tuntia, ennen kuin pimeys oli totaalista ja tuli aika siirtyä takaisin mökille saunomaan, perhoja sitomaan ja seuraavan päivän kujeita suunnittelemaan. Pojat lahdellakaan eivät olleet kummemin onnistuneet, kun lopulta jonkin epämääräisen kelluntarengas/venesekoilun (yksityiskohdista oltiin vaitonaisia) jälkeen onnistuivat kalastamaan vain pari kymmentä minuuttia. Ilta meni saunoessa, pelkkiä hyviä juttuja kertoessa ja perhoja sitoessa. Perjantain merkittävämmäksi saaliiksi jäi lopulta legendatekijä Sepon kuolemattomaksi jäänyt lausahdus kelluntarenkaista. Ensimmäisen kerran nähdessään Pekan kalastamassa renkaastaan hän nimesi laitteen välittömästi vesien rullatuoliksi ja käyttäjät vesien invalideiksi (ja tästä johdettuna rullatuolit asfalttiviidakon kelluntarenkaiksi). Priceless!

Pekka kalastaa rullatuolistaan. Taustalla tädin miehen paatti.

Illan sidontasession tulos. Papukaija HD osoittautui kovaksi ottipeliksi.

Lauantaina koitti reissumme ainoa täysi kalastuspäivä. Edellisenä iltana kyhätyn sotasuunnitelman mukaisesti tarkoitus oli alun perin jakaa porukka kahteen. Vesien invaldit (vielä Gierach viittauksia: hän kutsuu rengaskalastajia nimellä ”fishing commandoes”. Jotenkin ylevämpää.) eli Samuli ja Pekka kolaisivat renkaillaan ruovikkolahtea ja minä, Seppo ja Sami ahtautuisimme käytössämme olevaan veneeseen ja ajaisimme jollekin Lassen kalaisiksi kehumalle luodolle. Mökin hintaan kuulunut vene oli kuitenkin pieni, vain askeleen perussoutuvenettä isompi lasikuitupaatti neljän hevosvoiman peräprutkulla, ja vaikka yöllä varsin myrskyisäksi yltynyt puhuri (tämäkin lienee kovin suhteellista, paikallisille keli tuskin oli pikku syystuuloista kummempi) oli aamuun mennessä hieman rauhoittunut, niin meillä maakravuilla ei ollut munaa lähteä purtilolla vaahtopäiden armoille. Venekuntamme päätyi lopulta kalastamaan rannalta odotellessamme tuulen rauhoittumista. Aloitimme kalastuksen aivan ruovikkolahden pohjukasta, jota pystyi kalastamaan myös rannalta. Tapahtumia ei pitkään tarvinnut odotella, ensimmäinen seurio tuli muistaakseni Samulille parin heiton jälkeen, ja hetken päästä Sami otti ensimmäisen kilon hauenpuikkarin rantakivikolle käymään. Hetkeä myöhemmin myös Pekka avasi pelin taltuttaessaan rullatuolissaan ensimmäisen perhohaukensa ikinä, nätin pari kiloisen krokotiilin. Ensimmäinen tapahtuma minulle tuli, kun heitin perhoni kaislojen yli ruohikossa olevaan pieneen lahdentapaiseen. Siima meni kaislojen yli ja perhon kohotessa ilmaan pärskähti oikein kunnolla hauen iskiessä vauhdilla kiinni.Hieman harmitti, ettei tullut poppereita sidottua, sillä pintahauestus on näyttävää ja äärimmäisen jännittävää. Uudestaan en kalaa saanut kuitenkaan vastasidotusta papukaijanväriestä Hollow Deceiveristä innostumaan. Siirryinkin siis eteenpäin pienen kallionnyppylän päälle ja heitin lyhyen kymmenmetrisen vippauksen läheisine kaislapusikon kylkeen. Kirkkaassa vedessä perhos oli helppo seurata, ja taisin hieman säpsähtää, kun vihreä hahmo hyökkäsi kuin tyhjästä perhon kimppuun. Tartutus kuitenkin onnistui, ja Loopin 8-9 luokkainen Loopin Green Line SW vei voimat puolentoista kilon kalalta nopeasti. Kävin noukkimassa kalan haaviin rannansta, puukonlappealla päähän ja kurkku auki, sillä tänään savustettaisiin haukea! Karkuutin vielä lahden pohjukasta kaislikon kupeesta yhden kalan ja sain pari tärppiä. Tällä välin Samuli oli siirtynyt takaisin rantamieheksi: hän oli onnistunut heittämään perhonsa kellurenkaasen kiinni jo rannassa, ja reikähän siitä tuli, vaan sitä ei huomattu ennen veteen menoa. Ei auttanut kun puhallella lisää ilmaa renkaaseen ja polkea kohti rantaa. Samuli päätti ottaa veneen käyttöön, sillä ruovikkolahti oli suojassa pahimmilta tyrskyiltä. Veneeseen kuitenkin mahtuu kaksi kaveria, joten laitoimme Samin kyytiin ja lähdimme Sepon kanssa onkimaan isäntämme ottavaksi osoittamaa rantapätkää saaren toisella puolella. Ongin ensin haukivermeillä, koska arvelin asioista enemmän tietäviltä kuulemani perusteella, että mertsaria koittaessa joutuu kalastamaan lähinnä tyhjää ja halusin hieman äksöniäkin. Vaan kalliorannat suorastaan haisivat meritaimenelta ja hetken hekumoituani sillä onnen tunteella, jonka taimenen saaminen soisi, oli pakko pistää Sage viuhumaan. Niinpä oikeastaan koko loppupäivä meni heittäessä Drag’s Deviliä ja Hailia taimenen toivossa, ja kuten arvata saattoi, ilman tapahtumia. Seppo kolasi samoja kallioita eri lusikoilla, mutta ei hänkään löytänyt haukea, ahventa tahi taimenta. Kaislalaguunilla pojat sen sijaan olivat kepittäneet haukea ihan urakalla. Pekka oli käyttänyt renkaan vierellä kuusi kalaa ja Samikin oli ottanut pari. Samulilla toiminta oli tosin jäänyt pariin tärppiin, mutta tapahtumia kuitenkin, toisin kuin vastarannalla. Illasta oli luvassa siis oikein kunnon fish fry, kun hauet Otamon tyyliin isolla kädella suolattuina lykättiin savustuspönttöön. Purut tosin puuttuivat, eivätkä epätoivoiset yritykset saada katajat ja muu kuiva puuputu savuamaan onnistuneet, joten tyydyimme käristämään hauet mansikkana hehkuvassa savupöntössä ihan vain lämmön avulla. Täytyy kuitenkin sanoa, että saunan jälkeen perunoiden ja muutaman oluen kanssa nautittu saaristohauki maistui hyvälle.

