Toutaimen ja taimenien lisäksi keväällä tuli jahdattua myös haukia. Suursuunnitelma oli kaivaa kutuhauet esille Porin suunnalla, mutta niin vain ihan varsinainen kutuhetki livahti käsistä. Kuitenkin jokunen vihernieriä lopulta löytyi, joten tässä tarinaa:

Lempäälä 20.4.2009

Tänä vuonna haukikausi avattiin jo hyvissä ajoin. Seurailin aktiivisesti meren pintalämpötiloja (on muuten kätevä tuo Itämeriportaali, siellä on paljon muutakin kiinnostavaa seurattavaa) koko kevään ajan ja odottelin jäiden lähtöä ja vesien pientä lämpiämistä sinne hauen kudulle sopivaksi. Merellä jäät lähtivätkin näillä main, mutta päätimme silti Simon kanssa lähteä kevään avaukselle Lempäälään. Simo ei niin hauen kalastuksesta perusta, vaan toivoi virtavettä, ja Lempäälään suvannoissa haukea huhujen mukaan riittää harvennettavaksi. Niinpä suunnitelmaksi muotoutui Simon osalta kirjojen kaapiminen Herralankoskesta samalla kun minä etsisin mahdollisia kutuhaukia renkaan kanssa suvannoilta. Järvet olivat vielä jäässä ja kylmäähän kun pentele se vesi oli, kuten oli odotettua. Haukia ei näkynyt, vaikka hieman koitin myös uistella syvimpien monttujen päältä. Renkaalla se ei vain mitään juhlaa ole tuo uistelu, varsinkin kun toistaiseksi ei ole ollut varaa sijoittaa kunnon sukellusräpylöihin. Minulla on nyt käytössä hyvään hintaan ostamani Kineticin Waterspeed U-Boat (on muuten vaikea tuosta firmasta löytää googlella mitään), joka on melko vastaava malli kuin Poseidon, vain selkänoja näyttää olevan matalampi. Waterspeed menee mukavan pieneen tilaan, mutta pakko sanoa, että Poseidonin korkeampi selkänoja olisi mielyttävämpi. Tosin tuulisina päivinä matalasta profiilista saattaa olla apua. Lempäälässä todella hyinen pohjoistuuli puhalsi voimalla pitkin jokea, joten jouduinkin aluksi kantamaan rengasta kilometrin verran alavirtaan ja sitten kellumaan tuulen mukana ylös. Virtaussuunta tosin negatioi tuulen antaman edun tehokkaasti. No, pääsinpä avaamaan kalastuskauden ja sain etureisille kunnon reenit.

Lempäälän suvantomaastoa. Täältä haukia huhujen mukaan löytyy.

