Kevättä Rinnnassa, Part I – Sumarit ja toutaimet
Kevät on täällä jälleen, ja kalastuskausi saatu alulle myös täällä kotomassa. Tässä hieman kertomuksia kevään koettelemuksista.
Kärnänkoski su 29.3. – ma 30.3.
Sumarireissu Kärnälle on muodostumassa perinteeksi. Siellä on siis käyty useammin kuin kerran. Tällä kertaa lähdin Tampereelta matkaan mukanani Simo, Oulun osastoon kuului Samulin lisäksi Pekka, Perttu ja Kari. Peinteikkäästi ajoitus osui taas aivan käsittämättömällä tuurilla nappiin, sillä piiitkän pakkasjakson jälkeen tulivat ensimmäiset yhtään leudommat kelit juurikin sunnuntaille. Niinpä korria oli taas liikenteessä ronskisti, ja kalatkin aktivoituivat kevään ensikuoriutumisen satoa maistelemaan ihan urakalla. Varsinkin Oulun osasto osasi ottaa tästä ilon irti, ja Pekka, Kari ja Perttu napsivatkin kaloja pintureilla kiitettävästi. Ensimmäiset kalat tulivat ylempää, ensimmäisen kuohun jälkeisestä tasaisesta virranosasta. Viime vuonna hyvin toiminut Hiirenvirran alaosan suvanto oli kovan talven jäljiltä kokonaan jäässä, siellä ei siis kalastamaan päästy. Myöhemmin päivällä aksöni siirtyi välisuvantoon. Tänä vuonna suvannon keskiosan pääsi kalastamaan rantojen jäälautoilta. Niillä kikkailu oli tosin välillä melko kuumottavaa puuhaa, kun jää ritisi ja paukkui alla, ja ihan reunalle emme uskaltautuneetkaan menemään. Oulun pojilla on kyllä hämmästyttävä kyky olla siellä, missä tapahtuu, ja kun minä mätin pinturia tyhjäoloiselle yläosalle (no, pari pintakäyntiä havaitsimme), Oulun osasto nosti pinturikalaa kuin kuokalla aiemmin niin hiljaiselta vaikuttaneesta välisuvannosta. Vielä oikea-aikainen puolenvaihto pojilta, ja taas olivat vavat mutkalla. Kun Perttu, Kari ja Pekka lähtivät kotimatkalle viiden aikoihin, alkoi Samulin show. Hän keksi uittaa nymfeja rauhallisesti nykien jään reunoja kohti välisuvannossa, ja kalat tuntuivat hullaantuneen tähän tyyliin. Ilmeisesti nymfejä oli hyvin liikenteessä. Ennen illan pimenemistä Samulin onnistui koukuttaa lähes kymmenkunta kalaa, joista jäällekin päätyi muutama. Simokin sai nymfeillä kontakteja, itselläni oli hiljaista, vaikka sitkeästi koitin pinturia ja nymfia mättää. Kalat olivat mukavaa koko luokkaa, isoimmat ylössaadut hätyyttelivät viittakymppiä, yleisin koko oli siinä 30-40 sentin välillä. Ainakin yksi selkeästi isompi kala havaittiin, ja Samuli sai sen tartutettua, mutta isojen kalojen nostaminen välisuvannon jääkannelle osoittautui äärimmäisen hankalaksi. Huomattavaa ensimmäisenä päivänä oli kalojen aktiivisuuden lisäksi parikin seikkaa: loppuliu’un runsaista kuoriutumisista huolimatta ei siellä tälläkään reissulla kaloja näkynyt (olisiko yksi pintakäynti ollut) ja liitseillä ei saatu kalan kalaa reippaasta yrityksestä huolimatta!
Simo ihmettelee, kun korrit ovat löytäneet kuoriutumisalustan Samulin piposta.
Oulun osasto kolaa välisuvantoa.
Samuli ja Simo Kärnän sillalla. Kuten ilmeistä huomaa, sumarikalastus on hienoa puuhaa.
Samuli kalastaa kosken yläosilla.