Ensimmäinen saaristohaukeni. Kuva Seppo Honkanen.

Reissun avauskalan rantautus käynnissä.

Loopit eivät isoilla haukitussukoilla heitellessä ole aina niin seksikkäitä. Ei ihme, että ruopaisi hieman kellurengasta takaheitossa.

Savustus

Pekka savustaa. Kuten huomata saattaa, puuta käytettiin hieman reilummin.

Sunnuntaina ehdimme vielä kalastaa aamupäivän. Otimme veneen alle ja lähdimme hakemaan Sepolle ensimmäistä kalakontaktia ruohikkolahdelta. Lopulta se tulikin, mutta ikävä kyllä pääsi irti kalan sotkettua siimat kaislikkoon. Minulla oli hiljaista, vaikka pelipaikoilla onginmmekin. Lopulta nappasimme Samin kyytiin, ja koska merenkäynti oli selkeästi rauhoittunut, ajoimme porukalla vielä hyväksi kehutulle luodolle heittämään. Keskityin heittämään lähinnä Hailia ja edellisen päivän hauen syönnösnäytteen inspiroimana pikkutinseliä, sillä kalani maha oli pullollaan pientä, noin viisisenttistä salakkaa. Tapahtumia ei kuitenkaan sieltä kuulunut. Sunnuntain onnistujaksi nousi Samuli, joka paikatulla renkaallaan kaivoi viisi haukea ruohikosta. Sami onnistui löytämään vielä neljä kalaa, joten reissun saalissaldoksi muodostui lopulta 18 kalaa, jotka kaikki saatiin samasta laajasta ruohikkolahdesta. Ei lainkaan hassumpi saldo ensimmäiselle saaristoreissulle. Koko oli ehkä hieman pettymys: isoimmat kalat olivat noin kahden ja kolmen kilon väliin, ja suurin osa kalsoita jäi yhden ja kahden kilon haarukkaan. Itse aikaisempien kokemusten perusteella odotin mereltä saatavan kalan keskikoon olevan hieman parempi.