Salmet 18.5.2009

Suurena suunnitelmanani oli Haihun toutainretkien jälkeen käydä katsastamassa eräät Tampereen lähellä sijaitsevat salmet, josko toutainta olisi sieltä löytynyt. Pari viikkoa kuitenkin hurahti koulutouhuissa ja muissa menoissa niin, etten ongelle päässyt. Kuitenkin maanantaina 18.5. löytyi sopiva rako lähetä salmille koestamaan, ja tyttöystävälläni koska Sallalla oli vapaapäivä, joten hän lähti mukaan ulkoilemaan. Tarkoitus oli lähteä hyvissä ajoin liikkeelle, mutta niin vain aamupäivästä tusatessa aikaa vierähti, ja olimme salmilla vasta joskus neljän aikoihin. Koitin ruopata toustkia salmesta pohjia pitkin, mutta mitään ei siiman päässä tapahtunut, eikä pinnallakaan paljon eloa näkynyt, mitä nyt jokunen epävarma kalan pyörähdys, niin päädyin melko nopsaan täyttämään rengastani. Salmen lähellä kasvoi todella herkullisen oloisia kaislikoita, ja päätin lähteä niitä koestamaan haukien toivossa. Lahti oli matala, ja kuollutta kaislaruokoa riitti pinnan alla vielä kymmenien metrien päähän näkyvästä ruovikon reunasta. Heittojen sijoittaminen oli siis melko hankalaa, hyvin kala pystyi väijymään katkenneiden ruokojen seassa. Päätin kuitenkin koittaa lähinnä näkyvää rajaa, siitä sai mukavan kiintopisteen, johon heittoja sijoittaa. Hetken reunaa kolattuani sain laiskan pyörähdyksen perhon perään aivan uiton loppuvaiheessa. Roiskaisin välittömästi uuden heiton lähelle, ja kala tuli taas perhon perään, mutta ei ottanut. Paiskoin perhoa muutaman kerran samalle paikalle ilman reaktiota, kunnes huomasin kalan jälleen perhon perässä aivan viime metreillä. Vedin perhoa vavan avulla äkkiä sivulle muuttaen uintisuuntaa. Tämä sai hauen hermostumaan ja viimein vihernieriä tälläsi voimalla perhoon kiinni. Hirveästi pienehköä puolentoista kilon puikkaria ei tarvinnut väsytellä, vaan sain sen pian nostettua  renkaaseen ja laskettua taas takaisin vetiseen valtakuntaansa. Jatkoin tämän jälkeen kaislikon kolausta ilman sen ihmeempiä tapahtumia. Lopulta päädyin aivan matalan lahden pohjukkaan. Siinä oli hieman syvempi, ilmeisesti kaivettu kohta erään pihamaan sivussa, ja siinä pyöri jotain hyvän kokoista kalaa paljon. Havaitsin kalat jo kauempaa, kun ylilentänyt lokki pelotteli pinnan tuntumassa puljanneita kaloja. Haukiperhoista eivät kalat välittäneet, vaan pelästyivät siiman lentäessä niiden ylitse. Vedenpinnassa ollut siima ei haitannut. Hyvin erikoista, ja kalojen laatukin jäi ikuiseksi kysymysmerkiksi. Kalamiehellä kuitenkin saattaa tuo ajantaju hieman hävitä, kun tietää ympärillä kalaa pyörivän, ja Salla joutuikin jo huhuilemaan rannalta minua takaisin päin, sillä olimme sopineet vielä illaksi menoa. Kauden avaushauki nousi kuitenkin ylös, ja samalla ensimmäinen keväthauki, jonka olen saanut. Aiempina vuosina hauen kalastus on keskittynyt nimenomaan syksylle, joten nyt tuli todistettua itselleen, että on se mahdollista myös keväällä.

Hauelle tyypillisesti tämäkin kaveri oli imenyt perhon syvälle suuhun, ja kidanavaajia tarvittiin. Ihmettelen, miten joskus junnuna on ilman selvitty. Kuvat Salla Merikarin ottamia.

Pori 20.5.2009

Pitihän sitä keväällä vielä kuitenkin merellekin päästä. Niinpä pari päivää edellisestä ja olimme tyttöystävän kanssa jälleen matkalla ulkoilemaan, tällä kertaa tarkoitus oli hakea haukea Porin edustalta. Päätin mennä koestamaan kalantuloa Pohjoisen satamatien siltojen luokse. Tämä pitkä siltapätkä omaa erinomaisen oloista haukivettä, ja on melkoisen komea nähtävyys jo ihan läpiajettunakin. Onpa silloille annettu melkoiset nimetkin: alueelta löytyvät mm. Kuuttosuntti, Oodee ja Revaskeri. Varsinkin Oodeen sillan nimen tausta kiinnostaa, lieko joku aatelisherra ottanut turhan tuhdin henkosen ooppiumpiipusta näillä kohden joskus 1800-luvun puolella? No, jos nimi ei miestä pahenna, niin sillasta se ainakin tekee komeamman. Alue on myös erittäin kalaisan oloista: laajoja pikkuauton kokoisista mollukoista koostuvia kivikoita ja niiden välissä herkullisia ruovikoita. Todella nättiä seutua kaiken kaikkiaan, vaikkakin veneilijöille voisi tuottaa harmaita hiuksia.

Revaskerin alueen kivikoita. Kyllä, siellä on myös kala siiman päässä.