Majapaikkamme oli jälleen Wiikin kartano, ja miellyttävän yön ja maittavan aamiaisen jälkeen ampaisimme maanataina Samulin ja Simon kanssa joelle suurin odotuksin. Korreja oli liikkeellä ehkä jopa enemmän kuin lauantaina, mutta jostain syystä kalat loistivat poissaolollaan. Päivä ei edes ollut mitenkään erityisen kirkas, vaan tasaisen harmaa. Silti välisuvannossakin näimme vain muutamia pintakäyntejä siinä missä lauantaina iltasella pystyi parhaaseen aikaan näkemään useampia pintovia kaloja suvannon alueella. Liekö kaloja jo kiusattu tarpeeksi silloin, vai mikä lienee? Saimme kuitenkin nymfeillä kontakteja kaloihin, Samuli ja Simo saivat muutaman ja minäkin lopulta indikaattorin kanssa uittamaani nymfiin sen reissun ainokaisen, noin kolmekymmensenttisen taimenen. Liitseillä, niin tavallisilla kuin bunnyilläkin, otettiin muutama kala, jotta ihan vaille tehoja ei tuo yleisnymfi kuitenkaan jäänyt. Kuitenkin yleseisti maanantai oli paljon rauhallisempi kuin sunnuntai, eikä isompia kaloja näkynyt lainkaan.
Kaiken kaikkiaan reissu oli kuitenkin erittäin onnistunut. Osuimme jälleen hirveällä säkällä oikeaan aikaan koskelle, sillä olihan reissu varattu jo joskus tammikuussa. Tämän perusteella alan pian pitämään korrikalastusta kovin helppona, mutta eiköhän se pakkasjakso vielä kohdalle satu ja opeta meikäläistäkin tavoille. Sitä odotellessa pitänee koputella jokaista vastaantulevaa puuta muistuttavaa materiaalia.
Samuli vapauttaa kalaa ja kalastelee loppuliukua. Tätä kuvakollaasia voisi esitellä ulkomaan vieraille ja kehua, että “this is flyfishing in f*king Finland!” Saattaisivat jopa uskoa.
Simo käskyttää heittosektorit ja ottipaikat.
Pakollinen korrikuva.
Samuli toivottaa hyvää ja onnellista kalastuskautta 2009 kaikille Huopeen lukijoille!
Haihunkoski su 3.5. – ma 4.5.
Kevät tuli tänä vuonna selkeästi paria viime vuotta myöhemmin. Ei, se ei tullut myöhässä, vaan nyt saattoi vain hetkestä aikaa olla normaalin aikataulun mukainen. Joka tapauksessa paksut jääkannet pysyivät järvissä pidempään, ja niinpä veden lämpiäminen Haihulla toutaimen kutunousun kannalta otolliseen noin seitsemään asteeseen tapahtuikin viime vuotista myöhemmin. Tällä arviolla ja aikataulujen yhteensorvaamisella (piti taas sitä Wappua kuitenkin hieman juhlistaa) saimme arvottua Samulin kanssa toutainjahdin päiviksi sunnuntain 3.5. ja maanantain 4.5. Sunnuntaina paikalle saapuessamme oli kosken alla toutskapooleissa jo täysi miehitys. Mikäs siinä, kevätilma oli suosiollinen ja kalaakin joessa vielä oli. Tosin meille kävi perinteiset: “olisitte olleet täällä toissapäivänä!” Toutaimet olivat paukanneet koskeen wappuaattona, ja jälleen väärään kohta iskenyt aurinkoinen keli lämmitti veden nopeasti kutulämpöön, sinne yhdeksän-kymmenen asteen kieppeille. Niinpä kausi oli jälleen armottoman lyhyt. Aattona oli kuulemma vavat olleet mutkalla, jatkuvasti, lauantaina oli ollut vielä tiukka meno, mutta sunnutaina täytyi jo tehdä töitä kalansa eteen. Ei siinä, kyllä kaloja vielä näkyi, ja niitä tasaiseen tahtiin saatiin. Väkeä oli melko runsaasti, joten pian Samuli lähti koluamaan alempaa suvantoa. Sieltä hän saikin nopeasti muutaman imaisun ja lopulta nätin Haihun peruskokoisen toutaimen, sellaisen vajaa kolmosen kalan ylös. Soitto tuli minulle ylävirtaan pian tämän jälkeen, että nyt alas ja äkkiä. Lähdin mukaan, ja en kauaakaan ehtinyt perhoa uitella, ennen kuin tömähti. Hieman pienen puoleinen yksilö, noin parin kilon luokkaa, mutta sainpahan toutaimen tällekin kaudelle. Nätisti oli suusta kiinni, ja perhona niinkin poikkeuksellinen toutainpeli kuin tinseli. Muutamia tärppejä lukuunottamatta ei sunnuntaille suurempia tapahtumia ollut.