Ei Seppokaan aivan saaliitta jäänyt. Tässä vastarantautettu partahauki maanisen saalistajan ihailtavana.

Kuitenkin hommasta jäi erittäin hyvä maku suuhun (näistä kalareissuista kun harvemmin jää, ainahan se ikävää on olla onkimassa…). Suomesta löytyi vielä jotain todella paljon aiemmin kokemastani poikkeavaa kalastusta. Kalastaminen kirkkaassa vedessä kalliorannoilla oli huikaisevan hieno kokemus, ja saaristolaismeininki, jota isäntämme onnistuneesti edusti, erittäin rempseää ja rentouttavaa. Tähän aikaan syksystä sisäsaariston laajoilta ruovikkoaluelita olisi ehkä löytynyt paremmin kalaa, mutta kokemuksena vierailu ulkosaaristoon lauttamatkoineen oli mahtava. Ensi kerralla pitää vain varata paremmin aikaa, sillä meri on laaja ja ottipaikkoja riittä sen verran, että yhdellä täydellä kalastuspäivällä ei ehdi näkemään kuin kalpean aavistuksen alueen tarjoamista mahdollisuuksista. Ja eiköhän se taimenkin sieltä lopulta löydy kun vain tarpeeksi jaksaa takoa.

Yllä: Pekka kalastaa kaislikkolahdessa. Alla: Rojut kantoon ja kohti seuraavaa haastetta. Ensi syksynä löydämme itsemme varmasti taas saaristosta.

Toutainkauden tilinpäätös

Hiljaiselon katkaisemieksi pitänee julkaista vihdoin rapsa tämän vuoden toutainkaudesta. Eihän siitä ole kuin puoli vuotta. Tämä rapsa on lojunut koneella toukokuusta lähtien odottamassa kuvien editointia, joka sekään ei kovin iso homma tässä tapauksessa ollut. Mutta nyt selittely seis ja raportointiin.

Kevät on muotoutumassa ehdottomasti kalastuskauden lempparikseni, eikä vähiten toutainten ansiosta. Haihulla tuli paiskottua tällä kertaa kolme lupaa, la 26.4. – su 27.4., tiistaina 29.4. takaisin joelle, ja wappuaattonakin oli pakko käydä ennen yön selkään lähtemistä käydä hieman kokemassa. Oulun edustusto paukkasi seuraavan perjantaina paikalle, ja lirkimme perjantain illan ja lauantaina päiväseltään vielä.

Toutaimen jokikalastus on todella hienoa touhua, mutta kausi on kyllä armottoman lyhyt. Jokirantatietojen mukaan kalat olivat paukanneet koskeen tuona lauantaina 26.4. ja olivat otillaan, tiistiaihin mennessä homma oli jo hiljentynyt selvästi ja seuraavana viikonloppuna Samulin ja Jukan paukatessa kausi oli auttamattomasti ohi. Tämän vuoden erityisen lyhyeen esiintymiseen lienee syynä poikkeuksellisen lämmin keli. Haihun yläpuolinen järvi on matala ja vesi tummaa, joten se lämpenee nopeasti. Nyt armoton auringon paahde lämmitti veden erttäin nopeasti toutaimen kudulle sopivaan noin 10 asteeseen, eivätkä kalat pyörineet kosken alla kuin pari päivää. Jos vesi ei lämpiä niin nopeasti, pysyvät toutaimetkin kosken alla ottipaikoilla pidempään. Kudun jälkeen kalat paukkaavat koskesta ylös kutupaikoille ja häviävät sieltä yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Haihulle kalat eivät tunnut tykkäävän jäädä edes syönnöstämään, vaan kalastus on puhtaasti kutukalojen pyyntiä. Vaikkapa viime vuoteen verrattuna kausi oli todella lyhyt, parasta aikaa ei kestänyt kuin kaksi-kolme hassua päivää. Viime vuonna sentään kaloja pyöri ja saatiin puolentoista viikon ajan.