Kalastusalueeksi otin isoimman, Revaskerin sillan laitamaastot. Siitä löytyi sopiva pikkuluoto, johon saimme auton parkkiin, ja tyttöystävä pääsi aurinkoon lueskelemaan kirjaansa sillä välin kun minä koluaisin ruovikon reunoja kellurenkaalla. Tunnelma kalastukseen oli kohdallaan, ruovikot näyttivät todella herkullisilta. Pienen lahden toisella puolella oli muutama muukin kalastaja, asia, joka aina lupaa ennestään tuntemattomille paikoille tullessa hyvää. Lisäksi rannasta löytyi mädäntymästä arviolta seitsenkiloisen hauen raato. Heräsi kysymys, mitä järkeä tämän kalan nirhaamisessa ja pusikkoon heittämisessä oli? Jokioloissa tajuan logiikan, jonka perusteella hauet heitellään rannalle, sillä syöhän tämä kurja peto niin kovin arvokkaiden lohikalojen poikaset. Siis ymmärrän tämän, en hyväksy, sillä hauet ja taimenet ovat elelleet keskenään samoissa vesissä vuosituhansia, ja tulleet ilman ihmisen avustusta toimeen varsin hyvin. Hauki on sekä vesistön että geenistön puhtaanapitolaitos: kehnompi aines joutaa kiertoon, ja vain parhaat selviävät. Sitä paitsi, jos joesta otetaan yksi kolmekiloinen pois, tilalle putkahtaa neljä kilon puikkaria. Iso hauki pitää myös oman reviirinsä puhtaana puikkareista, joten nyppimällä nämä mahtavimmat pois, tehdään lohikalakannoille huomattavaa hallaa. Mutta millä helvetin logiikalla heitetään seitsemän kilon hauki rannalle merellä? Tätä en enää edes voi ymmärtää.

Mitä v*tun järkeä? Ei voi käsittää tällaista komeiden kalojen mätänemään jättämisiä. Toivottavasti kyseessä on vahinko (kuten itsellenikin meinasi myöhemmällä reissulla käydä), eikä tarkoituksellinen mädätys.

No, kalastuksellisesti löytö lupaili kuitenkin hyvää. Niinpä rengasta ei malttanut koota, vaan ensiheitot oli päästävä laittamaan heti ja välittömästi auton viereltä löytyvään pieneen poukamaan. Vesi oli  melkoisen värjääntynyttä, eikä valkopinkki Craft Fur Deceiver kovin selkeästi vedestä erottunut. Muutaman heiton jälkeen perhon perään ilmestyi pienet pyörteet. Innostuin jo, että kalahan se siellä, vaan seuraavilla heitoilla ei mitään kuulunut, joten päättelin perhon itsensä tai jonkun kasvin aiheuttaneen pyörteet, siinä määrin pienoiset ne olivat. Siirryin poukaman toiselle puolelle, ja heittelin suunnilleen samoille mestoille, jossa pyörteet perhon perään ilmestyivät. Nostin perhon pintaan heiton lopuksi, ja majesteetillisen rauhallisesti sameasta vedestä sen perässä nousi pannukarhea puolentoista kilon hauki. Pysäytin sisäänoton. Hauki tuijotti tappajan katseellaan perhoa, mutta vain lillui kymmenisen senttiä sen takana, odottaen. Nykäisin siimasta, perho pomppasi puoli metriä eteenpäin, samaten kala sen perässä, edelleen kuono lähes kiinni schlappeneissa. Toinen nykäys, kala tuli eteenpäin, ja sitten pelästyi lähenevää rantaa ja kalastajaa, ja kääntyi pois. Vielä seuraavallakin heitolla kala seurasi perhoa rantaan, sitten mielenkiinto hävisi. Nopea perhon vaihto, jälleen seurio, mutta ei tärppiä. Uusi perhonvaihto ei auttanut, joten päätin antaa tälle kalalle rauhan ja lähetä etsimään uusia.

