Kun ei pysy, niin irtoaa. Näin käy varmasti jokaiselle Lohenkalastajalle pyyntimenetelmistä välittämättä. Tulee kolauksia, muutaman potkun tärppejä, lyhyitä syöksyjä ja pitempiä väsytyksiä mutta jossain vaiheessa vastapeluri siiman päässä vaan lunastaa vapautensa. Tämmöiset yksittäiset tapahtumat kuuluvat ehdottomana osana kalastukseen ja sen käsittämättömään hienouteen. Joskus pelkästään sen ISON muutamat potkut ennen kalan vapautumista voivat jättää paljon suuremmat muistot, kuin taiten rannalle asti saatu kala. Tällaiset yksittäiset tapahtumat lohenkalastaja kuittaa ehkä muutamalla voimasanalla, pään puistelulla tai muulla itse kullekin ominaisella tavalla, kun kaikke ei mennytkään niinkuin piti. Mutta kun näitä “ei niinkuin piti ” tapahtumia alkaa kertyä useampia putkeen, päiviä peräkkäin, reissusta toiseen eikä edes talven aikana punotut juonet saati muut kommervenkit auta, niin alkaa hiljalleen pohtimaan, että josko se filatelia olisi sittenkin itselle paremmin sopiva harrastus.
Arvoisat Huopeen muut jäsenet ovat kotiuttaneet Lohikaloja vähintäänkin kohtalaisella ylösottoprosentilla huolimatta siitä, että suurin osa kaloista on tainut tulla pintaperholla, joissa tapahtumien määrä suhteessa ylössaatuihin kaloihin on luultavasti suurempi, kuin perinteisessä uppoperhokalastuksessa. Toki heiltäkin kaloja on karannut, todella isojakin sellaisia, mutta nämä lasketaan mielestäni yllä mainitsemiin “ei niinkuin piti” tapahtumiin, ja lukeutuvat siis tilastotappioksi. Mutta mitäs minä olen tehnyt sillä välin, kun hyvät herrat ovat kotiuttaneet mm lohiluokan kaloja yhdenkäden vehkeillä ja pintaperholla? Minä olen lähes kaksi kesää tehny kaiken juuri siten, kuin “ei olisi pitänyt”, muun muassa näin…
: ) heinäkuu 2007, teno, alaköngäs, pupujussilla eurotitti rannalle. Tätä kalaa ei tuolla hetkellä osannut arvostaa ollenkaan niin paljon, kuin mitä samassa tilanteessa olisi kaksi vuotta eteenpäin tehnyt…
1) heinäkuu 2007, teno, Kempin monttu. Isoon Green Highlander putkeen jymähtää hyvänkokoinen kala. Syöksy koskeen parikymmentä metriä ja irti.
2) Elokuu 2007, Kuusinki, Takkupyörre. Pupujussia ( puolen tuuman kupariputkeen sidottu maailman yksinkertaisin perho) tavoittelee yön pimeimpinä hetkinä Pääjärven kuningastaimen. Muutama raju potku ja irti.
3) Heinäkuu 2008, Teno, Kempin monttu. Reilu titti päräyttää alempana ilmaan ja heitän kakshaara lakkapäään pomppukohtaan ja samantien nykäisee. Muutaman potkun jälkeen kelaan siiman pätkän käteeni. Peruke on mennyt poikki, en käsitä miten. Suora tapsi on kuin leikattu poikki.
4) Heinäkuu 2008, Teno, Piltamon puronsuusta nro 4 kakshaaraan sidottu Moilanen tavoittaa hyvän lohijalan. Seuraan kalaa muutaman kymmenen metrin matkan alavirtaan ja hetken kiivaan väännön jälkeen päätän rantauttaa lohen. Täysin käsittämättömästä syystä uitan kalan kivien muodostamaan poukamaan, jossa kala muljaa perukkeen poikki rantakiviin ja lipuu hiljaa omaan elementtiinsä.
5&6) Heinäkuu 2008, Teno, Kempin montusta samalla laskulla kaksi rullanpäräystä ja irti. Ei vaan näytä nakertavan kunnolla.
7) Heinäkuu 2008, Teno, Kempin monttu. Paikallisen asiantuntijan jaloista ampuu jokin, luultavasti lohensukuinen kala kiinni. Muutama potku, rullanpäräys ja irti. Kuinkas muutenkaan.
8&9 Heinäkuu 2008, Teno, Välikarilta taas seuraava näyte mustaan kirjaan. Jostain syystä olin vääntänyt kelan jarrun aivan nollille, jolloin kalan ottaessa en saa minkäänlaista vastaiskua aikaiseksi, ainoastaan hillittömästi sutia pyörivän rullan ja siimasotkun. Kaivelen taskusta peiliä todetakseni, että joskus tämä naama voisi tehdä nämä asiat pikkaisen huolellisemmin. Peilissä on joku vikana, koska seuraavalla laskulla karkaa taas titti muutaman potkun jälkeen. Alan vakavasti harkita tynamiitin käyttöä perhon sijasta.