Tänä vuonna sain kuitenkin tiukasti parhaaseen aikaan joella päivystämällä ja toutaimiin keskittymällä aikaan ihan hyvin tapahtumia. Jutun juonihan on kalastaa kosken alustan kahta ottipaikkaa rinkimeiningillä, kirkkailla perhoilla ja syvältä. Varsinkin toisella puolella tilanne on mielenkiintoinen: tämän vuoden korkealla vedellä ei ollu asiaa kosken alusen saareen, ja kalastettavana oli parin kymmenen metrin pätkä rauhallisempaa virtaa, joka päättyi kovaan koskeen. Kertaalleen pääsin todistamaan, kuinka koskeen lähtenyt isompi kala imaisi paikallisen virvelisankarin Jaskan puoalta sellaisen 150 metriä siimaa. Sinnehän se jäi suvantoon, ei ollut pelkoa ylössaannista.Pinkit perhot toimivat parhaiten, malleista kaikki varmat otit tulivat liitseihin, joko perus tai bunny –versioihin.

Ottiperhon esittelyä. On se kauniin värinen.

Ensimmäisenä lauantaina koskella oli täysi rähinä päällä. Parin tunnin iltarupeaman tuloksena oli kaksi irtipäässyttä ja kasa epävarmoja imaisuja. Varsinkin toinen kaloista oli hyvän kokoinen. Kala otti melko läheltä kosken imua, pyöri hetken rauhassa paikoillaan, eipä tainnut edes juuri huomata,
että oli kiinni. Sitten se kääntyi ja lähti majesteetillisen rauhassa painamaan kohti kosken imua. Koska sinne en kalaa halunnut päästää, oli lyötävä liinat kiinni, ja irtosihan se koukku sitten lopulta sieltä suupielestä. Seiskan vapa tuntui ihan tulitikulta tämän kalan kanssa, aikaisemmin ei samanlaista voimattomuuden tunnetta ole tullut edes nelikiloisen pomperolohen kanssa (tosin paikka oli silloin huomattavasti helpompi, kosken alus eikä niska, niinkuin nyt). Sunnuntaille sitten varustauduin 8-9# Loopin Saltwater –kangella. Ensin sain vähän alempaa yhden pienen, ehkä puolitoistakiloisen toutskan ja lopulta sitten kellistin myös sen isomman, 69 senttisen. Kerrankin tuntui välineet olevan kalan mukaan mitoitetut, sain kävelytettyä fisun ylös rauhallisempaan virtaan, jossa kymppiminuuttinen vääntö onnistui melko helposti, vaikka kireällä kalaa joutui pitämään. Oli todella hyvä fiilis, kun karkuuttelujen jälkeen sai lopulta possun pinnallekin eväpäivää sanomaan. Perhona toimi yleisestä linjasta poiketen charteuse Bunny Leech.

Vääntöä

Vääntöä. Kyllä kankeampikin keppi taipuu kunnon käsittelyssä.

Iso

Isompi possukka.