Ja niitähän löytyi. Renkailin herkullisten ruovikoiden luokse. Ensimmäinen pieni kilon puikkari iski kiinni jo siirtymällä, kun vedin perhoa samalla perässä. Seuraavan ampui kiinni kahden kiven välisestä yllättävän pienestä rakosesta ja kävi myös renkaassa. Puikkarikokoa tämäkin edusti, mutta olin kovin tyytyväinen ja kalastus tuntui helpolta. Ylimieliset aatokset siitä, että haukihan siis ottaa mihin vaan ja koukun terävyydelläkään niin väliä, kun vetää kuitenkin perhon kitusiin asti, alkoivat nousta urean mukana hattuun. Onneksi jatko palautti taas todellisuuteen. Saman luodon laidassa oli nätti viisikymmenmetrinen ruovikko, jossa tuoreet varret vasta pilkistelivät veden päälle. Siinä oli kaksi herkullisen näköistä poukamaa, jotka bongasin jo rannalta ja lupasin sukuelimeni pantiksi siitä, että ainakin niistä isomassa kalaa olisi. Kolasin ensin pienemmän poukaman, josta perhoon ampuikin parikin eri kalaa. Toinen ei tarttunut lainkaan, toinen tippui hetken rimpuilun jälkeen. Testasin CFD:n koukun, ja tylsähköhän se oli. No, tuli taas todistettua se, että ei se haukikaan hurjasta otistaan huolimatta aina tartu, vaan koukun todella tarvitsee olla terävä. Minulla oli mukana vain melkoisen onneton kohlo Rapalan koukun teroitin, mutta onneksi 3/0 Tiemcon 600 SP (on muuten loistava koukku noin yleisesti, tykkään paljon) on tarpeeksi iso koukku, että sitä pystyi vähän viilailemaan ennen saapumista todelliselle hotspotille. Aloitin kalastuksen isomman poukaman laitamilta. Tämäkin oli vielä sen kokoinen, että samoilta sijoilta kalasti koko alueen. Ensimmäiset kymmenen viisitoista heittoa eivät tuottaneet tulosta, joten kylmä hiki meinasi jo nousta otsalle sukukalleuksieni kohtaloa hätäillessä. poukaman perukoilta kuitenkin tärähti kunnon pärskeiden saattelemana selkeästi paremman kokoinen kala. Huutelin tyttöystävän rannalle tallentamaan tätä miehen ja pedon taistoa, ja lähdin hilaamaan kalaa pois ruovikosta, kohti kuvauspaikkaa. Se kulki todella kiltisti renkaan perässä, mutta ei suostunut pintaan missään vaiheessa, vaikka pidin kalaa melkoisen tiukalla. Lopulta rantaan päästyämme kala innostui, teki pari kunnon syöksyä ja mökötti pohjan tuntumassa, joten tiesin, että nyt on kunnon krokotiili kiinni. Silti, kun kala lopulta nousi pintaan, sen kokoa peljästyin sekä minä, että ennen kaikkea rannalla ollut kuvaaja. Vieläpä, kun se päätti suunnata syöksynsä suoraan rantaa kohden, seurasi asiasta jonkin verran kiljumista. Lopulta pötkylä kuitenkin taipui, ja sain nostaa toistaiseksi urani komeimman hauen kuvattavaksi. Pituutta oli 85 senttiä, painoa lienee ollut jonnekin viiden kolon tietämiin. Merihaueksi ei vielä mikään mahtava, mutta kyllä se suun muikeaksi silti veti, tästä on hyvä jatkaa.

Rannan lähelle päästyäni vastustaja päätti ottaa muutaman kunnon syöksyn. Taustalla kiven vasemmalla puolella ottipaikka, oikealla matala lahdukka, jossa kalat mulivat.

Siinä se on, nätti possu. Tiukka taisto ja päivä auringossa ovat nostaneet terveen punan saamamiehen poskille.

Loppuilta meni sitten edellistä fiilistellessä. Kalastelin vielä luodon reunat, ja päädyin isolle matalalle lahdelle, jossa kaloja muli joka puolella. Vaan sama kuin Kutalassa, mikään ei näille veijareille kelvannut. Aivan rannan tuntumassa eräskin kala ui pitkään nilkkasyvyisessä vedessä selkä pintaa viistäen, ja menisin vannomaan, että kyseessä oli hauki, niin tutunoloiset pyöreän oloiset peräevät siellä vilkkuivat. Luulin, että hauen kutu olisi ollut ohi jo jokunen viikko sitten, mutta ehkä hitaimmat hämäläishauet olivat petipuuhiin vasta päässeet. Tärppejä ei myöskään muista, joskin herkullisen näköisistä paikoista tullut, joten auton nokka suunnattiin kohti Tamperetta tyytyväisin mielin.

Heihei! Uudet treffit sovittu syksylle, tai viimeistään ensi vuodelle, eikös? Myös nämä kuvat on ottanut Salla Merikari.