10&11) Heinäkuu 2008, Teno, Kotamontun alapuoliselta karilta ensin tärppi titistä, tämän jälkeen vähän pitempi väsyttely nro 2 green & silveriin haksahtaneen titin kans. Jostain syystä koko väsytyksen ajan oli tunne että ei pysy, ja ei muuten pysyny. Tässä vaiheessa kalakaveritkin alkaa huolestumaan ja armoton päänaukominen alkaa hiljalleen muuttua sympaattiseen myötäelämiseen omien tuntemuksieni kanssa. Perhokalastus alkaa tuntua todella hienolta lajilta.
12) Heinäkuu 2008, Teno, Piltamo. Elämäni otti. Tämän muistaa pitkän aikaa. Vastapelurin kokoa en käy edes arvaamaan, mutta kalan ottaessa nro 2:n Villen villapaidan se räsähtää samantien pintaan ja veden pinta särkyy ainakin metrin matkalta. Tuttavuus jää muutamaan sekuntiin jonka jälkeen vilkuttelen viitisen minuuttia heittokiveltä ja koitan palauttaa lihasmuististani sitä tunnetta, kun iso kala ottaa voimalla.
13) Heinäkuu 2008, Teno, Siirin särkkä. Titti kiinni ja irti. Tutut säkeet ja kertosäe, kulunut listahitti jo.
14) Elokuu 2008, Simojoki, Harrikoski. Pupujussin kanssa yhteistuumin jallitamme paikallisen asukin iltapalalle. Viitisen minuuttia ateriaa maisteltuaan tummahko lohi päättää, että ei tänäänKÄÄN ja luopuu minun tunteella ja taidolla valmistamasta pikaherkusta. Otan sen verran nokkiin mokomasta nirppanokkaisuudesta, että koitan samantien kauden kärkitulosta perhovavan heitossa. Taitaa mennä kuitenkin sektorista ohi. Kaivan kännykän taskusta ja ilmoitan Samulille, että nyt on hiilikuitua ennätyshalvalla myynnissä. Onneksi tunteiden liekki palaa kuumana vain hetken ja nöyränä köpötän hakemaan perhovapaani pajupuskasta, otan lakin pois ja kumartamaan joelle. En minä vielä tänä kesänä tätä hommaa lopeta, vaikka kaikki ei ihan käsikirjoituksen mukaan aina menekään.
15) Kesäkuu 2009, Kuusinki, Lohipyörre. Joku siellä taas kesän aluksi käy raplaamassa perhoa, mutta liekö talven jälkeen koukut vai mies ruosteessa. Kalasta en uskalla muutaman potkun perusteella lähteä kovin vahvaa lajitunnistusta tekemään, mutta ko paikasta on joskus useamman kilon taimen rannalle asti tullut.
16) Heinäkuu 2009, Kitkajoki, Päähkänä. Taimenpyynnin yhteydessä onnistun uittamaan pupujussin todella komean harjuksen suupieleen. Olen joskus saanut 47cm pitkän Harrin kitkalta, mutta tämä on isompi. Mukamas lohenkalastajana ajattelen ottaa harjuksen samalla tavalla rantaan kuin Lohen joten tuloksena on paljon painokelvottomia. Ei kestäny suupielet ei…
17 ) Elokuu 2009, Kuusinki, Takkupyörteellä olen aiheuttaa erittäin vakavan perheriidan katkottamalla siimat pirun ison Taimenen kanssa. Syynä perheriitaan on kokoöinen kalan perään heittely, ja katkotukseen astetta villimpi kala ja astetta tyhmempi kalastaja, joka viimeistä kertaa käytti itsetehtyä kartioperuketta kirurginsolmulla. Luojan kiitos, että minusta ei tullut koskaan kirurgia , ei näköjään tuo solmunteko ole minun vahvin laji. Ottiko muuten mustaan? No ei ottanu ku punamustaan pupujussiin. Painoarvio haavimiehen mukaan +5 kg. Tämän kalan kanssa koin todella paniikinomaisia hetkiä, ei ole nimittäin hirveästi kokemusta lentokaloista, kuten tämä yksilö sattui olemaan ja upean taistelun päätteeksi ansaitsi vapautensa.