Jatkossa meno sitten hiljenikin huomattavasti. Tiiistai-keskiviikon luvilla tuloksena oli yksi karkuutus ja seljästä lävistetty kilon lahna. Muut kalastajat tosin saivat vielä useampia toutaimia, joten kyllä niitä siellä vielä oli. Viikonloppuna Oulun poikien saapuessa paikalle keli vain parani lähes hellelukemaiseksi ja kalat olivat kaikonneet. Minulla torppasi ison akanvirran alaosasta kala kiinni pinkkiin Bunnyyn. Luulin aluksi huljuttavani jälleen jotain rokastuslahnaa, koska kala tuli suoraan kohti todella kiltisti. Kuitenkin saatuani siimat sisään otus jäi pyörimään jalkoihini, eikä suostunut nousemaan kivelle kuten pienemmän kalan olisi kuulunut. Aloin jo epäilmeään alkuperäistä riidiäni lahnasta, mutta ennen varmuutta kala kääntyi ja lähti uimaan rauhallisesti kohti kosken imua. En tajunnut ajoissa laittaa hanttiin, ja kala pääsi virran imuun ennen kuin ymmärrys iski. Ei jälleen auttanut kuin pistää puolaa kiinni, vapa luokille ja tuloksena isot pyörteet ja muutama kirous. Harmitti vietävästi, olisi ollut kiva päättää toutainkausi ylösotettuun kalaan ja näyttämään tuota stereoidisärkeä myös Oulun pojille. Olisivat myös pääseet koittamaan toutaimen hyvin erikoista, karheaa pintaa.

Kaiken kaikkiaan kausi oli ihan kohtuullisen onnistunt, joskin harmillisen lyhyt. Eniten sapettaa Oulun mesenaatin puolesta, puolitoista tuhatta kilometrä ajoa parin salakan perässä ei kuitenkaan ole ehkä se paras kalastuskokemus. Ajoitus tässäkin touhussa vaan tunuu olevan tärkeintä. No, ei tässä tarvitse enää odottaa kuin vuoden seuraavaa mahdollisuutta. Ja siinä välissä voi aikaa tappaa vaikkapa onkimalla lohta.

Byebye

Heihei! Nähdään jälleen ensi keväänä! Kuvat ovat Salla Merikarin ottamia.

Address Unknown

Minulla on ongelma. Muutama vuosi takaperin en vihannut juuri mitään muuta kalastuksen alalla kuin sitä, kun vanhat käyrät suojelivat mustasukkaisina salaisia kalapaikkojaan ”älkää tulko perkele meitin maille” –meiningillä. Tutustuttani netin keskustelupalstoihin olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään, miksi kaikista paikoista ei haluta pitää isoa meteliä. Perusselitys on löytämisen ilon jättäminen muillekin, toinen jo hieman aiheellisempi pelko on kalastuspaineen kasvaminen kestämättömälle tasolle. Perimmäinen syy taitaa kuitenkin olla enemmän siinä, että oman El Doradonsa löytänyt haluaa pitää paikan nimenomaan omanaan, pienen piirin yhteisenä salaisuutena, josta puhutaan vain keskenään ja silloinkin kuiskaten. Nykyään nettiajalla tiedon levitessä luotijunan (ei Pendolinon, istun sellaisessa, ja olimme heti kärkeensä parikymmentä minuuttia myöhässä) nopeudella olen kasvanut hyväksymään ajatuksen siitä, että jotkut vain haluavat syystä tai toisesta pitää tällaiset tiedot omanaan. Yhtä asiaa en silti onnistunut ymmärtämään: miksi näihin paikkoihin sitten pitää viitata millään tavalla? Laitetaan kuvia ja hurjia kalakertomuksia, ja todetaan päälle paikan olevan ”siellä jossain”. Perhokalastus –lehden kuuluisat Taikajoki –artikkelit olivat huipentuma tästä: tarinoissa ei juuri alta puolitoista kiloisia harreja saatu, kalaa oli jokainen koskenniska puollollaan ja niin, joki on ”siellä jossain”. Alkoi suorastaan vituttamaan moinen.