Samulin toutain. Vaikka nettinörtti onkin, niin mies ei selvästi ole kasvanut IRC-gallerian äärellä, kun omakuvat hakevat näinkin pahasti.
Lihis ja toutain.
Samuli kolaa Haihunkosken alinta suvantoa.
Maanantaina päätimme lähteä koestamaan eräitä Tampereen lähimaastossa sijaitsevia salmia, joissa kuullun mukaan toutaimia pitäisi liikuskella. No, nyt ei näkynyt, taisi vesi olla vielä liian kylmää, mittatulokseksi saimme noin neljä astetta. Haihullahan tumma ja erittäin matala yläpuolinen järvi lämpeenee todella nopeasti varsinkin aurinkoisella kelillä, ja siellä veden lämpö huitelikin jo kymmenen asteen kieppeillä. Ei ihme, että toutaimet eivät pitkään joessa viihtyneet. Salmilla ei kuitenkaan näkynyt mitään kalaa, joten päätimme vielä ajella Haihulle koittamaan kontakteja iltapäiväksi. Koski oli kuitenkin lähes kuollut. Yhtään toutainta ei muistaakseni saatu, roiskauksiakaan ei kosken alusessa näkynyt. Ihan lupa-alueen alarajalla, siltojen luona, melskasi jotain isoa kalaa, mutta laji jäi ikuiseksi mysteeriksi, sillä mitkään streamerviritykset sen enempää pinnasta kuin pohjastakaan uitettuna eivät näille roiskijoille kelvanneet. Liekö Haihuun nouseman jotain muutakin (särki)kalaa kudulle, jolloin eivät perhot kiinnosta? Päivän ainoaksi tilastomerkinnäksi jäi pinkkiin Bunnyyn paukannut kirjolohi alimman kosken alta. Ihan kiva pikkuveijari, 8-9 luokkainen Loopin Green Line Salt Water on vain hitusen turhan karkea peli nautittavaan kirjon ongintaan. No, kotona oli tyttöystävä hyvin yllättynyt ja tyytväinen, kun kerrankin suuri saalistaja tuo reissultaan kalaa kotiin syötäväksi (hieman mietin, että pitäisikö tämä ottaa kettuiluna, mutta ilmassa taisi kuitenkin olla ihan aitoa ihastusta). Samulilla oli lisäksi yksi kala kiinni, ja joitan epävarmoja imaisuja saimme, mutta yleisesti hyvinkin hiljainen päivä maanantai oli, ja toutaimen kutunousu oli auttamattomasti ohi. Niinpä päätimme poistua kohti Sportia-Pekkaa jo hyvissä ajoin. Kumma muuten, että lohta pystyy kalastamaan viikon verran, vaikka tapahtumapuolella olisi yksi titti ja pari tärppiä, mutta melkein missä tahansa muussa kalastuksessa tylsistyminen ja epätoivo hiipivät puseroon jo parin tunnin tapahtumattoman kolaamisen jälkeen. No, mertsaria on kyllä yritetty “melko” monta tuntia ilman pienintäkään merkkiä kalasta. Jaksaminen vaatii vain sopivan transsin päälle saamisen, sen jälkeen jaksaa tyhjää paiskoa pitkäänkin, vaan lohestuksessa sen päälle kytkeminen vain tuntuu olevan kaikista helpointa, varsinkin kaksikätisellä nelivitosta alavirtaan mättäessä.
Pakko laittaa Huopeeseenkin välillä kunnon kurkku auki -kuvia, ettei mene ihan puunhalailuksi koko touhu. No ei, hyvähän sitä on kalaa välillä ottaa syötäväksikin sieltä, missä kannat sen kestävät. Kirjolohikannat yleensä kestävät, sillä pitkään ei mene, ennenkuin tankkiautosta taas paukahtaa seuraava nousuparvi.
Haihun toutainkausi pääsi siis hiukan livahtamaan ohi. Ikkuna näyttää tällaisena kevään olevan too-odella pieni, joten tarkempaa päivistystä menestys jatkossa vaatii. Tosin parhaana päivänä paikalle osuminen on erittäin hienoa, kun isojen ja vahvojen kalojen kanssa pääsee vääntämään todella paljon. Nyt tarkoituksena on koittaa vielä kesällä löytää järviltä toutsken ruokailupaikat, ja vedellä tinseleitä ja surffilautoja vesi pärskyen pintaa pitkin. Ensimmäinen yritys ei tosin tuottanut tulosta, kuten myöhemmin selviää.