18 ) Elokuu 2009, Kitkajoken Harrisuvannolla muistelen kuuden vuoden takaisia hetkiä, kunnes kultaiset muistot tahraa suvannon mustakala, joka pamauttaa pupujussiin kiinni niin, että rensselit helisee. Parin hypyn jälkeen hihittelen, että taitaa olla toivoton ajatus, että minä enää kalaa rannalle saisin. Tutkailen kädessäni kalan ottanutta pupujussia, ja höperrän perholle kaikkea mukavan siivotonta. Kaivelen taas peiliä taskusta ja koitan otsalampun valossa tutkia, näkyykö katseessani hulluuden orastavia ensioireita. Itsekseen puhuminen ja nauraminen pimeällä joelle niitä ainakin ovat. Onneksi illan aikana näin käy muillekin, se tuo musta kala vaan puree niinku hampaaton mummo.
19) Elokuu 2009, Takkupyörre. Olen tullut vielä ennen suvannon syysrauhoitusta vaatimaan parin viikon takaista tappelupukaria neuvottelupöytään ja keskustelemaan asiat selväksi ennen pitkää talvea. Emme pääse ainakaan kyseisen kalan kanssa win-win tilanteeseen, vaan neuvottelen hänen pienemmän assistenttinsa kanssa hetken niskalla olevan ottikiven edessä. Olen ilmeisen huono neuvottelukumppani, koska myös tämä yksilö päättää hylätä tarjoukseni heti neuvottelun alkumetreillä. Minä olen jo huomattavan vittuuntunut tämmöiseen luonnon kapinointiin minua vastaan. Kyselen kavereilta, että mitä pahaa minä olen tehnyt ja miten saisin kaikki syntini anteeksi ja kalaonnen palaamaan kohdalleni.
20) Syyskuu 2009, Beiarelva, Norja. Eckhart Tollen sanoman ydin on helppo tavoittaa: Tie kärsimyksestä rauhaan on jokaisen ulottuvilla. Kun olemme yhteydessä sisällämme olevaan hiljaisuuteen, siirrymme aktiivisen mielemme tuolle puolen ja löydämme pysyvän rauhan ja tyyneyden. Kaiken ylläkerrotun kohelluksen jälkeen budhamainen olotila on pirun vaikea saavuttaa vaikka kuinka meditoisi. Suitsukkeiden polttamisen sijasta poltin korkeaoktaanista sen verran, että karistin suomen pölyt jaloista ja suuntasimme Samulin kanssa Norskilaan syksyn reissulle. Tästä reissusta tarkempaa raporttia tullenee piakkoin kuvien kera.
Lyhyestä virsi kaunis. Eka laskulle pupujussi siiman nokkaan ja menoks. Samuli menee EDELLÄNI ja näyttää ensimmäisen viiden heiton aikana, miten kala otetaan hallitusti rantaan. Ensimmäistä kertaa kalalla mielessäni käy kateellinen pilkahdus, ei jumalauta se voi noin helppoa olla. Jupisen taas itsekseni, kuinka jokaisella lohenkalastajalla pitäisi kokea kahden kesän kalaton putki. Siinä nähtäisiin, kuinka monella kestää korvien väli tulla seisomaan tänne neliasteiseen veteen flunssassa ja kuumeessa. Suomalainen mies antaa liian helposti periksi, minä en piruvie anna koskaan periksi.
Vilkuilen taaksepäin ja ihailen, kuinka paikallinen kalastaja tartuttaa TAKANANI kalan. Voihan helevetti ja vielä madolla! Seuraan tapahtumaa takanani niin intensiivisesti ja punon katalia juonia mokomalle mato-onkijalle, että en meinaa tajuta, kun vapaani kiskotaan käsistäni jokeen. Mulla on taas kala kiinni, pannaanko pitkäkin veto siitä, että kuinka kauan. Väsyttelen kalaa Zeniläisellä tyyneydellä ja nautin tilanteesta täysin siemauksin. Oikeastihan olen aivan paniikissa, tämä kala ei saa karata, tämä ei saa perkele karata. Rauhoittelen itseäni hulpattamalla kaikkea hupaisaa itselleni. Väsytän yhtäaikaa meritaimenta, harjusta, mustaa lohta ja varmaan kohta hyljettäkin, kaikki vaihtoehdot kun käyvät kalan näyttäytyessä mielessäni. Samuli saapuu katselemaan touhujani ja kehtaa vielä sanoa, että älä päästä karkuun. Joo, oman ja muiden fyysisen koskemattomuuden vuoksi olisi erittäin suotavaa, että kala ei karkaisi. Kaksi metriä rannasta, samulilta tulee merkki että nyt. Suljen silmät, huokaisen syvään ja lyön liinat kiinni ja vedän. Se tulee, ei tule ku kääntyy, tulee perkele sittenki ja tulee rannalle asti. Se ei karkaa, ei ennenkun minä niin päätän. Suustani purkautuu eläimellinen suden ja lampaan ristisiitosta muistuttava älähdys. Putki on poikki. Minä tarvitsin kalan saamiseksi rannalle 20 mahdollisuutta. Se on melkoisen paljon monen muunkin, kuin minun mielestä. Mutta elämä on.