Nyt olen kuitenkin saman ongelman edessä. Olen pitkään jo haaveillut varsinkin näin etelässä mahdottomasta paikasta: pitäisi löytä läheltä mesta, jossa on hyvin luonnon kalaa, kirkas vesi (tämä ei minulle koskaan ole ollut ehdoton edellytys, mutta kiva bonus), ei kalastuspainetta ja halvat luvat. Tällaisten ominaisuuksien kasaumaa en uskonut olevan olemassa. Kuitenkin Simo löysi hellittämättömällä etsinnällä meille vahvan ehdokkaan. Matka ei ole paha, kohde sijaitsee erittäin kalaisaksi tunnetulla alueella, näkösyvyys metrejä, kalastuspainetta ei taida olla nimeksikään ja luvan hinta mihin tahansa muuhun kohteeseen verrattuna naurettava. Vaikka kesäaikainen koekalastus on vielä tekemättä, eikä todellisesti kalatilanteesta ole siten vielä tietoa, on paikalla valtava potentiaali, jota ei viitsisi pilata toitottamalla kaikelle kansalle (tai edes meidän rajatulle lukijakunnalle) paikan sijainnista. Toisaalta olen lupautunut myös kirjoittamaan tänne Huopeeseen raportteja, ja tämä todella on mielenkiintoinen tarina. Niinpä päädyin lopulta tähän vihattuun ratkaisuun: aion kirjoittaa paikasta paljastamatta sen sijaintia, koska on jätettävä löytämisen iloa muillekin, ja kalastuspaine voi nousta liian korkeaksi, mutta ennen kaikkea koska halua puhua tästä vain meidän pienessä piirissä puskan takana kuiskien.

Simo kahlailee ylemmän virtapaikan niskalla. Kivien asettelu paljastee selkeästi ympäristöään syvemmän veneväylän reitin.

Ylempi virta alaspäin. Ei ole pitkä pätkä ei.

Kävimme huhtikussa katsastamassa paikat, ja ne näyttivät todella hyviltä. Sumariaika oli auttamattomasti ohi, vain mutta muutamia räpiköitsijöitä pinnalla vielä surffasi. Rantaruovikot olivat sen sijaan aivan täynnä tyhjiä nymfinahkoja, joita tarttui rantaan könytessä kahluuhousjen lahkeisiin melkoisia määriä. Paikassa onkin ollut varmasti melkoiset sumarifestit kevätaikaan. Muutenkin mesta oli oikein lupaavan oloinen. Aivan koskeksi ei virtaus missään vaiheessa kiihtynyt edes talvitulvavedellä, mutta selkeä virta oli näkyvissä ja jopa veden solinaa paikoin kuului. Syvä veneuoma keskellä oli ainoa suuri miinus, joskin sekin muodosti mielenkiintoisen oloisa paikkoja, kun pohja yllättäen tippui polvisyvyydestä tuonne pariin metriin saakka. Alkukesä lienee olevan hoteinta aikaa tällä(kin) paikalla, koska vesi on korkealla ja pikkukalat koskessa. Jos nyt ei tinseliin tärähtele, niin ei koskaan. Lisäraporttia luvassa tapahtumista riippuen myöhemmin.

Alempi niska.

Alemman virtapaikan yläosaa.

Simo kolaa alemman virtapaikan välisuvantoa.

Välisuvannosta alaspäin, kuva otettu edellisessä kuvassa näkyvän ison kiven päältä.

Kotiinpaluu

Kävinpäs tuossa maanantaina 26.5. Kankaan Simon kanssa pitkästä aikaa kotinurkilla Tammerkoskella. Tarkoituksenani on ollut käydä useamminkin koskella ulkoiluttamassa 2007 Perhomessujen löytöä, 12’9’’ 8-9 luokkaista Scierran EDP:n kevytlohikeppiä, jonka nappasin Perhokulman perinteisestä huutokaupasta hurjaan 70€:n hintaan. Kahdella kädellä heittäminen, varsinkin alaheitto, kaipaakin vielä kovasti harjoitusta. Nopeilla yksikätisillä heittämää tottuneelle kaksikätisen rauhallinen rytmi vaatii totuttelua. Olen ladannut vavan jonnin verran ylipainoisella Visionin Acen intermediate ampumapäällä, ja ajattelin siinä ainakin toistaiseksi myös pitäytyä, vaikka muut Huopeen sankarit Jukkiksen johdolla ovat pitkiin siimoihin vaihtaneet.

Arvelin kuitenkin, että heittoa harjoitellessa voi saman tien perukkeen päähän lykätä ihan oikean perhon, koska Tammerkoskella kalan saaminen on vallan mahdollista. Simo oli viime vuonna bongannut erinomaisen heittolaiturin aivan tällä hetkellä sallitun kalastusalueen alaosasta Ratinan sillan luota. Kalaakin alueella tiesimme pyörivän, sillä toukokuussa Pyhäjärveen mätetään iso erä istukkaita, ja koko Viinikanlahti rauhoitetaan kalastukselta. Kuitenkin valtaosa kaloista jää alueelle pyörimään, ja kuultujen tarinoiden mukaan 1.6. alueella vietetään varsinaisia teurastajaisia. Kosken alle ilmestyy kymmenittäin verkkoja ja eräätkin pilkkimiehet kehuivat, kuinka he uistelemalla saivat ensimmäisen päivän aikana kaksi saavillista kalaa. No, onhan tuokin yksi tapa toimia, hyvä että hetkeksi edes rauhoitetaan. Näille apajille mekin toivoimme heittoharjoituksen sivussa pääsevämme. Pääsimme kalaan lopulta siinä seitsemän maissa illalla. Ensimmäisen puolentoista tunnin aikana tapahtumia oli runsaasti: minulla oli mustassa Bunny Leechissä hetken aikaa kala kiinni ja Simolla tuli useampi huti tinseliin. Lopulta omaan sinihopeiseen coneheadilliseen istaritinseliin torppasi kala kesken hyvän jutustelun kiinni. Kahden käden vapa imi nopeasti kalasta voimat, ja rantautus oli helppo. Asteen pannukarheampi taimenistukas sujahti rannalle ja päätyi verestykseen. Viimeksi on tainnut tulla murhattua kala 2006 Repparin reissulla, ja taimenen tappamisesta on mennyt muistaakseni niinkin pitkään kuin vuodelle 2004 Kitusista, joten ehkä nyt oli aika taas ottaa yksi. Tiedä sitten, kertooko tämä hyvästä luonnostani, pääasiassa luonnonkaloihin kohdistuvasta pyyntipaineesta vai kalansaannin heikkoudesta. Operaationi valoi myös uutta uskoa kotijoukoille kalansaantiin, ja olipa tyttöystäväkin tyytyväinen, kun suuri metsästäjä saapui saaliineen ja vieläpä kokkasi koko komeuden. Kala nautittiin tiistaina puikoiksi leikattuna ja leivitettynä kermaviilitillikastikkeen ja uusien pottujen keralla. Kyllä maistui.

Kävimme vielä loppuillasta virpomassa niskalla, jossa heittämisen harjoittelu onnistui paremmin kuin laitureilta. Oli kuitenkin yleisesti mukava käydä Tammerkoskella pitkästä aikaa ongella, ja heittotreenejä vielä todellakin tarvitaan, joten lähiaikoina tullee tehtyä vielä pistoja koskelle. Pitääpä varmaan myös kesemmällä joku aamu herätä neljän aikoihin ja käydä katsastamassa, vieläkö kirret nousevat aamutuimaan tummiin pintureihin sopivalla virtautuksella. Pitkä matka ei ainakaan kalapaikoille ole, kotiovelta taitaa tulla sen 300 metriä. Olisi ainakin lähellä.

Turbosärkeä mä metsästän, tahdon saada suuren!

Kävin pari päivää sitten Viialassa viemässä äitini näinä päivinä neljäpäistä koiralaumaa pihalle. Samala oli kätevä käydä katsastamassa tilanne Haihunkoskella. Keväällä mielessä on toutain, tuo sisävesiemme tarpooni. Kyseinen kalalaji on isoin löytö oman perhokalastukseni kohdalla hetkeen aikaan. Viime keväänä muutaman epämääräisen nettijutun jälkeen päädyin Haihulle juuri oikeaan aikaan ja tunnelma oli lohipoolimainen: kala oli nousussa, sitä näkyi pinnassa ja se oli isoa. Lisäksi käsissä on todellinen uusi aluevaltaus, tietoa toutaimen kalastuksesta perholla ei kovin paljoa ole ja/tai sitä omaavat eivät kovin laajasti ole sitä jakaneet. Veikkaankin, että tästä touhusta saadaan paljon löytämisen iloa lähiaikoina, ja siinä sivussa väsytetään vavat väärällään isoja taistelunhaluisia kaloja sekä toivottavasti rikotaan muutamia ennätyksiä. Mikä parasta, asun kerrankin keskellä parasta äksöniä, eikä tarvitse edes osata norjaa tai kitsastella yökerhojen määrässä tai laadussa sijaitakseen pelipaikkojen läheisyydessä.

Haihu

Haihunkoski syksyllä 2006, maantiesillalta ylävirtaan.

Haihunkoski viime keväänä parhaaseen nousuaikaan.

Haihunkoski 18.4.2008. Vettä menee vielä todella railakkaasti, tämä kevät (ja talvi) on ollut varsin runsasvetinen.

Toistaiseksi Haihulla oli kovat tulvat käynnissä, vettä oli todella paljon verrattuna vaikkapa viime vuoden parhaisiin aikoihin. Toutaimen kutu kestää kuitenkin hyvin rajatun ajan, jokirannalla kuultujen juttujen mukaan noin viikosta maksimissaan kahteen, ja sen ajoitus riippuu veden lämpötilasta. Niinpä viimeistään ensi viikonloppuna on aloitettava päviystys joella, jotta lyhyestä kaudesta saisi kaiken irti, sekä oppisi mahdollisimman paljon tästä kiehtovasta touhusta. Itse sain kalat ja tärpit ronkkimalla pohjia pinkeillä ja keltaisilla perhoilla, yleensä vapaasta uitosta. Swingeillä ei muistaakseni montaa tärppiä tullut, ja nekin kaikki ihan alkuvaiheessa, kun perho oli ui niin syvällä, kuin sen vahvasti painottamalla, super fast sink –perukkeella ja sinktippi siimalla sai. Kuitenkin vaappumiehet tuntuivat saavan äksöniä myös lähempää pintaa, joten mitenkään mahdotonta sen ei kai pitäisi olla. Lisäksi kiinnostaa perhojen koko. Näkemäni perhot ovat olleet melko pieniä verrattuna haukiperhoihin tai vaikka alkukauden tinseleihin, ja vaaputkin tuntuivat heiluvan siinä 5-7cm:n välissä. Kuitenkin kyseessä on isojen kalojen pyytäminen sameassa vedessä, mietityttää, josko isommat perhot toimisivat paremmin. Toivottavasti saammekin kunnon hyökkäysjoukkueen kootuksi vapun jälkeiselle viikonlopulle testailemaan erilaisia toutaimen koukutusmetodeja. Samuli on tulossa, Jukka mietti yhden käden vavan hankintaa, Simo on kiinnostunut ja Pekankin silmiin syttyi kiilto, kun turbosärjistä tarinoin. Katsotaan, jos piipahtaisimme myös Lempäälässä tai Siurossa, mutta mielestäni Haihu on perhokalastajan kannalata paras, eikä niin kovin ruuhkainen kuin kaksi edellä mainittua.Nyt onkin sitten aika sitoa muutama iloisen värinen wappuhuiska ja ehkä vähän imuroida, että lattialla nukkuvat Oulun vieraat eivät tukehdu pölyn alle.

Vielä vähän vertailua. Parhaat pelipaikat kuvan keskeltä alavirtaan, vuosi 2007. Pahoittlut tekstistä keskellä kuvaa, panoraaman kokoamisohjelma kun on sharewarea ja lykkää moisen siihen.

Sama mesta tällä hetkellä. Jonkin verran enemmän vettä, mutta vielä on pari viikkoa aikaa isoon rutistukseen.

Vettä koskessa riittää.

Kevättä ilmassa.

Jotta totuus ei unohtuisi. Ainoa ylös saatu haavin kokoinen, 73cm ja n. 4 kiloa. Oli kivaa.